Part 1

language: Finnish

NUORTEN KALEVALA

Sommitteli

P. Ollilainen

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1915.

SISÄLTÖ:

Väinämöinen ja kasvullisuuden alku. Väinämöinen ja Joukahainen. Aino. Joukahaisen kostoyritys. Sammon takominen. Lemminkäinen ja Kyllikki. Hiiden hirven hiihtäminen. Lemminkäisen äiti. Väinämöisen matka Tuonelaan. Pohjolan häät. Orjalapsi. Kullervo paimenena. Koditonna. Kullervo kotona. Kullervon loppu. Sampomatkalle. Väinämöisen soitto. Sammon ryöstö. Sota sammosta. Tulen synty. Päivän ja kuun vapautus. Väinämöisen lähtö.

Väinämöinen ja kasvullisuuden alku.

Väinämöinen, Kalevalan sankari, ei ollut koskaan viettänyt lapsuuden päiviä. Hän oli syntymästään saakka suuri tietäjä ja ajatteli syvällisiä asioita. Siksi sanotaan hänen aina olleen vakaa ja vanha. Hänen äitinsä oli ilman impi, ve'en emonen, joka oli ollut mukana maailmaa luomassa. Tämä oli ilman avaroilta pihoilta laskeutunut veteen ja uiskenteli pitkät ajat selvällä meren selällä. Siellä syntyi Väinämöinenkin ja virui meressä viisi, kuusi vuotta, jonka jälkeen hän

seisottui selälle viimein, niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle. Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.

Arvelee, ajattelevi: Kenpä maita kylvämähän?

Saipa Sampsa Pellervoisen metsän puita kylvämään. Hän kylvi mäet männiköiksi, kankaat kanervikoiksi ja notkot nuoriksi vesakoiksi.

Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan. Yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.

Tuli neljä meren neittä rantaheinää niittämään. Meren Tursas poltti heinäset poroksi. Saipa siihen tuhkaan tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi. Pian se kasvoi, että

latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi, piätti pilvet juoksemasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.

Kun kukaan ei kyennyt tammea kaatamaan ja pimeässä oli paha elää, rukoili Väinämöinen äidiltään, Ilmattarelta, apua. Nouseekin viimein merestä uros, miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkuinen. Sillä miehellä oli vaskiset saappaat, vaskiset kintaat ja vaskinen kirves vyössä riippumassa. Hän kasvoi pian jättiläiseksi:

Jalka maassa teutaroipi, päähyt pilviä pitävi, syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta.

Sepä uros kaatoi tammen kolmella iskulla. Niin pääsi päiväkin taas paistamaan ja kaikki kasvit kasvamaan.

Ohra on yksin nousematta, Touko kallis kasvamatta.

Itse vanha Väinämöinen löysi ohrasen jyviä rannalta merelliseltä. Hän kaatoi suuren kasken, mutta jätti keskelle kaskea koivun kaatamatta. Tulee kokko, ilman lintu, sanoo:

— Miksipä on tuo jätetty Koivahainen kaatamatta?

Väinämöinen vastasi:

— Lintujen lepeämiksi, Kokon ilman istumiksi.

Tuostakos kokko hyvilleen ja iski tulta, joka sytytti kasken ja poltti sen poroksi.

Nyt kylvi Väinämöinen ohran siemenet tuhkaan ja saneli kylväessään:

— Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.

Tuo Ukko ylijumala vihmoi vettä toivosesta orahille kasvaville, touoille tohiseville.

Kävipä vanha Väinämöinen toukojaan katsomaan.

Kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.

Niin tuli kevät käkönen Väinämöisen koivuun kukkumaan. Kukkui siinä illoin, aamuin, keran keskipäivälläkin.

Väinämöinen ja Joukahainen.

Olipa nuori Joukahainen, Laiha poika Lappalainen.

Hän kuuli kehuttavan Väinämöistä paremmaksi laulajaksi kuin hän itse oli. Tuostakos hän syäntyi. Lähti ajamaan Väinölään, vaikka kielsi iso ja emo. Kolmantena päivänä hän joutui jo Väinölän ahoille. Väinämöinen ajeli siellä hiljalleen tietä pitkin. Joukahainen karahutti häntä vastaan, niin että

aisa tarttui aisan päähän, Rrahe rahkehen takistui.

