Part 1
language: Finnish
ILVOLA
Eläinopillinen runovalikoima
Kokoilleet
EINAR FIEANDT ja HELMI KROHN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
SISÄLLYS:
Alkusana. Aamukahvin ääressä. — Immi Hellén. Eläinten junamatka. — Jalmari Finne. Eläinten tavoista. — Z. Topelius. Ensimmäinen leivo. — Kaarlo Kramsu. Heheijaa. — Alli Nissinen. Hiiri. — Max Oker-Blom. Hiiri ja katti. — Kanteletar. Hiiriä pyydystämässä. — Immi Hellén. Hirvenhiihäntä. — Kanteletar. Hopoti. — Suonio. Hui, hai, kili. — Suonio. Hus sika metsään. — Kanteletar. Hämähäkki. — Joulukontti. Härkä ja poika. — Z. Topelius. Iloinen giraffi. — Arvid Lydecken. Itikoiden iltavirsi. — A. Rytkönen. Joutsen. — J.L. Runeberg. Joutsenet. — Otto Manninen. Jänis. — Kansanlaulun mukaan. Jänis. — Suonio. Kaksi kumppanusta. — Pääskynen. Kana. — Suonio. Kananpoika. — Suonio. Kanini. — Suonio. Karhunnahka. — Juhani Aho. Kaunis varsani. — Z. Topelius. Ken söi kesävoin? — Kanteletar. Kepponen. — Arvid Lydecken. Kettu ja etana. — Suometar. Kettu ja korppi. — A. Oksanen. Kettu ja kukko. — Z. Topelius. Ketun kiitos. — Arvid Lydecken. Kevätlintuja. — Aune Krohn. Kiiltomato. — Muk. Kallio. Kissa. — Suonio. Kissa ja hiiri. — Suonio. Kissa ja tyttönen. — Z, Topelius. Kissa kokkina. — Minna Krohn. Koiranpentu. — Suonio. Korppi ja kyyhky. — Larin Kyösti. Kotiahoilta. — Valter Juva. Kotiopetusta. — Pääskynen. Kukko. — Suonio. Kukko ja hanhi. — Suonio. Kukon ja kanan saunamatka. — Kanteletar. Kuu kiurusta kesään. — O. Vuorinen. Kyyhkynen. — Suonio. Kyyhkynen kylpee. — Hilja Haahti. Käelle. — Kanteletar. Leivo. — O. Vuorinen. Lepo, lepo lehmäni. — Kansanlaulu. Linnunpesä. — Immi Hellin. Linnunpesä. — Pääskynen. Lintuin käräjät. — Kanteletar. Lintujen ääniä. — Pääskynen. Lintunen ikkunaruudun takana. — Z. Topelius. Lintuselle. — J.L. Runeberg. Luojan kukku. — Kanteletar. Marakatin markkinat. — Tyko Hagman. Marjapuuni. — J.H. Erkko. Matkakumppanit. — Z. Topelius. Matkalaulu. — Jukolan Juhani. Mehiläinen. — Joulukontti. Mehiläinen ja kyyhkynen. — A.M. Lenngren. Mehiläisen kosto. — Tyko Hagman. Meni akka metsään. — Kanteletar. Mielevä Mirkka. — Hilda Käkikoski. Mikon onkiretki. — S. Calammus. Miksi kana kengittä? — Muk. A.K. Minne jouduin? — Immi Hellin. Minä olen kissa... — Valter Juva. Mirrien marssi. — Joulukontti. Mirri sairastaa. — Samuli Suomalainen. Moppe. — R. Calamnius. Musti. — Suonio. Muuttolintujen laulu. — E. Törmänen. Mä, mä, mää? — Suonio. Nasku, nasku porsahat. — Suonio. Oravan jäljillä. — Larin Kyösti. Oravan pesä. — Immi Hellin. Osaatko lukea? — Immi Hellin. Paimenen laulu. — J.H. Erkko. Palvelin minä rikasta miestä. — Kanteletar. Peippo. — Suonio. Perhosen satu. — J.H. Erkko. Pesäänsä suojaava lintu. — Larin Kyösti. Pieni kala. — Pääskynen. Pikku juttu. — Alli Nissinen. Poika ja koira. — Muk. A. Rytkönen. Pääskynen. — Alli Nissinen. Pääskyselle. — J. Mustakallio. Pääskyselle. — F.P. Kemelli. Pääskyset saapuvat. — Arvid Lydecken. Rakki ja metsäkoira. — Z. Topelius. Riikinkukko. — Arvid Lydecken. Ruisrääkkä. — Larin Kyösti. Saksanhirvet. — Pääskynen. Sammakko. — J.H. Kellgren. Satakieli. — Muk. Arvi Jännes. Simpukan tarina. — Aapo Pärnänen. Sinne meni! — Samuli Suomalainen. Sirkan häämatka. — Eino Leino. Sirkka. — Kallio. Sorsaparvi. — Suonio. Sorsat. — Suonio. Suden kiitos. — Arvid Lydecken. Tipu, tipu kuuleppas. — Suonio. Tohtorin luona. — Tilhi. Turvaton. — Hilja Haahti. Tuu, tuu, tuu! — Suonio. Tyttö ja kissa. — Suonio. Tyttö ja kissanpoikaset. — Pääskynen. Valokuvaajassa. — Immi Hellen. Varpunen. — Suonio. Varpunen ja hevonen. — Z. Topelius. Varpunen joulu-aamuna. — Z. Topeliuksen muk. Vasikka. — Suonio. Vieraisilla. — Immi Hellin. Yrjö, Musti ja Mirri. — Joulupukki. Yökkö. — Länkelä. Arvoituksia. Sananlaskuja.
