Part 3

»Tiedätkö, minä en uskalla jättää sinua yksin maailmaan. Jos minä kerran kuolen, täytyy sinun kuolla minun jälkeeni. Minä tulen itse sinua hakemaan, sillä sinä olet luonnostasi kevytmielinen ja voisit pahalla tahrata kaiken sen hyvän, mitä minä olen sinulle tehnyt.»

Paksujen sudennahkaturkkien alla kihosi hiki Jääkylän vanhan paroonin ruumiiseen. Hän ajatteli, että turkit olivat tällaisena päivänä liikaa. Mutta sydämessään tiesi hän sen johtuvan siitä, että hän kuvitteli, millaista olisi kuolla juuri nyt.

Reki pysähtyi postimestarin talon eteen. Taas tunsi Rautakylän vanha parooni olevansa oman itsensä ulkopuolella. Hevoset seisoivat päät riipuksissa, hiestyneillä kyljillä vaahtopirskeitä. Vanha parooni astui sisään tupakansavuiseen huoneeseen, joka oli siniharmaa talvipäivän kalpeassa valossa. Hän kätteli postimestaria ja asemapäällikköä ja apteekkaria. Ja kohta hän nauroi heidän jutuilleen ja joi totilasinsa pohjaan.

Mutta nämä kaikki vanhat ystävät ja juomaveikot tuntuivat vierailta ja kaukaisilta ja omituisen varjomaisilta tupakansavuisessa huoneessa. Lopuksi Jääkylän vanha parooni parin tunnin kuluttua hyvästeli ja lähti pois ja sanoi reessä torkkuvalle ajopojalle, että tämä saisi ajaa edellä kotiin; parooni tahtoi itse kävellä.

Ilman oli täyttänyt punertava hämärä, joka ei tullut mistään, vaan jota säteili ilmasta itsestään. Jääkylän vanha parooni kulki hitaasti kylän halki, kuuli kulkusten häipyvän, vaimenevan kilinän ja erotti jostain kaukaa koiran kumean haukunnan. Mutta missään ei näkynyt ihmisiä ja kylä oli äänetön ja jähmettyneen liikkumaton.

Kun vanha parooni ehti metsään, jonka suurten, solakkain mäntyjen rungoista oli huurre sulanut, niin että ne olivat märkiä ja ruskeita ylhäältä ja harmaita alempaa, tunsi hän, ettei hän enää ollut nuori ja ettei hän enää osannut elää.

Alkoi tulla jo pimeä, mutta tie näkyi vielä selvästi ja siihen painuneet kavionjäljet näyttivät mustilta. Vanhan paroonin tuli hiki ja hän mietti mielessänsä, että turkit olivat sittenkin liian paksut.

Armida oli sanonut, että myöskin vanhan paroonin täytyisi pian kuolla. Jääkylän vanha parooni muisti taas, että Armida oli uhannut tulla itse häntä hakemaan. Paroonia puistatti. Hän oli hämärässä näkevinään vaanivia varjoja puiden takaa. Hän kiirehti askeleitaan. Sydämessä tuntui outo kouristus.

Hän vihasi nyt Armidaa enemmän kuin koskaan ennen. Mutta itselleenkään sitä selvästi myöntämättä tiesi hän sisimmässään, että tämä viha oli voimatonta, sillä Armida oli aina ollut väkevämpi häntä. Sitäkin voimakkaampi nyt vainajana.

Tie teki vähän matkan päässä mutkan. Jääkylän parooni tunsi ja tiesi, että mutkan takana oli Armida tulossa häntä vastaan, hakemaan häntä pois. Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain kuvittelua, oli hän jo näkevinään Armidan laihan, jäykistyneen ruumiin liikkumassa tietä pitkin. Parooni saattoi erottaa hänen kuoppaposkiset kasvonsa sekä tarmokkaan leuan ja ihon, jolla oli kuoleman sinerrys, ja ennen kaikkea nuo tuimat harmaat silmät, joiden kulmissa oli pari lasimaista, hyytynyttä pisaraa. Hän tiesi, että juuri tuolla tien mutkassa he kohtaisivat toisensa.

Raskaat turkit painoivat yhä enemmän. Vanhan paroonin ruumis oli aivan hiessä. Hän huohotti ja sydänalassa tuntui yltymistään yltyvä kouristus. Äkkiä tunsi vanha parooni olevansa suuren pelon vallassa, oudon kammon, suorastaan kuoleman kauhun. Häntä halutti kääntyä takaisin, juosta, paeta... jonnekin... kauas. Mutta hän ei voinut. Hänen ikään kuin oli pakko kulkea eteenpäin välttämätöntä, vaativaa ratkaisua kohti.

Kun Jääkylän parooni oli ehtinyt tien mutkaan, putosi korkealta, männyn kostealta oksalta, kasa märkää lunta tupsahtaen hänen eteensä hankeen. Jääkylän vanha parooni hätkähti, horjahti ja kaatui tielle eikä noussut enää.

