Part 2

Tuo sana "piällinen" ei ole ainoastaan runon muodon tai soinnun tähden saanut sijaansa sanan "Jumala" edessä, vaan sillä on syvällinen merkitys siinä; sille jo loitsiessa pannaan niin suuri paino, että se viittaa _ylimmäiseen_ Jumalaan. Ei se myöskään ole ylistyssanana, vaan _erotteeksi_ toisista sellaisista, joilla myös on valtaa.]

Tuosta myös seuraa, että jokaisella paikalla, joka rakennuksella, huoneella ja miltei joka esineellä uskotaan olevan oma haltijansa eli suojelushenkensä, jotka, kun vain ei mikä ole tai satu heidän mielikseen, kostavat tai ainakin ilmoittavat silloin olemassa olonsa, jos ei itse _näyttäytymällä_, niin sitte vaikuttaen jotenkin muuten, saattaen sopimattomasti käyttäytyjässä vaikka ruumiillsia kipuja aikaan.

Niinpä, kun kerran uteliaisuudessani otin käsiini pyhimyskuvan nurkasta tarkastellakseni sitä — se kun oli noita vanhoja, vaskinen ja taitteellinen — niin näkijät kauhistuivat tekoani ja samalla sanottiin: — "Liikuttelehan niitä hyvin paljon...!"

— Miten niin? kysäisin.

"Niinpä vain", talon naisvanhus vastasi salaperäisesti.

Miten sitte olikaan, niin minulle sattui kohta tuon jälkeen tulemaan silmäluomeen kipeä näppylä ja minulle sanoi tuo naisvanhus heti: "Siitä sait... Koske vielä obrosaa!" [Myöskin he kertovat tapahtumia haltiain esiintymisestä, siten todistaen uskonsa oikeaksi.]

IV. Uskonnollisuus.

Vaan tuo heidän luulottelunsa "pienistä jumalista" ei sentään estä heitä täydellä sydämmellä kiintymästä kirkolliseen uskontoonsa [he tunnustavat kreikkalais-katolista. — Koko oleskelupaikoillani (Korpiselällä) tapasin ani harvassa luterilaisia] ja näyttääkin se heillä olevan sydämmellisenä tehtävänä, eikä vaan velvollisuuden tunteen pakoittaman.

Se on heille kallis ja pyhä, vaikka sen syvällisemmästä sisällöstä näyttää heillä olevan ainoastaan hämärä aavistus.

Ja tuokin aavistus on kokonaan välityksellisesti heihin juurtunut, sillä he eivät osaa lukea [alkava sukupolvi kyllä jo voipi käyttää kirjoja (enimmäkseen kiertokoulujen vaikutuksesta)] ja niin itse hankkia tietoja siitä, jota he käsittelevät. Mutta se kuvastuu heille kuitenkin siksi suurena, siksi voimakkaana ja lupaavana, että "kynsin ja hampain" he siinä riippuvat ja seuraavat uskollisesti pienempiäkin _ulkonaisia_ menoja.

* * * * *

Niistä on paastoaminen — etenkin vanhoilla laiminlyömätön seikka... Ja silloin ei rasvat ruokia kostuta, ei pitemmilläkään paastoajoilla, ei edes erehdyksissäkään, sillä niin varovaisia ollaan.

Juuri paastoon laskeutuessa pestään ja puhdistetaan perinpohjin kaikki astiat, jotka vain tulevat sillä ajalla syöntäpuuhissa käytettäviksi ja sitte vielä astia tarvittaessa aina tarkastetaan, ettei vaan välillä olisi siihen jotenkin "arkeista" eksähtänyt. [Paastoamattomana aikana käytettäviä ruoka-aineita.]

Se on kuin jäähyväishetki entiselle elämälle, jossa kukoisti maailmallisuus iloineen, herkkuineen ja nautinnoineen ja jossa synnillisyys oli jokahetkisenä tarjokkaana; ja on se harppaus toiseen, joka on kuin erakkoisuus keskellä ihmispaljoutta. Se hetki lyöpi leimansa, vaikuttaa mieliin hartautta, tekee heidät alakuloisiksi ja vaiteliaiksi.