ALKUSANA.
Minkä kuvana näkee tai runona kuulee, se syöpyy poistumattomaksi mieleen. Kuvastojen täydennykseksi on Ilvola aiottu. Tutustukoon lapsi jo varhain siihen eloa sykähtelevään kuvaan, jonka kirjailija luovana taiteilijana on saanut luonnosta.
On sanottu, että ainoa yhdysside nykyisten oppiaineitten välillä on hihna, jossa poika kantaa koulukirjojaan. Olkoonpa Ilvola tässäkin suhteessa askel yhteistyöhön oppisuunnitelmamme eri aineiden kesken. Tyydyttäköön se lopuksi sitä alkeellista rytminkaipuuta, joka jo pienessä lapsessa esiintyy, ja valmistakoon se nuoren mielen alttiiksi myöhäisemmällä iällä vastaanottamaan runouden suoman tyydytyksen.
Helsingissä toukokuulla 1924.
E.F. ja H.K.
AAMUKAHVIN ÄÄRESSÄ.
Kukko:
Hyvää huomenta, punahilkka! Miltäs se maistuu kahvitilkka?
Kana:
Ah, se on aivan liian kuumaa, Kieltäni polttaa, päätäni huimaa.
Kukko:
Kahvi on hyvää — mitä mä kuulen Huonolla tuulella, rouvani, luulen.
Kana:
Eipä se olisi kumma lainkaan, Voi mitä unissa nähdä sainkaan!
Kukko:
Kerro se mulle, kullanmuru, Kertoen aina haihtuu suru.
Kana:
Mull’ oli piilossa pesä uusi, munia siinä jo viisi, kuusi. Lapset sen löysivät, ai, ai, ai! Rintani haikean haavan sai.
Kukko:
Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta, Eihän se ollut edes totta.
Immi Hellen.
LAULU ORAVASTA.
Makeasti oravainen Makaa sammalhuoneessansa; Sinnepä ei Hallin hammas Eikä metsämiehen ansa Ehtineet milloinkaan.
Kammiostaan korkeasta Katselee hän mailman piirii, Taisteloa allans' monta; Havu-oksan rauhan-viiri Päällänsä liepoittaa.
Mikä elo onnellinen Keinuvassa kehtolinnas'! Siellä kiikkuu oravainen Armaan kuusen äitinrinnass': Metsolan kantele soi!
Siellä torkkuu heiluhäntä Akkunalla pienoisella. Linnut laulain taivaan alla Saattaa hänen iltasella Unien Kultalaan.
Aleksis Kivi.
ELÄINTEN TAVOISTA.
Ain' olkoon jalopeuran jalous, miehuus sulia, vaan et kuin tiiker' julmaks saa verenjuojaks tulla. Kuin kyyhky ole siivo, kuin lammas lauhkea, kuin aasi älä tuhma, kuin kissa kavala. Ain' ole uskollinen kuin koira ihmisellen, vaan älä imartele kuin koira lieherrellen. Iloinen ole, vilkas kuin lintu laulukieli, ja viisas, älä viekas kuin kettu myrkkymieli. ykspäinen älä ole kuin härkä jörö on. Kuin joutsen puhdas ruumiis ja sielus olkohon. Kuin kala ole vaiti, jos kuulet salaisuutta. Ja oravasta opi liikkeissäs sukkeluutta. Kateudest' älä halkea kuin teki rietas konna. Pelosta älä värjy kuin jänis miehuutonna. Käy eespäin, älä taapäin kuin rapu, kulkeissasi, Äl' ole susi ahne, äl' liukas ankerjas, äläkä sika rietas. Kakspäinen älköön kieles kuin käärmeen kieli olko. Sun pyrkiköhön mieles taivasta kohti aina kuin kotka kohoomaan. Äl' loio laiskotellen kuin karhu luolassaan. Kuin hevonen sä ollos rivakka, virkku vainen, ja älä vitkastele kuin hidas etanainen. Kuin riikinkukko älä vaan vaatteillasi loista. Kas kalkkunata pöyhkää! Sun tapas olkoon toista. Äl' apinana matki. Jos olet nuori vielä, äl' yhdy korpin huutoon, vaan laula leivon kiellä. Sa ota muurahaisen vireydest' yllykettä. Kukasta karvaast' ime kuin mehiläinen mettä. Lujaksi työsi tee, kuin korallien luoma, min vuosisadat kestää. Nää kaikki hyvin huomaa, oi ihminen, sä jaloin, ylevin elävistä! Näin luontokappaleista sä opit hyödyllistä.
