Part 4

Siellä, jossain kalastajakylässä, missä taivas on sinisempi ja aurinko hehkuvampi kuin täällä kylmässä Pohjolassa, siellä saan minä hänet lopullisesti omakseni kuumien tähtien alla mustassa, tuoksuvassa yössä. Siellä ei kukaan meitä tunne, siellä ei ole halpamielisiä ihmisiä häntä solvaamassa, siellä odottaa minua elämäni onni ja autuus.

Hän on yhä kasvattanut minun kunnianhimoani. _Hänen_ tähtensä tahtoisin minä olla suuri ja kuuluisa! Kerran vielä maalaan hänestä madonnankuvan, jonka eteen ihmisten täytyy nöyrtyen polvistua. Juuri sellaisena kuin hän on, hentona, tyttömäisenä valkeassa puvussaan, jonka säästeliästä kaula-aukkoa niin usein olen janoisin silmin katsellut.

Voin kuvitella hänen ruumiinsa valkean ihanuuden — tuon vanhan faunin himokkaissa käsissä. Minä tahtoisin tappaa hänet, kirkkoherran, silpoa hänet pienen pieniksi palasiksi. _Hän_ on kuin Pyhä Barbara kiduttajiensa kourissa...

* * * * *

Tunnen olevani äärettömän kiihtynyt. Ajatukseni pyörivät sekavina. Kuinkahan tulin yhdistäneeksi Pyhän Barbaran mielikuvan _häneen_? Tuo tuntematon taiteilija on kuvannut Barbaran ruoskijain keskellä valkeaksi ja puhtaaksi neitseellisessä alastomuudessaan. Minusta tuntuu kuin olisin juuri minä itse tuo tuntematon taiteilija, joka koettaa maalata rakkautensa turhaa intohimoa kuolleeseen kuvaan. Huusinko minä?

* * * * *

Ainoa kynttiläni on kulunut pieneksi tyngäksi, jonka sulava vaha vuotaa kivilattialle. Olen nyt ajatuksillani aivan selvä. Äsken olin vähällä saada hulluuden puuskan.

Olen nyt aivan selvä ja järkevä siksi, että kuulin askelia, aivan kuin joku olisi raskaasti laahustanut sakaristossa. Menin katsomaan, kynttilänpätkä kädessäni, vaikka sulanut vaha poltti sormeni rakoille. Mutta en nähnyt sakaristossa mitään. Saarnastuolin kohdalla sen sijaan tunsin ankaraa vetoa ja kynttiläni oli vähällä sammua. Suojellen sitä kädelläni näin, että portaiden edessä oli auennut musta aukko seinään.

Siinä oli salakäytävä! Astuin siihen, laskeuduin portaita alas ja kuljin eteenpäin kymmenisen metriä. Mutta veto oli niin kova, että kynttiläni lepatti koko ajan sammumaisillaan. Kun koetin suojella sitä takkini liepeellä, en enää nähnyt, mihin astua. Kompastuin maassa oleviin kiviin ja hirrenosiin, niin että minun täytyi palata takaisin. Enkä luultavasti olisikaan pitkälle päässyt, sillä tietysti on käytävä vuosisatojen kuluessa tukkeutunut, kun kukaan ei ole ollut sitä korjaamassa.

Ovena olevan kivilohkareen piilevä koneisto oli tietysti jollain tavoin ruvennut toimimaan. Omituinen sattuma vain, että juuri tänä yönä. Tarkastan käytävän huomenna. Se on luonnollisesti erittäin mielenkiintoinen muinaistieteelliseltä kannalta. Kuitenkin on outo kammo vallannut mieleni. Luulen yhä edelleen kuulevani askeleita ja alttarin vierestä, seinään muuratun papin kohdalla, erotan selvää kolinaa. Näyttää aivan sillä kuin alttarin suuri, pronssinen ristiinnaulitunkuva hitaasti liikkuisi.

Olen varmaan kovin kiihtynyt. Mutta eipä ihme, sillä tämä ympäristö voisi tehdä kenen tahansa hulluksi.

— — — Huusinko jo? Menin sakaristoon ja jätin kynttilän lepattamaan sinisenä lattialle. Kun aukaisin oven, hyökkäsi jokin kimppuuni ja rautaisilta tuntuvat käsivarret ympäröivät vartaloni. Kuulin korvissani huohotusta ja tunsin mätien hampaitten lemun. Tempauduin irti. Ja syöksyin takaisin kirkkoon. Se ei ollut mielikuvitusta. Käsissäni on yhä vieläkin terävien kynsien jättämät kirvelevät naarmut.

Mutta siinä oli jotain tuttua, kammottavan tuttua. Kunhan vain saisin ajatukseni selvenemään. Tiedän kohta löytäväni ratkaisun.

Kynttiläni lepattaa sammumaisillaan. Nuo saatanan puolieläinkuvat... Tuntuu siltä kuin lattiapaasien raoista tunkisi kirkkoon satoja vuosia sitten mädänneitten ruumiitten löyhkä...

Kuka oli tuntematon taiteilija?»

