Part 3

Ilmarisen kasvoilta veri pakeni, ja hän veti peiton silmilleen, kun näki hirviön merestä kohoavan laivan perässä.

Itse vanha Väinämöinen loi silmät sivulle purren, näki kummoa vähäisen: Iku-Turso, Äijön poika, nosti päätänsä merestä,

Väinämöinen otti sen korvista kiini ja tutkisteli: — Miksi sinä nousit merestä ihmisille eteen, vieläpä itse Kalevan pojan eteen?

Kolmasti kysyi Väinämöinen ja ravisteli IkuTursoa korvista. Vasta kolmannella kerralla se vastasi:

— Oli mielessä minulla surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan. Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen, enpä toiste tullekana etehen inehmisille.

Väinämöinen heitti herjan laineisiin, eikä se sieltä olo sen perästä kohonnut.

Kun oli siitä pulasta päästy, nostatti Louhi niin rajun myrskyn merelle, että meri meurusi pohjiaan myöten. Aallot veivät Väinämöiseltä kalanluisen kanteleenkin Ahtolan iki hyväksi. Ilmarinen itki ja valitti. Mutta Väinämöinen sanoi:

— Itku ei hä'ästä päästä, Parku päivistä pahoista.

Lemminkäinen liitti lisälaitoja veneeseen, ja niin päästiin edelleen menemään.

Sota sammosta.

Louhi kutsui Pohjolan miehet koolle miekkoineen ja jousineen, varusti sotaveneen, latoi miehet laivaan, nosti purjeen ja läksi

Sampoa tapoamahan Venehestä Väinämöisen.

Väinämöinen lasketteli sinistä merta ja virkkoi

— Nousepa, lieto Lemniinpoika, purjepuun nenään katsomaan,

Onko selvät ilman rannat, Onko selvät vai sekavat!

Lemminkäinen nousee ja sanoo:

— Pieni on pilvi pohjoisessa, Pilven lonka luotellessa.

_Väinämöinen:_

— Ki se pilvi ollekana; se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!

Lemminkäinen katsoo ja sanoo:

— Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.

Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset, sanan virkkoi, noin nimesi: — Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi.

Soutivat siitä kaikin voimin, mutta jo läheni Pohjan pursi. — Väinämöinen otti taulaa taskustaan, viskasi sen vasemman olkansa yli mereen ja lausui:

— Tuosta tulkohon karinen, johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella!

Kohta kasvoikin siitä pitkä kari.

Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi, jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti; lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli, mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat.

Louhi itse juoksi jaloin veteen, koetti käsin kohottaa laivaansa, mutta sen oli kaikki kaaret katkenneet. Louhi mietti:

— Mikäs neuvoksi tulevi, Kukas pannahan etelien?

Pian hän muutaltihe jättiläiskokoksi, viikatteet ja kuokat kynsinä.

Puolen purtta särkynyttä senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa, sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen. Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse, tavoitellen Väinämöistä. Siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.

Yllättävi Väinämöisen, lenti purjepuun nenähän. Oli pursi päin puota, laiva laioin kallistua.

Ilmariselle tuli suuri hätä. Hän voivotteli ja rukoili,

Ettei pää pahoin menisi, Tukka turhi'in tulisi.

Väinämöinen virkkoi:

— Ohoh, Pohjolan emäntä, Joko saat jaolle Sammon?

Louhi vastasi:

— En lähe jakohon sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi Väinämöinen. Itse sampoa tavotti venehestä Väinämöisen.

Vaka vanha Väinämöinen tunsi hetken tulleheksi. Jo veti melan merestä, sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta: muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet.

Itse kokko pudota kopsahti kaaripuille, tavotti eheäksi jääneellä sormellaan sampoa ja vetäisi sen mereen.

Siinä sai muruiksi sampo, Kirjokansi kappaleiksi.

