Part 1

language: Finnish

KORPIEN POVESSA

Kuvauksia itäisestä Karjalasta

Kirj.

JUHANI SJÖSTRÖM

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.

"Piennä jäin minä emosta, Matalana maammostani. Jäin kuin kiuruksi kivelle, Hastaliaksi rauniolle." _Kalevala_.

Tohtori Th. Schvindttlle kiitollisuudella.

_Tekijä_.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

I. Salolla. II. Vieraan vastaanotto. III. Taikuus. IV. Uskonnnollisuus. V. Runollisuus.

Toinen osa:

VI. Paastosta päästessä. VII. Kosioretki. VIII. Miniänä. IX. Elämä korvessa. X. Kaskiraaja. XI. Kesäisiä oloja. XII. Käänteessä.

ENSIMMÄINEN OSA.

I. Salolla.

Korpea ja jylhyyttä, kuolon kalpeaa ja kylmää, yksinäistä ja hiljaista, salaperäisen äänetöntä ja oudostuttavaa. Ei edes karhun vihellystä, ei teeren kukerrusta kuulu, ei näy vesakosta hypähtävää jänistä, ei tapaa luikkivaa kettuakaan, halki korven luikertelevalla talvitiellä. Onko metsän otuksillekin tämä korpi liian kolkko, vai säälivätkö tallata maan talvista, puhdasta vaippaa? Vai pehmyt lumiko pakottaa kaikki pysymään asemillaan, hiljaan?

Hämärässä, puoli pimeässä kaikki häämöittää kuin harson takaa epäselvillä ääriviivoilla.

Mutta tuossa hämärässä kaikki on niin sopusointuisaa, pehmoista ja sulavaa. Kokonaiskuva on surunvoittoinen ja silmälle viehkeä.

Siinä ei ole mitään, joka erityisemmin vetäisi huomiota, kaikki on suhteellista. Ei ole räikeitä valopaikkoja, ei liiallisien mustia varjojakaan; etualalla ei ole liiaksi toimintaa, tausta ei ole näkyäkseen liian heikko. Kaikki on kuin yhdellä ja samalla siveltimen vedolla tehtyä.

Se on syrjäisen salon oloa ja elosta syystalvella.

* * * * *

Aurinko pysyy piilossa, taivas harmaana ja aina väliin sataa tuhuuttaa lunta, milloin sankemmasti, milloin heikommasti, milloin suuria milloin pieniä lumihiuteita. Väliin tuuli sitä keveänä tuhkana tuhuuttaa jos johonkin lokeroon, täyttää sillä vesakot, tiheät ja matalat näreiköt, jotka se paataa, väliin milt'ei läpipääsemättömiksi. Autiot paikat se pitää vähässä lumessa, vaan kierittelee sitä sen sijaan lakeuksien reunuksille.

Tyynenä aikana lumi sataa ja paatuu puiden hapsottaville oksille, hautaa pienet vesat allensa ja painaa kookkaammat kumarruksiin, taivuttaa ne koko pituudeltaan. Terhakkana on seisovinaan näreen alku, vaan kasautunut lumitullo latvassa on sitäkin taivuttanut, vaikka vähemmän.

Mutta satavuotiset hongat kohottavat majesteetillisesti latvojansa kuvaten suuruutta ja ylevyyttä, joka ei vähällä masennu, ei ennen kuin hirmu-myrsky kiskoo sen juurineen ja murjoo kumoon. Vaan sittekin ne vielä kertovat maassa maatessaan vuosikymmeniä, että heitä ruhjoessa ja murjoessa on täytynyt olla ylenluonnolliset voimat liikkeellä.

Noissa hongissa se syntyy tuo humiseva sävel, jonka kuulee ylhäällä, pään päällä, astuskellessa syvässä metsässä. Niiden latvat ovat kuin viritetyt soittimet, joista lähtee sävel milloin vain tuulen henki on kulkusalla. Ei väsy sitä kuulemaan, eikä puhkea intohimoisiin tunteisiin sitä kuunnellessa. Siihen se on liiaksi luonnollista, tuo sävel.

Vaan se ei silti ole yksitoikkoista; sillä siinä on iloisuutta ja kaihoa. Väliin se on raskasta, painavaa ja huokaavaa, väliin keveätä ja kimakkaa, väliin se taas viheltäen kiihtyy hirmu-huudoksi.

Tukkana ja turkkina, suojana ja sauvana ne ovat nuo suuret hongat turvatilleen, jonka verhoavat ja suojelevat hätään heittämättä purevimmankaan viimaan puhaltaessa. Niiden suojassa etsii metsän otuskin elatuksensa ja niiden juurilla ja keskustassa tuntee se olevansa parhaiten turvassa.

Ne luovat puolihämärän varjon juurilleen ja kesäisin katselevat kuvaansa metsälammen pinnassa. Ne suojaavat lemmityn lampensa, ettei rauhaton tuuli sen tyyntä pintaa samenna, ja sen rannalle eksähtäneellä on siten mitä viehkein näky.