* * * * *

Taiteilija Kumpu löydettiin elokuun 27. p:n aamulla kuolleena kirkosta. Hänet oli ristiinnaulittu alttarin lattialle. Rinnassa oli syvä haava, ja siitä vuotaneella verellä oli piirretty suuri, epäsäännöllinen kehä hänen ympärilleen..

Alttarilla oleva pronssinen ristiinnaulitunkuva löydettiin kirkon pääkäytävän lattialta. Sen yksi haara oli verinen ja siihen oli takertunut hiuksia. Taiteilijan päässä oli kauhealla voimalla lyöty haava. Melkein koko pääkallo oli murskana. Yksi kirkon ikkunoista oli lyöty rikki, aivan kuin taiteilija Kumpu olisi pahojen voimien ajamana tahtonut hypätä ulos.

Tapahtuma teki paikkakunnalla järkyttävän vaikutuksen, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että pahat henget olivat ottaneet valtaansa taiteilija Kummun, koska hän usein keskusteluissa oli pilkannut pyhiä asioita.

Aamulla oli suuri väkijoukko kokoontunut kirkkoon. Kun taiteilijan ruumista irroitettiin lattiasta, piti vanha kirkkoherra järkyttävän puheen Jumalan tuomiosta, ja kertoi, kuinka hän itse oli koko yön rukoillut Jumalaa kääntämään nuoren taiteilijan irstaan mielen oikeaan suuntaan. Jotkut olivatkin nähneet, kuinka kirkkoherran ikkunasta oli paistanut valo koko yön aina aamuun asti.

Tähän liitetyt paperit löydettiin taiteilija Kummun povitaskusta. Muuten on koko tapaus jäänyt hämärän peittoon.

OOPPIUMIHOURE.

Kapteeni Söderlund puhuu sikarin ja konjakkilasin ääressä:

»Seikkailua! Puhutte seikkailusta! En hyväksy sitä sanaa. Kaikki elämän tapahtumat ovat vain määrättyjen syitten tulosta ja vaikuttavat yhä uusiin tapauksiin pieninä osina. Aivan samoin kuin heittäessämme kolme kiveä tyyneen veteen. Määrätyn ajan kuluttua kohtaa kolme lainetta toisensa määrätyssä pisteessä ja jatkaa matkaansa toisistaan välittämättä. Ne ovat kohdanneet toisensa kerran eivätkä sitten enää milloinkaan. Mutta tavatessaan ne silti ovat toisiinsa hiukan vaikuttaneet, vaikkei katsova silmä tätä vaikutusta erottaisikaan.

Pelko... kauhu... ne ovat minulle tuntemattomia käsitteitä. Olen selvä materialisti, en usko yliluonnollisiin asioihin. Kaikki omituiset sattumat, joita säikytte, ovat vain eri syitten yhdistelmiä. Elämä voi, saada aikaan mitä monimutkaisimpia tapauksia, mutta ottaen huomioon syyt ja seuraukset ovat ne yksinkertaisia ja luonnollisia.

Kerron teille muutaman tapauksen. Jos kauhistutte, nauran teille, mutta jos ymmärrätte sen elämän syiden ja seurausten yhdistelmäksi, nostan teille lakkiani.

All right! Istumme kerran yhdessä, kolmimasto 'Santa Pietarin’ perämies ja minä, Buenos Airesin yömaailman salamyhkäisimmässä paikassa, kiinalaisen Fu-Twon eli ’Valkoisen Pirun’ yökabaretissa. Molemmat olemme aika tuulessa ja kanssamme on joku vieras suomalainen, niin ikään hänkin hyvässä nousussa.

Kolme lainetta on kohdannut toisensa silmänräpäykseksi pysähtyäkseen ja jatkaakseen sitten matkaansa suurta tuntematonta kohti. Perämies Pettersson oli kohdannut minut kadun vilinässä ja ottanut mukaansa tänne. Kabaretin oven edessä oli ollut kerjäävä mies, puhunut suomea... no niin, me otimme tietysti hänet mukaan, sillä sukulaisrakkaus on suuri vieraalla maalla ja etenkin silloin kuin on jonkun verran tuulessa.

Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette — punaista, vihreätä ja vaikka minkä helvetin väristä, jotka kaikki aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee miehen hourupäiseksi raunioksi. Siinä ensimmäinen syy.

Kabaretti on sokkeloinen, täynnä salaperäisiä komeroita, hurjia, futuristisin värein maalattuja. Jokaiseen pöytään on itseloistavalla fosforivärillä kirjailtu irvistelevä pääkallo, ja seinustat ovat täynnä kelmeitä, luikertelevia, myrkyntuoksuisia kukkia. Pienet, värikkäät, sähkölamput syttyvät vähän väliä, aina eri paikoissa, kohta taas sammuakseen. Ilman täyttää ooppiumitupakan makea lemu, ja painostavat tuoksut herättävät salaperäisiä, houreisia mielikuvia.

Jostain kuuluu repivää soittoa, tamburiinit, viulut, huilut ja neekerisoittimet helisevät ja rämisevät, ja vähän väliä täyttävät huoneen matalat, vaanivat, eriskummalliset sävelet, joiden pitkäveteisyys vihloo mieltä. Kaikki tämä lukemattomien nerokkaiden pikkuvaikutelmien synnyttämä tunnelma — se on toinen syy.

