Part 2
— Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Manalle saattoi ilman tau'in tappamatta.
_Väinämöinen:_
— Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli.
_Tuonen tytti:_
— Kunp' on Tuoni tänne toisi. Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Tuonen hattu hartioilla, Tuonen kintahat käessä.
_Väinämöinen:_
— Rauta mun Manalle saattoi, teräs tuotti Tuonelahan.
Tuonen tytti;
— Kun rauta Manalle toisi, Verin vaattehet valuisi.
_Väinämöinen:_
— Vesi sai minun Manalle, Aalto toi on Tuonelahan.
_Tuonen tytti:_
— Jos vesi Manalle saisi, vesin vaatteesi valuisi. Sano tarkkoja tosia!
_Väinämöinen:_
— Tuli toi mun Tuonelahan, Valkea Manalle saattoi.
_Tuonen tytti:_
— Jos tuli Mailalle toisi, oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut.
_Väinämöinen:_
— Toki ma sanon toetki: Tein tieolla venettä, laain purtta laulamalla,
niin uuvuin muutamia sanoja ja läksin Tuonelta hieman apua saamaan.
Tuopa nyt venosta tänne, Joen poikki päästäkseni!
_Tuonen tytti:_
— Oi on hullu hulluuttasi, mies on mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tau'itta Manan majoille; äijä on tänne tullehia, ei paljo palanneina.
Vei veneen Tuonen tytti, ja niin pääsi Väinämöinen yli Tuonelan joen. Perillä tuotiin olutta, mutta siinä
Sammakot kuti sisällä, Maot laioilla lateli.
Tuonelan emäntä torui Väinämöisen uskaliaisuutta:
— Ei Tuoni sanoja anna. Mana mahtia jakele. Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan.
Tuonen väki sitte uuvutti Väinämöisen uneen Tuonen taljavuotehelle.
Mutta mies makasi, vaate valvoi.
Tuonelan vanha käykkäleuka akka kehräsi kesäisenä yönä vesikivellä vaskilankoja. Kolmi sorminen Tuonelan ukko kutoi niistä satasylisen nuotan ja Tuonen koukkusorminen, rautanäppinen poika sulki sillä Tuonelan joen. Niin he aikoivat estää Väinämöisen pakenemasta. »Silloin Väinämöinen sukeltausi saarvana
Poikki Tuonelan joesta Läpi Tuonen verkkoloista.
Niin hän pääsi jälleen ihmisten ilmoille ja varotti:
— Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, itse-mennyttä Manalle! Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan koissa.
Pohjolan häät.
Kun Ilmarinen sai Pohjolan neidon omakseen, pidettiin isot häät Pohjolassa. Häiksi teurastettiin suuri härkä. Se olikin aimo vasikka:
Hämehessä häntä heilui, pää keikkui Kemijoella, Sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu, Kuun juoksi kesäorava yhen kytkyen sijalla, päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä. Sepä vallaton vasikka
kuletettiin Karjalasta Pohjolaan. Sata miestä talutti sitä sarvista ja tuhat turvasta piteli. Etsittiin sille sitte iskijätä. Tuli Viron ukko ja aikoi kamahuttaa kangellaan. Mutta kun
Härkä päätä häilähytti, Mustat silmänsä mulisti,
silloin Viron ukko kuuseen kavahti pakoon. Nousi viimein mies meren umpilaiueista. Se uros
Alle maljan maata mahtui, Alle seulan seisomahan.
Tämäpä rautakoura ukko
Sorti sonnin polvillensa, Kylen maahan kyykähytti.
Ja mitä sai hän siitä saaliiksi?
Sata saavia lihoa, sata syltä makkarata, verta seitsemän venettä.
Tupakin oli tehty Pohjolassa suuren suuri.
Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu, penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.
Leivottiin sitte leivät suuret, laitettiin kaljat ja oluet.
Salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin olosia pantaessa hyvän joukon juomingiksi. Nousipa savu sakea tuimilta tulisijoilta, täytti puolen Pohjanmaata, kaiken Karjalan sokisti.
Kutsuttiin sitte häihin kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa. Yksi vain jätettiin kutsumatta: itse kaunis Kaukomieli,
Kun on kaikitse toraisa, Aivan tarkka tappelija.
Siitä Pohjolan emäntä, syötti, juotti vieraina, syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa. Olipa lohta luotasilla, sivulla sian lihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla.
