Part 4

Vaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös muodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla vaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy kulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän kohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä vieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin nämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan kohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun salolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin mennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia siltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se vasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään olijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja kuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda, ei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä pitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee lakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja sivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää niin viehkeältä ja viihdyttävältä.

XII. Käänteessä.

Mutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut sateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.

Harvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat ne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen uuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen savupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.

Siellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein alkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla. Siinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla paitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää on, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava porraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja sen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi pirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan alas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta lammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton kannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.

Pirtin porstuasta on vielä ovi "etehiseen", jossa säilytetään talontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee vielä tanhuan ylisillekin.

Rakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä ovisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on kolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun ulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.

Ilma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä tuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä kenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on jo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se notkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja niitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin alaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän yläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja on se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.

Mutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan toimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna ikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä on niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet itseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta ikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.

Vaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on vielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä roihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa, soihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin läävissä kuin muissakin ulkosuojissa.

Astiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä ole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on värttinä vahvasti virassaan.

Täällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin silmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi, missä se on?

— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä? kysäisee hän emännältä.

— Eikö liene porstuan ylisillä.

Ja sinne lähdetäänkin isännän kanssa sitä hakemaan.

Kavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja päästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa liikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen näyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä sopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen, kiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä johonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja pölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia löysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.

— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi, selittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.

Se tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään tarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se sointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja siksi se pannaankin kuivahtamaan.

Sitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.

Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.

Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —

Mutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret silloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja siellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin _heidän_ soitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon, lonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — "käsiharmonikan". Se on päältä "kaunis ja kuvikas" ja sen koskettimet "somat ja solevat" ja sitä pidellään hennosti ja hellästi.

Se rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä joutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään purkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —

Mutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis ihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on isiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja mitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole valikoimisen varaa.

Vaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa taittamassa — kuljettaneet _osaltaan_ eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut

Emo elossa. Oma vanhin valvehilla;

ja on ollut

Tuulipuolella tupoa, Pohjoispuolella kotia, Joka tuulen tuultavana, Ärjynnän älyäjänä.