Yön tultua alkoi hiljaa sataa lunta ja suuret, pehmeät hiutaleet peittivät pian paksuissa sudennahkaturkeissa makaavan miehen. Siitä löysi hänet aamulla kunnantalon ruotivaivainen, Leena, joka oli matkalla katsomaan viimeisen kerran Jääkylän armeliasta ja hyvää Armida emäntää.

KIROTUT SILMÄT.

»Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Oletteko kuullut nimeni? Niin, minä olen arvossapidetty mies, hiukan kuuluisakin, vai kuinka? Ha-haa! Ehdin vielä pitkälle — en ole vanhakaan — kunhan hermoni vain parantuvat. Vain pari kuukautta ehkä, luulen sen riittävän.

Olette kukaties lukenut minun tutkielmani »Tilastotieteen käyttämisestä yleisen rikollisuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa?» Se herätti aikoinaan paljon huomiota. Minuun kiinnitetään suuria toiveita. Täydentäisin ja jatkaisin sitä nyt, elleivät nuo kirotut silmät aina vaivaisi minua!

Silmissänikö vikaa? Hah-haa! Erehdytte taas. Minun silmäni ovat hyvässä kunnossa, vieläpä paremmat kuin toisten. Mutta nuo kaksi kirottua silmää ne...! Ebban silmät nimittäin. Ne ne häiritsevät minua, kiusaavat minua, hermostuttavat ja ärsyttävät, vaikka Ebba onkin kuollut. Ebba raukka. Hän lepää nyt kirkkomaassa, rauhassa — — niin — — —.

Ei, ei, saatana! Ei! Minä en murhannut Ebbaa! Vai ette sanonut mitään? Hm, luulin kuulleeni jotain, hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Katsokaahan, hänen silmänsä elävät eivätkä anna minulle milloinkaan rauhaa.

Mutta sehän oli hänen oma syynsä. Itsehän hän niin tahtoi. Ja miksi hän suostui siihen? Minä olin silloin nuori enkä osannut harkita tekojani. Ebba oli niin kaunis, ja minähän kyllä rakastin häntä. Niin, rakastin, ja jos minä joskus satuin jotain lupaamaan — ha-haa! — niin sehän vain oli hetken hurmassa luvattu — kuinka se nyt latinaksi sanotaankaan? — aivan ajattelematta. Mutta hän uskoi varmaan siihen — hän taisi, näin meidän kesken sanoen, olla hiukan typerä — ja sitäpaitsi hän oli niin kovin viaton.

Tietysti minä pidin hänestä, rakastin häntä. Mutta hän oli köyhä ja halpa-arvoinen. Enhän minä voinut häntä naida. Sehän olisi ollut mielettömyyttä ja itsetuhoamista. Minun tieni tähtäsi korkealle — a-a-a-a-h! — korkealle, niin kovin korkealle! Häntä minun olisi ollut mahdoton ottaa mukaani. Hän olisi ollut taakka, este, kahle. Kaikki olisivat minua nauraneet, jos olisin jonkun rihkamakauppiaan tyttären kanssa yrittänyt ruveta nousemaan kunnian ja loiston portaita. Se olisi särkenyt urani ja unelmani, sen ajatteleminenkin jo oli mieletöntä, se oli yksinkertaisesti sanoen mahdotonta, aivan mahdotonta.

Voi, kuinka hyvin minä muistankaan sen alun! Silloin kukkivat tuomet ja minä olin juuri saanut maisterinsormukseni ja suuret unelmat kypsyivät mielessäni. Me leikittelimme yhdessä, Ebba ja minä, muka kiistellen. Se tapahtui tuomilehdossa, ja tuomien tuoksussa oli kummallista värinää. Oli valkea kesäyö ja leikitellessämme minä sieppasin hänet syliini, muka vain vangitakseni leikillä hänet. Tunsin silloin hänen vyötäistensä hennon notkeuden ja lanteittensa pehmeän kaarteen omaa ruumistani vasten.

A-a-a-ah, miten hullu minä silloin olin. Mutta veri jyskytti pyörryttäen ohimoissani ja minä tunsin kasvoilleni painuneen vaatteen lävitse hänen nuoren povensa huohotuksen ja hänen sydämensä lyönnit. Hän pelkäsi, hän tempoili itseään irti, hän tahtoi huutaa, mutta minä puhuin hulluja, kiihkeitä sanoja hänen pieneen korvaansa, minä lupasin, ehkäpä vannoinkin. Ja hän raukeni syliini, uskoen minuun, tuossa valkeassa, tuomentuoksuisessa kesäyössä.

Hullu minä silloin olin, kun annoin tuon ainoan hetken takia alttiiksi koko loistavan tulevaisuuteni. En ajatellut silloin muuta kuin aistien pyörryttävää hekumaa. Ja rakastinhan minä Ebbaa, vaikkakin vähemmän kuin tulevaisuuttani.