Tyhjennän lasini ja tunnen, kuinka kylmät lasipalaset repivät polttavia suoniani ja aivoni tanssivat. Lasin pohjalla näen kaikkien tyttöjen kuvat, joita joskus olosuhteiden mukaan olen rakastanut, ja minua naurattaa. Sitten huomaan katsovani tuntematonta miestä, joka istuu pöydässämme, ja tuntevani häntä kohtaan selittämätöntä vastenmielisyyttä.

Kuka helvetissä hän on? En enää muista, kuinka hän on joutunut seuraamme. Hän on kuin edustaja siitä helvetistä, jota en ole hyväksynyt. Hänen silmissään on kauhu, hänen otsalleen ovat tuskat ja valvotut yöt painaneet lähtemättömän leimansa. Hienot rypyt silmien alla kertovat satamakaupungin likaisimmista naispesistä. Vapisevat kädet kuvaavat turmeltuneita hermoja. Selvä! Kolmas syy!

Hän puhuu jotain pirullista. Se alkaa siis jo nyt. Ajatukseni pyörivät hiukan sekamelskassa, mutta tahdon kuunnella. Pidän aina humpuukista. Pettersson, senkin nauta, toljottaa suu auki ja ahmii vieraan sanoja, niin että hänen tyhmät, pyöristyneet silmänsä ovat täynnä kauhua. Tahdon kuunnella ja kuuntelen siis ja nautin Petterssonin typeryydestä.

Miehellä on mainio mimiikki ja hän osaa puhua salaperäisellä, kauhistuneella äänellä. AH right, jos Pettersson antaa vetää itseään nenästä, niin se on sama minun puolestani.

... Siellä sain nähdä fakiirien kummallisia temppuja. Tietysti ensin epäilin... tutkin asioita. Näin ihmeellistä, kuulin vielä ihmeellisempää. En tiennyt, mitä ajatella. Ihminen haudattiin elävältä monen metrin syvyyteen. Hautaa vartioitiin tarkasti. Mies heräsi horrostilasta ja eli. Erakot istuivat liikkumattomina paikallaan, syömättä, juomatta, nukkumatta ja olematta kuitenkaan valveilla. Näin kokonaisia kuukausimääriä. Sateet valuivat heidän päälleen. Linnut tekivät heidän käsiinsä pesänsä. Sammal kasvoi heidän olkapäilleen. Ja he elivät. Näin hengen irtautuvan ruumiista, päiväksi, kahdeksi, jopa kolmeksikin päiväksi, ja asettuvan sairaan naisen ruumiiseen, naisen, jonka tilaa lääkärit pitivät kokonaan toivottomana. Henki palasi sitten takaisin ruumiiseensa ja nainen eli kestettyään taudin musertavan käännekohdan, eli ja parani. Ajattelin silloin, että tämä on _tie_...

Tapasin hänet, joka oli _suurin_ Benaresissa. Näytin kuolleen isäni sormuksen, sanoin hänen viimeiset sanansa. Hän ei puhunut mitään, polvistui vain sormuksen eteen ja palvoi sitä. Hän ohjasi minut matkalle ja teki minun ylitseni Korkeimman merkin.

Otin kerjäläiserakon ruskean kaavun ja leikkasin itselleni tuoreesta puusta matkasauvan. Niin lähdin kulkemaan pohjoista kohti, suurta maantietä pitkin, jonka valkean tomun kohiseva elämä nosti sankoiksi pilviksi. Aina vain pohjoiseen päin oppaanani Kolmen Unen Tähti.

Kun saavuin Maailman Äidin juurelle ja näin ensi kerran hänen valkeat, ikuisen lumen peittämät huippunsa, oli matkasauvani kuiva ja sileäksi kulunut. Astuin aarniometsiin ruokanani kourallinen riisiä ja juomanani lähteitten vesi, mutta en tuntenut nälkää enkä janoa, sillä mieleni polttava ikävä ajoi minua eteenpäin ja minä etsin kaikkien sielujen pohjaa...

Minut ympäröi koko matkani ajan tuntematon voima. Olihan ylleni tehty Korkeimman merkki. Kerran kohtasin polullani tiikerin. Minulla ei ollut asetta, mutta en tarvinnutkaan sitä. Tiikeri tuli lähemmäksi ja sen häntä pieksi raivokkaasti lukemattomain jalkain kovaksi tallaamaa multaa. En pelännyt lainkaan, vaan kummallinen rauha täytti mieleni. Tiikeri kyyristyi hyppyyn, sen lihakset paisuivat kimppuina sen hienon, silkkikarvaisen nahan alla. Sen silmät paloivat julmina ja vihertävinä. Äkkiä se ulvahti tuskasta, veti hännän koipiensa väliin kuin säikkynyt koira ja pakeni pois veren vuotaessa sen kyljestä. Taipunut, terävä oksa oli ponnahtanut suoraksi ja lävistänyt sen keihään tavoin. En ajatellut mitään, enkä tahtonut ajatella mitään.

Kerran kulkiessani astuin makaavan, kiemuralle vetäytyneen lasisilmäkäärmeen päälle. Sen isku oli salamannopea, mutta se löi myrkkyhampaansa rikki paljaitten jalkojeni välissä olevaan kiveen, niin että murhaava myrkky valui ohuina, kosteina juovina kiven pinnalle.

