Part 4

ULLA (Tulee puettuna suureen kappaan, Fiina kantaa musiikkisalkkua ja pientä käärettä):

Fiina panee nuo nyt tolle tuolille ja auttaa minun päältäni!

FIINA

Heti frouva! (Auttaa Ullan päältä ja ripustaa kapan naulakkoon. Ulla on puettuna, mustaan yksinkertaiseen silkkipukuun, päässä on hänellä musta pitsibaretti.)

ULLA

Fiina avaa ton paketin, ettäs saan peilin, minun tarvittee hiukan itteeni ställätä! Mutta mitäs se kello on? (Katselee kelloaan: ) Herra ääretön — jo 20 vailla kahdeksan, pian se Leilakin tulee —, voi, voi, jos se nyt vaan menis hyvin!

FIINA (Avaten käärettä):

Kyllä se menee frouva hyvin!

ULLA (Äreästi):

Vait flikka, sinä et ymmärrä mitään, et niin mitään, kattokkin, että sen paketin avaaminen menee hyvin, — no pian se peili, mulla on kiire!

FIINA (Ojentaa peiliä):

Tässä, hyvä frouva!

ULLA (Siepaten sen):

No menes nyt sinne Aleksanterinkadun puoliselle ovelle vahtamaan ja kattokkin, että olet nopsa auttamaan fröökynää kun hän vaunulla tulee! (Fiina menee.)

2 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

Voi, voi, kuinka minua pelottaa, se Leila paha on ollut taas niin ihmeen närvöösi, Herra ääretön, kuinka se osas taas viime yönä porata niin, että minä jo luulin siltä äänen painuvan, sillä on hiukan kranttu kurkku, vaikkakin kova ääni, mutta on sitä vahvemmatkin äänet sortuneet, — Herra ihme (peilailee) eikö se jo tule, voi, voi se tulee viime tingassa ja tulee sitten niin närvöösiksi! (Menee peräovelle ja kurkistaa siitä saliin: ) Oo — hoh, johan sali on vallan puolellaan väkeä, saa nähdä, niin muutaman minuutin perästä se on vallan täys, — Herra ihme, sitä flikkaa!

3 kohtaus.

Ulla ja Emblundska.

EMBLUNDSKA (Kurkistaa vasemmanpuolisesta ovesta sisään):

Ai, jai, saanko tulla sisään, Ullahan on täällä vallan yksin?

ULLA (Ystävällisesti):

Kas Liina, Herra ihme, sehän hauskaa, tule vaan, mutta kuules Liina, kyllä sun sitten täytyy mennä, kun Leila tulee, ettei se kävis närvöösiksi!

EMBLUNDSKA

Juu, juu, minä vaan tulin kattoon mimmoinen se Leilan kleninki on!

ULLA

Jaa, Leila ei ole vielä tullut, minä jo olen oikein levoton!

EMBLUNDSKA

Miksi niin?

ULLA

No, Herra ihme, se myöhästyy ja sitten se fieskaa koko konsertin!

EMBLUNDSKA

Eikä fieskaa, johan sillä on tottumusta!

ULLA

Niin, onhan se totta, siellähän se Mynssenissä lauloi hienoissa herrasväissä ja olihan sillä omakin konserttinsa, ja lehdet kiitti vallan ihmeesti, mitenkäs se taas olikaan kun se Mynssenin soittolehti sanoo — — juu: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija, ääni on vahva ja taipuisa, forttepianot olivat utuiset, äsh, ei se nyt juuri niin ollut, — — juu, pianissimot olivat utuiset, laululinnuista rikas Suomi on taas lähettänyt kuultavaksemme yhden parhaimmista laulajistaan ja — —

EMBLUNDSKA (Keskeyttäen):

Rakas Ulla, älä nyt viitti, johan minäkin kohta osaan ulkoa tuon värsyn!

ULLA (Nenäkkäästi):

Osaa, osaa, mutta et ainakaan tämän illan ohjelmaa osaa ulkoa, minä sen olen kuullut senkin seitsemän kertaa!

EMBLUNDSKA (Pisteliäästi):

Sitäpä varten minä ostinkin pilotin, että edes kerran kuulisin, vaikka olisi se Leila voinut antaa yhden friipiletin vanhalle tuttavalleenkin!

ULLA

No, no, ensin suvulle ja sitten tuttaville!

EMBLUNDSKA

No, eipä se suku nyt ole niin häävi ja ääretön!

4 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA (Kiireellä):

Nyt neiti tuli, nyt se tuli!

ULLA (Emblundskalle):

Mene nyt, ettei se tule närvöösiksi!