Z. Topelius.
ENSIMMÄINEN LEIVO.
Jo soi sun äänesi, leivonen, vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, ja lumen peitossa maamme, iloiten ilmassa viserrät: »Kevähän kohta me saamme!»
On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden vois tuloa toivoa riemuiten keväisten lämpöisten säiden, unohtain kauhua tyhjyyden, ja hallojen turmioita, haaveilla paistetta päivyen ja niittyjä vihannoita!
Kaarlo Kramsu.
HEHEIJAA.
Heheijaa, heheijaa! Ken ruohossa leijaa? Ken tossuitta tepsii ja kengittä kepsii? Se harmaja kana on naapurin herran. — Näin suutarin luokse se marssi jo kerran ja kengät se tilas. — Mut suutari pilas ne saappahat aivan kun lestiä puuttui. — Niin suutari suuttui ja vierasta sätti: sen kengittä jätti.
Alli Nissinen.
HIIRI.
Kun illan varjot lankeaa ja hämy hiipii tupaan, niin joku hiljaa hipsuttaa ja liikkuu ilman lupaa.
Se on niin pieni harmaja ja pehmyt villasukka. Se öinen hipsustelija on pieni hiirirukka.
Se etsii leivänmurua, kun nälkä näykkii suolta. Ja siit' on sillä surua ja sydän täynnä huolta.
»Kenties pienen kannikan luo reiän, alle kaapin sä kätkit mulle, makean, sen siitä köyhä saapi!»
Ja nokka pieni kohoksen: »Ah, tätä herkkupöytää!» Kun kaapin alta sirusen se iloksensa löytää.
Se kepeissä kengissään nyt leivän luokse hyppää. Sen sieppaa sievään käpälään ja suuhun heti nyppää.
Se jauhaa pikku hampahin, se jyrsii, järsii salaa, ja vielä huomiseksikin se säästää pari palaa.
Nyt kipin kapin kiipeää se kaapin laitaa jyrkkää, On toimessa nyt häntä, pää ja takajalka tyrkkää.
Ja kaapin korkeudesta on laaja näköala. Kas, siellähän on vuoteessa se hellä avustaja.
Sua kiitollisna katsastaa ja suorii viiksiänsä. Vaan konsa päivä sarastaa, se rientää reikähänsä.
Max. Oker-Blom. Suom. Immi Hellen.
HIIRI JA KATTI.
Hiiri metsähän menevi, lyhytjalka lynsyttävi, pikku kelkkanen perässä, pikku kirves kelkkasessa. Päätyi katti kannon päähän, kannon päähän katsomahan: »Minne menet hiiri rukka, lyhytjalka lynsyttelet?» »Metsähän menen poloinen, korpehen kovaosainen.» »Mitä siellä tekemähän, kuta raukka raatamahan?» »Lehtikoivun leikkomahan, puun sorian sortamahan.» »Entäs kuolet koivun alle, puun sorian sortumille?» »Pistäyn mä puun rakohon, koen mennä maan rakohon.» »Entä nälkäki tulevi; mitä siellä syöäksesi?» »Syön mä koivun kuoruisia, puren haavan kettusia.» »Entäs turpuvi mahasi, vatsa paisnvi pahaksi?» »Puhkasen ma puikkosella, tärähytän tähkäsellä.» »Entäkun veri tulevi?» — »Veren tullaki pitävi.» »Entäkun kivistelevi?» — »Voitelen ma voikkosella.» »Mistä saat sa voikkosia?» — »Akan vanhan vakkasesta.» »Mistä vanha akka saapi?» — »Nuoren neien lippahasta.» »Mistä nuori neiti saapi?» — »Nuoren lehmäsen nisästä.» »Mistä sitä nuori lehmä?» — »Korehista korttehista, tuorehista turpehista, vihannista mättähistä, helyheinän hepsusista, luojan pitkiltä pihoilta, kaikkivallan vainioilta.» »Sen vainen valehtelitki; vaan ma nyt sinun opetan, ettet totta toisen kerran mua syöttele sanoilla.» Siinä kohta kourihinsa, kääppäsi käpälihinsä, tappoi hiiren hirviästi, ja kaotti kauhiasti. Siihen loppui hiiren virsi, katkesi katin tarina.