Yhä korkeammalle kohosin vuoristoon ja suurten tähtien palaessa öisin pääni päällä mielin olevaisen ja katoavaisen kysymyksiä ja ikuisia arvoituksia. Kohotin rukoukseni Totuudelle ja elämän harhan takana olevalle Tuntemattomalle Jumalalle pyytäen heitä valaisemaan tietäni.

Vihdoin näin lähellä ikuisen lumen rajaa vuorenkielekkeellä pienen temppelin. Tiesin siellä olevan viimeisten porttien avaimen.

Temppelin ovi aukesi itsestään ja minä kuljin ihanan puutarhan lävitse, jossa vuoden ympäri kukkivat unhotuksen kukat. Astuin temppeliin, ja edessäni oli mies, niin vanha, ettei hänellä enää ikää ollut. Hän sulki minut syliinsä ja minä suutelin hänen kättään nähdessäni, että hänen silmissään oli kyyneleitä, kun hän katseli isäni sormusta.

Minusta tuli yoga: minä join ikuisen lähteen vettä eikä minua varten enää ollut olemassa aikaa, sillä aurinko ei kiertänyt minua varten. Istuin puutarhassa lammikon partaalla ja näin lootusten kukkivan vedessä ja niiden terien sulkeutuvan yön tullen. Enkä minä kuitenkaan niitä nähnyt, sillä sieluni oli yhtä liikkumaton kuin ruumiini. Minä lähenin sitä tyhjyyttä, joka ei ole tyhjyys, minulta katosi maailman harha ja minä tunsin irtautuvani Elämän Pyörästä ja pian saavuttavani rauhan.

Mutta se ei ollut sallittu. Tielleni astui Kohtalo, jonka kivisiin kasvoihin tuhannet ihmiset aikojen aamusta asti turhaan ovat lyöneet kätensä murskaksi ja sielunsa sirpaleiksi...

Temppelin muurin ulkopuolella asui temppelin vartija. Hänellä oli tytär. Ah, aikojen alussa rakastivat ilmojen henget maan tyttäriä ja antautuivat heidän tähtensä Elämän Pyörän vangeiksi. Hän saapui aamuisin lootuslammikolle kylpemään eikä hän hävennyt minua, sillä hän oli kaunis kuin nainen, jonka leikkivä jumala puhalsi eloon meren vaahdosta ihmisten iloksi. Kun hän nousi vedestä ja sinimusta, kostea tukka kietoutui hyväillen vielä vedestä välkkyvän vartalon ympärille, silloin heräsivät aistini...

Ja minä hylkäsin tuntemattomat jumalat ja ikuisen rauhan ja asetin elämän katoavan ihanuuden ikuisten tähtien yläpuolelle. Olin jälleen harhojen vanki ja tunsin hänen sylissään katoavaisuuden hurmion. Värisin kuin ensimmäinen ihminen löytäessään meren vaahdosta syntyneen naisen uneksimassa rantahietikolla.

Mutta minä olin Voiman vanki. Temppelin vanhuksen tahto kahlehti sieluani. En voinut sitä väistää. En voinut astua temppelin muurien ulkopuolelle, vaikka tahdoinkin paeta. Kauhuni oli kuvaamaton...

Rakkauden syvyydet ovat kammottavat ja tutkimattomat. Tyttö pisti veitsen käteeni. Hän vapisi, mutta minä en vavissut. Tiedottomana, tahdottomana, kuin unessa näin veitsen välkkyvän terän uppoavan vanhuksen kuihtuneeseen, ryppyiseen rintaan hänen nukkuessaan.

Ikuisesti muistan veitsenkahvassa olleen jalokiven, joka kiilui kuun säteissä kuin ilkkuva, pahaenteinen silmä. Ikuisesti muistan, kuinka veri hitaasti, pisara pisaralta valui paljaan rinnan uurteita myöten ja tipahteli raskaasti kiviselle vuoteelle. Ikuisesti muistan vanhuksen sammuvan katseen ja hänen viimeiset sanansa, jotka kutsuivat luokseni kaikkia pimeyden mustia, maagillisia voimia.

Me pakenimme yhdessä, tyttö ja minä. Olinhan rikas, odottihan meitä katoavaisen elämän kauneus, valoisa ja ihana elämä, jonka rakkautemme oli tekevä paratiisiksi. Kiiruhdimme rannikolle, ensimmäiseen satamakaupunkiin seitsemän joen suuhun, eikä meitä matkalla uhannut ainoakaan vaara.

Nousimme matkustajalaivaan, suureen valtamerihöyryyn, ja matka alkoi, kaameampi painajaisunta.

Laivan irtautuessa laiturista kiipesi etukannelle tummaihoinen mies. Hän ei millään tavoin ulkonaisesti eronnut muista satamatyömiehistä, mutta kuitenkin häntä katsellessani kouristi sydäntäni sanomaton kauhu.