Kun oli häissä kyllin syöty ja juotu, kävi vanha Väinämöinen laulamaan:
— Annap' ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, oloset jokena juosta, me'et virtana vilata näissä Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa, jotta päivin lauleltaisi, illoin tehtäisi iloa iällä tämän isännän, elin-ajalla emännän. Osmotar, oleva vaimo,
neuvoi morsiamelle tulevia velvollisuuksia ja sanoi lopuksi:
— Kuules vielä kuin sanelen, kerran toisen kertoelen! Kun menet talosta tästä, tulet toisehen talohon, emoa elä unohda, masentele maammoasi! Emopa sinun elätti, imetti ihanat rinnat ihanasta itsestänsä, valkeasta varrestansa; monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti tuuvitellessa sinua, vaaliessa pienoistansa.
Kun oli neiti neuvottuna, annettiin opastusta sulhollekin:
— Kiitä sulho onneasi, hyvän saaman saamastasi! Puhas on neiti puolellasi, valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi. Ellös vainen, sulho rukka, neioista pahoin pielkö! Seiso seinänä e'essä, pysy pihtipuolisena! Pere käski pieksämähän, muu väki mukittamahan, ethän raahi raukaistasi, etkä henno herttaistasi, vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi!
Neito parka huokaeli, luiokaeli, henkäeli: — Lässäp' on nyt muien lähtö, minun lähtöni lähemmä, minun liittoni likemmä. Millä nyt erotessani, millä maksan maammon maion, sekä taattoni hyvyyen, millä veikon armauen, mielisiivot siskoseni?
Kiitän mä emo sinua nuorna tuuviteltuasi, rinnoin ruokkieltuasi! Vielä kiitän veikkoseni, veikkoseni, siskoseni, kostelen koko perehen! Minun toiste tullessani muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta: perimmäinen pellon seiväs, alimmainen aian vitsa, nuo on piennä pistömäni neitona vitsastamani.
Jätän kaikki terveheksi, maat ja metsit marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa!
Orjalapsi.
Untamo ja Kalervo olivat veljeksiä. Mutta heidän keskensä vallitsi taukoamaton kateus ja riita. Untamo vainosi Kalervoa, Kalervo Untamoa. Untamo laski verkot Kalervon kalaveteen. Kalervo niistä
kalat konttihin kokosi. Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi, Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön.
Siitäpä sanat sakeni ja viha kasvoi. Vihdoin nosti Untamo sodan,
Pani miehet miekkavyölle, Kaunot kassara olalle
ja niin tulivat Untamon nrohot,
kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasottivat tantereksi.
Pieni poika Kullervoinen säilyi Kalervon kotoa ja joutui Untamolaan. Tämä poika jo kolmen päivän vanhana
Katkaisi kapalovyönsä, Särki liekun lehmuksisen.
Untamo vuotteli siitä
Saavaksi sataisen orjan, Tuhantisen turpuvaksi.
Jo polven korkuisena alkoi poika arvaella:
Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!
Untamo sai vihiä pojan kostonajatuksista, pelästyi kovin ja alkoi miettiä, miten saisi pojan surman suuhun.
Pantiin poika puolikkoon ja viskattiin veteen. Mentiin katsomaan parin, kolmen päivän päästä:
Ei ollut hukkunut vetehen, Onkivi meren kaloja.
Tehtiin suuri rovio. Koottiin
tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita, tuli puihin tuiskattihin, siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan.
Mentiin katsomaan parin, kolmen päivän päästä:
Poika oli porossa polvin, hiilikoukkunen käessä, millä tulta kiihottavi.
Untamo alkaa tuskitella:
— Mihin poika pantanehe, surma tuolle saatanehe? Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan.
Ei kuollut poika hirsipuuhun. Riippui vain puussa ja piirteli kuvia tammen kylkeen:
Siinä miehet, siinä miekat, Siinä keihä'ät sivulla.
Mitäs auttoi Untamon; hänen täytyi heittää poika elämään.
Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran, pantiin lapsen katsontahan: Lapsen tauilla tapatti, kätkyen tulella poltti.
Untamo ajatteli:
— Ei tämä tähän sopiva. Pani kasken kaa'antahan.
Kullervo meni kaskesmaalle, huutaa huikautti:
— Sini kaski kaatukahan, kuni ääni kuulunevi, kuiii vierivi vihellys!