Mutta tyytyväisyys kuvastuu heidän kasvoillaan ja vajavaisuuksia tuntematta keräytyvät he pöydän ympärille nauttimaan höystämättömiä ruokiaan. [Syömään ruvetessa he aina pesasevat kätensä ja tekevät he sen yhtä hyvin kotona kuin kylässäkin.] Tavallisesti on siinä leivän särpimenä suolatuista kaloista — tai joskus vereksistä — keitettyä lientä ja sen jälkeen liemessä olleet ja siitä erotetut kalat ja potatit; sitte nauriita keitettyinä ja paistikkaina, ja onpa vielä välistä vaihdokkeeksi imellettyä ja uunissa kypsytettyä sakeanpuoleista ruisjauholientä (mämmiä), johon syömään ruvetessa sekoitetaan marjoja (puoloja); vieläpä joskus keitetään ryyneistä puuroa ja se maustetaan liinansiemen-öljyllä; alituisesti käytetään maidon asemesta "rieppua". [Vesi, jossa nauriit ovat keitetyt. Nauriista lähtenyt mehu on tehnyt sen imeläksi ja ruskeaksi; on imelyytensä tähden sopimaton (epäterveellinen) suuremmassa määrässä juotavaksi. Siitä valmistetaan myös kuivatuita nauriita vedessä liottamalla; se on vieläkin imelämpää ja väriltään ihan tumman ruskeata.]

Vaan näissäkin ruokalajeissa tehdään vielä rajoituksia paaston eri ajoilla. Niinpä eivät "oikein uskolliset" syö kalaa paaston ensimmäisellä ja viimeisellä viikolla eikä myös keskiviikkoisin ja perjantaisin, jotka päivät paastotaan ympäri vuoden, paastoamattomanakin aikana.

Kiitollisina he aina lähtevät pöydän äärestä ja kiittävät Kaikkivaltiasta antamistaan. Lyhyt on tuo kiitos, pari sanaa vain, vaan sanojen vähyyden korvaa ristinmerkin tekeminen, jota ei saa unohtaa minkäänlaisissa tilaisuuksissa.

Kirkko kun on salokylistä kaukana, niin siellä ei tule usein käydyksi. Sen siaan pidetään jumalan palvelus joka pyhä- ja sunnuntai-aamu kotosalla, pirtissä.

Vähä ennen aamiaista, kun ruoka on jo pöydällä valmiina, sytyttää talon miesvanhus pyhimyskuvan edessä olevan, hienon vahakynttilän, ja se on merkki koko talon joukolle kokoontumiseen. Siinä kuvan edessä alkaa sitte vanhus supatella kuulumattomasti rukouksiaan, aina väliin silmiään ristien ja toiset perheen jäsenet, seisten hänen takanaan, seuraavat hänen esimerkkiään.

Toisten joukossa seisoo siinä pieni poikanen, joka ei osaa tehdä sitä, mitä toiset, töllistelee vain. Mutta isänsä tarttuu hänen käteensä ja tekee sillä ristinmerkin pojan puolesta, painaltaa hänen päätään kumarrukseen ja niin on talon pieninkin ottanut osaa yhteiseen hartaushetkeen.

V. Runollisuus.

Vaan nuo hartaudet ovat vain kuorena sille, joka on piiloutunut itse sydämmeksi. Aikaa voittaen tuo kuori muuttuu läpikuultavaksi ja silloin ei tarvitse enää kuin vain pieni viittaus ja sydän on vieraankin käsiteltävänä. Silloin on leipäihminen poistunut ja sijalle on siirtynyt jotain vienoa ja syvällistä, useimmiten surunvoittoista, mutta myöskin välistä iloista ja jyhkeääkin, joita ei luulisi noin kömpelön kuoren alla löytyvän. Se saa heidät itsensäkin unhoittamaan hetkiseksi sen, missä he milloinkin elävät; se näyttää kuin loitsivan heillekin uuden maailman, jossa tuntuu niin hyvin viihtyvän — rikkomatta edes paastosääntöjä.

Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain johtimena.

Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan. Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämmessä pulpahtelee ja ajatukset ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin seisahtamaan kuullessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää. Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki, ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä korjaustöitä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla, pienoisen, tuikkavan lampun valossa "laulaa" — kuten he runojen lukemistakin sanovat — Kantelettaren rimoja.

Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perho pöydän läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen ja sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.

Tuollaisia hetkiä oli monta, sitä viehättävämpiä heistä, kuta enemmän perehtyivät Kantelettareesen talon poikien sitä ääneensä lukemalla. Heistä ei tuntunut vanhalle useammatkin kerrat kuullessaan samoja runoja.