Niittä ei salo tuntuisi salolta, ei korpi korrelta, eikä mieleen kaivaituisi mitään jylhää, salaperäistä ja surunvoittoista.

* * * * *

Synkästä kuusikosta tai hongikosta alkaa metsä harveta ja mataloittua, ja niin huomaa joutuvansa uuteen ympäristöön. Siellä täällä on vain enään jokunen vaivaispetäjä, mataloita näreen rähjiä ja viimein ei niitäkään. Lakeus on edessä — väliin kilometrejä laaja. Se on lumen peitossa, vaan sen alta pistäiksee kasvihapsia ikäänkuin erehdyksen välttämiseksi, osoitukseksi, mikä lumen alla on piilossa. Tasanko nyt on niin puhdas, niin viattoman puhdas pinnaltaan, vaan jos jalalla astut sille, ja jos on ollut leuto syksy, niin hurahtaa jalka pohjaamatta ja jalan jättämä sija täyttyy ruskealla, mutaisella vedellä, joka tahraa laajalti kuoreen syntyneen aukon ympäristönkin, leveten ja imeytyen pehmeään, löysään lumeen, jotta herää mielessä inhoa ja sääliä. Mutta samalla tuo pulpahdus suon povesta, synnyttää oudon turvattomuuden tunteen sekä uteliaisuutta arvailemaan suon syvän sylin salaisuuksia. Vaan kukapa on tutkinut sen syvyyden, kuka laskenut sen silmäkkeiden paljouden ja kuka selittänyt sen syntyjä syviä.

Sen yli kulkee muutamalla kohtaa tie, joka on paikoin ruskeaa jäätikköä ja toisin paikoin vesinen ja sohjunen. Tie kohoaa suolta korpeen, kiertelee pahoja tiheiköitä ja joutuu väliin metsäisille, korkeanpuoleisille harjanteille; milloin pitemmältä, milloin lyhemmaiti kulkee niitä pitkin ja laskeutuu viistosti rinnettä myöten alas. Jatkuu taas jylhässä hongikossa, joutuu suon ranteelle ja siitä yli, ja, vaihdellen vuoroin vesakossa, vuoroin kookkaammassa metsässä, alkaa se kohottaida asutulle salovaaralle. Aukinaisesta aidan veräjästä vie se huuhdalle, lipuu sitä pitkin ja johtuu talon pihalle.

Siinä on tuparakennus; uusi, vasta rakennettu tupa vanhassa ihan kiinni. Vanhassa on pienet, lasiruutuiset ikkunat, joista useammat ovat rikki ja joihin on sijalle pantu päreitä ja joissakuissa on vaatetullokin. Uudessa on kookkaammat ikkunat, suuremmat lasit ja vaaleiksi maalatut vuorilaudat. Uudessa kohoaa harmahtava, eheä, kivinen savupiippu katolle, vaan vanhassa on se mustunut ja hajallinen. Toisin paikoin lumesta vapaa liistekatto sujuu loivanpuoleisesti pitkiin räystäisiin ja katon harjaliitoksen kohdalla on puolipyöreä, paksu ja koverrettu hirsi, jonka päät luisuina ulottuvat itse kattoa ulommaksi. Vanha rakennus on korkeampi kuin uusi ja vanhan tuvan porstua on uuden kanssa yhteinen.

Melkein tuvan salvamessa on navettarakennus tanhuineen ja sen päädystä vievät leveät ajoportaat rakennuksen ylisille.

Pihan toiselle sivustalla, ihan tuparakennuksen vastassa on talli, jonka yliselle pääsee myöskin ajoportaita; tallin lähellä on pienoinen, hirsistä salvostettu vedenlämmityskota ja sen kohdalla, vähän matkaa, on huone eli aitta. Loitompana pellolla on vanhanläntä riihi ja siitä syrjässä pieni, ränsistynyt sauna.

Tuvan salvamen juurella haukkua rikottelee pystykorvainen, lyhyt ja teräväkuonoinen, pienenläntä ja terhakka, talon musta Vahti, ja tuvan ikkunoissa on uteliaita kasvoja tulijaa tarkastamassa.

Siihen on kuin hiivittäynyt salaa ja tietämättä ja tuntuu siinä seistessä ja silmäillessä vähä oudolta ja omituiselta. Mutta siinä kuitenkin heti tuoksahtaa vastaan rauhoittavaa ja samalla puoleensa vetävää, joka ei voi saattaa hämille.

Ja niin antaa katseensa lipua vapaasti ja vangitsematta, antaa sen kierrellä ja kaarrella, pysähtyä ja painua ja taas lähteä liikkeelle.