Hän katosi kannen alle, emmekä ensimmäisinä päivinä nähneet häntä kertaakaan. Hän oli kuin jäljettömiin hävinnyt. Meitä alkoi vaivata salaperäinen pelko. Öisin emme voineet nukkua. Pieninkin risahdus, suuren aallon loiskahdus laivan kylkeen, touvien natina, esiin pursuavan höyryn ääni — kaikki sai meidät vapisemaan. Tunsimme koston lähenevän.

Meidän piti vihityttää itsemme heti ensimmäisessä Euroopan satamakaupungissa. Mutta muutamana iltana sanoi hän, joka jo oli vaimoni, minulle ääni väristen:

— Rakas, jää hyvästi. Olen sinua paljon rakastanut, mutta meidän eromme päivä on koittanut. En tahdo pelätä, ilolla kohtaan kuoleman tämän jälkeen. Huomenna et minua enää näe, tiedän ja tunnen sen. Mutta meidän rakkautemme jälkeen on ihana kuolla. —

Hän oli vain oppimaton alkuasukastyttö, mutta hänen hiomaton sielunsa oli kaunis. Yritin rauhoittaa häntä, mutta sanat takertuivat kurkkuuni... ja me... me vain itkimme kauhusta väristen yhdessä.

Yöllä paistoi kuu kirkkaasti. Hyttimme oli yläkannella ja sen ovi johti suoraan ulkoilmaan. Minä lukitsin sen tarkoin. Kumpikaan meistä ei voinut nukkua. Molemmat me odotimme... vaikka emme tienneet, mitä. Tuntemattoman kauhu vain värisytti ruumistamme.

Keskiyöllä aukeni hyttimme ovi äänettömästi ja hitaasti, ilman pienintäkään narahdusta. Kuunsäteet tunkivat hyttiin ja valaisivat sen kokonaan. Ketään ei näkynyt. En voinut liikauttaakaan jäseniäni. Ruumiini oli kuollut, vain sieluni eli ja raivokkaasti paiskelehti vankilansa seiniä vasten. Vaimoni nousi vuoteeltaan ja lähti hitaasti ulos unissakävijän kauhein, hapuilevin liikkein. Ovi kääntyi ja sulkeutui hitaasti. Pimeys täytti huoneen.

Heti silloin saatoin liikkua. Ryntäsin ovea kohti. Avain oli sisäpuolella ja ovi oli lukossa, niin kuin illalla olin sen pistänyt. Mutta vapisevine käsineni en saanut avainta kiertymään reiässään. Jyskytin ovea ja huusin kuin mielipuoli.

Miehiä tunkeutui sisään murtaen oven. Kukaan ei ollut nähnyt vaimoani. Minua katseltiin epäluuloisesti.

Seuraavana aamuna tuotiin minulle kääreessä oleva laatikko, joka oli löydetty kannelta ja jonka paperissa oli minun nimeni epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuna. Pistin sen pöydälleni ja aukaisin sen siinä. Laatikko oli täynnä karkeata, rakeista suolaa. Sitä kaivellessani osui käteni johonkin kylmään ja kankeaan. Vedin sen esiin, ja siinä oli vaimoni oikea, ranteesta irtileikattu käsi. Tunsin sen sormuksista ja pienestä, peukalonjuuressa olevasta valkeasta arvesta. Se oli sama käsi, jolla hän kerran oli ojentanut minulle timanttikahvaisen veitsen.

Minä pakenin huutaen kannelle. Minut otettiin kiinni ja vietiin takaisin hyttiini. Pöydällä oli vain avoinna kauluslaatikkoni, jonka sisällys oli paiskeltu ympäri lattiaa.

Minut suljettiin vaarallisena mielipuolena vankihyttiin. Matkustajat olivat kauhuissaan tragediasta: vaimo hyppää yöllä mereen ja mies tulee hulluksi. Mutta minä en ollut mielipuoli. En! Ah, jospa olisin ollutkin!

Tultuamme satamaan pääsin pakenemaan. Uin läpi haikalaparven ja toivoin kuolemaa, mutta ne väistivät jokainen minua. Sielussani raivosi loputon kauhu.

Minusta tuli uusi vaeltava juutalainen. Ihmiset väistyivät peläten hurjan, tuijottavan katseeni edestä. Olen kulkenut pitkin ja poikin maailman kaikissa maissa, mutta mistään en ole löytänyt rauhaa. Minun kintereilläni kulkee kauhu, ja aina näen vierelläni tuon ruskean, salaperäisen miehen, joka kerran astui perässäni laivaan. Olen taistellut monissa sodissa, läsnäoloni on aina tuottanut turmiota, mutta itse en ole saanut pienintäkään haavaa. Olen ollut salakuljettajana, rosvona, varkaana, turkismetsästäjänä Kanadassa, kullankaivajana Australiassa, timantinetsijänä Brasiliassa, lukemattomissa vaarallisissa töissä. Minua ei ole kohdannut pieninkään onnettomuus, mutta aina nähdessäni tuon ruskean miehen ovat toverini tuhoutuneet. Minun tuomioni on ikuinen kauhu, joka ajaa minua paikasta toiseen rauhatonna, ilman ystäviä ja ilman kotipaikkaa.