Sammon palasia jäi uiskentelemaan veteen. Toiset niistä vaipuivat ahtolaisten aarteiksi. Pienempiä tuuli tuuditteli rannalle. Väinämöinen tuosta ihastui ja sanoi:

— Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!

_Louhi:_

— Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin, tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon; annan pakkasen palella kyntöjäsi, kylvöjäsi, nostan karhun kankahalta karjojasi kaatamahan, kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken.

_Väinämöinen:_

— Ei minua laula Lappi, eikä tunge Turjalainen; Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä.

_Louhi:_

— Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni, eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin.

Läksi itkien kotihin, pelotellen pohjoisehen. Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin. Veipä kuitenki vähäisen: kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan sormella nimettömällä. Siit' on polo Pohjolassa, elo leivätön Lapissa.

Mutta vaka vanha Väinämöinen kokosi rannalta laineiden läikyttämiä sammon muruja ja saattoi ne kotiniemelle

kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan. Itse tuon sanoiksi virkki: — Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme, suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa! Kaada maalliset katehet, ve'elliset velhot voita! Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna!

Tulen synty.

Väinämöinen etsi mereen kadonnutta kanneltaan voidaksensa jälleen soitella Kalevalan kaunehilla kartanoilla. Silloin kuuli hän koivun valittavan rannalla. Vallattomat pojat olivat näet kiskoneet siitä tuohta ja tytöt leikelleet lehviä. Väinämöinen lohdutteli puuta ja lupasi saattaa sen ilosta itkemään. Hän teki koivusta uuden kanteleen, johon sai kielet surevan neitosen suortuvista ja tapit kevätkäen suusta kumpuavasta kullasta. Ja sitte Väinämöinen jälleen soitti, niin että

laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi, kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille.

Kuu tuli tuvastaan koivun konkelolle ja päivä laskeutui linnastaan petäjän latvaan soittoa kuulemaan. Louhi huomasi nyt sopivan kostohetken tulleen.

Pohjan akka harvahammas siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavotti, ne kohta kotihin saattoi vuorehen teräksisehen.

Vieläpä varasti valkeatkin Väinölän tuvista.

Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkosen pimeä. Oli yö Kalevalassa, sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. Tukala tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki.

Arvelee Ukko ylijumala: mikä kumma lie kuun ja päivän edessä, kun eivät paistakaan. Ilmojen isäntä astuu pilven äärtä myöten, mutta ei löydä kuuta, eikä tapaa päivää. Silloin

tulta iski ilman Ukko miekalla tuliterällä. Antoi tulikipunan ilman immen vaapotella kuun uuen kuvoamaksi. Pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa.

Mutta äkkiä

tuli tuhmalta putosi. Taivas reikihin repesi, kirposi tulikipuna läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen, puhki reppanan retuisen Tuurin uutehen tupahan, poltti lapsen kätkyestä, poltti parmahat emolta.

Mennessään edelleen tulisoronen poltti paljon maita ja soita.

Viimein vierähti vetehen, aaltoihin Aluen järven. Se oli syttyä tulehen, kuohui kuusien tasalle, ärjyi päälle äyrähien, kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa.

Viimein nieli sileä siika tuon tulisorosen. Järvi laskeutui jälleen entiselle sijalleen. Siika uiskenteli, kuiskenteli tuskissa tulisorosen.

Kalevalan urhot olivat nähneet tulen putoamisen ja kuulleet Ilmattarelta sen tuhoisan retken.

He laativat suuren nuotan ja saivat kalojen joukossa tulisoroseu nielijän. Päivän poika halkasi kalan, mutta tulisoronen

pääsi käestä Päivän poian, poltti parran Väinämöisen, sepolta sitäi pahemmin tuli poltti poskipäitä, käsiänsä kärventeli.

Karkasi etemmä vielä:

Poltti puolen Pohjanmaata, Sakaran Savon rajoa.

Viimein saatiin tuli

koivun kääpihin kovihin, vaskisehen kattilahan nenähän utuisen niemen. Sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkeallisiksi.

