Part 3

Tuosta vastapäätä paakari Savanderista, sen poika on ylioppilas ja meittin Aapon toveri! Mutta kuinkas se Nanna voi?

ROUVA EMBLUND

Kiitos, kyllähän se, se on nyt viimeisellä luokalla, frouasväen tyttökoulussa, siihen se lopettaakin, ei se aijo stutenttiin asti lukea, mutta nyt on se ollut koko päivän kotona se kun toissa ehtoona nyrjäytti nilkkansa siellä reaalilyseon tanssiaisissa.

ULLA

Aij, jai, ei sunkaan se makaa?

ROUVA EMBLUND

Ja vielä mun mitä, vähän vaan klinkkaa, siinä kaikki, lupasi se tulla tänne Leilaakin kattomaan!

ULLA

Jaa, mitäs sinä kysyitkään Leilasta — no ota nyt lisää leipää, — niin se ei ole kotona, olisko sinulla sille asiaa?

ROUVA EMBLUND

Ei, vaan piti vaan kertoa sinulle, että nyt sen isä, se maalari Valtonen, on jo oikein rantahampuusi, meittin pappa sen näki torinrannassa toisten sakissa!

ULLA

Oi, oi, Herra ääretön kun se Leila raukka taas porais, jos se sen kuulla sais, mutta kyllä se on salassa pidettävä, voi, voi, kuinka se Leila osaa itkeä jollottaa niinkuin paha lapsi, vaikka ei sitä sovi sanoa— —

ROUVA EMBLUND (Keskeyttää):

Niin, niin —

ULLA

Ettei se olisi meille hyvä ja kiitollinen. Lauluopistossakin menee kaikki niin hyvin! Viime vuonna se siirrettiin priimuksena toiselle luokalle!

ROUVA EMBLUND

Mitä, priimus — opetetaanko siellä keittämäänkin, sinne Nannakin olis pantava!

ULLA (Äreästi):

Äsh, rakas Liina, priimus on sama kuin ensimmäinen!

ROUVA EMBLUND

Sitähän minäkin meinasin!

ULLA (Myrkyllisesti):

Vai niin!

ROUVA EMBLUND

Niin, se Valtonen kuuluu jo kauvan olleen hampuusi!

ULLA

Jaa, jaa, Leila raukka. Se on niin närvöösi!

ROUVA EMBLUND

No, onkos se ihme, semmoinen lapsuus! Milloin se isä osas piiskata sitä lastansa remmillä ja vaikka millä niin, että pari kertaa sen minäkin olen sen kynsistä pelastanut, ja toisen kerran se taas sitä kantoi ja pussas ja syötti sille makeisia, se rakastaa niin hullusti sitä lastaan, mutta sillä on niin kumman sorttinen luonto, ja kun se nyt kerran on niin ylenannettu niin voi se sitä juovuspäissään piiskata niin, että lihat lohkee — —

ULLA

Oijoi, lopeta nuo kamalat kuvaukset!

ROUVA EMBLUND

Jaa, — jaa mutta sanottakoon mitä hyvänsä, niin se Valtonen sittenkin rakastaa vallan rajusti tyttöänsä, sen sanoi kerran se juoppo Virsellikin, että aina se Valtonen juovuspäissään pröystäilee tytöstään ja puhuu sen tulevaisuudesta! Jaa jaa!

ULLA

Rakastaa, jaa tavallaan, mutta, jos joku rakastaa, niin on se Leila raukka, väliin on oikein vaikeata, kun minä tässä eräänä aamuna menin sen huoneeseen oli siellä jokseenkin viileätä, minä sanoin — aij, jai tulta tänne täytyy panna sinä vilustut, mutta silloin se tillahti itkemään ja sanoi, kyllä minulla on lämmintä, mutta minun isäraukkani palelee, ja ei siitä lämmittämisestä tullut sillä kertaa mitään!

ROUVA EMBLUND

Niin, niin kyllä ne vaan ovat oudon sorttista sukua!

ULLA

Kerran pappa anto Leilalle rahaa ja käski sen ostaa itselleen uuden hatun!

ROUVA EMBLUND

Jaa!

ULLA

No, mitäs siitä tuli, — hattua vaan ei näkynyt!

ROUVA EMBLUND

Eihän se vaan — —

ULLA

Juu'u aivan oikein, itkien se tunnusti, kun minä kysyin, että oli rahat antanut isälleen, kun tämä tuli häntä vastaan risasissa vaatteissa!

ROUVA EMBLUND

Jaa mutta kyllä se on ihmeellistä!

ULLA

Sanoppas se Leilalle, se sanoo, että se on luonnollista ja hänen velvollisuutensakin!

ROUVA EMBLUND

No, onhan siinäkin jotain totta!

ULLA

Saaks olla lisää?

ROUVA EMBLUND

Juu, kiitos, puol kuppia! Mitenkäs se Aape jaksaa?