Unohdin pian koko asian, sillä tein ankarasti työtä koko kesän. Tutkin kirjastoja ja alustelin tutkielmaani. Kunnianhimoni oli suuri. Tahdoin jo nuorena päästä eteenpäin. Paljonkaan en ehtinyt tavata Ebbaa. Mutta kerran, juuri kun asterit alkoivat kukkia ja ilmassa oli jo syksyn kaiku, tuli Ebba luokseni muistuttamaan minua lupauksestani. Hän vaati, että täyttäisin sen pian. Samalla hän kuiskasi korvaani jotain, joka sai minut kauhistumaan ja kiroamaan.

Lähetin Ebban pois toiselle paikkakunnalle. Kun hänen aikansa oli tullut, menin hänen luokseen ja selitin hänelle, kuinka mahdotonta minun oli täyttää se, mitä joskus ajattelematta olin tullut luvanneeksi hänelle. Hän itki ja valitti, mutta tulevaisuuteni oli kysymyksessä, ja minä otin lapsen pois häneltä.

Minä vannon, niin, minä vannon, ja te tietysti ymmärrätte, ettei minulla ollut pienintäkään aikomusta tappaa sitä. Se oli vain sattuma, ikävä tapaturma, että se putosi vahingossa siihen suohautaan. Enkähän minä voinut estää maata vierimästä sen päälle. Ah, kuinka kaameasti vihreä, limainen vesi loiskahti, kun se putosi sinne! Ja kirottua, miten se huusi ja parkui vielä sittenkin kauan aikaa, vaikka olin tukkinut sammalia sen suuhun! Miksi helvetissä sen täytyi parkua? Se teki minuun pahan, kovin pahan ja ikävän vaikutuksen.

Palasin Ebban luokse. Juuri silloin se tapahtui. Hän ei sanonut mitään. Miksi hän ei sanonut mitään? Hän vain katsoi minuun, katsoi kokonaisia ikuisuuksia noilla saatanallisilla silmillään. Tuo katse kaivautui minuun kuin tulinen neula, se kaivautui ikipäiviksi sydämeni syvimpään pohjukkaan, enkä minä koskaan pääse vapautumaan siitä.

Ebba palasi lakaisin kotiinsa ja sai jonkinlaisen halvauksen, niin ettei hän päässyt enää kävelemään. En käynyt kertaakaan hänen luonaan, mutta sain toisilta tietää, että hänen täytyi aina maata vuoteessaan liikkumattomana ja että vain hänen silmänsä elivät ja liikkuivat.

Joka päivä täytyi minun kulkea sen talon ohitse, missä hän makasi, ja aina tunsin minä silloin seinien ja verhojen lävitse hänen kirotut silmänsä. Minä näin, kuinka ne katselivat minua. Ah, tuo kirottu katse kaivautui jokaiseen soluuni, se poltti ja repi hermojani, se seurasi minua, se turmeli työni, kaikkeni, koko elämäni. Mikään ei sitä kyennyt estämään eikä antamaan minulle rauhaa.

En ollut koskaan käynyt hänen huoneessaan, mutta kuitenkin näin sen aina silmieni edessä. Saatoin erottaa huonekalut, taulut seinillä, verhot, lattiamaton kuviot — mutta ennen kaikkea vuoteen ja siinä makaavan liikkumattoman ruumiin. Ja sitten nuo Ebban kirotut, polttavat silmät.

Ha-haa! Minä en voinut kestää sitä kauempaa. Tuo katse vei öitteni unen ja ennen kaikkea häiritsi se minua tieteellisissä tutkimuksissani. Ihmiset alkoivat katsella minua epäillen ja peläten, kun yhtäkkiä kesken vilkkaimmankin keskustelun saatoin hätkähtää ja raivostua nähdessäni nuo silmät milloin missäkin: seinissä, katossa, huonekaluissa, kuvissa tai oman seuralaiseni silmien paikalla.

Oma syynsä! Miksi hänen tarvitsi häiritä minua niin? Eihän minulle jäänyt mitään muuta keinoa. Oli pimeä syysyö, kun salaa vihdoin hiivin hänen huoneeseensa. Olinhan nähnyt sen mielessäni niin monesti. Ja tunsinhan jokaisen nurkan jo ennestään.

Hän makasi juuri niin kuin olin ajatellutkin. Mutta nyt hän nukkui. Hänen silmänsä eivät voineet sillä hetkellä häiritä minua, sillä ne olivat kiinni.