EMBLUNDSKA

Kyllähän minä, mutta, jos hiukan sais nähdä sitä leninkiä läheltä!

ULLA (Armolllisesti):

No, sama se, katto vaan, mutta älä kajoo!

5 kohtaus.

Edelliset, Albert ja Leila.

LEILA (Tulee puettuna komeaan oopperakappaan Albertin seuraamana):

Voi onko se pikku täti jo tänne ehtinyt, aina sama hyvä täti! (Huomaa Emblundskan: ) Iltaa, rouva Emblund, hauskaa tavata, joko Nanna on tullut kotia ulkomailta?

EMBLUNDSKA (Niiaa):

Kiitos kyllä, kiitos hyvin! (Niiaa):

Ai kun koree kapp — — (Ulla varoittaa sormellaan.)

ALBERT (Auttaa Leilan päältä ja antaa kapan Fiinalle, joka ripustaa sen naulaan; Leila on komeassa, Valkosessa dekolleteratussa konserttipuvussa):

Kas niin!

EMBLUNDSKA (Lyö käsiä yhteen):

Jessu ku' fiini, ai, jai! (Aikoo koskea, mutta Ulla varoittaa, ja näyttää salaa sormella ovea, Emblundska poistuu pälyen jälkeensä.)

6 kohtaus.

Leila, Albert, Ulla ja Fiina.

LEILA

Jos Fiina nostais vähän tuota kiharaa tuolla niskassa, — kiitos, ja pitäs vähän peiliä, tuo on tuosta vähän pahasti! (Fiina auttaa.)

ALBERT (Selaillen nuottia salkussa):

Leila, pelkäätkö sinä?

LEILA (Nauraa hermostuneesti):

Mitäpä minä pelkään, kun sinä rakas säestät!

ALBERT (Eräät nuotit kädessään):

Kuule Leila, muista nyt, että siinä ensimmäisen osan viime numerossa, siinä aariassa minä ennen nousua säestän hiukan ritardando vaikkei nuoteissa oikeastaan niin ole, mutta kuten olen sanonut minun käsitykseni on se, että tremolot siten sen jälkeen tulevat vaikuttavimmiksi!

LEILA (Yhä järjestäen itseään):

Juu, juu, — mutta muista Aape, jos minä sattuisin sen unohtamaan, niin muistakkin, että olet tarkkaavainen ja säestät minun kanssani samassa tempossa!

ALBERT

Luvataan!

ULLA (On istunut levottomana kaiken aikaa ja usein yrittänyt puhua väliin):

No, vihdoinkin, onkos nyt kaikki temput selvillä?

LEILA (Ystävällisesti):

On täti pieni, on! — Mutta eikö täti mene jo salonkiin? (Fiinalle: ) Ai, Fiina katsoo vähän tuosta oven raosta, huomaa vaan raosta, miltä sali näyttää!

FIINA (Ovella):

Herranen aika, se on aivan täys, naama naaman vieressä!

ULLA

Sh Hikka, ei sovi sanoa naama kunniallisten ihmisten kasvoista, kissalla on naama, ihmisellä on kasvot, kasvot, muistakakkin se! (Oven yläpuolella oleva sähkökello alkaa päristä, Ulla säpsähtää ja töllistelee tyhmän näköisenä.)

ALBERT

Nyt on siis kello tasan kahdeksan, taikka neljänneksen yli (katsoo kelloaan) kahdeksan, ei vielä kiirettä!

ULLA

Mikäs ovikello se on?

ALBERT (Nauraa):

Se on normaalikello, äiti, se soi joka koko tunti ja aina neljänneksen yli eli akadeemisen kvartin jälkeen!

ULLA

Se on ikävä kello! (Albert ja Leila nauravat.) Kuka sen lyönnit ehtii laskea?

ALBERT (Leilalle):

Voitko hyvin?

LEILA

Voin, kuten näet!

ALBERT (Ojentaa nuotteja):

Katsoppas vielä hiukan noita ensimmäisen aarian alkutahteja, älä vaan nosta alussa, sillä salin ollessa täynnä ihmisiä on akustiikka aivan toinen kuin tänään aamupäivällä harjotuksessa!

LEILA (Pitelee nuotteja ja hyräilee):

Sen minkä minä kirjoitin sen minä kirjoitin!

ALBERT

Bravoo! (Taputtaa käsiään.)

7 kohtaus.

Edelliset ja eräs pieni tyttö

TYTTÖ (Kädessään kukkavihko):

Onko neiti Leila Valtonen täällä?