Viheltää viuhautti sitte, ja heti kaatui hirveä hirsikkö maahan.
Kun Untamo näki työn, ajattelevi:
— Et tämä tähän sopiva, Hyvän hirsikön pilasi.
Pani Kullervon aidan panoon.
Kullervo pani aitaa, asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset seipähiksi, eikä jättänyt venäjää mihinkään. Ei päässyt kulkemaan aidan alatse eikä ylitsekään muut kuin linnut lentämällä.
Tuosta suuttui Untamoincn ja pani pojan puimaan rukiita. Kullervo
Pui rukihit ruumeniksi, Olet kaunaksi kaotti.
Viimein väsyi Untamoinen ja möi Kullervon seppo Ilmariselle orjaksi. Sai
viisi viikate kulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.
Kullervo paimenena.
Kullervo joutui Ilmarisen kotona karjan paimeneksi. Ilmarisen emäntä paistoi kauniin kakun paimenelle evääksi ja leipoi kiven leivän sisään.
Läksi Kullervo karjansa kera paimeneen. Katkerana hän mennessään lausui:
— Voi minä poloinen poika, jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi!
Meni karjansa kera metsään. Iltapäivällä istui mättäälle syömään.
Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa, katselevi, kääntelevi, tuosta tuon sanoiksi virkki: — Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren. Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa: veitsi vierähti kivehen, karahutti kalliohon; terä vieri veitsosesta, katkesi kuraksuesta.
Kullervo Kalervon poika katselevi veitsyttänsä, itse päätyi itkemähän, sanan virkkoi, noin nimesi: — Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, senkin katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, leipähän pahan emännän, pahan vainion paistamahan. Millä nyt maksan naisen naurun, akan ilkeän evähät?
Korppi koikkui puusta: Aja karja suohon, loitsi sudet ja karhut lehmiksi, aja ne karjana kotiin.
Kullervo noudatti neuvoa. Tekipä torven Tuomikin sarvesta ja sillä soittaa kajautteli kotiin tullessa kiljaisten suussa. Jo tulee Ilmarin emäntä savun tekoon karjalleen ja katselee karjaansa. Karja oli kauniin näköistä, mutta kun hän kyyristäytyy lypsämään ja alkaa herutella, silloin
susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaseikse; susi suuri revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet, puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta. Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän: — Pahoit teit sa, paimo parka, ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille.
_Kullervo:_
— Pahoin tein ma, paimen parka, et hyvin emäntä parka: Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen.
_Ilmarin emäntä:_
— Oi sie paimo, paras paimo! Myöstytäpä miettehesi, perin laske lausehesi, mie sun paioilla parannan, syötän voilla, vehnäisillä. Kun et jou'u päästämähän, kohta kaa'un kuoliaksi, muutun mullan muotoiseksi.
_Kullervo:_
— Kun on kuollet, kuolkosipa! Sija on maassa mennehillä, Kalmassa kaonnehilla.
_Ilmarin emäntä:_
— Oi Ukko ylijumala! Katso kaaresi parahin, ammu valkoinen vasama, kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuoliaksi!
_Kullervo:_
— Oi Ukko ylijumala, elä sie minua ammu, ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen!
Siitä Ilmarin emäntä, tuo tarkan takojan vaimo, vieri kohta kuoliaksi, kaatui kattilanoeksi, oman pirttinsä pihalle. Se oli meno nuoren naisen, jot' oli viikon valvateltu Ilmarin iki-iloksi.
Koditonna.
Kullervo Kalervon poika läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta. Astui eelle jonne, kunne, päivän korpia kovia, Hiien hirsikankahia, illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mättähälle, Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi: — Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut kuuksi päiväksi kululle, i'äkseni ilman alle?
— Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat, mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly.
Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, isotointa ilman alle, emotointa ensinkänä, niinkuin loit minun, Jumala, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä.
Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani, iso kuoli, äiti kuoli, kuoli muu sukuni suuri; jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti; jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, joka suohon sortumahan, likahan litistymähän...
Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille. Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.
Yksinäisen pakolaisen mieleen johtui silloin ajatus mennä Untamolaan kostamaan ison kohlut, maksamaan maammon mahlat,
itsensä pahoin piännät.
Tulipa viian eukko vastaan, se neuvoi: ei ole isosi kuollut, vielä elävät isosi ja emosi kaukana
Lapin laajalla rajalla, Kalalammin laitehella.