Mutta ukko ei aina malttanut kuunnella äänettömänä, vaan tokasi tuontuostaki keveästi väliin: "Tuossa on samaa, kuin meilläkin lauletaan..." Ja sitte hän saneli muististaan säkeitä, mielestään luetun kohdan sisältöisiä.

Vaan kun kysyt häneltä, eikö hän nyt yhdellä tiellä laulaisi enemmänkin, niin näyttää hän hyvin epäröivältä, aivan kuin ei tietäisi, mitä vastata. Mutta hänen miniänsä, kuultuaan kysymyksen, ehättää ukkoa auttamaan ja selittämään syyn hänen puolestaan:

"Ei kuikka ku'itta juokse Eikä viinatta vihellä", sanoo hän nauraen.

— Niin, niin! Ei se oikein näin ihmisten keskuudessa käy ilman. Vaan kun olisi pari ryyppyä, niin sitte sitä kuin muistaisikin paremmin, selittää nyt ukkokin jo kaikessa avomielisyydessään ja naurussasuin.

Pianhan tuosta puutteesta pääsee — ainahan sitä sen verran saa — ja niin saatuaan nuo pari ryyppyä, sanookin hän: "Nyt me laulamme."

Ja sitte hän alkaa.

Hän laulaa Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta; kuinka siinä Jougamoinen joutuu häviölle ja Wäinämöinen laulaa hänet

"Suin lumehe, päin vidihe. Kobrinimnahe kovalle, Kynsin kylmähe kivehe, Hambahin vesihagohon."

Ja kuinka sitte Jougamoinen rukoilee armoa ja tarjoaa Wäinämöiselle lahjoja, vaan

"Eib on kelboa köyhän skenkit, Eikä mitkään skelmisskenkit"

Wäinämöiselle.

Viimein lupaa hän parhaan lahjan, sisarensa, ja silloin vasta pyörsi Väinämöinen pyhät sanansa ja päästi Jougamoisen alennustilastaan.

Sitte hän laulaa Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta, kuinka

"Lappalainje laiha poiga, Pit on viikoista vihoa, Kauvan aijuist on katsetta Piälle vanhan Väinämöisen;"

kuinka tuo häntä

"Aina ambuo kägesi",

vaan kuinka Jougamoista

"Käet kieldi ambumasta Sormet suoniset ebäsi."

Ja kuinka

"Ilot ilmal' on ihalat. Laulut maalle luatuisate" —

ja Jougamoinen ne kadottaisi ampumalla itse ilojen tuojan, Wäinämöisen.

Vaan tuosta huolimatta Jougamoinen

"Togi ambui ei totellut. Varsin ambui ei varannut. — — — — — Ambui päivän, se niisti, Ambui toisen, se ylisti. Ambui piännä kolmantena — Kohdi ambui kolmantena."

Kuinka sitte uhrinsa

"Suistui suin lumehe, Suin lumehe, päin vidihe, Kiändyi kämmenin merehe" —

Kuinka sitte Wäinämöisen meressä uiskennellessa

"Sotka lind' on suora lindu"

laati pesänsä

"Vanhan Wäinön polven piähe"

ja kuinka se siihen muni "kultaisen munasen": miten muna sitte. Wäinämöisen liikutfaissa "polvuttahe", särkyi ja sen eri osista muuttui maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Sitte hän laulaa Lemminkäisestä; laulaa ilmattaresta emosta, kun se synnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta ja kuinka se ne sitte nimitti:

"Mingä pisti pistokseksi. Mingä ähkyksi asetti."

Vielä laulaja kutsuu poroja aina Lapista asti hänen ammuttavakseen. alkaen:

"Metshän onni, metshän Osmo, Maan sulho, mannun sulho, Pane juoni juoksemahe, Näillä mailla, manterilla, Näillä miehen metsimailla, Näillä harhoilla saloilla. Tiäl on mutte mieluhate, Tiäl on veet vuolahate, Tiäl on ilmate ihalat. Nylgysä akka Tabivon Elä pie, elä pitele, Lase vilja valloillehe..."

