Part 3

Raha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä eikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on tukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan, jos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.

Edeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on tukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että sitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin lähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.

Sieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen elämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa asuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan. Ihmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja tuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen juurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan ympäriinsä "talon tarpeet", miesten ja hevosten eväät.

Majansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka puhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja sitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien varaan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja halaistuista puista peräseinälle kalteva katto.

Yksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät — ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio eli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan pareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi sopii seinustalla istumaan.

Kaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja tehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on tuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten ja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja keskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina yhtä säännöllisesti.

Se on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei milloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin koskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo taivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä myös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.

Ei siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman jälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä alkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua minkään puhdistavan käden häiritsemättä... ja niin laajalti kun sitä tuollaista on!

Tuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on monessakaan paikassa tallannut.

Mutta _nyt_ siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon ajetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja luikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on liikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla on perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman päällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä ravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen tehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.

Siinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään: — "Joko olet tänään monta kertaa ajanut?"... "Montako olet vienyt?" — "Jokos sinulla on mones kerta?" tai jotain sellaista ja taas kumpikin jatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä tukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä ne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja jos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata toisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on vetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.

Pääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa suuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa pistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin on jo "uudisasukkaiden" kirveet heiluneet.

Pääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka pujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon joutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista hakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle jouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.

Se oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon, taivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.

Hakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle karsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta paksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän sen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.

Tuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas puu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä iskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä jäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.

Lumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä kohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi tallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä, kaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen uponneena.

Raatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan juoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla märkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on lyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy sittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ korvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.

Tuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on kaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä savu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä on paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se, niinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja sivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden juurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava kuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat taipuneina melkein maahan saakka.

Ihan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee se jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo "uudispirtti" näyttää vähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.

Kaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä kirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä on samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin tässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa majassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa ruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.

Ja niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin, joissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.

Mutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun kaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa. Vaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja lähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen tykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen ja kultaa ympärillään läheiset puut... Ja kohoaapa se punertavana vielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan avaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä hevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä ihmisääniä.

Siinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee nauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.

Majan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella permannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja likaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta.

He ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä, ja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta, paistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä leipänsä särpimenä.

Illallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat tulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään helmaansa.

Mutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee ankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään, ajautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi. Nukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään vetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa nukkujan herälleen... Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt tarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat tulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.

Ei muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen ja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön lämpymikseen.

Tottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa, ovat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on tuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin vahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan, vaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta toverit.

Pari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät kotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua tuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat itsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu elämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu keittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa keittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.

X. Kaskiraaje.

Tulee sitte kevät.

Se lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia töitä ja tehtäviä.

Aurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa korkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa jo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa ja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen valoisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin vetää valossaan vertoja talviselle päivälle.

Keväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän, ja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä lokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet rinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla olevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä puroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin salojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee pienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat, eksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.

Ja kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä alastomalta ja kuloiselta.

* * * * *

Vaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita kantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen, veltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä kaadettu kaski... Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja siinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää pitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja haapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja kauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu haihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.

Kaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja kunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat ovat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin kuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.

Ja talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken karsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina, ne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta maaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun päivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski poltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva, joten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.

Vaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun polttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin eräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on täytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa kaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä vako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja rujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja kohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.

Siinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla ihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin ja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä seistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin päälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se tukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.

Mutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja tuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin, tai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa kanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole menemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien uhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä, ja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle tukahdetuksi..

Ei ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä kasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä jättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli riehunut niissä paikoin.

Ja niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut; irrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi, pyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista on kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan kärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti tehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt aina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä kekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan roukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen. Ne palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja ja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja kirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta pölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein samallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa kulkeneet.

Tuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi rasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun ei aina voi tai ei jaksa juodakaan.

Vaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne kiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen pinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin uudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen pistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa istahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden sivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan sitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan yöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja vastukset huomisen varalle.

Taas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa edessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes kaskiraaje loppuu.

Vaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi, vielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se kyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa päätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin, mies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura takertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta muu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas vaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten poikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin. — Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja itsensä kieltäymystä.

Mutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita siinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan muutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka samettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.

XI. Kesäisiä oloja.

On ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja kevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon. Alastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta. Mutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki, peseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.

Mutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte näyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne kokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa verkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet toivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet jännityksissä odotetaan sadetta.

Ja taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee ja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se lähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi ajaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella voimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta lipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle vaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo laajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.

Vaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja näyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja asetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.

Hetki on juhlallinen.

Maassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku yksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku kalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja kuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!

Ensimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina ja raskaina... jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat puut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja painavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen vallassa.

Mutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja sitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti. Se on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa ja hiiskumatta.

Mutta se on vaan keväinen sadekuuro, joka ei kestä kauan.

Pilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen hienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä pisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja jättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko pilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä näyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä koko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään. Ensin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen yhtyy jo toinen, kolmas... ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään, asettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin innostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.

Koko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se täyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan pintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista höyryä.

Mutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä putoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen taivaan kaari.

Ja kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen, niin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on kulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.

Ja jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii ruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää ja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!

Se on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja siihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy kiireisellä hyörinällä ja puuhilla.

Pirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä ei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä töissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa kesällä öisinkin nukutaan.

Vaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä "metsäruateilla", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin talon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen. Hän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä työtään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja silloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän pihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä kodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa puhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee salaperäisesti kylläistä karjaansa.

Miesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen täytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten perheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen pyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä hiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun hän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen mätästä vasten.

Ja kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin vain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan, laskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja ottaa niissä olevat kalahotit.

Yksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on saloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on korvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.

Hänelle kukkuu siellä "kultainen käkönen" ja hän aina väliin laskee verkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa. Aurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen, päivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee sen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien koloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen, rautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään rovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää niistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja kattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä leivän kostukkeeksi ottaa.

Syötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä kiinni ja nukahtaa.

Vaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte hän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.

Illalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja alkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti. Köyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee hiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja niin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte jatkaa taas matkaa.

Ei ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä levähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on kotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa vanhalle ja väsyneelle.

Mutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia toimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on lehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä siihen tehtävään.

Saman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi lampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada kylpyvastat talviseksi tarpeeksi.

Kaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan salovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin ollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.

Sinne lähdetään.

Ja jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa kuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta on kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes "linnuille lepotiloa".

Väliaikaa ei taas ole nimeksikään.

Niityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy terästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä joukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen varrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt ja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää vain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.

Siihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta paikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä heinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on kasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit lähteinään toisille heinämaille.

Ne ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja sen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.

Sinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä kesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat ovat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen. Ainoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa väsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.

Mutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven rannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat kortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki ovat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.

Aidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel askeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta kortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen. Heti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa kannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.

Siinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se hurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen jälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille. Taas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla tiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja kantavalle maalle.

Päivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon kimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis on puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan pinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes edemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin saakka mutaisessa vedessä.

Se on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain majaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä, vaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin lehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.

Ei siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran kaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä tähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.

Ja niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin ja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi ja rupeaa karisemaan.

Siinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy ja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho koottu töröttäviksi kuhilaiksi.

Mutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa nekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi ja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan oleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.

Ja siihenhän se kesä hupeneekin.

Siihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset ja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.

Lepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan pirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja lähtevät "pitkäänpuoraan", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja taloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko hajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte iloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin "mielitiettoineen", siellä kun ei ole kuin

"Kuuset kuulemassa, Hongan oksat oppimassa."

Siellä unhoittuvat vaivat ja vastukset, arkipäiväin huolet ja väsymykset.

* * * * *