Minulla oli mukanani kirves. Löin sillä häntä päähän. Terä iski luuhun, niin että rusahti. Jollain tapaa Ebba pääsi istumaan, mutta kaatui aivan kohta. Oli pimeä enkä minä oikein nähnyt muuta kuin tummat hiukset valkeata raitia vasten. Löin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes jostain katkenneesta valtimosta lämmin suihku ruiskahti kasvoilleni. Silloin läksin minä pois, sillä otaksuin, että olin vihdoinkin päässyt rauhaan noista saatanallisista silmistä.

Seuraavana aamuna minut vangittiin. Selitin koko asian, kuinka hän tahallaan oli pirullisesti kiusannut minua noilla kirotuilla silmillään, niin etten ollut rauhassa voinut työskennellä. He säälittelivät minun kärsimyksiäni ja lähettivät minut puoliväkisin tänne hermojani parantamaan ja toipumaan mielenjärkytyksestäni, jotta voisin jälleen jonkun ajan kuluttua jatkaa tieteellisiä töitäni koko ihmiskunnan hyödyksi. Tunsin itsekin, kuinka hermoni olivat järkkyneet, ja kun minulle kerran luvattiin vapaapaikka, mikä on varsin hyvä varattomalle tiedemiehelle, niin matkustin mielelläni.

Mutta kirous alkoi uudestaan. Juuri kun astuin junaan, näin Ebban ruumissaaton kulkevan hautausmaata kohti. Ja kautta perkeleen — kirotut silmät katsoivat minuun jälleen kuolleesta, murskautuneesta päästä mustan ruumisarkun paksujen lautojen lävitse. Eivätkä ne ole jättäneet minua vieläkään rauhaan. Oltuani täällä muutamia päiviä alkoivat ne jälleen näkyä joka paikassa yksityishuoneessani. Yritin väijyä niitä ja lyödä niitä jollain aseella ja puhkaista ne, mutta ne väistyivät aina siirtyen ikään kuin härnäten Loiseen paikkaan.

Sitä kesti kauan aikaa. Olin jo melkein epätoivoissani, kun vihdoin keksin oikean keinon. Kuitenkin oli siinä yksi pulma. Palvelija ei tahtonut päästää minua ulos täältä. Hän oli kovin yksinkertainen, vaikka tarkoitti tietysti hyvää. Hän vain aina sanoi, että tarvitsin lepoa ja rauhaa enkä saisi rasittaa turhaan itseäni. Aivan kuin minulla olisi ollut mitään rauhaa noiden silmien aina ahdistaessa minua. Eikä se nauta ymmärtänyt edes selityksiäni ja asian tärkeyttä. Kun ei ollut muuta neuvoa, olin minä viekas, löin hänet muutamana iltana huomaamatta tuolillani pyörryksiin ja otin itse avaimet.

Kaikki olivat menossa makuulle. Hiivin silloin salaa ulos ja kuljin kauas pois. Olin palvelijalta ottanut myös tarvitsemani määrän rahaa. Matkustin määräpaikkaani yöjunalla ja olin seuraavan päivän metsässä piilossa, ettei kukaan olisi saanut päähänsä estää minua aikeessani. Illan tultua hiivin salaa hautausmaalle. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Ebban haudan. Siinä oli vain multakumpu ja pieni puuristi. Olin löytänyt lapion muutamasta heinäladosta. Ja kuu paistoi juuri tarpeeksi mustien pilvien lomista.

Maa oli märkää ja ruskeat lehdet peittivät hautausmaan käytäviä. Aloin kaivaa, ja se kävi niin sukkelasti, että aivan huusin mielihyvästä. Pian tuli arkku esiin ja sen mustien lautojen lävitse katsoivat minua Ebban silmät kuun häviävässä valossa. Mutta en pelännyt niitä tällä kertaa, sillä tiesin voittavani ne kohta.

Arkku oli kehno. Helposti sain lapionkärjellä väännetyksi kannen auki. Kuulin ruostuneiden ruuvien kitinän, kun ne irtautuivat puusta. Siinä makasi Ebba. Hänen lasimaiset silmänsä olivat auki, niin kuin olin jo nähnyt. Ne loistivat kuin lasi kuun säteissä.

Siinä olivat siis vihdoinkin nuo kirotut silmät. Minä aioin upottaa sormeni niihin, repiä ja raastaa ne rikki. Huuliltani pääsi pidätetyn raivon ähkäisy, kun koukistunein sormin kumarruin niitä kohti.

Silloin ympäröivät poliisit ja palvelijat haudan, tempasivat minut ylös sieltä ja veivät minut mukanaan. Huusin ja riehuin raivoissani, kun tehtäväni jäi näin suorittamalla. Mutta riehuntani oli turhaa, sillä minut puettiin kirottuun pakkopaitaan.

Täällä sairaalassa olen nyt sen jälkeen taas virunut. Ensin pakosta, mutta nyt jo omasta halusta. Hermoni eivät ole vielä kunnossa. Helvettiäni vain jatkuu. Nuo silmät kiusaavat minua hellittämältä, nuo kaksi kirottua silmää. Katsokaahan: näettekö tuolla nurkassa, tuolla, näettekö? Ah... ne liikkuvat! Aaah! Aaah! Alati näen minä edessäni, aina ja iankaikkisesti, Ebban silmät, nuo kaksi kirottua, ikuisesti kirottua silmää! A-a-ah!