Läksi Kullervo astumaan. Joutui kolmen päivän päästä joen varrelle, niemen kärkeen. Siinä oli pieni kalasauna. Menipä sisään sinne. Siellä kysyy vanha eukko:
— Mistä vieras veen takoa, Kusta kulkijain kotoisin?
_Kullervo:_
— Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin?
_Äiti:_
— Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi!
Kaksi oli minulla poikaa ja tytärtä. Niistä kaksi vanhinta katosi:
poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin. Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullutkana.
_Kullervo:_
— Kunne tyttösi katosi, Minne sai sisarueni?
_Äiti:_
— Läksi marjahan metsälle, vaaran alle vaapukkahan, sinnepä kana katosi, nimen tietämättömähän.
Etsin kauan ja huutelin salot ja korvet. Nousin viikon päästä suurella mäellä suurelle kivelle ja huusin:
— Missä olet tyttöseni, tule jo, tyttöni, kotihin! Vaarat vastahan saneli: Elä huua tyttöäsi, ei se saa sinä ikänä emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.
Kullervo kotona.
Sai tuosta Kullervo elelemään vanhempainsa luona. Mutta hän
ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan.
Yritteli hän työhön ja toiseen: kävi nuotalle vanhan Kalervon kanssa. Ei tullut tolkkua töistä: soutaessaan veti hartiaväellä, katkoi kaaret, hajotti veneen. Kuu kävi tarpomaan, tarpoi olan takaa, silloin
kalat liivaksi litsotti, Nuotan tarpoi tappuroiksi.
Kalervo harmistui:
— Kotitöihin ei sinusta. Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan!
Kullervo läksi viemään veroja ja vietyään verojyvänsä alkoi ajaa omille maille. Kun hiin ajeli Väinölän ahoja, tuli neito vastaan. Sille virkki:
— Nouse neito korjahani, Taaksi maata taljoilleni!
_Neito;_
— Surma sulle korjahasi, Tauti taakse taljoillesi!
Kullervo ajeli edelleen siitä aavaa meren ulappaa. Tulipa taas neito vastaan. Sitä jälleen Kullervo pyytelemään rekeensä.
Neito vastahan sanovi: — Tuoni sulle korjaliasi, manalainen matkoihisi!
Yhä edelleen Kullervo ajeli. Tuli jo Lapin laajoille rajoille.
Neito vastahan tulevi Noilla Pohjan kankahilla,
Kullervo hevostaan hillitsevi ja sanoo:
— Käy neito rekoseheni, syömähän omeniani! Neito vastahan sanovi: — Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi!
Silloin Kullervo ryösti neitosen rekeensä ja otti omaksi puolisokseen,
Niin ajelivat edelleen. Seuraavana päivänä kysyy tyttö:
— Mist' olet sinä sukuisin, kusta rohkea rotuisin? — Olen kurja Kullervoinen, Kalervon katala poika; vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi. Neito varsin vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: — En ole sukua suurta, enkä suurta, enkä pientä, Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö, tuiretuinen, lapsi kehno, keiretyinen.
Neito kertoi sitten, kuinka hän lasna marjamatkalla eksyi metsään ja toivotteli itselleen kuolemaa, joka ei kuitenkaan tullut. — Jospa, sanoi hän, olisin silloin kurja kuollut,
oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämä kuminat kuulematta, haikeat havaitsematta!
Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi; heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen, kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen; siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli, löysi turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa.
Kullervo Kalervon poikaa väristytti kauhu. Hän leikkasi valjaat rikki ja ajoi ratsain kauhuissaan kotiin. Olihan hän ottanut sisarensa puolisokseen ja tämä sitte surmannut itsensä. Kullervo kertoi hirmutapahtumat äidilleen ja valitti: Voi mua, emo poloni, kun et antanut minun piennä kuolla nämä kummat kuulematta, kamalat tapahtumatta!
Itse en nyt tieäkänä, kunne surmani sukean, kunne kurja kuoletaime: suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan, vainko vatsahan valahan?
Emo ennätti lohduttamaan: — Elä mene susien suuhun, elä karhujen kitaan.
Onpa suurta Suomen nientä, sankkoa Savon rajoa piillä miehen piilojansa, hävetä pahoja töitä.