Kysyi vanha Väinämöinen:

— Mi sinä olet miehiäsi, Kun tulet tuhmasti etehen?

_Joukahainen:_

— Mie olen nuori Joukahainen, vaan sano oma sukusi, kuit olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?

_Väinämöinen:_

— Kun liet nuori Joukahainen, ve'äite syrjähän vähäisen, sie olet nuorempi minua!

_Joukahainen:_

— Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta, kumpi on tieolta parempi, muistannaita mahtavampi,

sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän; lienet vanha Väinämöinen, ruvetkaamme laulamahan, toinen toista voittamahan.

_Väinämöinen:_

— Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi. Vaan kuitenki, kaikitenki sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?

_Joukahainen:_

— Hylkeen on hyvä elää, syöpi luotansa lohia. Siialla on sileät pellot. Hauki kutee hallan ajalla, ahven kesäkuivilla. Pohjola kyntää porolla, etelä emähevosella.

Pitkät on puut Pisanmäellä, hongat Hornan kalliolla. Kolme on koskea kovoa: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.

_Väinämöinen:_

— Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano syntyjä syviä!

_Joukahainen:_

— Tieän minä linnuksi tiasen, kyyn viherän käärmeheksi, kaskisen ve'en kalaksi, tulen polttaman pahaksi. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania.

_Väinämöinen:_

— Muistatko mitä enemmin, Vai jo loppuivat lorusi?

_Joukahainen:_

— Olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, aurinkoa auttamassa, kuuhutta kulettamassa, taivoa tähittämässä.

_Väinämöinen:_

— Sen varsin valehtelitki! Ei sinua silloin nähty, ei lie nähty, eikä kuultu, kun on merta kynnettihin, kalahauat kaivettihin, louhet luotihin kokohon.

_Joukahainen:_

— Kun ei lie minulla mieltä, Kysyn mieltä miekaltani.

_Väinämöinen:_

— En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi. vaan kuitenki, kaikitenki, lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka,

_Joukahainen:_

— Ken ei käy miekan mittelöhön, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan.

Siitä suuttui Väinämöinen, itse loihe laulamahan. Ei ole laulut lasten laulut, ne on partasuun urohon.

Ja kun vanha Väinämöinen lauloi, niin

Järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kivet rannoilla rakoili.

Joukahaisen hevosen, reen, tavarat kaikki Väinämöinen lauloi haoiksi, kiviksi, pilviksi ja tähdiksi. Itsensä Joukahaisen hän lauloi suohon suonivöistä.

Jo tuli Joukahaiselle hätä suohon sortuessaan. Hän tarjoili lunnaikseen jousiaan, veneitään, hevosiaan, rahojaan ja vilja-aumojaan. Mutta Väinämöinen sanoi:

— En huoli hopeitasi, Kysy en, kurja, kultiasi.

Ja hän lauloi Joukahaisen entistä alemma. Joukahainen rukoili:

— Oi on viisas Väinämöinen, heitä vielä heikko henki, virta jo jalkoja vetävi, hiekka silmiä hiovi. Kun pyörrät pyhät sanasi, annan Aino-siskoseni sulle pirtin pyyhkijäksi, mesileivän leipojaksi.

Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, pyörti pois pyhät sanansa, perin laski lausehensa.

Niin pääsi nuori Joukahainen, kokoili tavaransa ja ajoi kurjana, alla päin, pahoilla mielin kotiinsa.

Emo kysyy.

— Mitä olet pahoilla mielin poikaseni ja tulet noin kurjana kotiin?

_Joukahainen:_

— Annoin Aino-siskoseni, lupasin emoni lapsen Väinämöiselle varaksi, turvaksi tutisevalle.

_Emo:_

— Elä itke poikaseni semmoista. Tuota toivoin kaiken ikäni:

sukuhuni suurta miestä, Vävykseni Väinämöistä.

Mutta kun Aino-tyttö sen kuuli, hän itki yksin päivät pitkät. Hän ei halunnut vanhan Väinämöisen puolisoksi.

Aino.

Aino oli lehdossa vastoja tekemässä. Silloin tulee sinne Väinämöinen ja sanoo:

— Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulan helmilöitä, sio silkillä hivusta.

_Aino:_

— En sinulle enkä muille kanna rinnan ristilöitä, päätä silkillä sitaise.