Tässä hän keskoittaa ja selittää lauletun osan sisältöä ja kuinka runossa poroja nimitetään viljaksi. Sitte hän taas jatkaa:

"Virbusa poiga Tabivon, Elä peö, elä pitele, Lase vilja valloillehe, Salon poiga rautasauva, Sinun on pandu paimeneksi; Öin etsi, päivin anna. Miun on pyynti päivinäni, Siun on anto aigoinasi. Hotj ei ole tännembänä, Ni sie tuo'os tuonembana Kau'on soaresta satengi, Lapin hoaran hartiasta, Kuhanvuoren kulman alta. Liikuta mägi lihani Miestä vasten pyytäväistä, Yheksissä pyytäjissä. Kaheksissa katsojissa, Ylipyytämättömissä, Poikki Pohjolan joesta, Sivuts on Imandron järven; Suita suitsilla ylennä, Päitä päitsillä kohota, Ota vitsa viittä syltä, Koivu korven notkelmolta."

Hän on tätä laulaissaan aina enemmän ja enemmän innostunut, on joutunut ihan haltioihinsa ja on tämä hänellä kuin alku loitsuihin.

Hän alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu päästellessään loitsusanoja.

Vaan sitte hän tunteekin väsähtäneensä ja tarvitsee levähtää. Paljon sitä on yhtä kyytiä tullutkin, kun vielä jokainen säe on pitänyt laulaa kahdesti, kun ei ollut erityistä säestäjää.

Mielihyvällä katselee tuota uskollista, väsähtänyttä työmiestä, kun hän pöytää vasten heittäytyneenä levähtää. Veri on kuohahtanut hänen kasvoihinsa ja hikipisara toisensa jälkeen lähtee liikkeelle kiirehtien harmaalle parralle. Terävästi hän yhdellä silmällä tähystelee eteensä ja näyttää ajatuksiensa siivillä liitelevän — vaan kuka tietää, missä.

— Kuulehan Juhani — sanoo hän katkaisten äänettömyytensä; eiko se ole näin, että

Joka puu minnuu puruopi, Joka sammakko sanuopi, Joka rietta riitelyöpi, Joka leppä leikkoavi, Joka huapa hakkoavi.

kun joudumme vieraille paikoille ja vieraiden ihmisten pariin... siellä kun ei kukaan tunne —?

"En tie ketä kumarran — Kumarran kutai vähäsen..."

Siihen hän taas keskoitti ja katsoi hyvin tutkivasti silmiin. Vähän ajan perästä hän kuitenkin jatkaa:

"Kylmä kuusi korves oli Tuost oil miulle tuutu tehty. Tuskahist on tuu'itella, Varppehista vuaputella, Huolista on huiskutella."

Hänen äänensä nyt jo värähteli ja hän on todella väsynyt. — Vielä hän puhkeaa sanoihin:

"Ukko uupui, vanha vaipui, Kuoli konttiloin tekijä."

Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan hänen kanssaan menee _runolaulanto_ hautaan, sillä ei ole yhtään hänen lapsissaan eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.

TOINEN OSA.

VI. Paastosta päästessä.

Paastosta päästessä unhottuu kerrassaan kieltäymysajan rajoitukset ja elämä alkaa taas täydessä vauhdissaan. Jo ensimmäinen yö "arkea" [arki = paastoamaton aika] vasten — olkoonpa sitte tuo yö miten suurta juhlapäivää vasten tahansa — menee naisväellä valvoissa ja valmistellessa arkiherkkuja. Silloin räiskää tuli uunissa, lehajaa liedessä, ja silloin paistetaan ja keitetään, hyöritään ja hääritään; kaikilla on kiirettä eikä siinä jouda turhia lörpöttelemään... ei kun kysymyksiä tehdään ja neuvoja jaellaan; koko öinen, hiljainen elämä on muuttunut täysin eloisaksi ja virkeäksi.

Toiset naisista hienontavat piiraan kuoria ja toiset taas "sultsinan" kuoria. Ja kun on niitä jo aimo kasat saatu, niin levitellään piiraan kuorille jo valmiiksi keitettyä ja jäähdytettyä sydäntä ja toiset sikäli näppiensä nenilla muodostelevat piiraat valmiiksi ja kiidättävät jollekin piiraslaudalle odottamaan uuniin panoa. Talon miniä on ruvennut paistelemaan sultsinan kuoria hiilloksella, ja vanha emäntä paistelee riehtilällä uunin suulla, lieskassa, ja paahteessa, ohuesta ohrajauhosekotuksesta "tsuppoin" kuoria.