ULLA

Kiitos, mikseikäs se jaksa, se vaan spelaa ja spelaa ja laittaa lauluja, se onkin jo ulosoppinut speliniekka, se aikoo mennä ulos Mynsseniin vai mikä sen paikan nimi oli, juu, juu Mynsseniin, se nyt vaan odottaa Leilaa, kunnes se pääsee ulos opistostaan, sitten ne yhdessä menevät, jos vaan rahoja riittää!

ROUVA EMBLUND

No, kyllä niitä teillä aina sen verran on!

ULLA

Jaa, onhan sitä koitettu säästää. Se Aape osaa laittaa oikein kauniita lauluja, tässä taanoinkin laittoi se yhden oikein kauniin laulun, ja Leila lauloi sen suoraa ulos paperista!

ROUVA EMBLUND (Ihastellen):

No, kyllä teillä mahtaa olla ihanaa kuin taivaan ilossa, kun aina vaan veisataan ja pelataan!

ULLA

Juu, juu — vaikka kyllä se toisinaan tuppaa maksalle kun ne aina meluavat ja hoilaavat!

10 kohtaus.

Edelliset ja Pahlman.

PAHLMAN (Tulee puettuna täydelliseen vahtimestarin galauniformuun, kädessään punaisessa nauhassa riippuu mitali, ja kainalossaan salkku):

Iltaa frouva, iltaa! (Nauraa.) Pistäppäs Ulla tuo prenikka kaulaani!

ULLA

No, eks' sitä itte saanut? (Ottaa mitalin ja alkaa sitä ripustaa Pahlmannin kaulaan, mutta ei tahdo oikein onnistua.)

PAHLMAN

No, halssaa nyt vaan rohkeasti, älä ollenkaan häpee, kyllä frouva tietää, että sinä ennenkin olet kaulassani kieppunut! (Nauraa.)

ULLA

Tystny' — no kas noin, lasi teetä Aadolf!

PAHLMAN

Juu, juu, mutta mull' on kiire! (Nauraa, asettaa salkun pianon päälle.) Totisesti se oli vaikea juttu, minä en tiennyt kumman rahan minä olisin ottanut kaulaani, sen keisarivainaan rahanko vai sen toisen!

ULLA

No, oli siinäkin vaivaa!

ROUVA EMBLUND

Herra Pahlmannilla on siis monta mitalia!

PAHLMAN

No, onhan niitä, ja useampiakin olis, ellen joskus olisi ottanut niitä käyvässä rahassa!

ROUVA EMBLUND

No, eiks' ne kaikki ole sitten rahoja?

ULLA

Oon, on, Jessus on, mutta pappa meinaa, että hän mitalin asemesta joskus on ottanut puhdasta rahaa, huomaaks' Liina oikeeta rahaa!

ROUVA EMBLUND

Juu, niinhän mekin otettas! Mutta mitenkäs niitä saa keisarilta?

ULLA

Täytyy olla fiini käytös!

PAHLMAN

Niin, eikä sitä konstia ilmaiseks saa, minä olin silloin 24 vuotta —

ULLA (Keskeyttäen):

Eipäs, kun 23 ja puoli vuotta — —

PAHLMAN

Vait! ny' — no, niin 23 ja puoli vuotta kun minä reisasin ministerivaltiosihteeri Hagenin kanssa Tyskanmaalle; voi, voi niitä aikoja — —

ULLA (Innostuneena):

Jaa, jaa — —

PAHLMAN

Vait' ny' — ethän sinä mukana ollut, no niin, yhdessä me ministerin kanssa kuljettiin kaikissa Perliinin museoissa!

ROUVA EMBLUND (Ihmetellen ):

Kaikissa!

PAHLMAN

No, ei nyt tietysti kaikissa pienimmissä — —

ROUVA EMBLUND (Keskeyttäen):

Juu, juu niin minäkin meinasin!

PAHLMAN

Ja kyllä me kattottiin jos jotkin paikat, voi voi niitä punaposkisia flikkoja! (Nauraa ja hykertää käsiään.)

ULLA (Häveliäästi):

Aadolf, se ei sovi, fyi!

ROUVA EMBLUND (Tyhmänä):

No mitä nyt?

PAHLMAN

Ei mitään, akka tulee vaan aina mustasukkaiseksi kun minä vaan kerron, että siellä Perliinissä oli yksi flikka nätimpi kuin Ulla! (Nauraa.)

ULLA

Fyi Adolf, se ei sovi, soh!

PAHLMAN

No, no älähän nyt happane elämäni siirappi — no niin, siellä sitä oppi tapoja ja siellä minä näin kuinka oikein ylöspassataan ja sen veisun muistoksi minä keisarivainaalta sain ensimmäisen rahani!

ROUVA EMBLUND

Voi, voi otittekos te sen rahan?