Mutta viimein olen löytänyt rauhan antajan. Ooppiumihöyryjen kierrellessä päässäni näen vanhoja, ihania kuvia, jotka ammoin ovat kadonneet, eikä sielussani ole enää mitään tuskaa. Ooppiumi on tehnyt minut orjakseen, mutta siitä en välitä. Se tuhoaa minun ruumiini, mutta se antaa minulle etsimäni rauhan.

Viime yönä heräsin asunnossani ooppiumihumalasta. Oli pilkkopimeää. Kuulin vierelläni keveää, tasaista hengitystä. Kuulin sen aivan selvästi ja tiesin, että se oli hän. Haparoin sähkönappulaa. Valo syttyi, eikä huoneessani ollut ketään. Ovi oli lukossa, ikkuna kiinni.

Syöksyin ulos kadulle. Olen siitä lähtien kierrellyt ympäri kaupunkia. Sieluni ja ruumiini huutavat ooppiumia, mutta kaikki rahat ovat huoneessani. Ja sinne en voi, en uskalla mennä. Olen sairas... sairas...

Tuntematon lopetti kertomuksensa ja hänen päänsä vaipui pöydälle käsien varaan. Pettersson kaivoi lompakkoaan, ja kahiseva dollarikimppu vaihtoi omistajaa. Pettersson oli tyhmä, mutta en sanonut mitään. Oma syynsä, ja minulla oli paljon tekemistä omien aistieni kanssa, sillä juoma oli ollut hiton väkevää.

Sitten yht'äkkiä Petterssonin tyhmät silmät uudestaan pyöristyivät ja vieraan silmät pullistuivat kauhusta melkein ulos kuopistaan.

Soittokunnasta oli eronnut valkeapukuinen intialainen. Hän seisoi pöytämme vieressä ja hänen tummat kasvonsa piirtyivät selvästi valkeaa pukua vasten. Hän seisoi liikkumatta, kädet ristissä rinnan päällä, eikä hän välittänyt meistä: hän vain katseli vierastamme.

Sitä kesti kauan. Hemmetin kauan. Tunsin omituista epätodellisuuden tunnetta. Kaikki pyöri silmissäni. Välkkyvät valot, seiniin-maalatut eriskummalliset kuviot, hiipivät tarjoilijat — kaikki tuntuivat sulavan pelkiksi intialaisen kylmiksi, tuijottaviksi silmiksi. En voinut kääntää niistä katsettani ja myönsin itselleni, että juoma oli ollut todella liian väkevää.

Käteeni oli jäänyt tyhjä lasi. Äkkiä se lihasteni kouristuessa särkyi ja palaset putosivat kilisten pöydälle. Se särki huumauksen. Tuntematon vieraamme parkaisi äkkiä mielettömästi. Kaikki kääntyivät katselemaan meidän pöytäämme päin. Uh, vielä joskus saatan kuulla tuon huudon korvissani! Hän säntäsi pois ja hävisi näkyvistämme johonkin pimeään varjoon.

Pöytään maalatun pääkallon silmäkuopat loistivat ilkeää, vihertävää valoa. Sitä ympäröivien kalpeitten kukkien tuoksu tunkeutui myrkyllisenä sieraimiini. Kuului vihlovia säveliä, jotka muistuttivat kadotettujen sielujen vaikerointia. Hiipivä, hiljainen kiinalainen korjasi tyhjät lasit pöydältä.

Tunsin mieleni kohta kadottavan tasapainonsa. Tartuin kiroten Petterssonin käsivarteen. Arvoituksellisesti hymyilevä kiinalainen johti meidät pitkää, sokkeloista käytävää myöten ulos jollekin Buenos Airesin suurelle valtakadulle, jota tuhannet hehkulamput valaisivat ikuisesti eteenpäin vierivän ihmisvirran soristessa.

Vilpoinen tuuli hyväili otsaani. Absinttihöyryt alkoivat haihtua. Mutta Pettersson, senkin nauta, piti vavisten käsivarrestani kiinni ja soperteli ilku kurkussa:

— Näitkö sen intialaisen? Me olimme sen miehen seurassa. Meitä kohtaa siis kirous. —

Silloin en enää voinut hillitä itseäni. Ravistelin Petterssonia niin kuin kokkipoikaa ja olisin vetänyt häntä turpiinkin, ellei hän olisi ollut niin typerän näköinen. Sitten selitin hänelle jutun, vaikka nuo pirun syyt ja seuraukset vähän olivat menneet sekaisin päässäni, ja olin ylpeä teoriastani:

— Katso helvetissä omaa naamaasi peilistä, niin näet oikein ensi luokan aasin. Menet tuppaamaan kourallisen rahaa ensimmäiselle petkuttajalle, joka kylmäverisesti käyttää typeryyttäsi hyväkseen. Taitavasti valittu ympäristö, absintti, hyvin syötetty juttu ja sinun nautamaisuutesi: summa on aika hyvä tuntipalkka. Intialainen oli tietysti myös mukana juonessa. Mies pääsi luikkimaan tiehensä, ennen kuin sinä aloit tulla katumapäälle. All right! myönnätkö olevasi nauta vai pieksänkö sinut kirjavaksi! —

Mutta Pettersson pelkäsi jokaista varjoa, ja vielä tyttöjen luona hän vetisteli pian tapahtuvaa kuolemaansa, niin että naikkosten kävi oikein sääliksi häntä.