LEILA (Iloisesti):

On, pikku enkeli, on — Aape, anna vähän juomarahaa tälle keijulle! (Albert antaa.)

TYTTÖ (Niiaa):

Kiitoksia, hyvä herra! (Poistuu Fiinan kanssa.)

8 kohtaus.

Leila, Albert ja Ulla.

LEILA

No kiitos nyt rakas, kuinka kauniita, kiitos Aape! (Suutelee Albertia otsalle.)

ALBERT

No onneksi olkoon, vaan nyt on lähdettävä! (Ottaa nuotit.) Marsh mamma salonkiin toista tietä! (Leilalle):

Rohkeutta Leila! (Menevät peräovesta.)

9 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

Herra ääretön, kun minua pelottaa, en minä vaan mene sisälle, en, se voi Leilaa vaan närveerata, voi, voi, kun nyt alku vaan olis hyvä, niin kyllä kaikki olis hyvin. (Kuuntelee: ) Kas nyt ne klaputtavat, no ei se nyt vallan kovalta kuulu! (Nousee: ) Jos menis vähän kuulemaan!

10 kohtaus.

Ulla ja Pahlman.

PAHLMAN (Tulee vasemmanpuolisesta ovesta puettuna redingottiin):

Täälläkös sinä, minä kun kattelin salissa sinne meittin paikoille, muttei sinua näkynyt, samassa se Leila tulla lopsahti sisään, ja ihmiset rupes räpyttämään käsiään, no enhän minä mitenkään enään iljennyt siinä seistä töllistellä, vaan juoksin tänne!

ULLA

Se olikin parasta pappa, kyllähän me ne laulut jo osataan ja parasta on, ettei sukulaiset istu siinä aivan nokan alla, se kuuluu niin piinaavan!

PAHLMAN

No niin, voihan se olla totta, ja ollaanhan me kuin omaiset!

ULLA

Sepä se!

PAHLMAN

Oliko tyttö peloissaan?

ULLA

Ja vielä mun mitä, kun Aape kysy, niin se vaan nauraa kikatteli!

PAHLMAN

Sillä tytöllä on jo tottumusta, vaikkakin se täällä Helsingissä nyt esiintyykin ensikerran kaksivuotisen opintomatkansa jälkeen! (Nauraa.)

ULLA

Tyst ny', se kuuluu saliin!

PAHLMAN

Eikä kuulu, ei me nyt kirkossa olla, — luuletko, että tämä ilta tuottaa meille kunniaa?

ULLA

Herra ääretön, kaikkia se kysyy — tietysti, kuinkas se Mynssenin soittolehti sano: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija — —

PAHLMAN (Keskeyttäen):

Ptruu, akka — riittää, riittää, tuon minäkin osaan, mutta mitä luulet meikäläisten arvostelijain sanovan?

ULLA (Nenäkkäästi):

Jaa se on heittin asiansa!

PAHLMAN (Nauraa):

No, no, Ulla, älä ny' pillastu kun olet juhlapuvussakin! (Nauraa, sähkökello pärisee, Pahlman ei ole huomaavinaankaan sitä.)

ULLA

Tiedäks mikä toi on?

PAHLMAN (Välinpitämättömästi):

Normaali kellon yhteydessä oleva sähkökello!

ULLA (Nolona):

Ja mitäs se löi?

PAHLMAN

Akadeemisen kvartin yli kahdeksan!

ULLA (Nöyränä.) Kyllä pappa on viisas!

PAHLMAN

Ulla!

ULLA

Noh!

PAHLMAN (Matalalla äänellä):

Tiedätkö, minä näin tuolla koritoorissa yhden kreksun, joka oli aivan juovuksissa, se puheli kaikkien ihmisten kanssa, minä luulen, että se oli — —

ULLA (Keskeyttäen):

Herra ihme, kuka?

PAHLMAN

Että se oli Leilan oikea pappa!

ULLA

Voi, voi, jos se oli niin, älä vaan sano sitä Leilalle, silloin se tulee närvöösiksi!

PAHLMAN

No, enhän minä edes tiedä oliko se, mutta kun se puheli sen frouva Emblundin Nannan kanssa.

ULLA

Jassoo, kyllä se oli, voi, voi sitä ukko rähjää! Vois se nyt kanssa joskus jättää sen tytön rauhaan!

PAHLMAN

Vait ny'! (Kuuntelee: ) Nyt ne siellä räpyttävät!

ULLA

Ehkä se meni hyvin, voi kuinka hauskaa!

PAHLMAN

Meni kuinka meni, mutta minä olen niin levoton, en itsekkään tiedä mikä mua riivaa!