ULLA

Tietysti, ei sunkaan ensimmäistä sovi ruoka ja ryysyrahoiksi ottaa!

ROUVA EMBLUND

Juu, juu niinhän meittinkin tekis!

PAHLMAN (Katsoen kelloa):

Mutta sapperment, minähän istun tähän akkojen kanssa leuvoistani kiinni ja unohdan Hänen Ylhäisyytensä! Hyvästi nyt, minun täytyy joutua, kello on paljon. (Nauraa.) Ulla, sano nyt lapsille, etteivät ne saa kauvaa valvoa ne niin siitä hermostuvat, hyvästi frouva! (Nauraa, poistuu unohtaen salkkunsa.)

ROUVA EMBLUND

Ei, kyllä minäkin nyt lähden, Nannakin ikävystyy!

ULLA

Mutta eikös se Nanna luvannut meille tulla?

ROUVA EMBLUND

Jaa, ei se nyt vissiin sitä sanonut! Ei, kyllä minä nyt!

PAHLMAN (Ovelta):

Tulkaa mukaan niin pääsette samassa troskassa minun kanssani! (Nauraa ja vilkuttelee silmillään: ) Ai, ai Ulla, älä vaan tule mustasukkaiseksi! (Nauraa.)

ULLA

Phyt, minä teittin roskillenne!

ROUVA EMBLUND

No, hyvästi nyt min sööta!

ULLA

Hyvästi, kiitos nyt, jos näät Leilan niin sano, että tulis heti kotia, minulla olisi hiukan asiaa, mutta en jaksais koko yötä valvoa!

ROUVA EMBLUND

Juu, juu! (Eteisestä):

Älä unohda meittiä!

PAHLMAN

Synda ny! (Nauraa.)

11 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

On sekin frouva tuo entinen Emblunska, vanha mako, joka ei ymmärrä hienon päälle, en minä totisesti sen kanssa viittis olla kanssakäymisessä ellei Aadolf tahtoisi, mutta täytyyhän sitä miehensä tahtoa noudattaa! (Haukottelee.) Herra ääretön, kuinka se Leilakin osaa viipyä, aina sitä yhtä ja samaa repeteeraamista! (Haukottelee.)

12 kohtaus.

Ulla ja Leila.

ULLA

Kas siellähän se onkin, no rakas lapsi, kuinka laulutunti meni?

LEILA (Tulee nuottisalkku kädessään):

Hyvin, täti kulta, oikein hyvin, minulla on vaan hiukan päänsärkyä!

ULLA (Hellästi):

Aij, ai — juo teetä, kas tässä se ehkä friskaa!

LEILA

Kiitos, en minä nyt —, onko setä kotona?

ULLA

Meni kallaformussa sinaattiin Hänen Ylhäisyytensä itse — — —

LEILA (Keskeyttäen):

Jassoo, — mutta miksi täti on niin vakavan ja juhlallisen näköinen?

ULLA

No, mitäs minä peittelen, olethan sinä jo aika tyttö —

LEILA

No mitä?

ULLA

Se on nyt sillä lailla, että se kävi taas täällä meillä sinua hakemassa!

LEILA (Hätääntyneesti):

Kuka, Jumalan tähden — kuka?

ULLA

No, se — — — se —

LEILA (Kiihkolla):

Kuka — — — isäkö?

ULLA

Ei, vaan se — se toveri —

LEILA (Purskahtaa helpoituksesta nauruun):

Jassoo se juoppo Virselli! Ja täti käski tietysti tulemaan toisten?

ULLA

En, — Herra ihme kun minä pillastuin, minä ramppasin permantoa kuin sinkerin masiinaa ja huusin ulos, ulos — hampuusi!

LEILA (Nauraa hermostuneesti):

Mutta mitäs me hänestä, — eikö Aape ole tullut?

ULLA

Ei!

LEILA

Täällä on ollut vieraita!

ULLA

Nannan mamma, Nanna lupas ittekin tulla!

LEILA (Hajamielisesti):

Vai niin! Mitä täti Emblund tiesi kertoa?

ULLA (Teeskennellen huolettomuutta):

— Eipä juuri mitään muistiinpantavaa! — Ei, mutta nyt menen minä maata, olen vähän väsynyt, kutsu Fiina korjaamaan nuo teekojeet äläkä nyt kauvaa valvoo, setä kielsi!

LEILA (Suutelee Ullaa):

Hyvää yötä täti, koitan totella! (Ulla menee.)

13 kohtaus.

Leila ja Nanna.

NANNA (Tulee päällysvaatteissa sisälle):

Iltaa Leila, eikö meidän mamma ole täällä?

LEILA

Huh, kuinka sinä soittamatta pääsit?

NANNA

Ovi oli auki, viimeksi kulkenut sen kai on auki jättänyt!

LEILA

Se olin minä, — ei kyllä täti Emblund oli täällä mutta hän meni jo ennenkuin minäkään ehdin kotia!