_Kullervo:_
— Enkä lähe piilemähän, en paha pakenemahan, lähen surman suun esille, Kalman kartanon oville: Viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta.
Kullervon loppu.
Kullervo Kalervon poika siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse.
Kielsi emo poikaansa lähtemästä
Tahallansa tappelohon.
Ei Kullervo totellut tuota. Virkkoi vain:
— En mä silloin suohon sorru, enkä kaau kankahalle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille.
Kotoa lähtiessä tapahtui seuraava keskustelu:
_Kullervo:_
— Hyvästi, hyvä isäni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, sortuneheksi su'usta?
_Isä:_
— En minä sinua itke, jospa kuulen kuolleheksi; poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi.
_Kullervo:_
— Enkä mie sinua itke. Saan minä mokoman taaton: Suun savesta, pään kivestä, muun lihan lahosta puusta. —
jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
_Veikko:_
— En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi.
_Kullervo:_
— Enkä mie sinua itke. Saan minä mokoman veljen: Pään kivestä, suun savesta, silmät suolta karpaloista. —
Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
_Sisko:_
— En itke minä sinua; veli toinen saatanehe äijeä älykkähämpi.
_Kullervo:_
— Enkä itke mie sinua. Saan minä mokoman siskon: Pään kivestä, suun savesta, hiukset kuivista kuloista, korvat lammin lumpehista, varren vaahteran vesasta.
Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
_Äiti:_
— Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä. Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihoittaviksi, vihottavat viereviksi. Mit'en itkeä ileime, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille.
Kullervo Kalervon poika läksi soitellen sotahan, ilotellen tappelohon.
Vieripä viestit jälestä: Jo suku kotona kuoli, kuoli iso, kuoli veikko ja kuoli sisarkin. Kullervo vain tuumi:
— Kun lie kuollut, kuolkahansa, kuollut maahan vietäköhön, Kalmahan katettakohon!
Saipa sitte sanoma korviinsa:
— Kuoli ehtoinen emosi. Käypä tuota katsomahan, miten miero hautoavi!
Silloin Kullervo valitti:
— Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta, enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä! Lie kuollut kovin viluhun, vainko leivän puuttehesen? Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä, silkkihin sieltäköhön, palttinoihin pantakohon, siitä maahan vietäköhön, Kalmahan katettakohon, itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon! En vielä kotihin joua, viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä.
Kullervo samosi Untolaan, kaatoi miekallaan kaiken kansan,
joukon Untamon hävitti; tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyätteli, kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.
Kostotyönsä tehtyään Kullervo kääntyi kotihin entisen ison tuville, mutta sinne tultuansa oli tupa autio ja tyhjä. Ei ollut tervehtijää vastassa, hiilos oli kylmä, kiuas kylmä, lattia lakaisematta. Kullervo
Vieri valkamavesille: Ei venettä valkamassa.
Kaikki oli kuollutta, Koko suvusta ei ollut ketään muita elossa kuin hän, rikollinen, kovan onnen ajama mies. Hän
loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen, itse tuon sanoiksi virkki: — Oi on ehtoisa emoni, mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla?
Emo hanasta havasi, alta mullan muistuttavi: — Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille evähiä etsimähän, antia anelemahan.
Läksi Kullervo koiransa keralla korpeen kulkemaan. Niin joutui hän sille paikalle pahalle, jossa sisar oli tuhonsa saanut.
Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan emon tuoman turmelusta.
Kullervo Kalervon poika tempasi terävän miekan, katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi; kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan, vastasi sanalla tuolla: — Miks'en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi, syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.
Kullervo Kalervon poika pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, kären käänti rintahansa, itse iskille kärelle. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo-urohon, loppu ainaki urosta, kuolema kova-osaista.
Kun vanha Väinämöinen kuuli Kullervon kuolleeksi, virkkoi hän:
— Elkätte etinen kansa lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi.
Sampomatkalle.
Kauan itki Ilmarinen susien suuhun joutunutta puolisoaan. Hän kävi kosimassa vainajan nuorempaa sisarta Pohjolasta. Kun ei häntä saanutkaan, niin tuli katkerana kotimaille. Kysyy vanha Väinämöinen:
— Miten Pohjola elävi?
_Ilmarinen:_
— Mi on Pohjolan eleä! Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa. Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvu kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni.