Miksi ei minun annettu murskata, särkeä niitä? Nyt olisi minulla rauha, jos olisin saanut nähdä Ebban limaiset silmäkuopat tyhjinä. Mutta sitä ei minulle suotu. Kirottua! Nyt ei työstänikään voi enää tulla mitään. Mutta tieteelle, maamme tieteelle tahdottiin tehdä tämä vahinko samalla kuin minulle itsellenikin. Miksi? Vastatkaa te, jos osaatte. A-a-ah.»

PYHÄN BARBARAN KUVA.

»Koska kerran olen joutunut viettämään yöni täällä enkä jonkun herkkähermoisuuspuuskan lähden saa unta, tahdon aikani kuluksi kirjoittaa jotain tyhjänpäiväistä. Lapsesta alkaen olen nimittäin paljon pitänyt kirjoittelemisesta, olenpa joskus yritellyt runojakin, vaikka taipumukseni myöhemmin suuntautuivat enemmän toiselle taidealalle.

Nyt onkin minulla hiukan syytä kirjoittaa, koska elämääni on tullut 'uusi värähdys'. Ah, se on kovin ihanaa ajatella. Ehkä huomenna näytän tämän hänelle. Kunhan vain ainoa kynttiläni kestäisi kyllin kauan.

Ensiksi kuitenkin vähän kiroilen tuota vanhaa kirkonvartija rahjusta, joka illalla sulki oven katsomatta lainkaan, jäikö ketään sisälle kirkkoon. Kun olin saanut työni valmiiksi, huomasin näet, että ovi oli väännetty lukkoon ja että sitä oli mahdotonta aukaista sisäpuolelta. Ikkunat ovat peräisin keskiajalla, niitä ei, harvinaisia kyllä, ole suurenneltu, ruudut ovat mitättömän pienet eikä minulla todella ole pienintäkään halua ruveta särkemään ihania lasimaalauksia turhan vuoksi.

Sakaristossa ei ole mitään ovea eikä minulla ole muuta neuvoa kuin asettua yöksi tänne. Moni tämän seudun asukkaista ei sitä varmaankaan tekisi. He ovat kovin taikauskoista väkeä. Kirkon kummituksista kerrotaan myös juttuja. Lattian alle on haudattu paljon ihmisiä eikä heitä ole täältä siirretty pois, niin kuin useissa muissa vanhoissa kirkoissa on ollut tapana tehdä viime aikoina. Nuo maalaiskollot ovat minulle vihamielisiä työni tähden. He eivät käsitä vielä sen arvoa. Joku heitti kerran kivellä minua kulkiessani kylän lävitse.

Minulla ei ole silti mitään tätä yönviettotapaa vastaan. Vahinko vain, etten saa unta. Jollain tapaa minuun nähtävästi ympäristö sentään vaikuttaa. Yritin vähän huutaakin, mutta ääneni kaikui holvissa niin ontosti ja ilkeitä mielikuvia herättävästi, että luovuin siitä. Eikä se mitään auttaisikaan, sillä kiviseinät ovat mielettömän paksut ja kirkko on vielä keskellä hautausmaata eikä kukaan täälläpäin uskalla yöllä liikkua edes hautausmaan lähettyvillä.

Nämä elokuun yöt ovat oikeastaan hiukan liiankin pimeitä. Nyt vielä taivas on pilvessä eikä kuutakaan näy. Hymyilyttää vähän muistaessani, että vielä viime yönä olin iloissani näistä pimeistä öistä. Tempora mutantur...

Tämä kirkko on ikivanha, tavallista keskiaikaista mallia. Jo kuusisataa vuotta se on harmaakivimuureineen uhmaillut aikaa ja katoavaisuutta pysyen sisäpuoleltaankin melkein muuttumattomana. Viime aikoina on tänne sentään toimitettu uudet penkit ja tehty muitakin pikku muutoksia. Toista sataa vuotta sitten peitettiin jonkun mielettömän päätöksen mukaan ihanat keskiaikaiset seinämaalaukset tässä, samoin kuin muissakin vanhoissa kirkoissa, valkoisen, kolkon rappauksen alle. Joidenkin nerojen mielestä 'niillä ei ollut mitään historiallista eikä myöskään taiteellista arvoa'.