ULLA

Aij, jai Aadolf — onkos se sinun vattas taas hullusti, unohditko sinä villapaidan?

PAHLMAN

Äsh, mitä sinä paidoista ja vattasta huolit, se nyt on sydämmessä se levottomuus, ymmärrätkö!

ULLA

En, se on vattassa!

PAHLMAN (Polkee lattiaa ja ampasee kävelemään):

Vait akka!

ULLA

Jassoo, pappa aikoo laittaa täällä konsertin, vai tiatteriako sinä tahdot pelattavan? (Lyö kämmeniään yhteen):

Ohoh, en itkis tässä huoneessa vaikka mikä olis, en, en —

PAHLMAN (Nauraa):

No mutta, kylläpä sinäkin olet hermostunut, pilasta pillastut! (Nauraa.)

ULLA (Tyynemmin):

No mitäs, kiusaat! (Kuuntelee: ) Nyt ne taas siellä klappaavat!

PAHLMAN (Taputtaa Ullaa olalle):

Mamma, mennäänkös me sitten nuorten kanssa ulos syömään ehtoollista, mitä?

ULLA

Jaa, saa nyt nähdä!

PAHLMAN (Nauraa):

Mennään nyt, mamma, vaan kerranhan on Leilalla konsertti!

ULLA

Herra ihme, oleks pöhkö, ei suinkaan se siihen lopeta, ei!

PAHLMAN (Nauraa):

Tietysti minä meinaan, että vaan kerran sillä on ensimmäinen konserttinsa täällä!

ULLA

Jaa, — — kattos se on toista!

PAHLMAN

Mennäänks mamma? (Äänettömyys.)

ULLA (Miettiväisesti):

Jaa, — jos sinä lupaat, ettes juo kun pari totia!

PAHLMAN (Nauraa):

No, mitäs niistä pienistä nyt!

ULLA (Tiukasti):

Ei, juuri niistä nyt on sovittava, muuten sinä häpäset minut ja ittes!

PAHLMAN (Kiihkeästi):

Koska minä olen sinua hävässyt, häh?

ULLA

Kas, kas — — en vaan minä yksin ole närvöösi, hihkut kuin olisi nahassas potti konjakkia.

PAHLMAN (Nauraa):

No, enhän minä, no me siis mennään!

ULLA

No, olkoon sitten!

11 kohtaus.

Edelliset, Leila ja Aape.

PAHLMAN (Kun perä-ovi avautuu, kuuluu voimakkaita kättentaputuksia, Leila tulee iloisena Albertin saattamana):

Kas, tuossahan tulee laululintuseni! (Nauraa.)

LEILA (Iloisesti):

Niin, setä, tässä se tulee, nyt minä olen laulanut itseni lämpimäksi!

ULLA (Tarjoaa shalettia):

Aij, jai ota nyt toi liina harteillesi, ettet vilustu! (Leila ja Albert vaihtavat hymyilevän katseen.)

ALBERT

No, miltäs tuntuu, Leila! Se loppu meni oikein brilljant!

LEILA (Veikeästi):

No, ei se suotta ollutkaan minun bravuuriaariani!

ALBERT (Kuunnellen):

Ei, kyllä sinun nyt täytyy mennä kiittämään! (Avaa oven, kuuluu suosionosoituksia, Leila menee.)

12 kohtaus.

Ella, Pahlman ja Albert.

PAHLMAN

No, laulaako se Leila tänään hyvin? (Nauraa.)

ALBERT

Niinkuin enkeli!

ULLA (Viisastellen):

No, niinkuin ei enkeleitäkin olis hyvä- ja huonoäänisiä!

13 kohtaus.

Edelliset ja Leila.

LEILA (Tulee iloisena):

Ne ovat niin ystävällisiä, jaa aivan varmaan kiitollisempia kuin Mynchenissä!

ALBERT (Innostuneesti):

Niin minustakin!

LEILA

Ensin kun minä astuin sisään notkahtelivat polveni ja minä kumarsin tietysti kömpelösti, sitten löysi katseeni salin perältä erään suurmiehemme kuvapatsaan. —

PAHLMAN (Keskeyttäen):

Se on Snellmanin kuva!

LEILA

Johonka minä katselin koko ajan kun lauloin, se näytti niin rauhalliselta ja kuuntelevalta!

ALBERT

Niinkö, ajatteles minä olin heti kun olin istuutunut vaan silmää, korvaa ja sormia, sillä minä tahdoin säestää con amore!

LEILA (Lyöden Albertia olalle):

Ja kyllä sinä säestitkin rakkaudella! (Kuuluu kolkutusta.)