NANNA

Ihmeellistä kun et tullut minua vastaan!

LEILA

Sinä olet sairas!

NANNA

Jaa, tuo jalka vähän juonitteli, mutta ei se mitään (Äänettömyys.) Sinäpä vasta olet kalpea!

LEILA

No, kun täti Ulla taas minut pelätti sillä Virsellillä, se kävi minua tapaamassa!

NANNA

Hyvänen aika!

LEILA

Ajatteles, eilen tapasi isäni minut kadulla, hän oli aivan juovuksissa, oi kun neiti von Holten häpesi ihmisten tähden, sillä isä oli niin risoissa ja äänekäs. Hän piti taas sen tavanmukaisen esitelmänsä rakkaudestaan minuun, mutta neiti von Holten veti minut pois, sillä ihmisjoukko töllisteli meitä!

NANNA

Voi Leila raukka!

LEILA

Isä pyysi rahaa ja hävisi sitten, mutta eihän raha nosta. — Toisinaan syyttää omatuntoni minua siitä, etten ehkä ole tehnyt kaikkea nostaakseni onnetonta isääni!

NANNA

Mutta ethän sinä voi!

LEILA

Niin, en voi, en voi! (Äänettömyys.) Mutta ei hän ole yksin syypää onnettomuuteensa, perinnöllisyys; seura ooh (tekee inhoa ilmaisevia liikkeitä) ja yhteiskunta, joka antaa heikoille tilaisuuksia turmella itsensä!

NANNA

Jaa, jaa isäraukkasi!

LEILA (Kiihtyen):

Mutta ehkä minäkin olen siihen syypää, ehkä häntä liiaksi vähän rakastan, hellyyttä hän kaipaa!

NANNA

Voi hyvä Leila, kyllä sinä rakastat häntä enemmän kuin hän sinua!

LEILA

Tiedätkö Nanna, että hänen rakkautensa on myrkkyä toisinaan minulle, se on tappavaa — mutta voiko rakkaus olla myrkkyä?

NANNA

Ei, ei hieno, mutta toreilla ja kujilla torvea toitottava rakkaus se on — murhaavaa!

14 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA

Neiti, joko saa ottaa pois?

LEILA

Jo, Fiina ottaa vaan, ai mutta Nanna sinähän ehkä joisit?

NANNA

Ei kiitoksia, kyllä minä nyt menen, ehkä mammakin jo on kotona!

LEILA

No, Fiina ottaa vaan!

FIINA

Kyllä neiti! (Menee.)

15 kohtaus.

Nanna ja Leila.

NANNA

Miksi olet sinä niin synkällä tuulella tänään?

LEILA

Niin, onhan tänään vuosipäiväkin!

NANNA

Mikä vuosipäivä?

LEILA

Neljä vuotta sitten oli juuri näihin aikoihin tulipalo, niin, sinä muistat?

NANNA

Niin, niin!

LEILA

Se oli kauheata, oo kuinka minä vieläkin vihaan sitä Savanderia! Minä olin aivan uupunut, minä olin huutanut ääneni käheäksi, minä en jaksanut enään vaan olin antautua, silloin sälähti ruutu, oi Albert sävelten ritari, Aape, oi, Aape!

16 kohtaus.

Edelliset, Albert Pahlman.

ALBERT (Pistää päänsä saliin eteisestä tulevasta ovesta): Kutsuitko sinä minua, Leila?

LEILA

Fyi, kuinka minä pelästyin, en, kerroin vaan Nannalle kuinka sinä pelastit kerran minut, silloin kun kaikki pimeni, ei, ei, kun valkeni, sillä neljä vuotta sitten minä heräsin tässä valoisassa kodissa ja sitten olen herännyt joka aamu näiden hyvien ihmisten luona!

ALBERT

Niin, niin Leila, aika kuluu!

NANNA

Jaa todellakin, kyllä se kuluu, minäkin unohduin tähän koko illaksi!

LEILA

No, älä nyt vielä!

Juu, juu terve nyt vaan, hyvästi! (Menee.)

17 kohtaus.

Albert ja Leila.

ALBERT (Innostuneena):

Oi, Leila, sinä et voi uskoa kuinka elämä on ihanaa!

LEILA

Onko, en minä tiedä, — mutta kuinka niin, selitä!

ALBERT (Enemmän innostuen):

Minä olen kävellyt kokonaista kaksi tuntia tuolla Kaartin kallioilla, siellä on niin pimeää, Gråharan majakkatuli yksin valvoo, sillä taivas on pilvessä, siellä tuulee vinhasti, syksyn merituulet riehuvat — —

LEILA (Innostuneesti):

Niin, niin, istu!