Nykyään ne kuitenkin ovat päässeet oikeaan arvoonsa. Minut valittiin taiteilijana johtamaan täällä paljastustöitä. Seudun asukkaat, jotka ovat pinttyneet vanhoihin tapoihinsa, tietysti aikoinaan ankarasti vastustivat kuvien peittämistä, mutta muutamat kiihkoilijat hurmahenkisen pappinsa johdolla pääsivät voitolle. Nyt, totuttuaan siihen, kiroavat he minua ja minun työtäni, etenkin kun muutamissa keskusteluissa olen tullut loukanneeksi heidän uskonnollisia ennakkoluulojaan.

Vanha perimätieto kertoo, että saarnastuolin vierestä aikoinaan johti ulos melkein kilometrin pituinen salakäytävä, päättyen lähellä pappilaa olevaan pieneen metsikköön. Se oli kaiketi rakennettu niihin aikoihin, jolloin heimosotia vielä käytiin ja ensimmäisiä pappeja vainottiin. Työni lomassa olen yrittänyt etsiä sitä. Jos sitä on ollenkaan olemassa, on se tietysti pahoin turmeltunut.

Olen asunut pappilassa koko työni ajan. Kirkkoherra on kovin vanha ja mielestäni hiukan höperö. Hän ei enää paljon saarnaa, vaan antaa kappalaisen pitää jumalanpalveluksista huolta, hoitaen itse kansliaa, miten kykenee. Hän on aina kintereilläni, kun yritän kirkossa jotain uutta, ja iskee kuin vanha haukka niskaani, jos suunnittelen jotain muutosta. Välistä minua kiukuttaa hänen itsepintaisuutensa, mutta en voi hänelle mitään, sillä hänellä on kirkkovaltuusto takanaan. Hän on höperö, mutta hänen rouvansa sen sijaan... no, hänestä puhun hiukan myöhemmin.

Kysyin kerran kirkkoherralta jotain salakäytävästä, sillä hänen puheistaan olen huomannut, että hänellä on jotain vihiä siitä. Mutta jos hänellä tietoja on, haluaa hän pitää ne ominaan. Hän vain hymyili salaperäisesti, ja kun tahdoin tutkia muuria siltä kohden, missä oven pitäisi sijaita, kielsi hän minua jyrkästi koskemasta mihinkään... Hän on kuin onkin höperö.

Kerrotaan myös tarinaa jostain papista, jonka pakanat olisivat muuranneet elävänä seinäkomeroon alttarin viereen. Siinä jutussa voi kyllä olla historiallista pohjaa, ja se se juuri herättääkin eniten pelkoa kyläläisissä. Heidän mielestään nämä vanhat kirkot ovat öisin aaveiden ja pahojen voimien temmellyskenttiä. He ovat muka joskus öisin kuulleet täältä ulvontaa ja kolauksia kuin ankarasta kamppailusta. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikka joku olisi ilkeyksissään lukinnut jäljessäni oven jättääkseen minut pahojen henkien käsiin, mihin minä monien mielestä kuulemma olen omiani joutumaan. Huomenaamuna ainakin saavat pitkän nenän...

Työni alkaa vähitellen olla lopussa. Paria pylvästä työmiehet vielä hiukan naputtelevat. Illalla olin juuri saanut viimeiset rappaushituset pois kauniista P. Yrjänän kuvasta, kun huomasin, että minut oli teljetty yöksi kirkkoon.

Joka tapauksessa tämä työ on ollut suurenmoista ja jättänyt mieleeni unohtumattomia vaikutelmia. Lähtiessäni olen toinen mies kuin tullessani. Vaikka taitaapa siihen olla muitakin syitä.

Ihmeellistä on nähdä, kuinka kuvien ääriviivat alkavat vähitellen piirtyä esiin, kuinka ikivanhat, ihmeelliset värit alkavat kuultaa likaisen rappauksen alta. Ennen osattiin värit sekoittaa oikein, ne ovat toista kuin nykyajan turmeltuvat patenttivärit. Tuon värien ihanuuden edessä voi taiteilija polvistua. Vuosisadat ovat luoneet niihin omituisen hienon kajastuksen, aivan kuin sordiini antaa viulunkieliin herkän, vaimennetun äänen. Aika on antanut maalauksille ihmeellisen tenhovoiman.

Taiteilija on tuntematon. Joka tapauksessa on hän käynyt mestarien koulua. Luultavasti hän on ollut ulkomaalainen. Olen saanut esiin muutamia ornamentteja, joiden tapaisia ei missään muussa maamme kirkossa ole tavattu. Ne ovat aivan erikoisia, kiemuralehtisiä, lehtisuonet selvästi näkyvissä, mikä on hyvin harvinaista ja todistaa erikoista taitoa.

Varsinkin eräs omituinen seikka on kiinnittänyt huomiotani. Olen tavannut muutamissa seinien liikenevissä kohdissa kaikkiaan kahdeksan aivan erikoislaatuista kuvaa, joiden merkitystä en ole kyennyt arvaamaan. Aihe on puoleksi ihminen, puoleksi eläin. Yläpuoli on ihminen tavallista pyhimysmallia, mutta alapuoli on eläimen, muodoton ja karkeatekoinen, herättäen sellaisen vaikutelman kuin se olisi kovassa kiireessä tehty. Kaikki ovat erilaisia, mutta ajatus on yhteinen. Luulen, ettei missään muualla, ainakaan meillä, ole tätä aihetta tavattu.