_Väinämöinen:_
— Lähtekämme Pohjolahan hyvän sammon saa'antahan! Laatikamme laiva suuri, johon sampo saatetahan, kirjokansi kannetahan Pohjolan kivimäestä!
_Ilmarinen:_
— Vakavampi maisin matka. Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri,
_Väinämöinen:_
— Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella: tuuli purtta tuuittavi, aalto laivoa ajavi. Vaan kuitenkin kaikitenki, Kun et mieline meritse, niin on maisin matkatkamme.
Ilmarinen takoi Väinämöiselle uuden miekan, jonka kuu kärestä puistoi tähet västistä välötti. Sitte he läksivät etsimään hevosta, mutta kuulivat silloin valitusta valkamasta. Uroot menivät katsomaan ja tapasivat purren, joka valitti:
— Vesille venosen mieli tervatuiltaki teloilta, tiaisen mieli miehelähän kullaisestaki koista. Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, tuovat täytensä rahoja; minä, veistämä venonen, tässä lahon lastuillani. Siitä vanha Väinämöinen lykkäsi venon vesille.
Hän lauleli sitte teljot täyteen väkeä, ja niin lähdettiin kohti Pohjolan vesiä.
Matkalla kuljettiin Kaukoniemen kainaloitse ja otettiin lieto Lemminpoikakin mukaan.
Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi noita kuohuja kovia, eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu.
Mutta kun pääsivät väljemmille vesille, pysähtyikin pursi äkkiä juoksemasta. Lemminkäinen katsoo venettä, onko se kivellä vai haolla. Sanoo:
— Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla, vene on hauin hartioilla.
Koittaa miekallaan katkaista kalaa kahtia, mutta
Itse vierähti vetehen, Kourin aaltohon kohahti.
Ilmarinen nostaa miehen tukasta veneeseen ja lausuu:
— Kaikki on mieheksi kyhätty, Pantu parran kantajaksi!
Löi sitte Ilmarinen miekallaan haukea: miekka murskaksi mureni, eikä hauki ollut millänsäkään.
Jo kyllästyy Väinämöinen, nousee perästä ja työnnältää miekkansa hauen niskaan. Nostatti sitte meren petoa:
Hauki katkesi kaheksi, pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen.
Jo lähti pursi liikkeelle. Mutta Väinämöinen ohjasi sen rantaan, jossa hauen pää paloteltiin, keitettiin ja syötiin joukolla.
Jäipä siihen kalan luita kalliolle. Väinämöinen otti suuren hauen leukaluun ja virkkoi:
— Mikä tuostaki tulisi miehen mahtavan käsissä? Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen, kun oisi osoajata, soiton luisen laatijata.
Kävi siitä itse laatimaan hauin luista kanteletta.
Jo oli soitto suorittuna Valmihina kanteloinen.
Koitti sillä soittaa nuoret ja vanhat, koitti kansa kaikenlainen, ei ollut osaajata. Otti lieto Lemminkäinenkin soiton sormilleen, vaan
Eipä soitto soitakana, Ei ilo iloakana.
Kun ei kukaan muu osannut soittaa, niin kanteloinen
kannettihin kaunihisti miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille.
Väinämöisen soitto.
Vaka vanha Väinämöinen istuikse ilokivelle, laulupaaelle paneikse. Otti soiton sormillensa, kantelen kätensä alle, alkoi soittoa somasti hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta; sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.
Jo kävi ilo ilolle, laulu laululle tehosi; helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli, ulvasi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.
Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata, ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle, tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe, hirvet hyppi kankahalla, ilvekset piti iloa.
Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta. Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi, viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse: aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri. Siitä kuusehen kavahti, petäjähän pyörähytti soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän.
Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isäntä, ja kaikki Tapion kansa, sekä piiat, jotta poiat, kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Itseki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse, loihe koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan.
Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia, ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät kunnioa kuulemahan, iloa imehtimähän.
Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton, heitti pentunsa pesähän, itse loihe lentämähän soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön. Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka, allit aalloilta syviltä, joutsenet sulilta soilta. Pieniäki peipposia, leivoja liki tuhatta, hartioilla haastelivat, tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat, mikä ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, mikä pienen pilven päällä rusoreunalla rehotti.
Kuutar korea impi ja Päivätär neiti olivat kultakangasta kutomassa punaisen pilven äärellä.