ALBERT

Sisään! —

14 kohtaus.

Edelliset ja Savander.

SAVANDER (Frakissa ja kukkavihko kädessään):

Saako tulla!

LEILA (Hiukan horjahtaen):

Aah, — Te!

SAVANDER (Ojentaen kukkavihkoa):

Pyydän nöyrimmästi, kunnioittavimmin saada lausua Teille sen sanomalehden, jonka musiikkiarvostelija minä olen, toimittajien puolesta onnentoivotuksemme! (Ojentaa kukkavihkoa, Leila peräytyy.) Huomisessa lehdessämme olette neiti lukeva hymnin kritiikin paikalla, olkaa hyvä!

LEILA (Kylmästi, purren huuliaan):

Albert hyvä, pane se tuolle tuolille!

SAVANDER (Hämmästyneenä):

Minä vakuutan neiti, että kritiikin sijalla on oleva hymni Teille!

LEILA (Pirullisesti):

Vai niin, Te kirjoitatte nykyään runoja?

SAVANDER

En, muuten kuin toisinaan kun tulee inspiratsiooni kuten tänä iltana lupaa tulevan!

LEILA

Onnittelen syntymättömän hymninne johdosta! (Kääntyy selin ja kulkee kateederia kohti.)

ALBERT (Lyhyesti):

Kiitoksia!

SAVANDER (Kumarrellen):

Ainoastaan ansion mukaan, hyvästi! (Menee.)

15 kohtaus.

Ulla. Pahlman, Leila ja Albert.

LEILA (Nousee kateederiin):

Hyvä, että meni, sillä minä aijoin nousta tälle viisauksien istuimelle ja julistaa kritiikkeri Savanderille, että hän luultavasti, jos Dante olisi tietänyt hänen syntinsä, tullaan helvetissä paistamaan pronssisessa viulun kopassa, ikuisella pianon säestyksellä, ja liemenä on oleva kaikkien konsertinantajien suolaiset kyyneleet, (innostuen) suolaiset, kirpelät, polttavat, tuliset — —

ALBERT (Keskeyttäen):

Vaiti, rakas Leila, miksi sinä nyt kiihdytät itseäsi, älä nyt viitsi!

LEILA (Nauraa ja viittoo käsillään):

Vaiti, sillä professori Miinos lukee tuomionsa! (Nauraa aivan hillittömästi ja vaipuu kateederin penkille istumaan.)

ALBERT

No, oletpa sinä hermostunut! Leila so, kas tässä vettä, juo nyt, so älä nyt viitsi!

LEILA (Nauraa):

En minä nyt vielä vettä tarvitse!

ULLA

Leila, so, älä nyt, ääni menee pilalle!

PAHLMAN (Ankarasti):

So, so tyst ny'!

ALBERT (Katsoen kelloa):

Leila, Leila, on aika mennä sisälle! No rauhoitu nyt! (Leila nousee, lopettaa naurunsa ja järjestää pukuaan, Ulla pitää peiliä.)

LEILA

No, nyt taas mennään! (Nauraa. Albert- ja Leila menevät.)

16 kohtaus.

Ulla, Pahlman, Emblundska ja Nanna.

EMBLUNDSKA

Jo se tuli taas sisään, jeess kun ne leipoo, meitin sinatuurska kuiskas tyttönsä korvaan hun sunker mykky praa, minä kuulin sen ohi mennessäni!

ULLA (Mahtavasti):

Kyllä mee se tiedetään sanomattakin. (Huomaa Nannan, jolla on orvokkikimppu kädessään.) Jassoo, Nanna, ehtoota, kuinka fiini ja kauniita kukkasia!

NANNA

Leilallehan minä ne aijoin!

ULLA (Hyvillään):

Se oli fiinisti ajateltu, se niin ilostuu niistä, äsken se juuri sai noi siltä Savanderi roistolta, mutta tietysti se pillastui!

EMBLUNDSKA

Vai kehtas se sika?

ULLA

Niin, sanos muuta, kehtas ja lupas kehua, phyt!

PAHLMAN

Vait, ei niin kovaa!

EMBLUNDSKA

Ja Pahlman antoi sen sian, en minä paremmin osaa sanoa, olla täällä, vaikka on vahtimestari!

ULLA (Ivaten):

Tietysti, se meittin pappa on aina ilman miestä!

PAHLMAN (Kiivaasti):

Vai niin, mutta minä en olekkaan mikään vahtimestari kapakan ovella, joka heittää ihmisiä niskasta kadulle, en totisesti en, minä olen sinaatin ensimmäinen vahtimestari, jaa!