ALBERT

Kiitos, ei — kuule nyt — —, Suomenlahden aallot löivät vaahtoisina vasten tummia rantakallioita, syksyinen meri lauloi valtavasti, sen pauhu oli kuin elämäntuskan moniääninen huuto, oi se huuto lauloi sielussani, se soi kuin aallot, minä kuulin jokaisen kuohukuplankin heikon halkeamisen, ja minun sielussani syntyi uusi sävellys, sen nimi on:

Elämän meri, siinä on niin paljon semmoista, jota voi vain Suomenlahden pauhuista saada, joka vain Suomen pojan rinnassa voi pauhata — —

LEILA (Nousten seisomaan, innoissaan):

Oi, Aape hyvä, soita se nyt heti minulle! (Juoksee aukaisemaan flyygelin.) Aape — no!

ALBERT

Ei, ei vielä, katso (näyttää käsiään) minun sormeni vapisevat sielun liikunnoista, meren aaltoilu niissä kuvastuu, mutta, jos minä nyt soittaisin, soittaisin minä väärin (äänettömyys) sillä minä olen väsynyt! Ymmärrätkö?

LEILA (Hiljaa):

Kyllä! Tai — ehkä!

ALBERT (Hellästi):

Kiitos Leila!

LEILA

Albert! (Äänettömyys.)

ALBERT

No, kerro nyt, Leila pikkunen jotain, mutta muistakkin (leikillisesti) jotain hauskaa ei vaan sitä tuttua surullista!

LEILA

Mitäpä hauskaa minä!

ALBERT

No kerro nyt sinä olet varmasti taas jotain luonut, sen näkee jo katseestakin!

LEILA (Ihmetystä teeskennellen):

Minäkö luonut, minä heikko nainen!

ALBERT

Niin sinä, herkkä, tunteellinen nainen!

LEILA

Aape, mitenkäs se taas olikaan sen sinun luomisrunosi alku?

ALBERT

No mitäs siitä?

LEILA

Ei, ei — auta nyt!

ALBERT

No, kas näin:

Tuntea se ompi elää — — —

LEILA (Painolla):

Niin!

Tuntea se ompi elää — — luoda vaan voi tuntemalla, mutta hiomishetkin helää vieno ääni, jossa alla, piilee kylmä tuskan halla, — sit' ei tiedä ihmiset!

ALBERT

Niin, eikö se ole totta?

LEILA

Oi, on, on — —

ALBERT

Mistä sinä sen tiedät?

LEILA (Innostuneesti):

Hyvä Jumala, olenhan minäkin joskus luonut!

ALBERT (Nauraa):

Kas nyt, sanoinhan sen, antaudu nyt vaan, olet ansassa!

LEILA (Nauraa):

No niin, viime yönä minä sen kirjoitin!

ALBERT

Minä värisen uteliaisuudesta!

LEILA

Se on runo, sen nimi on — Isä!

ALBERT

Mutta miksi niin surullinen aihe, sillä sinä voit kirjoittaa isästä vaan surullista? (Äänettömyys.)

LEILA

Jaa, mutta ehkä se onkin rukous!

ALBERT

Mutta miksi sen nimi on — Isä?

LEILA

Se aihe on kauvan sielussa soinut, se tahtoi vihdoinkin tulla esille, se on jatkoa, siihen äitivainajani alkamaan!

ALBERT

Luetko sen minulle?

LEILA

En!

ALBERT

No, mutta Leila! (Tarttuu häntä käteen.)

LEILA

Saat sen itse lukea! (Etsii sitä nuottisalkustaan: ) Kas tässä, lue, ole niin hyvä!

ALBERT

Saanko minä lukea sen omassa huoneessani?

LEILA

Kuten tahdot! (Albert poistuu.)

18 kohtaus.

Leila ja Fiina.

FIINA (Tulee juosten ja hälyten):

Neiti, neiti, missähän mahtaa olla se herran portföljy — voi, voi on kiire, se mies odottaa siellä kyökissä, sanoi, että on kiire, sillä Hänen Ylhäisyytensä — —

LEILA (Ankarasti):

Hyi, Fiinapa nyt on pahanilman lintu, no tuossahan se on tuolilla, voi, voi sitä setääkin kuinka hän nyt voi unohtaa salkkunsa, no joutuin! (Fiina menee.)

19 kohtaus.

Leila yksin (ovelta Fiinan jälkeen.)

LEILA

Kyllä Fiinakin on ajattelematon, meluaa ja huhtoo kuin olisi tuli irti, mitätön asia! (Nousee kävelemään, äänettömyys.)

20 kohtaus.

Albert ja Leila.

ALBERT (Tulee paperiliuska kädessään):

Leila, pieni Leila, se on mainio, se on ihana, syvä — — Leila, siitä tulee vielä aaria, tai ballaadi, tai sonetti taikkapa aluksi melodraama! Joudu Leila pian lausumaan, minä improvisoin pianolla, se teki minuun niin valtavan vaikutuksen — se on rukous!

LEILA

Eihän toki, en minä!