Aino riisti ristit rinnastaan, sormukset sormestaan, viskasi ne lehtoon ja meni itkien kotiin. Emo aitan portaalta kysyy:

— Mitä itket lapsi raukkaseni?

Aino kertoi, mitä lehdossa oli tapahtunut.

— Elä tuollaisia itke, sanoi emo. Syö vuosi sulaa voita, toinen sian lihoja, tulet muita muhkeammaksi. Mene sitte aittamäelle, ota arkusta koreimmat koruni, hienoimmat helmeni ja vaatteeni. Tulet sitte

sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi.

Ei Aino totellut tuota. Meni pihalle itsekseen itkemään.

— Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin on vellova vetonen, eli aalto altahassa. Mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus? Niinpä on poloisten mieli, niinpä allien ajatus, kuin on hanki harpin alla, vesi kaivossa syvässä.

Parempi minun olisi, parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta, näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille.

Sai emo kyselemähän:

— Mitä itket, impi rukka, Kuta, vaivainen, valitat?

_Aino:_

— Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, kun annoit minun poloisen ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle. Oisit ennen käskenynnä sisareksi Siikasille, veikoksi ve'en kaloille.

Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle, aukaisi parahan arkun, pani kullat kulmillensa, hopeat hiuksillensa. Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin, vieri synkkiä saloja. Itse lauloi mennessänsä:

— Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi, eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, näiltä suurilta suruilta, apeilta miel'aloilta.

Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa; tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.

Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä rannalla vesikivellä.

Aamulla anivarahin Katsoi tuonne niemen päähän.

Siellä oli kolme meren neittä kylpemässä. Sinne lähti Aino neljänneksi:

Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.

Kiiltelipä kivi kirjava selällä. Läksi Aino uimaan kohti kiiltelevää kiveä. Sinne vaipui uidessaan alle aaltojen syvien.

Virkkoi vielä vierressänsä:

— Elköhän minun emoni sinä ilmaisna ikänä panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta! Elköhönp' on siskoseni peskö tästä silmiänsä. Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä; mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja; mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita; mikä rannan heinäsiä, se hivusta hierottua.

Jänis läksi saattamaan sanaa

neien kuuluhun kotihin. Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän, sai siitä sanelemahan:

— Elkää te emot poloiset tuudittako tyttöjänne vastoin mieltä miehelään, niin kuin tein minä poloinen.

Itki emo, vieretteli, niin että itkemistänsä vesistä kasvoi kolme jokea ja kuhunkin jokeen kolme koskea. Koskien rannalle koivut kasvoi, koivuihin tuli käet kukkumaan. Kun käki kukahteli, niin äidin sydän sykähteli, itku silmään tuli ja vedet poskille valui. Niin koko ruumis runneltui kuullessaan kevätkäköstä.

Joukahaisen kostonyritys.

Ainon kuoltua Väinämöinen lähti Pohjolan neitoa kuulostelemaan kainaloiseksi kanakseen. Hän ajoi meren rantaa pitkin Joukolan sivu. Siellä vuotteli Joukahainen pitkät ajat jousi kädessä Väinämöistä, sillä hänen mielessään paloi kostonhimo. Jopa keksikin kerran Väinämöisen ajavan rantaa pitkin ja hyökkäsi silloin ampumaan. Emo kielsi poikaansa, mutta Joukahainen ei totellut. Hän lennätti nuolen Väinämöistä kohti. Nuoli sattui hevoseen. Väinämöinen itse

sormin suistuvi sulahan, käsin kääntyi lainehesen.

Kerskueli Joukahainen:

Kupli nyt siellä kuusi vuotta Noilla väljillä vesillä!

Nousikin siitä suuri tuuli, uitteli Väinämöisen kauas meren ulapoille. Siellä uros valitteli itsekseen:

— Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen, kun läksin omilta mailta, elomailta entisiltä iäkseni ilman alle, kuuksi päiväksi kululle, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi! Enkä tuota tieäkänä, miten olla, kuin eleä: tuulehenko teen tupani, vetehenkö pirtin veistän?

Lenti kokko, ilman lintu, Lapista,

yksi siipi vettä viisti, Toinen taivasta lakaisi.

Se keksii merestä miehen. Kysäsee:

— Mit' olet meressä miesi, Uros aaltojen seassa?