Rokkakattila kiehua porisee liedessä ja turahduttelee tuontuostaki sisällystään tuliselle ja kypsäksi kiirehtivälle alukselleen.

Mutta yö ei ehdikään paljon yli puolesta, kun puuhat jo lähestyvät loppuansa, ja päästään nauttimaan öisen puuhan tuotteita ja sammuttamaan pitkän paaston tuottamaa rasvaruokain kaipuuta.

Miehet herätetään makuultaan. Juodaan ensin kahvi ja sitte kohta käydään ruokaan käsiksi.

Ensimmäinen ruoka on rokka [lihakeitos, vaan siinä ei ole herneitä, ei potattia, ainoastaan lihaa, vettä ja suuruksena ohraryyniä]; sitte tuodaan möhkäleissä rokkaliha pöydälle ja isäntä möyhentelee sen pieniksi suurenmoiseen astiaan, josta sitte kukin saa parhaan tahtonsa mukaan ahmia lihaa suuhunsa.

Tällä välillä jo nuoremmat naiset levittelevät ryynisydäntä tsuppoin kuorille ja valmistavat, kolmikulmaiseksi käärimällä, tsuppoja syötäviksi: voiheraan sitä kastellaan ja se maistuukin hyvälle.

Sultsina seuraa tämän jälkeen, niinikään pöydässä täytettynä ryynisydämmellä ja käärittynä pitkulaiseksi liuskaksi.

Näitä kaikkia lajeja on syöty siksi paljon, että syöjiä jo röyhtäyttelee, vaan kiisseli vielä on syömättä, eikähän sitä mikä kesken ruokia erkane pöydästä... ja tuoltahan sitä jo emäntä kantaakin kovaksi jähmettyneenä maidon kanssa syötäväksi.

Se oli viimeinen ruoka. Vaan kauanhan siinä jo oli taisteltukin eikä siis ole ihme, jos pöydän luota lähdettyä laskeudutaankin muutama tuntiselle ehtoneelle.

* * * * *

Päivemmällä valjastaa isäntä hevosen korjan eteen ja lähdetään kylään tansseihin. Ne ovat jo parhaillaan, kun saavutaan tanssipirttiin, vaan hälinä ja tanssi taukoaa heti, kun outo vieras saapuu heidän iloihinsa, eivätkä he rupea toimeensa ennen kuin vieras on heitä pyytänyt ja kehottanut.

Sitte alkaa taas käsiharmonikan räikeä ääni kuulua ja sen johdolla aletaan pyörähdellä. Tanssi seuraa tanssin jälkeen. Tanssitaan "katrillia", "ristkontraa", "muanitusta", "lanssia" y.m. Itä-Karjalassa käytännössä olevia tansseja. Huvittavin tai sievin niistä on "lanssi"... se on milt'ei hienoa salonki-tanssia.

Kuuma on tytöillä jos pojillakin, mutta siitä huolimatta on pojilla hattu päässä... siten kun näyttää miehekkäältä ja mahtavalta!

Kylän kauppias on myös saapuvilla paperosseineen, vesirinkeleineen, orehkoineen ja karamelleineen ja kauppa käy joltamoisesti, pojan tunnokkaana velvollisuutena kun on ostaa "mielitietolleen" jotain suuhun pantavaa, ja pitäähän itselläänkin olla paperossi hampaissa niin tanssiessa kuin levähtäissä.

Ihmisiä on aina tupa täynnä, sillä jos toisia meneekin, niin virtaa toisia sijaan, nuoria ja vanhoja, ja jokainen uusi tulokas tekee sisään astuttuaan ristinmerkin vaikka pirtissä kuinka mylläköitäisiin.

Oudolle vieraalle täälläkin osoitetaan vieraanvaraisuutta, ja hän on täällä tarkastuksen esineenä. Vieläpä joku kylän isännistä pyytää kanssaan kotiinsa lähtemään, jossa hänelle taas tarjoillaan talon varusta, eikä lasketa häntä pois ruokailematta... "Ehtii niihin tansseihin vielä sittekin", lohdutetaan ruualle päätellessä.