ALBERT

Älä nyt Jumalan tähden estele, se soi sielussani, sinun täytyy — soitan niin että voit pausseiksi vuorotellen laskea 6, 4 tahi 2 tahtia!

LEILA

Mutta ensiksi minä tahdon lämpimämmän valaistuksen, tämä on niin koleata, vasta sitten minä voin sen lausua — —

ALBERT (Keskeyttäen, kiihtyneemmin):

Sama se, yhdentekevää, vaikkapa pimeässä, no, mutta joudu nyt Leila pieni!

LEILA (Sytyttää flyygelin vieressä seisovan punakaihtimisen sähkölampun ja sammuttaa kruunun):

No nyt olen valmis! (Albert alkaa soittaa ja Leila lausuu):

Isä, lapsiasi suoja turvan, kodin, hoivan tuoja, meitä helmassasi kanna, meille lohdutusta anna! —

Isä, lastes turva yössä, vitso meitä synnin työssä, mutta kiroistasi säästä vihas salamoista päästä!

Isä, rakkautes tähden älä vitso kaikkein nähden, iske yössä, iske salaa haava rintaan, joka palaa!

Isä, lapsiasi suoja turvan, kodin, hoivan tuoja emme pyydä sulta lisää, siunaamme vaan omaa isää!

Säestys on ollut aluksi salaperäisen harvatahtista ja uskonnollinen sävyltään, keskiosassa se kohoaa kiihkoisaan forttissimoon ja joluu viime värsyyn päästäessä utuisena pianissimona, väreilevät akordit kuvaavat rauhallista aaltoliikettä; — äkkiä ponnahtaa Albert seisomaan, tarttuu Leilaa vyötäisille ja suutelee häntä kiihkeästi.

ALBERT (Kuiskaten):

Rakastan, Leila, rakastan sinua!

LEILA (Heittäytyy Albertin syliin):

Oi Aape! (Äänettömyys.)

ALBERT

Sydämeni hehkuu punavaloa niinkuin tuo lamppu isäni kodissa! (Taluttaa Leilan sohvaan.)

LEILA

Oi rakas Aape, rakas Aape, miksi mainitset sanan isä elämäni onnellisimpana hetkenä, se sana tuo aina mieleeni elämäni tuskan!

ALBERT (Suudellen kättä):

Oi anteeksi, anteeksi, — Jumala, kuinka minä olen kömpelö hänellekin, jota rakastan, rakas ei puhuta, sillä sanat välittävät huonosti tunteita, kuunnellaan vaan kahden sielun sointuvinta soittoa! (Suutelee.)

LEILA (Kuiskaten.) Aape!

ALBERT

Leila, mikä arpi on sinulla otsallasi, minä suutelen sitä!

LEILA (Kiljahtaa):

Hyvä Jumala se koski!

ALBERT

Rakas, rakas — mikä, Jumalan tähden!

LEILA (Tyynemmin):

Se arpi!

ALBERT

Mistä olet sen saanut? (Leila vaikenee):

Eikö sitä voi minullekkaan kertoa?

LEILA (Kuiskaten):

Voi!

ALBERT (Hellästi):

En ole utelias, mutta, jos voit niin —

LEILA (Keskeyttäen):

Se on sinulle tuskallista kuulla!

ALBERT

Ei, sillä elämähän on vain joko onnea tai tuskaa, ja useimmiten ne toisiinsa yhtyneinä!

LEILA (Tummalla äänellä):

Minä olin silloin 4 ja puoli vuotta nuorempi kuin nyt olen, asuin vanhempieni kanssa siinä pesutuvan takaisessa huoneessa, josta olen sinulle kertonut, sama huone, jossa äitini kuoli! — Oli ilta, äitini makasi vuoteellaan kalman kylmät helmet otsallaan. Isä raukka tuli sinäkin iltana juovuksissa kotiin sen Virsellin kanssa, ja vaikka äiti oli niin heikko tahtoi isä olutta, ja sitten ne joivat kaiken iltaa. — — Juopuneiden keskustelu oli jo kohonnut kovaäänisyydessä huippuunsa ja taas laskeunut entiseen matalaan uomaansa, Virselli makasi lattialla ja kuorsasi, — isäni istui yksin ja — joi! — Minä istuin pallilla lähellä äidin vuodetta ja torkuin väsymyksestä. Äkkiä kuulin isän huutavan: »Täällä on kuuma kuin helvetissä!» Heräsin täydellisesti, sillä jokin kova esine löi otsaani, ja musta, lämmin vaate peitti pääni. Isäni oli riisunut takkinsa ja heittänyt sen minua kohti. Minä nousin ja ripustin sen tuolin selustalle, mutta samassa huomasin, että kuuma, punainen veri valui pitkin poskeani valkoiselle esiliinalleni, minä aloin itkeä peljästyksestä ja — —

ALBERT (Keskeyttäen):

Mikä siihen kävi?