Tullessamme tyttöjen luota aamulla ja horjuessamme kaulakkain satamaa kohti ostin aamulehden. Syyni, alkoivat vähän heilua, kun luin siitä uutisen, jonka otsikkona oli: 'Salaperäinen tapaus'.

Luin sen ääneen: 'Eilen illalla myöhään herätti muutamalla vilkasliikenteisimmistä kaduistamme suurta huomiota mies, joka hatuttomin päin ja päällysvaatteitta, puku epäjärjestyksessä, juoksi hurjaa vauhtia rantalaiturille ja hyppäsi veteen palaamatta enää pinnalle. Silminnäkijöihin oli tehnyt järkyttävän vaikutuksen hänen ammottavissa silmissään ilmenevä kauhu. Hänet saatiin melkein heti ylös, mutta tarmokkaista virotusyrityksistä huolimatta ei henki enää palannut.

Näin omituisella tavalla surmansa saanut mies tunnettiin laskusta löydettyjen papereiden avulla ulkomaalaiseksi, joka jo jonkun aikaa oli viettänyt täällä epäsäännöllistä elämää, m.m. käyttäen runsaasti ooppiumia.

Surullisen tapauksen lienee aiheuttanut ooppiuminpolttajan kauhunäky.'

Minä vilkaisin Petterssoniin ja huomasin, että hän oli aivan murtunut mies. Tutisevin polvin yritti hän lukea isämeitää.

Syy-teoriani oli mennyt vähän hajalle, mutta pian liittyivät säikeet yhtä vankaksi muuriksi kuin ennenkin, sillä mitään yliluonnollista ei maailmassa ole. Selitin Petterssonille, tarmokkaasti käyttäen jalkojani apuna, saadakseni häneen hiukan eloa:

'Mies parka ryyppäsi liikaa. Meidän ei olisi pitänyt juottaa hänelle absinttia. Herkkähermoisuudessaan hän tietysti rupesi itse uskomaan muille syöttämäänsä juttua. Se on hyvin tavallista, tarvitaan vain vilkas mielikuvitus. Muistan erään pelkurimaisen neekerikokin, joka syötti muille juttua, kuinka hän oli leikannut kahdelta mieheltä kurkut poikki ja syönyt heidän maksansa. Se oli matkan alussa, ja matkalla hän höysteli juttuaan mehevillä yksityiskohdilla, kunnes lopuksi tuli niin rohkeaksi, että vetäisi kapteenia kuonoon ja pistettiin kahleisiin. No, tuo soittokunnan intialainen täydensi vaikutelman. Mies sai kauhunpuuskan ja menetti hetkeksi malttinsa. Se juttu saattoi kyllä hyvin olla ooppiumipolttajan houreuni. Olen kuullut sellaisista tapauksista.'

Mutta Petterssoniin ei mennyt selvä järki. Hän kiemurteli ja ulisi astuessaan laivaansa erotessamme. Kaksi lainetta oli loiskahtanut sattumoisin yhteen ja jatkoi matkaansa tuntematonta kohti koskaan enää toisiaan tapaamatta. Parin kuukauden kuluttua kuulin, että Pettersson oli kuollut. Hän oli myrskyssä tipahtanut laidan yli. Piruuksissani hain taas syitä, tein tiedusteluja ja kuulin, että laivassa oli ollut yksi intialainen merimies.

Syyt ovat selvät, tehkää itse johtopäätöksenne. Kaikki maailmassa on luonnollista. Siitä on vuosi kulunut, ja minä istun tässä, mutta minulla onkin terveet hermot, ei niin kuin Petterssonilla, mokomallakin naudalla.»

Kapteeni Söderlund sytytti sammuneen sikarinsa, siemaisi konjakkilasinsa pohjaan ja katseli meitä voitonriemuisesti. Kaikki yrittivät hymyillä, mutta se oli kovin pingoittunutta ja pakotettua. Klubimme vieraana oleva intialainen tohtori ainoastaan sanoi vakavana, tummissa silmissään miettivä ilme:

»Niin, meidän maassamme on paljon viisautta.»

* * * * *

Samana yönä asuntoonsa kiivetessään putosi kapteeni Söderlund portaissa kaidepuun yli, taittoi selkänsä ja kuoli melkein heti siihen paikkaan.

MUSTAT ORKIDEAT.

»Näetkö! näetkö? siinä se on!» kuiskasi pankinjohtaja kiihtyneenä ja tarttui käsivarteeni niin lujasti, että siihen koski. Näin hänen haparoivan taskuansa, kasvoillaan pelokas ilme.

Ensin en huomannut mitään. Joku särkynyt ikkuna vingahteli saranoillaan. Lattialaudat olivat lahonneet ja paikoittain pudonneet alas. Niiden raoissa kasvoi vaaleita, pieniä kasveja, joiden paksut lehdet muistuttivat kuollutta lihaa. Huoneissa kierteli omituinen, hiukan pistävä, mutta aisteja kiihoittava tuoksu. Tiesin sen tulevan rappeutuneen ansarihuoneen villiintyneistä, lahoavista orkideoista.