Nouse pian selkääni, kannan sinut, minne mielesi tekee. Sinä heitit koivun kasvamaan Kalevan kaskeen

linnuille lepeämiksi, Itselleni istumiksi.

Kantoi siitä vanhan Väinämöisen ahavan ratoa myöten Pohjolan rannoille.

Siinä itki Väinämöinen, siinä itki ja urisi rannalla merellisellä, nimen tietämättömällä, sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä, partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.

Kuuluipa itkun juorottelu Pohjolaan. Tunnettiin urohon valitteluksi. Souti Louhi, Pohjolan emäntä, itse tuonne katsomaan.

Siinä itki Väinämöinen pahalla pajupurolla, suu liikkui, järisi parta, vaan ei leuka lonkaellut.

Sanoi Pohjolan emäntä:

— Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla.

Väinämöinen vähän päätään kohotti ja sanoi:

— Jo ma tuon itseki tieän. Maallani olin parempi, kotonani korkeampi.

_Louhi:_

— Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, mi sinä olet miehiäsi, ja kuka urohiasi?

Väinämöinen vastasi: — Mainittiin minua muinoin

joka lakson laulajaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä.

Otti Louhi uroon ohjilleen, vei kotiinsa, paranteli, hauteli, syötteli ja juotteli Väinämöisen entistään ehommaksi. Sitte kysyy: Mitä itkitkään tuolla rannalla meryttä vasten?

Väinämöinen vastasi: On tässä vaivoja valittaa, kun sorruin omilta mailta.

Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäki vierahissa, mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi, pääsisin omille maille, elomaillen entisille! Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen.

_Louhi:_

— Niin mitä minullen annat, Kun saatan omille maille?

_Väinämöinen:_

— Otatko kultia kypärin, Hopeita huovallisen?

_Louhi:_

— Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä. Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella, niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, saatan sun omille maille.

_Väinämöinen:_

— Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella; saata mie omille maille, työnnän seppo Ilmarisen, joka samposi takovi, neitosi lepyttelevi. Se on seppo sen mokoma, jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut, ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät.

Louhi istutti Väinämöisen orosen rekeen ja laittoi omille maille.

Sammon takominen.

Vaka vanha Väinämöinen ajaa karitteli pois Pohjolasta, ajoi päivän ja toisen ja päätyi kolmantena Osmon pellon päähän. Siinä lauleli kuuseen kuun kumottamaan, oksille otavan lauloi. Hän kuuli kalkutuksen Ilmarisen pajasta ja meni sinne. Sanoi seppo Ilmarinen:

— Miss' olet viikon viipynynnä, Kaiken aikasi asunut?

_Väinämöinen:_

— Pimeässä Pohjolassa, Summassa Sariolassa.

_Ilmarinen:_

— Mitä lausut matkoiltasi Tultua kotituville?

_Väinämöinen:_

— Onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, kun ompi kovin korea: Kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risotti. Sinä, seppo Ilmarinen, liihe neittä noutamahan, kun saatat takoa sammon, kirjokannen kirjaella.

_Ilmarinen:_

— En sinä pitkänä ikänä lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille.

_Väinämöinen:_ Onpa vielä toinenkin kumma: Kuu paistoi kukkalatva-kuusesta, otava sen oksilta välkkyi.

_Ilmarinen:_

— En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni.

Jo läksi seppo ulos katsomaan ja näki kuun kumottavan kuusen latvassa. Nousipa sitä sieltä ottamaan.

Silloin Väinämöinen

lauloi tuulen tuppurihin, Ilman raivohon rakenti.

Tuuli viedä viillätteli seppo Ilmarisen

yli kuun, alatse päivän, otavaisen olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle.

Sanoi Pohjolan emäntä:

— Oletko tullut tuntemahan Tuota seppo Ilmarista?

_Ilmarinen:_

— Lienen tullut tuntemahan, Kun olen itse Ilmarinen.

Pian pistihe Louhi pirttiin. Sanoi tyttöselleen:

— Pane nyt päällesi parasta, varrellesi vaikeinta, kukkeinta kulmillesi, jo on seppo Ilmarinen saanut Sammon laaintahan.

Tuop' on kaunis Pohjan tytti, maan kuulu, veen valio, otti vaattehet valitut, pukehensa puhtahimmat.