Samoin on siellä täällä ympäri kirkkoa, kuvien lomissa ja hämärämmissä nurkissa, karkeatekoisia, irvistäviä paholaisnaamoja. Luultavasti niiden tarkoituksena on ollut säikyttää katsojaa, kun hän yht'äkkiä kohtasi ne edessään. Ne ovat varsin karkeasti maalattuja, mutta ihmeen eläviä, herättäen todellakin jonkinlaista pelon tunnetta. Kirkkoherra oli hyvin kauhistunut nähdessään ne ja vaati, että niiden päälle levitettäisiin uudestaan laastia. Hänen tarkoituksensa oli epäselvä, hän mutisi vain jotain 'saatanan voimista', enkä minä voinut suostua hänen ehdotukseensa. Hymyilin hiukan salaa, kun hän poistui kiihtyneenä, tepastellen kuin kukko kirkon käytävällä.

Tunnen outoa sukulaisuussuhdetta tuohon tuntemattomaan taiteilijaan. Jollain tapaa vaistoan, että hänkin on ollut nuori ja kunnianhimoinen samoin kuin minä itsekin. Hänkin on kerran tehnyt työtä näiden samojen seinien sisällä. Ehkä hänkin silloin asui pappilassa, ja kukaties oli silloinenkin pappi vanha ja hänellä nuori vaimo. No, tässä tuli laskuvirhe: silloinhan oli vallalla katolinen oppi eivätkä papit saaneet mennä naimisiin. Mutta ehkä hänellä oli emännöitsijä, jalkavaimo; sitähän ei pidetty syntinä eikä minään tuohon maailman aikaan ja varsinkaan ei maaseudulla. Jollain tapaa on tämä mielikuva tuosta edeltäjästäni saanut minut valtaansa enkä tahdo siitä kernaasti luopua.

Tuon tuntemattoman taiteilijan sielu värisee hänen kuvissaan. Varmaankin oli hän syvän hartauden vallassa näitä kuvia maalatessaan. Mutta kuitenkaan ei hän ole voinut karttaa maallistakaan kauneutta. Olen huomannut, kuinka hän Pyhää Barbaraa esittävässä freskossaan on suorastaan hekumoinut kiduttajiensa käsissä olevan Barbaran alastomuudella.

Johtui mieleeni eräs omituinen ajatus. Nuo paholaisnaamat ja kahdeksan eriskummallista puolieläinkuvaa ovat aivan toisenlaisella tekotavalla käsiteltyjä. Paholaisnaamat ja puolieläinten alaruumiit ovat kehittymättömän käden, mutta aivan erikoisen mielenlaadun tuotetta. Puolieläinten yläruumiit taas ovat selvästi tuon tuntemattoman taiteilijan tekemiä. Niissä ilmenee hänen käsittelytapansa ja siveltimenkäyttönsä aivan erikoisella voimalla.

Tuntuu välistä siltä kuin kaksi taiteilijaa olisi samalla kertaa täällä tehnyt työtä. Kaksi taiteilijaa... toinen taitava... toinen tottumaton ja kömpelökätinen. Mutta miksi edellinen olisi antanut jälkimmäisen tuhria ja täydennellä hänen töitään?

Muistin äkkiä pahoja henkiä, joitten sanotaan asuvan öisin vanhoissa kirkoissa. Tuo ajatus kahdesta taiteilijasta kohottaa mieleen outoja, kammottavia ajatuksia. Se antaa aihetta hurjan fantastisiin mielikuviin...

Luulen, että alan hermostua. Mutta se ei olekaan ihme, sillä tämä ympäristö on kammottava.

Puhunpa välillä vähän hauskempaa. Ehkä hänen ajattelemisensa voi rauhoittaa mieltäni.

Kuten sanottu, kirkkoherra on vanha höperö, mutta hänen vaimonsa on nuori ja mielestäni hyvin kaunis. Heti tänne tullessani kiinnitin huomiota heidän luonnottomaan ikäeroonsa. Sain kuulla, osaksi häneltä itseltään, osaksi muilta, että hän on köyhän papin tytär, peräisin suuresta lapsijoukosta. Isänsä kuoltua oli hän joutunut avuttomana maailmaan. Kirkkoherra oli kohdannut hänet kerran, pari vuotta sitten, rakastunut häneen ja saanut hänet suostumaan vaimokseen. Hän oli suostunut tähän vain saadakseen sisaruksilleen jotain taloudellista tukea. Mutta siinäkin on hän pettynyt, sillä kirkkoherra on harvinaisen itara. Minun päivälliseni ovat olleet varsin kehnoja. Selvästi olen havainnut, että rouva itsekin häpeää ruokapöydän niukkuutta.