LEILA (Painolla):

Suuri, rautainen tamminaula, joka oli isän takin taskussa!

ALBERT

Hän aikoi murhata sinut!

LEILA

Ei, Aape, älä sano niin, rakas ei niin, sinä et tiedä — hän teki sen vahingossa, tietämättänsä! — Albert — ajattele, äitini heräsi kuumeisesta unestaan ja näki minun vuotavan verta, hän sulki äkkiä silmänsä, risti kätensä ja minä kuulin, että hän rukoili!

ALBERT

Rakas!

LEILA

Minä olen paljon kärsinyt, sentähden minun silmissäni on syksyn jääkaihi! (Albert suutelee.)

ALBERT

Rakas, rakas, minä olen tasoittava sydämmessäsi surujen syvät uurteet, minä rakastan sinua Leila, kuuletko sinä, eikö rakkaus ole elämän punaisin kukka, eikö rakkaus ole sielun sointuvin sävel, minä suutelen säröiset sydämesi kielet ehjiksi! (Suutelee.) Minä säestän kahden sielun sointuvinta lemmenlaulua! (Taluttaa Leilan flyygelin luo, istuutuu sen eteen, Leila istuu Albertin polvella ja kietoo kädet hänen kaulaansa, Albert soittaa surullista, onnensekaista, väräjöivää elegiaa, Leila kuuntelee silmät ummessa.)

21 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA (Ryntää meluten sisälle):

Jessus, neiti hyvä — ai (peräytyy) neiti täällä on kyökissä yksi!

LEILA (Kiljasee ja ponnahtaa seisomaan):

Yksi mikä?

FIINA

Yksi juopunut hampuusi, joka sanoo, että hän on —

LEILA (Keskeyttäen):

Mitä hän on?

FIINA

Hän on neidin isä!

LEILA (Kiljasee):

Isä! (ja vaipuu pyörtyneenä Albertin syliin; Albert kantaa hänet sohvaan.)

ALBERT

Fiina hyvä, vettä, vettä, pian!

FIINA (Tuo lasin):

Tässä, voi, voi, tämä on kauheata! (Valelee itkien neidin ohimoita.)

ALBERT (Polkee kiihtyneenä lattiaa):

Fiina, aja se roisto heti ulos, heti, heti, — — heti! (Fiina menee.)

22 kohtaus.

Edelliset ja Valtonen.

VALTONEN (On juovuksissa, ryysyinen, kädessään sikaarilaatikko, jossa on rihkamaa ja jonka reunoilla, riippuu kellonvitjoja):

Ilman sitä, ai, jäi kuinka koree huone, ilman sitä!

ALBERT (Raivoten):

Ulos roisto, ulos!

LEILA (Tointuen):

Se on hän, se on Albert, ei, ei niin — — se on — — — minun — — i — − säni!

VALTONEN

Ilman sitä, aivan oikein, oikeassa paikassa, täällähän se minun likkani on, johon minä mielistyin! (Hikkaa.)

ALBERT (Kiivaana):

Minä vien hänet ulos!

LEILA

Ei rakas, ei — — hän on minun isäni!

VALTONEN (Hikkaa ja hoipertelee):

Ilman sitä!

LEILA ( Rukoilevasti):

Jätä meidät hetkeksi kahden kesken!

ALBERT

Et sinä kestä!

LEILA

Kyllä, kyllä, mene nyt rakas!

ALBERT

Huuda minua, jos hän tekee sinulle pahaa!

LEILA (Katkerasti):

Pahaa, voiko minulle enään tehdä pahempaa kuin särkeä elämäni onnellisimman hetken, sitäpaitsi hänhän on minun isäni! (Nousee reippaasti.) Minun isäni! (Albert menee.)

23 kohtaus.

Leila ja Valtonen.

LEILA (Kylmästi):

Isä on tullut minua tapaamaan, isä on hyvä ja istuu!

VALTONEN

Ilman sitä, fiiniähän täällä on kuin herraskaisissa, taitaa fröökynäkin jo olla herraskainen, (hikkaa) maalarin likka!

LEILA (Hellemmin):

Isä hyvä, istukaa nyt, te olette niin sairas ja väsynyt!

VALTONEN

Ilman sitä, mööpelit kuluu!

LEILA (Kylmästi):

Isällä oli kait asiaa, koska isä tuli katsomaan!

VALTONEN

Jaa, ilman sitä, ostaaks fröökinä vähän kalsonkin — nappia, sais tuttavan kaupalla! (Hikkaa.)

LEILA (Nyyhkyttäen):

Älkää nyt, rakas isä, olko ilkeä, puhukaa nyt mitä te tahdotte, minä autan voimieni mukaan! — Isä!

VALTONEN (Purskahtaa itkuun, istuutuu):

Ilman sitä, minun vaan tuli ikävä ainokaista likkaani, ilman sitä — — minä vaan tahdoin nähdä omaa pientä Leilaani, minä olen niin yksin maailmassa, siellä rannassa on niin kylmä, siellä niin tuulee!