Siihen näkyy paljon ja laajalta; siinä on siksi aukeata ja vaara on korkeanlainen. Katse kavahtaa esteettä puiden latvoille ja hyppelehtiä toiselta toiselle, kunnes kaikki sulautuu sinertävään kaukaisuuteen. Siellä, se viivähtää, siellä kun on puhdasta ja pehmoista, kirkasta ja köykäistä ja siellä tuntuu niin sulavasti sivelevän silmää. Siellä näyttää liittoa ja sovintoa tekemässä ikuisiksi onniksi, nöyrtynyt maa, ja armosylinsä avannut taivas, joka kietoelee ja käärielee armaansa omaan, sinertävään untuvavaippaansa.

Toisaalla on jo tuossa kolmen tai neljän kilometrin pituisen korpikannaksen takana Kokkarikylän taloinen, laaja vaara ja melkein sen kohdalla, taustana, Toivajärven jyhkeät, metsäiset vaarat kohottavat puittensa latvoja. Näyttää kuin ne tahtoisivat salata, piilottaa jotain taakseen, vaan itsensä ovat pelkäämättä paljastaneet katsojan silmissä koettaen hekin kertoa jotain Korpiselän salaisesta luonnosta.

Mutta tuolle muutamalle suunnalle ei silmä pääse, katseen täytyy pysähtyä aitauksen takaiseen viitakkoon. Samoin myös koko sillä kulmalla vaaraa. Jos missä onkin vaara puuton, niin kohoaa se aina sinnepäin ja sen äärimäisen rajaviivan takaa ei näy kuin harmahtava taivas.

Ja niin on taas katse kotiutunut; iskee lähimpään ympäristöön ja tapaa riihen, sen ohi jatkuvan tien, joka näyttää aukinaisesta veräjästä sukeltautuvan viitakkoon, löytää saunapahan ja kaikki muutkin... vieläpä kasvotkin tuvan ikkunassa.

II. Vieraan vastaanotto.

Päivä on puolessa. Sisään astuessa tapaa talon perheen syömässä. — Tulija tervehtii, tarjoaa kättä ja ukko pöydän päässä tarttuu ensiksi siihen, sanoen; — "Terve, terve!" Sitte toiset pöydän luona olijat tekevät samoin ja emäntä nousee kohta pöydästä ja käskee "jaksaimaan" [riisuutumaan].

Emäntä on vanhanläntä ja lihava. Punainen "tshäpsä" [myssyn sijainen päähine] on hänellä päässä ja viilekkeissä riippuva hame verhoaa hänen ruumiinsa alaosaa, vaan ainoastaan punaisen kirjava "rätsinä" [paita] pitkine hihoineen peittää hänen yläosaansa. Rätsinän pääntie ulottuu aina rinnan alle, joten hänen ruskea, vanhentunut, kurttuinen rintansa paistaa näkyvissä. Hän liikkuu keveästi ja naurussasuin, hakee "kolpitealla" [Kolpitsa, uunin sivulla, sillan alle vievän aukon peitoksi lattiaan kiinnitetty arkku. Päällystässä on aukeava luukku.] olevasta vaateläjästä jotain. Saakin sieltä käsiinsä "visintkän" [röijy, kohtu] ja panee sen päälleen. Hän menee sitte ukon luo ja supattaa sille korvaan, tämä nyykäyttää päätään ja sanoo jotain, ja sitte lähtee emäntä puuhaamaan uunin edustalle.

Ukko vain pöydän päässä vetää sormillaan vadista kalaa ja potattia suuhunsa. Samoin tekevät nuori nainen pikku tyttö ja poika, ja kaikki silmäilevät uteliaina vierasta.

— Jaksaikaa, jaksaikaa! murahtaa jo ukkokin, kun näkee vieraan ei kiirettä pitävän riisuutumisella.

— Kiitoksia, kiitoksia. Näinköhän tässä teillä saisi viivähtää pitemmänkin aikaa?

— Ka, miks'ei. Eiköhän tässä liene tilaa.

Tuvan kuumuus ja raskas ilma vaikuttaa vähä tympäisevästi, vaan tuntuu siihen pian kotiutuvan ja suurempaa vastenmielisyyttä tuntematta alkaa riisua liiempiä vaatteitaan. Samalla tulee tarkemmasti silmäillyksi ruokapöytää ja pistää sieltä silmään aimo kasat ruuanjätteitä ja niiden joukossa muutamia saviastioita, kypsiä nauriita ja leipämöhkäleitä.

Ukkokin poistuu jo pöydän luota, ja kahvin tarjoaminen näyttää olevan talonväen mielessä. Toinen pää pöydästä raivataan syöntäaineksista ja astioista; pöytää peittävä "kuattuva" [pöytäliinan tapainen hursti; kotikutoinen, valkea, karheaa kangasta], kun oli syödessä tahrautunut niin siirretään se pois vieraalle aijotulta pöytä-osalta ja sen sijaan levitetään toinen, puhdas. "Kuppivirssi" [kori, jossa kuppeja säilytetään] tuodaan pöydälle ja emäntä ottaa siitä kuppeja, vaan hän ensin tarkastelee niiden puhtautta; hakee sitte vesiastian pöydälle ja alkaa pestä.