Tanssit eivät kuitenkaan kestä myöhään iltaan, vaan ne lopetetaan kohta hämärän tultua (talvella) ja sitte kokoonnutaan uudestaan joko samaan taloon tai johonkin toiseen "illatsuun". Siellä nuoruus omine iloineen paremmin luo hauskuutta nuorten mieliin, vapaammin voidaan lähestyä toisiaan, johon on avuliaana pirtin heikko valaistus... Hämärässä nurkassahan voi niin hyvin istahtaa tyttö pojalle syliin tai päin vastoin ja siinä korvan juurella on niin hyvä ilmoitella sydämmensä salaisuuksia toisilleen ja eihän varaava äitikään tuolta toisten takaa niin pian huomaa — hänen mielestään — tyttärensä sopimatonta käytöstä.

VII. Kosioretki.

Kun ei mitkään "herkuttelemiset" kuulu paastoaikuisiin tehtäviin, niin on myöskin vältettynä sulhasissa käynti silloin. Mutta "arkeen" päästyä on se naimaijässä olevan nuoren miehen ensimmäisiä tehtäviä. Hän, noiden tuumain päähän tultua, kumartaa kolme kertaa "jalkaan" niin hyvin isälle kuin äitille ja pyytää heiltä lupaa "mutson" [mutso = morsian, nuori vaimo] ottamiseen. Ja niin saatuaan luvan, lähtee hän sitte kosiomiehen [isä tavallisesti seuraa kosiomiehenä] kanssa ajelemaan — eikä tiedä kuinka monessa kylässä ja talossa sitä saa käydä, ennenkuin tapaa suostuvan tytön.

Ennen lähtöä tuodaan alottamaton leipä pöydälle: sulhanen istuutuu pöydän päähän ja kosiomies ottaa leivän ja leikkaa siitä hyvin kipakasti pienen kannikan: jos kannikka putoaa pöydälle leikattu puoli ylöspäin, niin sitte asia onnistuu, vaan jos leikattu puoli sattuu pöytää vasten, niin on epävarmaa. Kolme tuollaista koetta tehdään ja jokaisella on sama merkitys. Sitte noustaan pöydän luota liikkeelle ja kosiomies tekee ristinmerkin sanoen: — "Lähe nyt Hosbot auks"; sulhanen tekee samoin... ja nyt on se saapuvilla olevista tytöistä onnellinen, joka ensimmäiseksi ehtii kiertämään pöydän ympäri: hän joutuu silloin ensimmäiseksi naimisiin!

Oli' se poika enin arvellut erästä tyttöä lähikylässä ja sen luokse sitä ensin lähdetään ajamaan. Hepo juoksee, reki vierii, kello soida kalkuttelee ja miehillä sydän tykyttää, mutta pyylevyyttä ja mahtavuutta he eivät saa menettää.

Kylällä koirat haukkuvat; taloja vaeltaa ohi ja jo tuolla tytön talo näkyy. Siellä on kuultu "kellossa ajajan" lähestyvän, arvellaan sulhasten tulevan, vahditaan ikkunoissa ja nähdäänkin sitte arvelu oikeaksi.

Pihaan päästyään eivät sulhaset uskalla käydä hevostaan panemaan sen parempaan korjuuseen kuin pikimittäin sitasevat sen johonkin kiinni. Pirttiin tultua ensimmäiseksi ristitään silmät, sitte tervehditään suullisesti ja kosioimis sanoo: "A, ennen käim ilman, nytläksim sulhasiks."

Jos sulhanen on vähänkin mieleinen, niin sanoo emäntä: — "Jaksaikaa, jaksaikaa.

"Tupa on tehty miesten tulla Talli hevoiset talun.⁻"

Sitte tervehditään kättelemällä ja sulhaset alkaa riisuutua.

Talon puolesta mennään hevonen korjaamaan suojaan ja pannaan sille eteen mitä parasta sen ruuaksi talossa löytyy. Emäntä rupeaa kahvin puuhiin ja tyttö pujahtaa pukeutumaan.

Kohta on taas talon väki pirtissä koolla ja morsian tuodaan valmistautuneena pirttiin.

"Täs on meijän kunnitsa. Ruskii ku repo. Valkii ku jänö... Oletteko rahasta rikkaat Tahi jallalta vesselät",

sanoo morsiamen sisään tuoja ja he kumpikin kumartavat syvään.

"Kruunu on rahasta rikas, Repo metsäs jallalta vesselä",

vastaa kosiomies sulhasen puolesta ja ovat he molemmat nousseet seisomaan.