Kanteletar.
HIIRIÄ PYYDYSTÄMÄSSÄ.
Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri, tuopa on oikein lystikäs hiiri, sarvetkin päässä on sankarilla juuri kuin pässillä puskurilla. Oivan paistin ma siitä saisin, kun siihen koskea uskaltaisin.
Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä, ovatkin hiiriä pyydystämässä! Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä, näin kaunisko takki ois hiirellä yllä? Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat? Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat! Koitappas koskea, sarvilla pukkaan ja kynteni isken pörrötukkaan. Oon suurempi herra kuin hiiri vainen, min' olen koppakuoriainen.
Immi Hellén.
HIRVENHIIHANTA.
»Mie olen hirven hiihannassa, jalopeuran jaksannassa. »Onko hirviä salossa, onko nähty näillä mailla?» — »Onpa hirviä salossa, onpa nähty näillä mailla, oiva hirvi liinaharja; täss' on käynyt tään kesosen meiän herran heinikossa, nähty on kanssa kaalimaassa. Paljo on pahoa tehnyt, syönyt heinät, maannut marjat, kaikki kaalinpäät kalunna, jost' on vaikia valitus ylitse koko kylämme. Tapa kohta kun tavannet, lyö'pä päähän, kun sa löyät, noua häntä nuolellasi, jonahuta jousellasi, tahi laske laahingilla, pyyä pyssysi kerällä!»
Kanteletar.
HOPOTI.
Hopoti, hopoti, hopotihoi! Varsa hypäten hirnuu, hopoti, lopoti, lopotiloi! Voita Valpuri kirnuu. Voin minä voitelen leivällen, leivän vien minä varsallen, sitten ei varsani pelkää! — Hei! jopa pääsin mä selkään!
Kopoti, kopoti, kopotikoi! Joutuhun, varsa, nyt juokse. Hopoti, hopoti, hopotihoi! Vie minut mummoni luokse. Yli vuorien harpataan, poikki merien kaalataan. Mummo kakkuja paistaa, tekisi mieleni maistaa.
Suonio.
HUI, HAI, KILI.
Hui, hai, kili, sinä hulivili! Missä on sarves? Kylläp' olis tarves, kun jo lähdet pökkisille, emän kanssa voittoisille.
Suonio.
HUS SIKA METSÄÄN.
Hus sika metsään! Mitä sika metsässä? Tuomahan marjoja punaisella pussilla, sinisellä silkillä, korialla kontilla, vaskisella va'illa, kultaisella kuppisella, maalatulla maljasella.
Kanteletar.
HÄMÄHÄKKI.
Vetelen verkkoja, lankoja laitan, konnia koukkuhun pyydän — kiusantekijät kahdeksi taitan, syylliset suuhuni syydän.
Joulukontti.
HÄRKÄ JA POIKA.
Löi lapset nurmella leikkiään, siell' lypsi eukkonen lehmiään, Savussa vasikat ees-taas juoksi, ei tohdi itikat tulla luoksi.
Venyipä nurmella mulkoillen myös härkä leveänaamainen. Sen luo käy poikanen pienokainen: »oletpa hirveän tuumaavainen mitäpä nyt sinä mietit noin, tulet tuiki viisaaksi piakkoin?»
Mut' härkä mylvien vastaa: »Täällä niin pehmyt maata on sammalen päällä. Syön tässä ruohoa aamuin, illoin. En mitään minä mieti silloin.»
Z. Topelius.
ILOINEN GIRAFFI.
Oli kerran Afrikassa laihanlainen, keimaileva giraffi-nuorukainen aina suuresti huolissaan pitkän pitkästä kaulastaan.
Tuumaili öisin ja päivin ja illoin: mitenkä kaulani kaunistan ja milloin? Vihdoin päätti hän lainan nostaa, kauluksen ja kirjavan kaulahuivin ostaa!
Siitä sitten lysti kasvoi koko Afrikassa, hassumpaa ei koskaan vielä nähty maailmassa. Viisisataa neekeriä heti nauruun kuoli, giraffi vain mielissänsä huuliansa nuoli.
Arvid Lydecken.
ITIKOIDEN ILTAVIRSI.
Ii, ii, itikaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin.