Tällä välillä tulee tarjonneeksi ukolle tupakkaa, tämä ei ota, sanoo ei polttaneensa vielä eläissään, ja on hän nyt jo kahdeksannellakymmenellä. Hiuksen haituvat, joita on vielä takaraivolla ja korvallisilla, ovat ihan harmaat, milt'ei valkoiset, samoin rinnalle ylettyvä tuuhea, ruokkoamaton parta, vaan on se latvapuoleltaan muuttunut likaisen keltaiseksi. Hänellä on ruskeat kasvot ja toisen silmän on häneltä kivistänyt pois, vaan toinen on sitä terävämmän ja älykkäämmän näköinen. Se pitkien ja harmaiden kulmakarvojen lomasta kiiriskelee kuin tähti taivaalla! Sormet hänen vahvatekoisissa käsissään ovat koukistuneet jäykänmoisiksi ja ovat ne pinttyneen likaiset.

Koko tuossa hänen olennossaan näyttää piilevän jonkunlaista salaperäisyyttä ja tuossa hänen jäykässä, vähä köyryssä vartalossaan on kuin jotain ylenluonnollista.

Paitahihasillaan hän liikkuu ja kolhomaiset varsikengät kolkkaa hänen astuissaan. Harmaat sarkahousut ovat jalassa ja niiden päällä riippuu liivin alta karhea piikko-paita.

— Ota vieras kohvii, kuuluu nyt ukon käskevä ääni, kun emäntä on hänelle supattanut vierasta käskettäväksi.

— Paljon kiitoksia.

— Ota, ota.

Ja pitäähän sitä vieraan nauttia talon vierasvaraisuutta.

Kupin tyhjennyttyä, kaataa emäntä toisen ja vieläpä täyttää sen kolmannestikin, vaan kun vieras ei ota, niin suhkasee hän ukolle ja hän tallusteleekin sitä tyhjentämään.

— No onkos teillä perhettä muuallakin, kuin mitä tässä on? tulee kysäisseeksi.

— Parren veos ollah boigu da njeveskä vanukkain kera [Tukin vedossa ovat poika ja miniä lastensa kanssa], vastaa ukko kysymykseen.

— Vai niin, vai niin.

Vierasta ei kysymyksillä häiritä, jonkunlainen kainouden hiljaisuus vallitsee talonväessä, ja jos mitä on toisilleenkin sanomista, niin tehdään se puoleksi kuiskaamalla. — Sitte kahvin juotua kysäistään vieraalta, onko hän "ruokainnu", ja aletaan puuhata syömistä.

Siinä on emännällä ja apulaisellaan juoksua ja hyppäämistä, kiirehditään ulos ja sisään, kannellaan vateja ja patoja.

Vaan ukko vetäikse tuonne kolpitsalle ja istahtaa kutomaan verkkoaan. Verkkohäkkiin (kuoseliin) on kiinnitetty hänen alotettu verkkonsa ja maltillisesti ja hitaasti, mutta taitavasti hän alkaa käyttää käpyä ja näyttää siltä, kuin olisi hän käsin mielityössään. — — —

Vähä yksinäiseltä tuntuu vieraasta ja niin tulee hän kiinnittäneeksi huomionsa tuvan sisustukseen. Ovesta tullessa oikealla on suuri uuni edustoineen ja liesineen, jossa riippuu rautaiset keittohahlat. Uunin päällyställä on päreitä ja sieltä riippuu uunin sivulla kuivamassa oleva loimi; vielä on uunilla nojallaan, kattopartta vasten painumassa oleva, reen jalas, ja uunille pääsyä varten on seinämällä uuniin syvennetyt portaat. Uunin kulmassa, kolpitsan päässä lattialla, on ristikkojalustallaan suuri vesisaavi tai säiliö, johon kannetaan vesi toisilla pienemmillä korvoilla ja pirtin ympäri kiertää kiintonaiset penkit. Oviseinällä on astiahylly ja ihan ovenpielessä riippuu nuorasessa, pitkästä puunaulasta, käsien ja kasvojen pesuastia, ja sen alla on taas jalustallaan suuri likavesisäiliö. Uunin vastakkaisessa pirtin sopessa on pöytä ja ihan nurkassa ylempänä pyhimyskuva. On sitte uunin ja peräseinän välillä ylhäällä leveä orsilauta ja sillä on tuohisia vakkoja, lapasia y.m. Vielä on pirtissä irtonaisia raheja ja tuolla, ovisopessa lattialla kattiloita ja patoja. Pitovaatteita riippuu nauloissa seinillä, joilla vielä on oma puuvärinsä kun pirtti on uusi. Lattia on likaisen harmaa, vaan ei se ole roskanen. Ikkunoista tulvaa valo jotenkin voimakkaasti sisään. — — —

Naiset ovat saaneet ruuan pöydälle ja vierasta käsketään ruokaimaan. Naurussasuin poistuu emäntä pöydän luota vieraan sitä lähetessä, ja menee tuonne ukon luo kolpitsalle, josta sitte kyyryisissä istuen ukon vieressä katselee vieraan ruokailemista....