Päivän ja kuun vapautus.

Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä inehmoisille, kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota. Hauki tiesi hanan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tiedä inehmon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi.

Nuoret neuvoa pitävät, ikäpuolet arvelevat, kuinka kuutta lietänehe, päivättä elettänehe noilla raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan mailla.

Sanoivat siitä sepolle:

— Nouse, seppo, seinän alta takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä!

Nousi seppo seinän alta. kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati.

Väinämöinen virkkoi:

— Ei kumota kulta kuuna, Ppaista päivänä hopea.

Seppo kantoi kuunsa kuusen latvaan, päivänsä pitkän petäjän päähän.

Hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa. Eipä kuu kumotakana, eikä päivyt paistakana.

Silloin sanoo _Väinämöinen:_

— Nyt on aika arvan käyä, miehen merkkiä kysyä, minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi.

Toi arpa toet sanomat: sanoi päivän saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi Pohjolan kivimäkehen.

Lähti vanha Väinämöinen itse Pohjolaan saamaan kuuta ja päivää irti. Perille jouduttuaan hän raivasi miekallaan tien Pohjan poikien lomitse Kivimäkeen. Siellä oli vihanta saari, saaressa komea koivu.

Koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. Kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä: ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. Kohta lähtevi kotia alla päin, pahoilla mielin, kun ei vielä kuuta saanut, eikä päiveä tavannut.

Meni sepponsa pajahan.

Heti seppo Ilmarinen takoi tuuria tusinan, avaimia aikakimpun, kelpo kimpun keihäitä.

Mutta Louhi, Pohjolan emäntä, muutaltihe harmaaksi havukaksi ja lenti Ilmarisen pajalle. Seppo kuulee kuin tuulen suhinaa; katsoo ikkunasta ja keksii harmaan havukan. Kysäsee linnulta:

— Mit' olet otus hakeva, istut alla ikkunani? Havukkainen haastelevi: — Mitä, seppo, siitä laait, kuta, rautio, rakennat?

Sanoi seppo _Ilmarinen:_

— Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen.

Louhi Pohjolan emäntä jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. Heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan, laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta.

Ilmarinen katsoo pajan ovelta, tarkkaa taivaalle,

Katsoi kuun kumottavaksi, Mäki päivän paistavaksi.

Sitten hän meni Väinämöisen luokse ja sanoi:

— Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän! Jo ovat tarkoin taivahalla, sioillansa muinaisilla.

Silloin sai Väinämöinen sanelemaan:

— Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, päivä kulta koittamasta, aurinko ylenemästä! Nouse aina aamusella tämän päivänki perästä! Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin; pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!

Väinämöisen lähtö.

Marjatta korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla.

Marjatalle syntyi pieni poikalapsi, jota hän sylissänsä syötteli, käsissänsä kanteli. Kerran alkoi äiti päätänsä sukia. Silloinpa katosikin poika hänen polveltansa. Tuostakos äidille hätä:

Etsi pientä poiuttansa, kullaista omenuttansa, hopeista sauvoansa alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan, puiten puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heinät. Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa, poika suolta löyettihin, tuolta tuotihin kotia.

Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen. Ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä. Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennonjoutioksi. Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata.

Tuli Virokannas ukko poikaa ristimään. Mutta ukko lausui:

— En ma risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane, Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi? Vaka vanha Väinämöinen, sepä tuohon tutkijaksi.

Ja Väinämöinen tuomitsee: Kun lienee poika suolta saatu, poika suolle vietäköön.

Puhui poika puolikuinen, Kaksiviikkoinen kajahui:

— Ei sinua itseäsikään suolle viety, kun

Menettelit neiet nuoret Alle aaltojen syvien.

Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.

Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi, itse läksi astumahan rannalle merelliselle. Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä, lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren. Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle. Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä: — Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.

Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella, yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.

Sinne puuttui pursinensa, veuehinensä väsähtyi, Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.