"Kunnitsain kullattu Niätäin näytetty, Jos tavannetta, ni teijän. Josettä, ni meijän",

sanotaan taas morsiamen puolelta ja kumartaen poistuu morsian saattajineen syrjemmäksi...

"Tavataan, tavataan!" huudetaan kiireesti jälkeen.

Kahvi on nyt joutunut ja sitä tarjotaan sulhaisille riehtilällä paisteltuine vehnäkakkaroineen.

Viesti on kulkenut kylällä talosta taloon, että siinä talossa on sulhaset, ja niin on alkanut virrata kylän rahvasta sulhastaloon, joten alkaa ihmisiä olla ihan ahdinkoon asti. Morsiamen isä lupaa pirtin tanssia varten; soittajakin on jo saapuvilla ja sitte aletaan pyörähdellä.

Kahvin juotettua, alkaa emäntä apulaisineen valmistella sulhasille ruokia ja ensimmäisiin tehtäviin niissä kuuluu keitinpiiraat.

Tällä välillä siinä niin syrjäiset kuin asiaan kuuluvatkin kehuvat sulhasen ja koko hänen kotitalonsa hyvyyksiä ja tuodaanpa siinä samalla pahojakin puolia esille, vaan näistä jälkimäisistä ei tietysti sulhasen puolelta virketa mitään — eihän niitä tiedä olevan — mutta syrjäisiltä ne eivät jää tällä kertaa unhotuksiin ja koetellaan niistä kuiskailla niin, ettei vaan sulhaset kuulisi!

Saadaan sitte ruuat valmiiksi ja sulhanen seuralaisensa kanssa käsketään ruokaimaan. Siinä on morsiamen katsottava kuinka monella haukkauksella sulhanen syö keitinpiiraan... sitte niin pitkän ajan sisällä hän joutuu naimisiin [ehkä myös sitte niin monet sulhaset hänellä käyvät], jos tämä kauppa ei menisi päätökseen.

Syötyä pyytää kosiomies pöytää "ruokien maksamista varten" [on kiertelemällä sanottu, vaan tarkoittaa kihlojen antamista (tarjoamista)] ja hänelle luvataan se. Morsian levittää sitte pöydälle ensin suuren villaisen huivin ja sen päälle pienemmän, mutta silkkisen; tuodaanpa vielä pöydälle talon puolesta kokonainen leipä ja suolaa.

Sitte kosiomies alkaa levitellä huiville rahoja ja tarjoaa ne otettaviksi, ettei muka "hevonen jäisi pantiksi talossa syömisestä ja reuhaamisesta, ja näytteeksi, ettei sulhanen tahdo karunneuvoin lähteä talosta."

Vanhukset käskevät tyttöä ottamaan rahoja, vaan eihän hän kainoudessaan sellaiseen ryhdy, joten se jää isän tai äidin tehtäväksi. Isä ottaakin joukosta muutamia seteleitä ja sitte alkaa miettiminen ja lopullinen päätöksen odottaminen.

Sulhanen koettaa nyt saada tilaisuutta puhutellakseen morsianta kahdenkeskisesti ja ainahan sitä sellaista löytyykin. Mutta asiat kun eivät muutamassa tunnissa selviä, niin jäävät sulhaset yöksi taloon... ja sitte on sulhasen _velvollisuus_ muiden nukuttua mennä morsiamensa makuutilalle ja siinä sitte puhutella häntä vielä.

Aamulla on ratkaiseva hetki ja se pitää jo ylösnoustua sulhasia suuressa jännityksessä. Kaikki on kohtelu entisellään, joten siitä ei voi mitään päättää: annetaan kahvit, ruoka, kaikki yhtä kyytiä... pitäähän sitä jouduttaa sulhastoimia. Vanhemmat neuvottelevat aina väliin tytön kanssa ja sitte aamiaisen syötettyä jo levitetään huivit pöydälle. Mutta siitä ei vielä voi saada päätöksen aihetta millekään suunnalle, sillä tavallistahan on, että rahat pannaan näkösälle loppupäätöstä tehdessä ja jos hyvinkin sulhanen olisi kyllästynyt morsiameen ja koko tuumaansa, niin siitä saisi rahansa ilman mitään pois. Vaan kuitenkin on ratkaiseva hetki ihan lähellä... Jo tuleekin tyttö rahojen kanssa ja laskee ne huiville — mutta hän kumartaa ja sanoo: — "Passip luvus pitämäst"... [Samaa kuin: kiitoksia ottamastanne minutkin niiden joukkoon, joita olette ajatelleet sopiviksi!]