Siinä on kaksi sammaltunutta kantoa, joilla on juuret yhteiset, vanha yksinkertaisen ja alkuperäisen näköinen pariskunta, joka syrjäisen silmälle näyttää onnelliselta ja hupaiselta. He ovat jo kadottaneet latvansa ja sen kanssa tuoreutensa ja terhakkuutensa; heillä ei ole enää halua kilpailuun kasvussa ja korkeudessa, vaan pysytteleivät juurissaan tyyninä ja täysin elähtäneinä.

Syötyä elämä taas jatkuu hiljaista ja melkein äänetöntä uraansa, vaan molemminpuolinen perehtyminen luo vähitellen vilkkautta ja eloisuutta. Keskustelu alkaa sujua ja tuo talon väkeä vaivannut kainous häipyy.

Illan hämärtyessä talon poissa ollut perhekin saapuu sitte kotosalle eikä heilläkään ollut mitään vastaan sanomista vieraan sijoittautumisesta taloon.

Tuo ukon poika on pitkä ja vahvan näköinen mies, loppupuolella keski-ikää, ja kaikesta hänen olostaan näkyy, että hän se on talossa isäntä. Hän on puhelias ja kyselee muun maailman eloksista ja millä asioilla se vieras täälläpäin liikkuu. Sanoo käyneensä jo Helsingissäkin kilpahiihdossa ja saaneensa kolmannen palkinnon. Tuosta retkestään hän kertoo laveasti ja näyttää vieläkin nauttivan siitä. Tarkkaavasti ja vähän syrjittäin hän katsoo vieraaseen, tämän puhellessa, ja näyttää harkitsevan jokaista sanaa, jonka vieras on laskenut sustaan.

Hänen käskystään on valmistettu teetäkin ja sitä puheen höysteeksi ja illan kuluksi vesirinkelin kanssa ryypitään. Sitte puuhaa hän pirttiin sängyn, johon valmistetaan vieraalle tila. Siinä on pussi pullollaan olkia ja päänalusiksi mätetään ensin turkkeja ja takkeja ja sitte niiden päälle joillain hienommilla aineilla täytetty tyyny. Tyynylle levitetään karhea, valkoinen hursti, joka on siksi laaja, että se peittää osan alussäkistäkin. Peitteeksi tuodaan villainen, kotikutoinen loimi.

Sitte syödään vahvasti illallista, jonka jälkeen puhdistetaan pöytä, lakaistaan lattia ihan äärinvierin ja kannetaan talonväelle makuutilat pirttiin. Ne levitetään lattialle vieretysten olkipussi toiseensa kiinni, viskataan vaatteita päänalusiksi ja vieläpä muutamille viskataan tyynykin ja jonkunlainen peitevaate.

Kohta vallitsee pimeys ja hiljaisuus pirtissä, päivän työt ja toimet ovat unhotetut ja väsymys painaa silmän toisensa jälkeen kiinni. Raskaat, puhkuvat hengitykset ja korisevat kuorsaukset sekoittuvat kohta toisiinsa, ilmoittaen työmiehen vaipuneen sikeään uneen.

* * * * *

Aamulla, vieraan herätessä, on talonväki jo touhussaan, vaan he ovat rajoittaneet pirtissä liikkumisia ja toimivat niin vähän ja hiljaa kuin suinkin. Kuiskaillen ovat he puhelemassa ja tuossa ne ovat vielä makuutilatkin lattialla pois kantamatta.

Uunissa palaa roimuaa valkea ja levittää valoa muuten valaisemattomaan pirttiin. Tulen lieska nuoleksii mustunutta uuninsuun kamanaa, kuin juomasta päässyt lehmä turpaansa, ja on se niin perin omaista ja kodikasta tuo näky.

Ihmiset liikkuvat toimissaan ja tehtävissään hämärässä valossa kuin haamut, ja öinen kuuma ja raskas ilma on muuttunut uunin vedosta raittiiksi ja viileäksi, jonka tähden talon lapset häärivät tulen lähellä lämmitellen ja pieni paitaressu on kavunnut uunin edustalle saamaan hänkin osansa kaikkien yhteisestä hyvästä.

Vieraan aamutervehdykseen vastaa talon joukko sydämellisesti.

— Nukuitko hyvin? isäntä kysäisee ja näyttää sitte hyvin tyytyväiseltä, kun kuulee vieraan saaneen rauhallisen levon.

Kahvikin heillä on vielä juomatta ja siihen puuhaan ruvetaan vasta sitte, kun vieras on pukeutunut. Käskemättä kertyvät pöydän ympärille niin vanhat kuin nuoret ja tyytyväisenä tarttuu kukin emännän täyttämään ja ojentamaan kuppiin.

Elämä tuntuu yhteiseltä ja tapojen yksinkertaisuus kodikkaalta. Omalta tuntuu pirtti, omalta ilma ja lämmin siinä. Vilpitön sydämmellisyys tekee avomieliseksi ja osaaottavaiseksi kohtaloihin.