Kävi seppo Ilmarinen sampoa takomaan

joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta.

Tunki ainehet tulehen, otti orjat lietsomahan. Orjat lietsoi löyhytteli kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä.

Seppo itse

kallistelle katsomahan ahjonsa alaista puolta. Jousi tungeikse tulesta kaari kulta, pää hopea.

Jousella oli paha tapa tähtäillä ihmisten päihin, ja Ilmarinen tunki sen tuleen. Taas lietsoivat orjat ja veno tungeikse tulesta. Se souti suotta sotaan, ja Ilmarinen leikkeli sen paloiksi ja pani jälleen orjat lietsomaan. Katsoo seppo siitä taasen ahjoonsa:

Hieho tungeikse tulesta, Sarvi kulta kuumoksesta.

Sillä oli tapana makailla metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Senkin leikkeli Ilmarinen paloiksi, tunki ne tuleen jälleen. Tulipa aura tulesta, mutta ei ihastunut Ilmarinen siihenkään, sillä se pyrki kyntämään kylän peltoja. Hän katkaisi sen kahtia, tunki aineet tuleen ja pani tuulet lietsomaan.

Lietsoi tuulet, löyhytteli: Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjanen kovin porotti, tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säihkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.

Se on seppo Ilmarinen näki sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi. Takoa taputtelevi, takoi sammon taitavasti; laitahan on jauhomyllyn, toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo yhden purnun syötäviä, toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

Saatettiin siitä sampo suuri

Pohjolan kivimäkehen yheksän lukon ta'aksi, yheksän sylen syvähän.

Siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan: — Joko nyt minulle neiti, kun sai sampo valmihiksi?

Pohjan neito estelihe:

— Kukapa tässä toissa vuonna, kenpä kolmanna kesänä, käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos niinä menisin muunne, saisin, marja, muille maille?

Siitä seppo Ilmarinen takoja iän-ikuinen alla päin, pahoilla mielin matkasi omille maille ylitse meren sinisen.

Lemminkäinen ja Kyllikki.

Kaukoniemen kainalossa laajan lahden perällä asui armahan äitinsä luona Ahti Saarelainen, jota useimmin sanottiin Lemminkäiseksi. Hän oli nuori, punaverinen urho, mutta luonteeltansa huikentelevainen. Hän kuuli puhuttavan ihmeen ihanasta Saaren neidosta, jonka nimi oli Kyllikki.

Kauas kuuluikin Kyllikin maine. Kävivätpä kuu ja Päiväkin häntä pojilleen kosimassa. Mutta Kyllikki ei mennyt niille. Eikä hän mennyt Inkeriin, eikä Vironkaan sulhoille.

Lemminkäinenkin käkesi Kyllikkiä kosimaan. Emo kielsi poikaansa menemästä parempikin itseänsä, mutta Ahti ei totellut. Hän meni Saaren maille ja palkkautui paimeneksi. Hän kulki kesän karjan paimenena, ja Kyllikin tähden

sa'at saappahat kulutti, Sa'at airot poikki souti.

Muut mieltyivät Lemminkäiseen, mutta Kyllikki sanoi ylpeänä:

— Mitä kehno kierteletki, rannan raukuja ajelet, täältä tyttöjä kyselet? En minä tästä ennen joua, kun kiven kuluksi jauhan, pieksän petkelen periksi, huhmaren sukuksi survon.

Jopa muutamana päivänä Saaren neitoset kisaelivat, Kyllikki ylinnä muita. Silloin ajaa karautti Lemminkäinen

keskelle kisaketoa, Koppoi neien korjahansa

ja alkoi ajella kotiaan kohti.

Kyllä Kyllikki valitti: — Päästä jo minua poies, laske lasta valiollensa! Jo nyt sainki joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin soan käviän.

_Lemminkäinen:_

— Kyllikki, syänkäpyni, minun maine marjueni, en sna pahoin pitäne, sylissäni syöessäni, käsissäni käyessäni.

Elikä sureksi lehmättömyyttä ja leivättömyyttä. Onpa suolla Muurikkinen, vielä mäellä Mansikkinen, onpa Puolukka palolla. Ki ole niissä kytkemistä eikä syöttämistä.