Sitten näin suuren salin vastapäisellä seinällä, viileskellyn, himmeäkehyksisen upseerinmuotokuvan yläpuolella, epäselvän varjon. Vähitellen muuttui se tummemmaksi ja teräväpiirteisemmäksi, lopulta muistuttaen suunnattoman suuren koiran varjoa. Äkkiä se hävisi jättäen minut epätietoiseksi, olinko todella nähnyt jotain erikoista vaiko vain tavallisen varjon.

Minua hämmästytti ystäväni kiihkeys ja hänen harvinainen kalpeutensa, kun hän kysyi, miltä tuo varjo oli minusta näyttänyt. Vastasin suoraan, että se jollain tavoin oli jättänyt vaikutelman hyvin suuresta koirasta, mutta että se saattoi olla vain kuvittelua. Pankinjohtaja mutisi vastaukseksi jotain epäselvää ja hänen korkealle, kalpealle otsalleen kihosi muutamia hikipisaroita. Koko ajan puristi hän minua lujasti käsivarresta ja minusta tuntui siltä kuin hän kaikkein mieluimmin olisi heti lähtenyt talosta pois. Kaikesta näkyi, että hänen täytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen seurata minua toisiin huoneisiin.

Yläkerrassa oli talon parhaiten säilynyt huone. Punaiset seinäpaperit haalistuneine, mustine köynnöksineen saivat sen näyttämään omituisen matalalta. Se oli nähtävästi makuuhuone, sillä yhdellä seinustalla oli suuri, leveä, vanhanaikainen vuode, jonka raskaat, punaiset samettiverhot olivat hyvin säilyneet.

Keskellä lattiaa oli suuri itämainen matto, sekin punainen ja mustin, oudoin kuvioin kirjailtu. Koit olivat syöneet siihen pahoja reikiä. Ja maton keskellä oli leveä, haalistuneen punainen divaani.

Pankinjohtajan käytös kummastutti minua. Hän oli hellittänyt käsivarteni ja kumartunut matolle divaanin oikealle puolelle aivan kuin etsiäkseen jotain. Mutta koko ajan vilkuili hän suurta, tammista ovea, josta olimme tulleet ja jonka halkeamista pilkotti päivä.

Hän näytti löytäneen etsimänsä ja kutsui minua. Kumarruin tutkimaan mattoa siltä kohdin divaanin päänpuolen vierestä, mitä hän osoitti. Punaisessa, kudotussa kankaassa oli sillä paikalla tummempia läikkiä, jotka muistuttivat ruostetta.

Ystäväni käytös oli ilmeisen hermostunutta ja kiihtynyttä. Hän pyyteli sitä samalla anteeksi sanoessaan:

»Katsohan, minä en ole käynyt tässä talossa yhdeksään vuoteen. Tässä paikassa se tapahtui; tästä hänet löydettiin, ja nuo läikät matossa ovat kuivunutta verta.»

En ymmärtänyt paljonkaan hänen sanoistaan, mutta olin nuori, ja kaikki tuo rappeutunut loisto, jota täällä olimme nähneet, oli virittänyt mieleni erikoiseen tunnelmaan. Veriläikät vanhan ruhtinastakin matossa! Ne saattoivat kertoa paljon hurjaa ja kammottavaa, mutta ne kätkivät salaisuutensa. Yht'äkkiä tuntuikin tuo matala, haalistunut, punainen huone olevan tulvillaan tuntematonta, vapisuttavaa kauhua.

En tahtonut enää kauemmin olla talon sairaalloisessa ilmakehässä, vaan käännyin ovea kohti. Mutta pankinjohtaja pidätti minua ja osoittaen korkeaa, särkynyttä ikkunaa hän sanoi selittämättömän surumielinen hymy huulillaan:

»Tästä pääsee nopeammin.»

Hän aukaisi ikkunankehykset, joista lasi oli särkynyt, ja minä katsoin alas. Ikkuna ei ollut kovin korkealla maasta. Kun laskeutui riipuksiin käsivarsien varaan, saattoi helposti asettaa jalkansa alapuolella olevan ikkunan ulkonevalle ylälaudalle ja siitä hypätä pehmeään, nurmettuneeseen multapenkkiin.

Me hyppäsimme molemmat, pankinjohtaja helpommin kuin minä, vaikka hän oli vanhempi. Katsellessani ylös, mistä olimme tulleet, heräsi mielessäni ajatus, jota kuitenkaan en sanonut. Mutta pankinjohtaja tuntui arvaavan sen ja sanoi:

»Niin... olen minäkin kerran ollut nuori.»

Koko ajan kävellessämme puutarhan läpi maantielle katseli hän ympärilleen ikään kuin odottaen näkevänsä jotain peloittavaa.

Puutarha oli suuri, mutta surullisen rappeutunut ja hoitamaton. Sammaltunut ja särkynyt marmorinen suihkulähde kertoi menneestä loistosta. Panin merkille, että kaikkialla kasvoi rikkaruohojen seassa outoja, villiintyneitä, tummia ja värikkäitä kukkia. Tarkemmin katsellessani näin joukossa tavallisen maariankämmekän pilkullisine lehtineen ja huomasin, että kaikki kukat olivat erilaatuisia orkideoja.