Kukaan talonväestä ei näy poistuvan tehtäviinsä ja toimiinsa ulompana talosta, vaan jokainen pitää kuin velvollisuutenaan olla tänä päivänä kotosalla.

* * * * *

Ja siitä lähti vieraalle kuin elämän alku uudessa ympäristössä, ja talon perheelle — yhden hetkellisen jäsenen lisääntymisellä — jatko sen suuren elämänsommelon suorimiseen, jossa he kukin osastaan, paraan voimansa ja kykynsä mukaan, ovat käsinä olleet.

Vaan heidänkin sommelonsa liuskoissa näytti tuon tuostakin olevan joitakin salaperäisiä solmuja ja nystyröitä, joita koetettiin sivuuttaa niin, ettei niitä vieras huomaisi.

III. Taikuus.

Vähä kerrassaan pääsee vieras syventymään heidän elämäänsä ja samassa tulee huomaamaan toimijain tarkoituksellisesti käyttäytyvän kaikessa — pitää näet hyvin varoa, ettei silmäytymiset ja muut mahdollisesti vaikuttavat turmiollisuudet pääse vaikeuttamaan toimintaa! Senpätähden käytetäänkin alituisesti varovaisuuskeinoja: taikuutta.

Jos joku talon eläimistä, — lehmä, lammas, hevonen, tai mikä hyvänsä — "saa pieniä", niin sen vuorokauden aikana ei talosta anneta syrjäiselle rahaa, ei tavaraa, ei maan- eikä karjan-tuotteita... ei edes kerjäläisellekään! Kyllä häntä syötetään talossa, mutta mukaan ei anneta, sillä he pelkäävät tuon elukan ja koko talon menestyksen katoavan sinä vuorokautena annetun tavaran kanssa. — "Tule toitse", on lyhyt selitys emännän puolelta ja kerjäläinenkin heti ymmärtää mitä on talossa tapahtunut... "Ann' rakas Hosbot onnii ja lykkyy", jupisi hän silmiään ristien.

Ja sitte kun n aika antaa, niin tehdään aina jotain temppua annetulle tavaralle, ettei vaan silmäytymiset pystyisi. Jos emäntä antaa maitoa tilkan, niin hän ripustaa ruisjauhoja maidolle, kun se jo on viejän astiassa — — —

Mutta, vaikka kuinka koetellaan olla varovaisia, niin ainahan sitä sentään sattuu jotain, vaikka joku eläimistä sairastumaan. Ja jos ei lääkepuoliset taikakonstit koeteltua, siinä näy paranemisen oireita, niin sitte turvaudutaan — Jumalaan. Jumala ehkä on jostain suutuksissa... ei ole ehkä saanut tarpeellisia antimia [Myöskin annetaan tuontuostakin antimia "muan-emälle", ett'ei vain sieltäkään kautta johtuisi mitään turmiollista. Niinpä kaadetaan maitoa y.m. maahan sitä varten kaivettuun kuoppaan.] ja siis otetaan tuon sairaan elukan tuotteita ja salaa, kenenkään näkemättä, koetetaan ne saada kirkkoon tai kylän rukoushuoneeseen heitetyksi!

Ja aivan kuin opastaakseen nousevaa sukupolvea säilyttämään nyt käytännössä olevia taikuuksia, käytetään lapsia osallisina niitä toimitellessa. — Niinpä eräänä sunnuntai-aamuna annettiin talon nuorimmalle pojalle kourallinen juuri sairaana olevan lampaan villoja, jotka talon naisvanhus käski hänen viedä rukoushuoneelle ja jättää ne sinne johonkin... "Kyllä, kyllä", keskoitti poika neuvokin, näyttäen siltä, että hän oli jo ennenkin ollut samallaisissa toimissa; hän pistää villat taskuunsa ja lähtee. — — —

Vaan ainoastaan satuttamalla heidät jotain taikuutta toimittamassa voi parhaiten päästä sen perille. He hämmästyvät, kun syrjäinen sattuu näkemään, vaan eivät virka mitään, ikäänkuin sillä peittääkseen tekonsa ja osoittaakseen etteivät muka olleet mitään salatta toimimassa.

Kun tekijältä sitte kysyy, mikä tuo temppu oli ja mitä sillä tarkoitettiin, vastaa hän: — "Sie naurat, jos ilmaisen." Vaan jos pyhästi lupaa ei nauravansa, niin sitte hänelle selitetään.

Jos taas koettaa selittää noita kaikkia vaikuttamattomiksi, niin tietysti he eivät usko...

"Katsos nyt", — alkaa talon vanhus puolustuksensa. "Eräs mies [hän mainitsee miehen nimenkin ja asuntopaikan] sairasti eikä saatu häntä paranemaan. Jo pelättiin kuolevan. Vaan yht'äkkiä eräänä yönä sanotaan hänen vaimollensa _unissa_, että vie puita rukoushuoneelle, niin miehes paranee — oli varmaankin joku, jota vilusti tuon sairaan miehen tautta. — Vaimo kenellekään mitään virkkamatta vei takallisen puita neuvottuun paikkaan — ja mies rupesikin paranemaan! Onhan siinä silloin", päätti ukko kertomuksensa varmasti...