_Kyllikki:_

— Jos tahot minuista neittä Ikuiseksi puolisoksi,

niin vanno ikuiset valat, ettet sotia käy.

_Lemminkäinen:_ — Vannon minä sellaisen valan, kun lupaat, ettet sinäkään kyliä juokse.

Siinä vannoivat valansa, alla kasvon kaikkivallan: ei Ahin sotia käyä, eikä Kyllikin kyliä.

Niin he ajoivat Lemminkäisen kotiin, jossa armas emo lausui ihastellen pojalleen:

— Hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen. Puhas on pulmunen lumella, puhtahampi puolellasi; valkea merellä vaahti, valkeampi vallassasi; sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi; kirkas tähti taivahalla, kirkkahampi kihloissasi.

Niin eli Ahti Lemminkäinen onnellisena Kyllikin kanssa ja karttoi sotaa. Mutta kerran sitte meni Ahti kalankutuun eikä joutunut illalla kotiin.

Jo meni Kyllikki kylähän, Noien neitojen kisahan.

Tuli Ahti kotiin.

Ainikki sisar Ahilla, sepä kielen kantelevi: — Jo kävi Kyllikki kylässä, kylän neitojen kisassa.

Tuosta Ahti suuttui ja varustautui heti lähteäkseen Pohjolaan, Pohjan neitoja katselemaan. Emo varoitteli:

— Ohoh Ahti poikaseni! Sull' on Kyllikki koissa, koti-nainen korkeampi.

_Lemminkäinen:_

— Kyllikki on kylän kävijä, Juoskohon joka kisassa!

_Emo:_

— Ellös vainen menkökänä, tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan! Tuho ainakin tulevi, tuho poikoa pätöistä, hukka lieto Lemmiiikäistä.

Lemminkäinen oli päätään sukimassa. Vihoissaan hän löi harjan patsaaseen ja lausui:

— Silloin on hukka Lemminkäistä, tuho poikoa pätöistä, kun suka verin valuvi, harja hurmehin loruvi.

Lieto Lemminkäinen läksi siitä Pohjolaan vastoin emonsa kieltoa. Pohjolaan tultuaan Lemminkäinen lauloi kaikki Pohjolan miehet tehottomiksi. Märkähattu karjan paimenen vain heitti laulamatta, kun se oli hänen mielestään perin mitätön ja katsoa kovin katala. Sepä suuttui siitä ja juoksi Tuonelan joelle vuottelemaan Lemminkäistä.

Hiiden hirven hiihtäminen.

Siitä lieto Lemminkäinen sanoi Pohjolan akalle: — Anna nyt akka piikojasi, paras parvesta minulle.

_Louhi:_

— Sull' on ennen naitu nainen, Ennen juohettu emäntä.

_Lemminkäinen:_

— Kytken Kyllikin kylähän, kylän kynnysportahille. Täältä saan paremman naisen.

_Louhi:_

— Äsken tyttöjä anele, kun sa hiihät Hiien hirven hiien peltojen periltä.

Lieto Lemminkäinen teetti Kaupilla komeat sukset ja sauvat.

Saukon maksoi sauvan varsi, Terä ruskean reposen.

Lemminkäinen voiteli sukset poron talilla, sitaisi viinen selkäänsä, olallensa uuden jousen, survasi sitten sukset jalkaansa ja virkkoi:

— Eip' on ilmalla Jumalan, tämän taivon kannen alla löytyne sitä metsässä jalan neljän juoksevata, kut'ei näillä yllätetä, kalhuilla Kalevan poian.

Mutta ankaran tehtävän Lemminkäinen sai. Hiidet neuvoivat hirveänsä pitämään pyytömiestä tiukalla ja väsyttämään hänet pahanpäiväiseksi.

Siitä juoksi Hiitten hirvi Lapin lasten tanteritse, potkaisi koasta korvon, kaatoi kattilat tulelta, lihat tuhkahan tuherti, liemet lietehen levitti.

Nousi melkoinen meteli Lapin lasten tanterilla: Lapin koirat haukkumahan, Lapin lapset itkemähän, Lapin naiset nauramahan, muu väki murajamahan. Itse lieto Lemminkäinen ain' oli hirven hiihännässä. Tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä, hiihti kaikki Hiien korvet, kaikki Kalman kankahatki, hiihti surman suun e'etse, Kalman kartanon perätse. Surina jo suutansa avasi, Kalma päätä kallistavi ottaaksensa urosta, nielläksensä Lemminkäistä.