Kirkkoherra ei ole hyvä vaimolleen. Olen nähnyt hänen usein moittivan tätä kaikenlaisista pikkuseikoista. Mutta enimmän minua inhoiltaa nähdessäni hänen joskus, niin vanha mies kuin hän onkin, himokkain silmin katselevan nuoren vaimonsa ääriviivoja. Ja monta kertaa aamuisin ovat hänen silmänsä itkusta punaiset.

Hän soittaa viulua. Hän on itse kertonut, että se on hänen ainoa lohdutuksensa pitkinä, yksinäisinä talvi-iltoina. Uh, miten minä vihaankaan kirkkoherraa! Hänessä on jotain käärmemäistä, joka matelee syrjään iskeäkseen sitten suoraan kantapäähän. Mutta hän soittaa ihanasti. Minä säestän häntä vanhalla, epävireessä olevalla taffelipianolla pappilan suuressa salissa. Hänen viulunsa sävelissä soi kokonaisten sukupolvien ikävä.

Hän on kuin karitsa pedon kynsissä, paitsi silloin kuin hän soittaa. Silloin hän aina unohtaa kaiken muun. Olemme joskus harjoitelleet mestarien suuria kappaleita ja hän etsii aina ne osat, joissa pursuva intohimo ja palava nuoruus hakevat ilmaisuaan. Kun hän taivuttaa nuoren ruumiinsa taaksepäin silmät puoleksi ummessa, antautuu hän viululleen hekumallisesti ja kokonaan. Olen nähnyt hänen koko ruumiinsa silloin värisevän.

Kirkkoherra on ollut hänelle vihainen monta kertaa siksi, että soitamme vain »maallisia» kappaleita. Hän tahtoisi vaimonsa soittavan »Siionin virsien» sävelmiä. Mutta joka ilta valtaa meidät uusi soitannollisen intohimon puuska ja me soitamme suuren salin tulvilleen pakanallista kauneutta. Silloin ovat kirkkoherran silmät kuin ärsytetyn käärmeen.

Muistan pariisilaisen ystäväni, säveltäjä Poniarewin. Kerran illalla hän soitti rakkaudesta. Sävelet huumasivat kaikki meidät kuulijat, saattoivat meidät pois suunniltamme, tekivät meidät melkein mielipuoliksi intohimosta. Niiden kaipuu ja tuska oli hirvittävän ihanaa. Sitä sävellystä ei ole koskaan kirjoitettu muistiin. Se hävisi hänen kanssaan. Hän improvisoi sen itselleen ja meille, ja samana yönä ampui hän luodin otsaansa. Tietysti naisen tähden.

Jotain samanlaista on hänenkin soitossaan. Vereni hehkuu oudosti joka kerta, kun hän lopettaa.

Meidän seurusteluamme katsotaan jo karsain silmin. Kappalainen huomautti kerran siitä minulle ja hänen kasvoillaan oli vihamielinen ilme. Ehkä hänkin, poikamies, on katsellut esimiehensä vaimoa syntisin silmin! Kirkkoherrahan on jo vanha — toinen jalka melkein haudassa, toinen haudan partaalla.

Minun vakaumukseni mukaan ei meidän suhteessamme ole mitään syntiä. Ah, kuinka hyvin muistan tuon ensimmäisen illan, jolloin sain suudella häntä ja tuntea hänen huultensa janoisen värinän omiani vasten. Silloin kukkivat kirsikkapuut pappilan suuressa puutarhassa ja niiden terälehdet varisivat ylitsemme tuoksuvana sateena.

Me rakastamme toisiamme. Hän on minun ja minä tahdon olla hänen. Meidän rakkautemme on suurempi kuin maailman pikkumainen tuomio. Mitä me välitämme muutamasta vanhasta, höperöstä kirkkoherrasta, joka himokkaan faunin elein lähestyy nuorta vaimoaan, joka vain olosuhteitten pakosta on tullut hänen omakseen. Uh, kuinka minä vihaan häntä! Mutta minä tiedän myös hänen puolestaan vihaavan minua. Tietäneeköhän hän sentään mitään meidän suhteestamme. Toissa iltana, kun palasimme iltakävelyltämme, katsoi hän minua silmin, joiden äänetön viha oli peloittava.

Mutta mitä me hänestä välitämme? Edessämme on avoinna koko maailma. Nimeni on jo aika tunnettu. Kun saan tämän työni valmiiksi ja siitä maksun, ja kun vielä saan hakemani ja minulle jo melkein luvatun apurahan, niin silloin on tiemme auki. Kuka voisi meitä estää? Hän karkaa minun kanssani ja me lähdemme yhdessä ulkomaille, Italiaan, josta olemme yhdessä niin paljon haaveilleet.