"Vaan uskotko sitä, kun eräällä miniällä oli karhun käpälä kalvointa myöten toisena kätenä?" jatkaa hän vielä innoissaan ja samalla kuin huomauttaakseen, että mitä ja miten paljon sitä oikein saadaan aikaan.

— No miten niin?

"Ja se on _totta_. Minulle kertoi isän-isä ja hän oli _nähnyt_ tuon naisen.

"Kuulehan nyt.

"Eräässä talossa oli ukko, joka jo jonkun ajan kesää oli päivät oleskellut tietymättömissä; nähtiin vain hänen metsään menevän ja sieltä taas iltasittain palaavan. Hän ei puhunut, ei syönyt, kotiin tultuaan vain vakaantui nukkumaan ja jo seuraavana aamuna varhain nousi ja kiirehti metsään.

"Ihmiteltiin vähän aikaa ukon matkoja, vaan ei välitetty sen enempää, kun hän oli ennenkin liikkunut metsiä. Mutta viimein kuitenkin alkoi talon miniästä tuntua oudolta ukon liiaksi säännöllinen poissaolo ja hän päättikin siitä ottaa selvän. Kun ukko eräänä aamuna noustuaan läksi matkalleen, niin miniä seurasi ukon tietämättä ja niin etäällä, ettei ukko häntä huomannut.

"Syvälle metsään tultuaan, miniä näki ukon nousevan maassa makaavalle, paksulle puukelolle, ja alkavan astua sitä pitkin. Ehdittyään sen toiseen päähän, käänsi ukko mukin ja — muuttui samassa karhuksi.

"Utelias miniä tekee samat temput: nousee kelolle ja, päästyään toiseen päähän, kääntää mukin — ja hänellekin kävi samoin kuin ukolle.

"Karhuksi muuttunut ukko huomasi nyt vasta toisen, tuli Iuoksi ja alkoi puhua: 'Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin, sillä nyt me molemmat olemme hukassa; nyt emme kumpikaan pääse metsästä kotia, emme koskaan ja pysymme karhuina ikämme!' Selitti sitte vielä, että jollakin oli hänelle kostettavaa ja se oli _rikkonut_ [noitunut; ylenluonnollisella henkivoimalla saanut hänen, tai toisen valtaansa, tekemään määrätyt temput ja muuttamaan olomuotoaan] hänen, mutta niin, että jos joku toinen perheestä seuraa häntä ja tekee samat temput, niin sitte molemmat tulevat rikotuiksi ja koko elinajaksi: muuten olisi rikkoumus rajoittunut yksistään ukkoon ja hänkin olisi ihmiseksi muuttuneena päässyt aina yöksi kotiin.

"Kesän he samoilivat metsässä, elellen kuin pedot ainakin ja kotiväen tietämättä, mihin olivat joutuneet.

"Tuli sitte syksy ja karhujen makuulle rupeamisen aika. He hakivat myös sopivan paikan, juurikkaan aluksen ja asettuivat siihen.

"Maattuaan siinä sitte pitkälle talveen, ukkokarhu näki unissaan, että heille tällä kertaa tuotiin hyvin veristä lihaa syötäväksi. [Raja-Karjalassa on yleisesti uskona, että karhut maatessaan ovat unissaan syövinään ja siten, luulotellen itsensä aina ravituksi, voivat koko talven elää todellisesti syömättä.] Hän kertoi unensa toiselle ja sanoi ettei se merkitse hyvää, vaan että heidät tänä päivänä tapetaan. Heidät oli kai nähty näillä seuduilla oleksimassa ja sitte kierretty...

"'Vaan jos sinä teet niinkuin neuvon, niin voit jäädä henkiin ja pelastut rikkoumuksestakin', ukkokarhu selitti. 'Silloin kun minä kuulen tappajain olevan pesällämme, niin ryntään ulos, vaan sinä jää sisään ihan pesän peräsopukkaan. He tietysti tappavat minun ja sitte he alkavat etsiä toista, sinua, koettaen saada pesästä ulos; vaan sinä elä liikahda, jos vaikka kuinka koirat rähisisivät pesän suulla ja jos miehet vaikka seipäillä pesää tiedustelisivat... jos vaikka sinuun koskisikin, niin ei sittekään. He heittävät viimein pesän rauhaan, luullen kiertäneensäkin vaan yhden karhun. — Sitte he rupeavat minua kettämään ja saatuaan nahkani irti, levittävät he sen pesän suulle hangelle... ja nyt sinä vasta hyökkää pesästä ulos tuolle nahkalleni, käännä siinä nahkallani mukki niin, ettei mikään kohta sinusta tule olemaan levitetyn nahkani ulkopuolella, niin sitte sinä muutut ihmiseksi takaisin ja vielä ihan samallaiseksi kuin olitkin.'