Läksi vielä liukumaan Lapinkin perukoille. — Mikä oli meteli täällä?

Lemminkäinen kuuli Hiiden hirven siitä menneen ja ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja huusi mennessään:

— Mi lienee Lapissa miestä, kaikki hirven kaunantahan, mi lienee Lapissa naista, kaikki kattilan pesohon, mi lienee Lapissa lasta, kaikki lastun poimintahan, mi Lapilla kattiloa, kaikki hirven keitäntähän!

Kiinnisti, ponnisti, potkaisi suksillaan kerran ja toisen ja niin pyyhkäisi silmän siintämättömään, korvan kuulemattomaan; kolmannella potkaisulla hän pääsi

Lautasille Hiitten hirven.

Jo hirven selkää taputteli, kytki eläimen puuhun ja kehui taljaa, että sillä on sopiva maata. Siitä syäntyi Hiitten hirvi, katkoi kytkyensä ja laukkasi pian silmän siintämättömiin.

Vinhasti pyyhälsi Lemminkäinen jälestä, mutta suksi paukahti pälkähästä poikki ja niin sai mennä Hiitten hirvi menojaan.

Tästä lieto Lemminkäinen

alla päin, pahoilla mielin itse tuon sanoiksi virkki: — Elköhön sinä ikänä menkö toinen miehiämme uhalla metsän ajohon, Hiien hirven hiihäntähän!

Suruissaan Lemminkäinen luki metsämiehen lukunsa, lepytteli Tapiota, miellytteli Mielikkiä ja koko Tapion kansaa, halki salojen kierteli ja kuljeskeli.

Jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivellen: Tapion talot näkyivät alta vaaran varvikosta.

Lemminkäinen kulki sinne, kurkisti kuudennesta ikkunasta sisään ja näki kaikki Tapion kansan aivan arkivaatteissa.

Sanoi lieto Lemminkäinen:

— Kun ennen kävin metsässä, kolm' oli linnoa metsässä, yks' oli puinen, toinen luinen, kolmausi kivinen linna, kuus' oli kulta-ikkunoa kunkin linnan kulmantcella.

Kun katsoin silloin sisään, kaikkipa Tapion kansa kullassa kuhisi, hopeassa hohti.

Nytkin sinä,

Metsolan metinen muori, lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite.

— Tule, Tapion ukko, ottamaan uhriksi kullat kuun ikuiset. Laita sitte saalis

miehen etsivän etehen. Niinp' on lieto Lemminkäinen lauloi virret viian päässä, kolmet korven kainalossa, miellytti metsän emännän, itsekin metsän isännän, ihastutti immet kaikki, taivutti Tapion neiet. Juoksuttivat, jou'uttivat Hiien hirven kätköstänsä takoa Tapion vaaran miehen etsivän etehen, sanelijan saataville.

Mutta Pohjolan emäntä ei vielä antanutkaan tytärtään, vaan vaati Lemminkäiseltä uusia ansiotöitä. Hiiden tuliharjainen ruuna hänen täytyi hakea Hiiden peltojen periltä, ja sitte hänet lähetettiin ampumaan Tuonelan joutsenta Tuonen mustasta joesta. Mutta sillä matkalla märkähattu Pohjolan paimen ampui vesikäärmeen Lemminkäisen läpi ja syöksi hänet Tuonelan jokeen, jossa Tuonen poika paloitteli

Miehen viieksi muruksi, Kaheksaksi kappaleeksi.

Lemminkäisen äiti.

Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi: — Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa? Ei tie'ä emo polonen, missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä.

Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti.

Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi: — Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietymättömille.

Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle apeutui. Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa, pian juoksi matkan pitkän; mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, alahaiset maat yleni, ylähäiset maat aleni. Tuli Pohjolan tuville, kysytteli, lausutteli: — Oi sie Pohjolan emäntä! Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?

_Louhi:_

— Istutin oron rekehen, korjahon kovan tulisen. Oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt, vai saanut siitosen suuhun, karhun kauhean kitahan?

_Lemminkäisen äiti:_

— Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä. Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon ukset uuen riihen, taitan sampuen saranat.