Tuosta nyt huomataan että asia _ei_ ole hyvin päin käynyt...

— Eihän sille mitä. Täytyy lähteä. Ajetaan toiseen taloon, — sanoo kosiomies rahoja pöydältä korjaillessaan. Vaan ei se tyttö olisi kirvestään kiveen lyönyt, jos olisi suostunutkin: poikahan on terve, talossa kyllä varusta... ja sitte vielä, kun meidän talo on _anoppiton_ talo; olisi päässyt itse emännäksi, eikä olisi ollut käskiää ja kuultavaa.

— Eipähän siitä mitä. Vaan kun tytölle ei näy raha kelpaavan, tytön isä vastaa vain lyhyesti. — — —

Sulhanen on käynyt hevosen valjastamassa — sitäkään ei tehty enää talon puolesta, niinkuin tavallisesti ja muille lähteville vieraille tehdään — ja nyt pukeudutaan lähtöön.

Sulhasparalla on kädet tuolla ulkona, pakkasessa hevosta valjastaissa kohmettuneet ja hän niitä mennessään hiilloksella lämmittelee.

Mutta emäntä huomaa tuon ja, luullen sulhasen tehneen jotain taikaa, ottaa päretikulla heti kuumaa tuhlaa liedestä ja viskaa sulhasen kintereille juuri kun hän ovesta astuu. Sulhanen jättää oven jälkeensä auki, ihan selkomaselälleen [tämä on tavallista onnistumattomilla sulhasilla; vaan jos milloin panevatkin kiinni, niin tehdään se _vasemmalla kantapäällä_ potkaisten!] ja ilman mitään saattamista kiirehtii kosiomiehen jälestä pihalle, ja istuutuvat rekeen ja lähtevät ajamaan toiseen taloon.

Tyttöä eivät sulhaset saaneet nähdä lähtiessään, sillä hän _ei saanut_ olla silloin pirtissä, vaan oli hän, kun sulhaset lähtöä rupesivat tekemään, pujahtanut tuvasta ja kavunnut porstuan ylisille (välikatolle) ja asettunut seisomaan juuri tuvan oven kohdalle, jotta sulhasten täytyi kulkea hänen alitsensa! — Sulhasten mentyä hän sieltä sitte laskeutuu alas ja juoksee halkopinolle, tempasee käteensä halon, mikä sattuu, ja kiirehtii sen kanssa tupaan; siellä sitte vasta katsotaan, sattuiko pyöreä, umpinainen halko vai halaistu; niillä on kummallakin oma merkityksensä.

VIII. Miniänä.

Vaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä [Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin aikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee, niin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan "bokostalle kirjojen tekoon" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja sitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset häät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.

Sitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille tiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis näyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa hänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja toimettomuudesta..

Anopilla on hallitus talossa ja nuori "mutso" on hänen käskynsä alainen — ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan kuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi tietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän entisten lisäksi... "talo kun alkoi kaivata", eikä _vaimoa_ sanan oikeassa merkityksessä.

Vaan kun hän _luvataan_ joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan, niin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta, — hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka erehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä riippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan heille mitä parasta talossa on.

Vaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo silläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta pienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään ikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.

Ikävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli ensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain luona olemisen... _Nyt_ tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin hyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —

Mutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen niin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen ja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa osoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet silmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki niin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja rakkaus.

Hän muistaa, kun häntä _silloin_ tuontuostakin haettiin etäisimpiin sukulaisiin vieraisille ("adjvoihin"), kuinka hänet sinne _äiti_ laski lähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne iloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan vuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään työllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat viikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa hän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki "pitivät silmällä", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä tuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä ryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla, teki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin vastakkaista.

Ylimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja porstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen noustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti, enemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän katsahtaa vielä jälelleen... ja siinä itkee äiti ihan reen perässä; tuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli... rakkaalla porstuan ovella...

Mutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja ei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi kotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi kaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.

IX. Elämä korvessa.

Talon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki on rahan hankinnassa.