EMBLUNDSKA

Mutta olis sitä sittenkin sopinut heittää!

PAHLMAN

Jassoo, jos heittämistä kaipaatte, niin teidät minä ensimmäiseksi heitän ulos! (Kiihtyen):

Mutta mitäs hittoa teillä onkaan täällä tehtävää, jumalavita, ulos senkin vanha harppu, mitä te täältä haette — —

ULLA (Keskeyttäen):

So, shsh, pappa, etkö näe että Nannalla on — —

PAHLMAN

Jaa, se ei kuulu tähän, mutta mitä hittoa tuo lohikäärme täältä hakee.

EMBLUNDSKA (Täydessä kiukussa):

Vai lohikäärme, mitäkö tekee. (Lyö käsiään yhteen ja rehentelee: ) Juu, lohikäärme tuli kertomaan, että myrkky on myrkkyä. −

PAHLMAN (Miltei huutaen):

Parasta pitää myrkyt maksassaan!

EMBLUNDSKA (Kirkuen):

Jassoo, mutta nytpä se ei pysy, kerron kiusallakin vaikkein aikonut, Leilalle kerron oitis, kun se tulee — —

ULLA (Koettaen rauhoittaa):

Herra ihme, se kuuluu sisään, mutta Jumalan tähden, mitä sinä Liina meinaat!

EMBLUNDSKA (Nenäkkäästi):

Ei mitään, myrkkyä vaan!

PAHLMAN (Rauhoittuneempana ja uteliaana):

No, mitäs se myrkky nyt olis, antaas spruutata vaan!

EMBLUNDSKA (Kiukussa yhä):

Jassoo, ei se nyt teitä tapa, mutta sille teittin fiinille fröökinälle se sopii oikein hyvin!

ULLA (Istuen):

Herra ääretön, mitä sinä Liina meinaat!

EMBLUNDSKA

Ei mitään, ei niin mitään, odotan vaan Leilaa!

NANNA (Joka on kaiken aikaa ollut hermostunut ja kuunnellut korva salin ovessa):

Mamma ei nyt huuda, se kuuluu salonkiin!

EMBLUNDSKA

Kuulukoon vaikka — —, minä puhun! Puhun! (Lyö käsiään yhteen.)

PAHLMAN (Rauhallisesti istuutuen):

No puhukaa sitten!

EMBLUNDSKA

No, — Leilan oma pappa haki Leilaa!

ULLA

Jessus!

PAHLMAN (Nousee):

Se on estettävä!

EMBLUNDSKA

No mihinkäs nyt? (Rauhallisesti):

Se istuu salissa!

ULLA

Voi, voi, ettei Leila vaan sitä näkis, se tulee närvöösiksi!

EMBLUNDSKA (Sävyisästi):

Ei siitä pelkoa se istuu sen komean kultatoolin takana, joka on vähän ton tapanen. (Näyttää kateederia):

Ei Leila sieltä voi huomata!

ULLA

Jumalan kiitos, mutta rakas Liina, ethän sinä aijo pilata tytön konserttia, ethän!

EMBLUNDSKA (Sävyisästi):

No, eihän se ollut alun pitäenkään meininki, minun vaan piti tulla siitä sinulle kertomaan, mutta kun herra Pahlman osas niin minut puhaltaa ylös semmoiseen ploosinkiin!

PAHLMAN

Anteeksi nyt, rouva Emblund, mutta kun sitä niin osaa hermostua. — Jos nyt kaikki vaan menis hyvin ohi!

ULLA

Jaa, jaa, suokoon Jumala!

NANNA

Onko Leila hermostunut!

ULLA

Herra ääretön — on!

NANNA

Pahastikin!

ULLA

No kyllä vaan!

PAHLMAN

Tyst! Nyt ne taas räpyttävät!

17 kohtaus.

Edelliset, Leila ja Albert.

LEILA (Tulee, aploodeja):

Oh, hoh, kun tuli kuuma, siellä oli niin kuuma, että minä pelkäsin pyörtyväni!

ALBERT

No, no, älä nyt rakas liiottele!

LEILA

Kauvankos sinä taas olit Pariisissa?

NANNA

Kahdeksantoista kuukautta!

LEILA

Ai, kyllä minä olin kauvemmin Mynchenissä, kuinkas se nyt olikaan Aape?

ULLA JA ALBERT (Yhtaikaa): 23 kuukautta!

LEILA

Niin!

ALBERT

Mutta mene nyt kiittämään, eivät ne anna rauhaa! (Leila menee.)

18 kohtaus.

ALBERT

No Leila!