_Louhi:_

— Jospa jo sanon toenki: Laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän; mi lie tullunna tuhoksi, kun ei kuulu jo tulevan.

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä.

Hän kyseli puulta ja tieltä, kyseli kuulta ja tähdeltäkin. Ne eivät tienneet mitään Lemminkäisestä; niillä oli tarpeeksi huolta omista asioistaan.

Emo etsi eksynyttä, päivyt vastahan tulevi, päivälle kumarteleikse: — Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani? Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen, neuvoi Tuonelan joelle, Manalan alantehille.

Lemminkäisen äiti kiirehti Ilmarisen pajalle ja teetti rautaisen haravan. Sen oli piit sataa syltä, varsi viittä sataa.

Itse äiti Lemminkäisen lensi Tuonelan joelle, päiveä rukoilevi: — Oi päivyt, Jumalan luoma, nukuttele nuiva kansa, väsytä väki Manalan! Tuo päivyt, Jumalan luoma, lenti koivun koukelolle, lepän lengolle lehahti, paistoi hetken heltehesti, väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen, vanhat vasten sauvojansa; sitten lensi lepsahutti päälle taivallan tasaisen.

Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan, haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta, virrasta vilisevästä, haravoipi eikä löyä. Siitä siirtihen alemma, meni myötänsä merehen, vyötäröistä ve'en sisähän. Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea.

Sai paidan mielipahoikseen, sukatkin sai ja hatun tapasi. Meni vieläkin syvemmälle ja harasi.

Elotukku sai etehen haravahan rautaisehen. Elotukku ei se ollut, olipa lieto Lemminkäinen puuttunut haravan piihin. Vaan oh pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi. Emo tuosta arvelevi: — Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?

Sanoi korppi:

— Ei ole miestä mennehessä, Työnnä Tuonelan jokehen.

Mutta eipä työntänyt äiti, vaan veteli vielä vaskisella haravalla Tuonen virtaa pitkin ja poikki, sai kättä, sai päätä, sai puolen kylkiluuta, toisen puolen selkäluuta.

Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä, liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti, jäsenet jäsenihinsä, suonet suonen sortumihin. Loi miehen, uron sukesi entis illehen eloille. Sai suonet sielleheksi, ei miestä sanalliseksi.

Siinä sitten äiti mietti: mistäpä voiteita saisi, joilla voiteleisi miehen sanalliseksi. Mehiläinen lensi Metsolaan ja toi simoja siivissänsä.

Ei tullut apua noista. Mehiläinen ilman lintu

lentää leyhytteli ylähäksi taivosehen

yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, otavaisten olkapäitse.

Sieltä toi niitä voiteita,

joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli.

Niillä äiti voiti ja hiereli voipunutta ja lausui:

— Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta! Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta

ja virkkoi heti herättyään:

— Kauan uinaelin ja makasin, makasinpa sikeän unen.

Sanoi äiti Lemminkäisen: — Oisit maannut kauemininki, vielä viikomman venynyt ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta, Sanoi lieto Lemminkäinen: — Viel' olen äijeä vajoa: tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa; viel' on alli ampumatta pyhän virran pyörtehessä. Sanoi äiti Lemminkäisen: — Anna allien asua Tuonen mustassa joessa! Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan. Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti. En minä mitänä voisi ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan.

Väinämöisen matka Tuonelaan.

Pohjolan neito oli luvannut tulla Väinämöiselle puolisoksi, jos Väinämöinen saa laulamalla veneen valmiiksi

Ilman kouran koskematta, Käsivarren kääntämättä.

Sampsa Pellervoinen hankki veneen laudat. Ja jo oli vene valmistumaisillaan. Mutta kun Väinämöinen oli jo kokkia kohentamassa, niin silloin uupui kolmea sanaa, ja niin jäi vene kesken. Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta ja suusta valkean oravan, mutta ei tavannut. Läksipä hän silloin saamaan Tuonelta sanoja. Hän ajatteli, että monta viisasta on mennyt Manalan majoille. Siellä on siis viisautta.

Kävi viikon viitsikkoa, viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa. Jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi.

Väinämöinen tuli Tuonelan joen rantaan ja huutaa huikautti venettä:

— Tuo venettä Tuonen tytti, Lauttoa Manalan neiti.

_Tuonen tytti:_