LEILA (Itkien ja silittäen isänsä partaa):

Pieni, onneton isäni, itkekää, itkekää onnettomuuttanne, rukoilkaa Jumalan apua noustaksenne, teidän onneton Leilanne on rukoileva puolestanne!

VALTONEN (Yhä itkien ja hikottaen):

Ilman sitä, Leila tyttöni, sinuun minä mielistyin! (Hikkaa.) Minä en ole tahtonut olla sinulle paha en — — ilman sitä, minä vaan niin rakastan sinua, rakastan omaa ainokaista lastani!

LEILA (Lankee polvilleen maahan ja syleilee ja suutelee isäänsä):

Isä! — — (Äänettömyys.)

VALTONEN

Sinusta tulee ihminen, hyvä ihminen, parempi kuin minä olen — — parempi; — ilman sitä! (Itkee tyrskien.)

LEILA

Isä, rakas isä, jättäkää huono elämänne, nouskaa, kyllä Jumala auttaa!

VALTONEN (Nousee):

Ilman sitä, — »nyt sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään»,—ilman sitä! (Hoipertelee.) Hyvästi Leila, hyvästi ainoa lapseni, — — annappas vanhalle isällesi viisimarkkaa — ilman sitä!

LEILA (Etsii itkien rahaa kukkarostaan):

Tässä, kas tässä, rakas isä —, raha ei meitä voi nostaa, Jumala nostaa!

VALTONEN

Ilman sitä, — — nyt voi taas maata Botsmannin-kadun yömajassa ja saa potin oltta murheeseen, ilman sitä!

LEILA (Epätoivoisena, kurottaen käsiään isänsä jälkeen): Isä, rakas isä, teillä ei ole enään kotia, käskekää, lausukaa toivomus, niin minä tulen luoksenne ja hoidan kotia, sillä me kuulumme yhteen!

VALTONEN (Vakuutuksella):

Ilman sitä, tul' vaan, mutta minä tahdon minun vapauteni! (Itkee.)

LEILA

Tietysti, rakas isä, vapaus hyvään, mutta huonosta teidän täytyisi koettaa luopua!

VALTONEN

Se on minun asiani! (Hikkaa.)

LEILA (Rukoillen):

Oi, rakas, kallis, pieni isä, luvatkaa!

VALTONEN

Tulin Leilaani kattomaan, en rippisaarnaa kuulemaan, — ilman sitä! (Poistuu hitaasti.)

LEILA (Hänen jälkeensä):

Isä — —, isä — — isä! (Itkee.)

24 kohtaus.

Leila ja Albert.

ALBERT

Hän siis meni!

LEILA (Itkien):

Jumalani, kuinka kurjaa, kurjaa! (Miltei huutaen):

Oi, vihlovaa Jumala, (nousee) oletko sinä olemassa? (Repii hiuksiaan.)

ALBERT (Kuiskaten):

Leila!

LEILA

Oi isäni, isäni — sinä menit, vaikka me kuulumme yhteen, sinä rakastat minua, elämäni väreilevimmällä hetkellä sinä minua rakkaudessasi etsit — oi punainen uneni katosi, minä näin elämäni tuskan! (Itkee rajusti.)

ALBERT

Voi Leila rauhoitu! (Silittelee hänen hiuksiaan.)

LEILA (Kävellen kiihkeästi):

Oi, minun punainen unelmani vielä palaa takaisin, sillä lempeni on vielä kehdossaan, mutta sinun onnesi, isä, ei palaa koskaan — ei koskaan — koskaan! (Pysähtyy äkkiä: ) Miksi näytti elämä suurimman onnenhetkellä suurimman onnettomuuden, (kävelee väristen ja pysähtyy) niin siksi, että onni on särkyvä kupla!

ALBERT

Leila!

LEILA

Niin!

ALBERT

Hän meni Minä en mennyt!

LEILA

Niin!

ALBERT

Särkyikö jotain?

LEILA (Nyyhkyttäen):

Särkyi! (Juoksee Albertin kaulaan): Mutta rakkaus sittenkin elää! (Esirippu.)

IV NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ:

Auditoriosali yliopistossa. Salissa on kateederi oikealla, seinällä, penkkiä kuulijoita varten ja tuoleja. Kolme suurta akkunaa peräseinällä, akkunoiden välissä seinällä kuvia, jotka esittävät Forum romanumia y.m. anttiikin aikuisia paikkoja. Vasemmalla seinällä ovi, joka vie voimakkaasti valaistuun solennitettisaliin, samalla seinällä ovi, joka vie korridooriin, oven vieressä vaatenaulakko, vielä on huoneessa pienipöytä vesikaraffineen; on ilta, sähkölamput palavat.

1 kohtaus.

Ulla ja Fiina.