Ii, ii, itikaiset hyörivät kuin hullut, Maijan marjaposki on kuin sodasta ois tullut.
A. Rytkönen.
JOUTSEN.
Kesäisen illan kullasta, säteillen onneaan, tuo vaipui joutsen valkea joelle joikumaan.
Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, yökaudet kuinka päivän koi unensa unhoittaa.
Kuin varjot siell' on runsahat all' leppäin, koivujen; kuin salmet kullan-soiluvat ja vesi vilpoinen.
Siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' ompi unhoittumaton se uskollisten maa.
Noin vieri vettä, rantoa ylistys koruton, ja joutsen vasten rintoa jo joikui puolison:
Vaikk' eipä elos unelma käy vuosisatain taa, sait laulaa Suomen suvessa, sen aalloill' armastaa.
J.L. Runeberg. Suom. 0. Manninen.
JOUTSENET.
Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui, kun aurinko nuorna nousi, yöt Pohjan kun punastui.
Lumikaulat kaartehin ylpein veen kuultoon kuvia loi; povet aamun kullassa kylpein ne outoja unelmoi.
Vain joskus onnensa julki ylen suuren ne joikuivat, ja soinnut aalloilla kulki niin aavistuttelevat
kuin hyminä huomenkelloin salokappelin kaukaisen; ja aallot vienosti velloin ne kantoi kaikua sen.
Ne rauhassa souti ja solui suven kerkeän kestämän, jonot lumme-valkeat jolui syvän päällitse päilyvän.
Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muisto jo vain, kukat laulavat lainehitten, unet valkeat ulappain.
Ne matkasi päivänmaihin; viel' loistava siipi loi kuvan viimeisen alle kaihin, mi aallon jo kammitsoi.
0. Manninen.
JÄNIS.
Jänis pikku poikanen hyppäs korkeelle vuorellen, Miks' ajetaan, miks ajetaan koirain kanssa aina vaan?
En ole käynyt sun laihossas, en ole syönyt sun kaurojas. Miks ajetaan, miks ajetaan koirain kanssa aina vaan?
Kesäll' olen harmaja, talvell' olen valkea. Miks ajetaan, miks ajetaan koirain kanssa aina vaan?
Suuni ompi ristissä, korvani on pystyssä. Miks ajetaan, miks ajetaan? koirain kanssa aina vaan?
Lehti on mun ruokani, lumi on mun juomani. Miks ajetaan, miks ajetaan koirain kanssa aina vaan?
Vereni on sakea, lihani on makea. Siks ajetaan, siks ajetaan koirain kanssa aina vaan.
Kansanlaulun mukaan.
JÄNIS.
Mun pupu jänöni pienoinen, kuink' olet hieno ja pehmoinen! Kuink' korvas on pitkät, taitais luulla sun voivan virstojen päähän kuulla. Ja kehräsilmäs ne melkein on suuret kuin lumpeen lehdet tai nauriin juuret.
Nyt katselet maahan, nyt taivahalle, nyt vasempahan, nyt oikealle, vaan etpä näe kuin Mirri häijy sun henki parkaas hiipien väijyy. Ma pelkään, pupu, sä saanut lienet, kyll' isot silmät, mut aivot pienet!
Suonio.
KAKSI KUMPPANUSTA.
Tuolla riippakoivuin alla niemen kainalossa muinoin kaksi kumppanusta eli sovinnossa: toinen Halli luppakorva, toinen pikku Heikki; aamut, illat yhtenänsä kesti heillä leikki.
Ken voi kaikki kertoella ilot ystävysten, kun he vieri ruohikossa aina vieretysten? Toisinaan taas kilpaa juostaan, että tomu tuiskii: Halli eellä, Heikki seuraa, että hiukset huiskii.
Öin ja päivin luopumatta ovat toisistansa. Yhdess' aina leikkiessä, tositoimissansa; yöllä Halli uskollisna Heikin luona makaa, Heikki päiväll' ystävälleen torttujansa jakaa.
Heikki käypi lukemahan, totinen ja vakaa, vetää uuden aapiskirjan ison kaapin takaa. Pöydän ääress' istuu sitten mielell' ahkeralla: Halli, kuono käpälillään, lepää pöydän alla.
Päivä oli heltehinen kerran kesäkuussa. Uiden Heikki loiskutteli vettä joensuussa; virvoitettuna jo vihdoin poika pyrki rantaan, painoi pienet jalkasensa pehmoisehen santaan;
aikoo ottaa vaattehensa, ensin tarttuu paitaan, — sen hän oli ripustanut vihriäiseen raitaan. — Mutta katso! Riihatonna, niinkuin villikissa. Halli rientää pitkin rantaa, housut hampahissa.