"Ei kauan viipynytkään, kun alkoi kuulua koirain haukuntaa ja siinä ne olivat jo tappajatkin pesällä. Heti ryntäsi ukkokarhu pesästä ulos ja hänet tapettiin. Etsittiin sitte toista, vaan kun pesästä ei mitään kuulunut, niin hylkäisivät sen rauhaan; kettivät tapetun karhun; levittivät sen nahkan pesän suulle hangelle... Vaan samassapa hyökkäsikin toinen karhu pesästä esille, käänsi mukin — ja muuttui ihmiseksi. Mutta karhun toinen etukäpälistä oli kalvosinta myöten jäänyt nahkaa ulommaksi ja se jäi sitä myöten ihmiseksi muututtuakin karhun käpäläksi ja jäikin koko elinajaksi...

"Ja tämä on ihan totta", vakuuttaa kertoja vielä uudestaan.

Häntä ei henno enää vastustaa: uskonsa ei siitä järkähtyisi ollenkaan, vaan hän tulisi loukatuksi ja niin katoaisi välillinen rauha ja sopu.

Tällaista uskoen he samalla ovat kuin pakotetut 'elämään niin, ettei tulisi kysymykseenkään itseään kohtaan tällaiset rikkomiset. Niinpä he koettavat kaikkien silmissä nysytelleidä hyvänä, niin puheissa kuin esiintymisessä, jos sitte takanapäin kuiskaillaankin toisesta tai tehdäänkin toiselle mitä hyvänsä.

* * * * *

Taikuus oli pinttynyt taloon. Niin ukolla kuin koko perheelläkin se näytti olevan kaikki kaikessa. Se seurasi ukkoa hänen kalastusretkilleen [talvisin pyydystetään lähi järvistä matikoita rysillä], jonne hän ei perille asti mennytkään, kun sattui nainen vastaan tulemaan. — Naisen vastaan tulo vei muka mieheltä saalisonnen, ja sentähden, kun tiedettiin milloin oltavan lähdössä kalastusretkelle, talon naiset pysyttelivät niillä ajoin ja siihen asti pirtissä, kun kalamies oli ehtinyt mennä, ja pirtissäkin koeteltiin sijoittautua niin, ettei vain siinäkään oltaisi hänen lähtiessään vastassa. Verkkoja valmistaissa, niitä laskiessa, pois ottaissa ja paikkaillessaan hän tarvitsi taikuutta, ja kun hän hiihteli saloista korpea, niin hän sillä turvasi yksinäisyyttään!

Naisväellä taikuus oli mukana läävässä, päivä- ja puhdetöissä, pellavia ja liinoja kylväissä, kasvattaissa, niitä ruokotessa ja sitte kuontaloa laatiessa, sitä värttinällä rihmaksi muuttaissa, ja ei se näyttänyt karkkoavan rukinkaan hyristessä; kangasta laatiessa olikin paljon taikuuden apua tarvis, että sen saisi siivollisesti kangaspuihin ja siinä vaikeuttomasti valmistetuksi vaatteeksi.

Vaan auttavatpa he vielä joskus syrjäistäkin noilla tiedoillaan, kun näkevät sitä todella tarvittavan. Niinpä oli läheisen talon pikku tytöllä kasvot rokahtuneina jo pitemmän aikaa. Hänen talossa käydessään oli talon naisvanhus katsonut monesti hyvin tutkivasti kipeitä tytön kasvoissa ja sanonutkin jo joskus, ettei tuo ole oikeaa tautia. Eräänä päivänä, tytön taas tultua, hän kuiskaakin tälle: "Nuo ovat tulen vihoja... Sano äitillesi, että hän ottaa tyhjän riehtilän [pyöreä paistinpannu] ja panee sen tulisille hiilille lieteen ja alkaa siinä sitte jollain kiivaasti hämmennellä. Sinä sitte jostain edempää, aivan kuin _tietämättäsi_ mitä äitisi siellä paistelee, kysy: mitä paistat: äitisi vastatkoon hyvin vihaisesti: tulen vihoja! — Kolme kertaa sinä kysy, ja äitisi vastatkoon joka kerta, ja saat nähdä, että nuo häviävät."

Tempuissa — etenkin mitkä koskevat kipujen parantamista, veren sulkemista y.m. — käytetään lukuja, Vaan tuossa, kun loitsija on syventynyt sanoihinsa ja tekoonsa täydellisesti uskoen niihin, vivahtaa esi-isien muinainen pakanallinen uskonto. He ovat tekemisissä muidenkin henkiolentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, mutta kuitenkin Hän on heillä yksin _päättäjänä_ ja nuo toiset vain kuin _välillisinä_ toimijina.

[Tuota mielestäni hyvin kuvaavat loitsun säkeet:

"Piästä Luoja, piästä luonto, Piästä _piällinen_ Jumala".