Pitelivät pirtojansa, Niisiänsä nostelivat
ja kun äkkiä kuulivat
tuon sorean Suomen soiton, jo pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä, katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet. Kaikki veden olennotkin,
mitkä liikkeelle kykenivät, samosivat
Iloa imehtimähän.
Tuli hauet ja lohet, tuli siikaset syvänteistä, vieläpä
säret, pienet ahvenetki, mujehetki, muut kalatki rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse.
Itsepä Ahtikin, aaltojen kuningas, ruohoparta veden ukko, lumpeelle luikahti kuuntelemaan.
Sotkotarten sisarukset olivat ruohokossa hapsiaan harjaamassa. Mutta kun kuulivat sorean soiton, jo
sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehisin, jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta.
Ja ruokorinta Vellamo, veden emäntä, vetäytyi vesikarille laineista ihmettelemään,
kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea. Se siihen sikein nukkui, vaipui maahan vatsallehen kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle.
Soitti vanha Väinämöinen päivän, soitti toisen ja kaikki ihmiset itkivät ilosta, kun oli
Ukon soitanto suloinen.
Väinämöisen itsensäkin silmistä tippuivat ilokyyneleet. Ne vierivät poskipäille, poskipäiltä maahan ja maasta meren laineisiin.
Sotka sorea lintu sukelsi noutamaan Väinämöisen kyyneleet veden syvyyksistä. Ja kun hän ne toi Väinölle käteen, niin ne
jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi: helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.
Sammon ryöstö.
Läksivät uroot jälleen jatkamaan matkaa
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan. Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä vetivät venosen maalle, teloille teräksisille. Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle. Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta: — Mipä miehillä sanoma, Urohilla uusi tieto?
_Väinämöinen:_
— Sammosta sanoma miesten kirjokannesta urosten. Saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle.
_Louhi:_
— Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. Hyvä on sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä on olla itseniki sammon suuren haltijana.
_Väinämöinen:_
— Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme veiiehesemme.
Silloin kutsui Louhi Pohjolan uroot kokoon Väinämöisen pään varalle.
Väinämöinenpä
kävi kanteloisehensa, itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti.
Tuota kävivät kaikki kuulemaan:
naiset suulla nauravalla, urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa.
Pian nukkui koko Pohjolan väki Väinämöisen soittoa kuunnellessaan. Väinämöinen otti uniset neulat,
Voiteli unella silmät Väeltä väsyneheltä
ja pani pitkään uneen koko Pohjolan kansan.
Meni sammon saa'antahan Pohjolan kivimäestä. Lauloa hyrähtelevi vaaran vaskisen ovilla.
Ovet siitä avautuivat ja lukot lonksuivat. Kerkeä Kaukomieli ehätti ensin perille,
sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli, eipä sampo liikukana.
Lemminkäinen otti Pohjolan suuren härän, kynti sillä irti Sammon juuret yhdeksän sylen syvästä.
Saipa Sampo liikkumahan,
ja urohot veivät joukolla sen veneeseensä,
Työntivät venon vesille, Satalauan lainehille,
ja alkoivat laskea viiletellä kohti kotoisia vesiä.
Kotvan kuljettua Lemminkäinen sanoi:
— Olipa ennen aikoinani, oli vettä soutajalla sekä virttä laulajalla,
mutta nykyisin ei enää kuule edes laineilla laulamista.
Väinämöinen muistutti:
— Varahinen laulannaksi, aikainen ilon pioksi. Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi, kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi.
Lemminkäinen ei totellut neuvoa, vaan rupesi laulamahan
äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa. Karjahteli Kaukomieli, suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului kuuteen kylään, seitsemän selän ylitse.
Kurki istui kannon päässä.
Sekös säikähti Lemminkäisen karjumista, lensi pian Pohjolaan päin ja parkasi pahan säveleen. Se herätti Pohjan kansan. Louhi juoksi heti kivimäelle.
Jo oli sieltä Sampo saatu, anastettu kirjokansi.
Louhi Pohjolan emäntä
Katsoi valtansa vajuvan, Alenevan arvionsa.
Pian loitsi hän sumu-ilman merelle sekä houkutteli Iku-Turson nousemaan merestä kaatamaan kalevalaisten laivan.
Heti nousi sakea sumu merelle. Kokonaista kolme yötä sai Väinämöisen vene olla sumussa. Ja kun siitä selvenivät, kuului kumma kohina merestä.