Heikki heti juoksemahan eikä muista paitaa; poika parka hikoellen kiirehtii min taitaa; turhaan huutaa ystäväänsä, turhaan toruu Heikki; juoksu tää, se Hallista on oivallinen leikki.
Ilman aikojaan ei heitä Halli saalistansa; Heikki vasta pellon päässä saa sen kourahansa. — Hetken päästä ompi taasen rauha rakentunut, ystävyys vaan vahvemmaksi jälleen vahvistunut.
Pääskynen.
KANA.
»Kaa, kaa, kana, onko muna uusi? Paljonko se maksaa?» — »Penniä kuusi.» — »Huh sit' en jaksa.» — »Penniä kaksi.» — »Heitä halvemmaksi.» — »Yhden pennin.» — »Annas tännen.»
Suonio.
KANANPOIKA.
Kananpoika juoksi metsään yksinään; kana turhaan luoksi kutsui tytärtään; totellut ei tyttönen. — Tuli haukka, koppas sen, — kukko-vaari huusi: »Kykkerikyy! Tyttären syy!»
Suonio.
KANINI.
»Kuinka näin olet valkoinen, jänö lumien karvainen? Eihän nyt enää talvea kestä. Vai jok' on tapa nyt pupuja pestä, siksi kun heistä lähtevi harmaa? Niinpä sullekin tehty on varmaan.» —
»Jänöks mua ei kutsutakaan; jänösen serkku ma lienen vaan. Kani on nimeni, sitä kuulen, kotipupunen myös, niin luulen. Enkä mä muuttele karvojain; sen pidän värin, min kerran sain. Kesän, talvenkin valkoisena, ain' olen kilttinä, kaunoisena.»
Suonio.
KARHUNNAHKA.
Kaksi poikaa puuttehessa rahan möivät naapurilleen karhun nahan. Oli kaatamatta karhu tosin vielä, mut ammuttaisiin pian kyllä metsätiellä; se jo oli nähty, iso niinkuin heinähäkki. »Siitä tulee teille pulska rekitäkki.» Niin pojat kehui, kaupat tehtiin, lyötiin kättä ja juostiin metsään viipymättä. Olalla oli kummallakin pyssy, päässä metsämiehen töyhtömyssy.
Jo puhellessa näkyy karhu, suurenmoinen. Puuhun kiipee heti poika toinen, toinen, vaikka sydämensä sätkähtää, mahallensa maahan mätkähtää. Hän on kuullut ettei karhu tapa, kun on maassa suorana kuin vapa. Hän ihan hiljaa on, ei virka mitään ja hiiskumatta henkeänsä pitää.
Karhu tulee luokse, kuolleheksi luulee, kääntää poikaa käpälällä seljälleen ja suulleen, nuuskii, haistaa, nenää maistaa, pistää turvan henkireikiin, tarkastelee eestä takaa: »Raatohan se onkin, joka siinä makaa, hyi kun haisee.» Sen sanottuaan karhu lähtee, ja pian metsä hänet peittohonsa kätkee.
Puussa ollut maahan loikkaa, puhuttelee karhun nuuskimata poikaa: »Mitä karhu korvahasi kuiskas?» »Viisainta on karhu ensin kuoliaaksi lyödä ja vasta sitten nahka naapurille myödä.»
Juhani Aho.
KAUNIS VARSANI.
Mun varsan' on niin sorja ja kaunis käynniltään, mun varsan' on niin norja ja liukas liikkeissään. Jos ohi pyrit milloin, se eipä laskekaan. Sen vilkkuu korvat silloin, se kuopii jalallaan.
Miel' ajeloon on mulla, mut haast' ei tulekaan se rengin huutelulla, sen itse noutaa saan. Se muist' ei koskaan huoli, sen itse suitsitan, ja sitten niinkuin nuoli kiidämme matkahan.
Z. Topelius.
KEN SÖI KESÄVOIN?
Ken söi kesävoin? — Kissa söi kesävoin. Missä kissa? — Aitan alla. Missä aitta? — Maahan kaatui. Missä maa? — Vetehen vieri. Missä vesi? — Härkä särpi. Missä härkä? — Niityllä. Missä niitty? — Viikate vilahti. Missä viikate? — Kannon päässä. Missä kanto? — Toukka kaivoi. Missä toukka? — Kukko nokki. Missä kukko? — Kuusosessa. Missä kuusi? — Kirves kaatoi. Missä kirves? — Seinän alla. Millä sieltä saatanehe? — Haapaisilla halkosilla, korennoilla koivuisilla.
Kanteletar.
KEPPONEN.
Oli kaksi apinata, iloisia molemmat. Monta tuumaa mielessänsä hautoivat nuo veitikat.