LEILA

Jaa rakkaani!

ALBERT

Nyt tulee se konsertin paras numero, kuule Leila, laula vaan aluksi harvaan ja tummasti, hyvin tummasti, se vaikuttaa silloin enemmän uskonnolliselta!

LEILA (surunvoittoisesti):

Koetan — koetan — Nanna, onko sinulla neulaa?

NANNA

On, kas tässä!

LEILA

Tahdotko sinä kiinnittää nuo orvokit sydämeni kohdalle! (Nanna kiinnittää ne keskelle rintaa.)

ULLA

Herra ihme, eihän sydän siinä ole, vasemmalla puolellahan se, kas tässä! (Näyttää omaa rintaansa.)

ALBERT (Veitikkamaisesti):

Aij, jai, sitä pikku mammaa, on kerran ollut rakastunut eikä tiedä missä sydän on, sehän on keskellä rintaa, hiukan vasemmalle kallellaan!

ULLA (Vakavasti):

Eipäs, se ei ole totta, tuossahan se lyö!

ALBERT

Se on suuri verisuoni, joka siinä hakkaa!

LEILA (Nauraen):

Sama se missä se pieni sydän raukka on, pääasia on se, että se on olemassa ja on terve!

PAHLMAN

Niin samaa minäkin. (Nauraa.) Tässä hiljan luin lehdestä, että se eräällä akalla oli vattassa! (Nauraa. Kaikki yhtyvät.)

LEILA

Siellä sen paikka olisikin, tuntisi ehkä silloin vähemmän!

ULLA

Kyllä Aadolf tietää, että vattakin tuntee! (Kaikki nauravat.)

ALBERT (Katsoo kelloa):

Ei, mutta nyt on taas aika lähteä!

KAIKKI

Onnea, onnea vaan viime osalle! (Leila ja Albert menevät.)

19 kohtaus.

Pahlman, Ulla, Emblundska ja Nanna.

EMBLUNDSKA

Ei, kyllä minäkin nyt menen kuulemaan!

NANNA

Ja minä!

PAHLMAN

Mitäs, jos minäkin vähän kurkistaisin, miltä se sali näyttää!

ULLA

Jaa, menkää te vaan, minä en uskalla, enkä jaksa, minä jään tänne! (Haukottelee, menevät.)

20 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

Mutta montakohan pukettia ja kranssia se on mahtanut saada, tietysti ne ovat siellä forttepianon päällä, mitenkäs ne näkisi (Menee ovelle ja kurkistaa avaimen reijästä: ) Tos on yksi liljapuketti, Herra ääretön, kun ne ovat kauniit, ne pannaan salissa siihen ekyptiläiseen kukkapottaan. Herra ihme, kun niitä on paljon — äsh, kun siitä vetää, ei uskalla enään katsoa, saa vielä naarannapin silmäänsä! (Tulee takaisin: ) Jumalan kiitos, kohta tämä jännitys on ohi, kyllä me papan kanssa ollaan ansaittu hyvä illallinen! (Istuu.) Kyllä minunkin pitää ottaa klasi portviiniä, minäkin olen niin heikko, höh, höh. (Haukottelee: ) Kyllä konsertit sentään ovat ikäviä, jaa taikka hauskojakin, jos istuu sisällä, mutta enhän minä jaksa aina kuunnella sitä samaa jollottamista ja rämpytystä! (Haukottelee, on äänettömyys, äkkiä kuuluu kimakka heikko kiljahdus.)

21 kohtaus.

Ulla, Albert ja Leila.

ALBERT (Tulee kiireisesti kantaen Leilan, joka on pyörtynyt, kalpea):

Mamma, Jumalan tähden, vettä!

ULLA

Herra ihme, mikä nyt tuli, voi, voi, no missä se pappakin on, oi, oi! (Salista kuuluu sorinaa ja melua. Albert tempaa oven kiinni ja valelee Leilan ohimoita.)

ALBERT

Oi, Herra Jumala, se oli kauheinta mitä koskaan olen elänyt!

ULLA (Kiihkolla):

Mitä, mitä — voi, sano mitä?

22 kohtaus.

Edelliset ja Pahlman.

PAHLMAN (Vasemmasta ovesta pidellen päätään):

Oo, oo, hyvä Jumala, kuinka kauheata, kauheata, raakaa, voi — —

ULLA

Miten, voi, voi mitä?

LEILA (Herää, heikosti):

Isä — — i—sä!

ULLA

Menikö se laulu — »Isä» huonosti?

PAHLMAN JA ALBERT (Yhtaikaa):

Ei — — meni!