Toinen oli Filistiina, toinen Jonte nimeltään. Oksallansa auringossa istuivat he mielissään.
Vanha setä virtahepo kulki ohi tuumissaan. — Jonte, mennään ratsastamaan! — Sisko kulta, mennään vaan!
Kiipesivät hevon selkään. Hepo huusi: — menkää pois! — Kutti, kutti, kirkui Jonte, miks'et täällä olla sois?
Virtahepo tuumi hiljaa: — Kutti itsellenne vaan. Jokeen heitän teidät kohta. — Läksi sitten juoksemaan.
Jokeen sukelsi kuin saukko, veteen jäivät apinat. Märkinä ja nolattuina uivat rantaan veitikat.
Arvid Lydecken.
KETTU JA ETANA.
Pahan ilkinen etana, mato musta, maanalainen, työnsi päänsä tunkiosta, nosti nokkansa noesta, kehui kulkulla kovalla, kuinka taisi taikaukset, luvut kaikki lääkäritten.
Kettu kuuli kelvollinen, joka luikahti likeltä; sanoi toukalle sanalla: »Ensin paranna pahasi, omat vammas voitehilla, poies poista puutoksesi, ennen kun sä ennakolla muitten vikoja vihellät, loihdit muitten loukkaukset, tulet toisten tohtoriksi.
Suometar.
KETTU JA KORPPI.
Aamuisissa alkoi olla päivä, aholla kun juoksi kettu-räivä, joka etsi aamu-suurustansa, sillä nälkä kurni suoliansa, kuin ei eilis-päivän syömisistä ollut paljon yhtään virkkaamista.
Triossapa nyt keksi korpin puussa, joll' ol' aika juustokyörä suussa; vesi kiehahtavi kielellensä, ja hänelle iski mielehensä: »Milläs keinoin juuston tuolta saisin, jospa häntä hiukan narrajaisin!»
Ei oo millänsäkään, eikä juokse, hiljalleen vain astuu korpin luokse, ja sanoo lähelle tultuansa, hunaja ja nöyryys huulillansa: »Hyvää huomenta, herr Korppeliini! Voi, kuin teidän paitanne on viini! Meillä muill' on päällä nahkatakki, mutta teill' on ihan kiiltomusta rakki, teill' on myös jalassa saappahaiset, joiss' on alla aika anturaiset, sormukset soreat sormissanne, rengas kumpasessai korvassanne; miestä kauniimpaa ja pulskempata ilman alt' ei taideta tavata; ja kuin ain' isommissa suvuissa laps' on harjoitettu lauleluissa, niin ajattelee typerä pääni, että teilläkin on kaunis ääni, käen sekä leivon voittaisitte, jos vaan laulamahan antausitte.»
Korppikos hyväksyi kiitostansa, laulaja muk' oli luulossansa, rykäsi — ja äänen raikahutti, että kangas toisen kaikahutti; juustopa pudota putkahtavi, ketun suuhun suoraan sutkahtavi, ja kun korppi kaikkein ihmeheksi luuli laulaneensa, niin hän keksi, ett' ol' suurus suustansa pudonna, keksi kuinka kettu, Lemmon konna, poies juosta pötki juuston kanssa, ja hänelle nauroi juostessansa.
A. Oksanen.
KETTU JA KUKKO.
Kettu:
Mull' arvoitus on. Kuka arvaa sen?
Kukko:
Min' arvaan. Virkappa, kultasen'!
Kettu:
Ken pöyhkänä antavi itseään niin narrata, että sit' itkee hän? Ken elukoista on viisahin? Ja kellä se ruoka on herkkuisin? Se arvoitus vaivaa päätäs' aivan. Käy tänne. Poistan suita vaivan.
Kukko:
Ai, kuinka sa runnot ja kynsit vain!
Kettu:
Niin, kukko, sa nyt olet kourissain. Nyt selvitän arvoituksenkin: elukoista se kettu on viisahin. Minä juuri, tyhjiä juoruillen, näin hankin atrian herkkuisen. Mut pöyhkä, jok' antavi itseään niin narrata, että sit' itkee hän, se sin' olet, kukko ystäväin! Ja senvuoks suuhuni syön sun näin.
Z. Topelius.
KETUN KIITOS.
Viekas Kettu Repolainen luisen törrin kurkkuun sai, juoksi suoraan Kurjen luokse huusi vaivoin: ai, ai, ai, tohtori, nyt auta, auta, Repo rukkaa uhkaa hauta!
Kurki katsoi, väänsi, käänsi, pälkähästä pelasti. Repo siinä vallan toipui, äkkipikaa parani. — Nytpä jälleen haastaa jaksaa, virkkoi kurki, — sietäis' maksaa!