ULLA

Oletteko pois järjiltä, kertokaa!

23 kohtaus.

Edelliset, Emblundska ja Nanna

EMBLUNDSKA (Itkien):

Voi taivas, se oli petomaista!

NANNA (Istuutuu, itkee):

Ennen kuulumatonta!

ULLA

Lauloko se niin huonosti?

ALBERT

Nanna hyvä, hae Fiina ja käske noutaa lääkäriä! (Nanna menee itkien.)

Oi Leilani, pieni Leilani! (Valelee vedellä.)

ULLA

Kertokaa nyt. Jumalan nimessä. Aadolf, etkö sinä enään osaa puhua — — Liina, missä sinun kielesi on, voi, voi, voi — —

ALBERT (Tulee Ullan eteen):

Rouva Emblund, hoitakaa te Leilaa hetkinen! — Rakas mamma, se oli näin! Se oli niin kauheata, ajatelkaas, konsertti oli jo niinkuin voiton puolella, minä istuin ja soitin parhaani mukaan, se oli se laulu — Isä — mamma muistaa se Leilan ja minun laulu, oi kuinka Leila lauloi sen ihanasti värsy värsyltä —, yleisö oli aivan hiljaa, se kuunteli henkeään pidätellen, sitten tultiin siihen vienoon paikkaan siihen suloiseen värsyyn, jossa lauletaan:

Isä rakkautes tähden. älä vitso kaikkein nähden iske yössä, iske salaa rintaan haava, joka palaa!

oli niin utuisen vienoa, niin suloista, minä aivan värisin liikutuksesta ja onnesta, sillä Leila lauloi niin hyvin, mutta — —

ULLA (Kiihkolla):

Mutta!

ALBERT

Silloin nousi rehtorin kateederin takaa eräs juopunut, risoissa oleva mies ja huusi yleisölle hiljaisuuden vallitessa: »Ilman sitä, se on kumminkin minun rakas likkani, johonka minä mielistyin!» Leila kirkasi — »isä» ja kaatui pyörtyneenä minun syliini!

ULLA

Kauheata, ääretöntä! (Itkee.)

PAHLMAN

Raakalaisen teko!

LEILA (Heikosti):

Ei, ei — sillä lailla, rakkaudessaan hän sen teki, — — hän — — on — mi—nun i—sä—ni! (Vaipuu horrokseen.)

24 kohtaus.

Edelliset, lääkäri ja Nanna.

NANNA

Tapasin tohtori Marron eteisessä.

LÄÄKÄRI

Iltaa, se oli kait ankara säikähdys!

PAHLMAN

Niin, ettei vaan vikaantunut!

LÄÄKÄRI

Kaatuiko hän lattialle?

ALBERT

Ei, minä sain vastaan! (Lääkäri tutkii, kuuntelee ja pudistelee päätään, äänettömyys.)

ULLA JA ALBERT ( Yht'aikaa):

Mitä?

LÄÄKÄRI

Hyvin hermostunut, sydän lyö kiihoittuneesti ja — —

ALBERT

Ja mitä?

LÄÄKÄRI

Ja äänijänteet ehkä hiukan väsähtäneet!

LEILA (Matalalla, tummalla äänellä):

Isä, sinä et tiennyt, että rakkauskin — voi tappaa!

LÄÄKÄRI

Olisi varovaisinta viedä sairas kotia suljetussa vaunussa, sillä ääni voisi olla vaarassa!

ALBERT (Tyrmistyen):

Niin, voisiko se olla mahdollista?

LÄÄKÄRI (Rauhoittavasti):

Tosin sattuu joskus, että joku peljästyksestä ja rasituksesta alkaa änkyttää —

ALBERT (Epätoivossa):

Ei, jei, ei —

LÄÄKÄRI

Rauhoittukaa, toivottavasti ei tässä ole siitä kysymystäkään!

ALBERT (Itkien):

Siis ääni on mennyt!

LÄÄKÄRI

Sitä ei ole kukaan sanonut, rauhoittukaa toki!

ALBERT (Langeten äitinsä kaulaan itkien):

Äiti, suuri ääni on sortunut!

ULLA

Älä nyt, tohtorihan sanoo, ettei se ole totta!

LEILA (Matalalla, soinnuttomalla, äänellä):

Rakkaus antaa — — rakkaus anastaa — — kaikki, — kaikki otti i—sän rakkaus!

PAHLMAN

Isän viha!

LEILA (Heikosti):

Ei, niin, ei — — se oli i — sän rak-kaus!

ALBERT (Itkien):

Koskaan ei soi särkynyt sävel! (Esirippu.)