Viekas Kettu Repolainen sirppi silmät sirpilleen: — Maksaa! totta tosiaankin olen hölmö, jos niin teen. Pääsi oli kidassani enkä purrut sittenkään, kiitä, koito, onneasi, että säästyit elämään.
— Morjens! päätti Repolainen, juoksi sitten kotiaan. Vähäinen on palkka mainen, ketun kiitos toisinaan!
Arvid Lydecken.
KEVÄTLINTUJA.
Kevätlintuja ilmassa leijaa, joka oksalla laulaen heijaa: tirlit, tirlit, tit, tii! Ken käsitti lintujen kielen, kuka ymmärsi vienojen mielen? Mitä lie: tirlit, tit, tii?
Joku tuumii: riemua pelkkää koko metsä soipi ja helkkää: tirlit, tirlit, tit, tii! Mitä toinen riemuksi luulee, siinä toinen kaihoa kuulee — mitä lie: tirlit, tit, tii?
Se on kaikki, mit' aatella taidat, ilot avarat, murheet kaidat: tirlit, tirlit, tit, tii! Se on keväin: »Terve!» ja »tule!» ja syksyin: »Muistohos' sule!» — Tirlit, tirlit, tit, tii!
Aune Krohn.
KIILTOMATO.
Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan, yli kedon tienohissa tietämätön loistostaan.
Suloisesti tätä tähti katsoi korkeudestaan; kätköstänsä käärme lähti myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta! Miksi syyttä surmattiin? — »Syyttä», sanoi käärme, »mutta miksikä se loisti niin!»
Muk. Kallio.
KISSA.
Vieraita käkee! Kissa ne näkee virstan kahden takaa, tuolta puolen hakaa, sukii päänsä sileäksi, pesee kääpät kiiltäväksi.
Olkoon myös se sun työs, että nähtäis kilttiseksi, mamman muru siivoiseksi.
Suonio.
KISSA JA HIIRI.
Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin: »Hiiri, kuules hiironen, tule tänne leikkiin!
Kumpi meist' on vikkelin, sitä pitäis koittaa; emä lupas rinkelin sille, joka voittaa.»
Hiiri hupsu kovin on ahne rinkelille; jääd' ei malta loukkohon, lähtee kilpasille.
Juosta vilisteltihin; ensin kerkes hiiri. Saiko palkaks rinkelin? Ei — vaan paistin Miiri.
Suonio.
KISSA JA TYTTÖNEN.
Tyttönen:
Kissa, et kynsiä saa mua noin. Käpäläs näinkö mä saada voin? Kintaiss' ei saa neuloja käyttää.
Kissa:
Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää. Muista vain, sin' et myöskään saa kissaas noin kovin kouristaa.
Vieläkin kouristi tyttönen. Kiusaa näin teki kissallen. Kissa se kynsäsi uudestansa. Vuosipa verta nyt virtanansa. Aikomus ei paha kummankaan. Ystävät olivat ainiaan.
Z. Topelius.
KISSA KOKKINA.
Riens' aamulla Liisa torillen, mutt kotona kissa poloinen nyt herää aamu-unestansa ja luulee seurassa olevansa. »Miau, miau, hyvää huomenta! Muistatko, Liisa, suurusta? Ma nälkään näännyn, usko se vain, kun eilen ruuatta olla sain.»
Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on, ja kovin on Missinen onneton. Mut silmät kun oikein auki saa, hän padan liedellä oivaltaa, ja aate jättiläissuuruinen nyt valtaa mielen Missisen: »Ma pukeun Liisaksi paikalla ja häärin emännän toimissa.»
Ja neitsyn huiviin ja hameesen nyt pukeutuu herra Missinen, ja padan etehen asettuu niin arvokkaana kuin kuka muu: »Mut täytyyhän kokin maistella eik' ateriaansa pilata.» Vaan kova onni! — jo kolkuttaa, siis täytyy meidänkin lopettaa!
Minna Krohn.
KOIRANPENTU.
Voi, voi Renttu penikkaa, tuota villiveitikkaa! Virsun' on vienyt, sukkani syönyt, repi liinan repaleiksi, — hameen kaiken kappaleiksi.
Oisit vaattees korjannut kiltti-tyttösenä, eip' ois Penttu tavannut, kaikk' ois eheänä.
Suonio.
KORPPI JA KYYHKY.
Musta korppi kaarsi, kiersi, kaarsi korkealla, kyyhkynen se kuherteli pienen lehden alla, kurja korppi matki pienen kyyhkyläisen kieltä: »älä pieni valko kyyhky pelkää korpin mieltä, minä lensin leyhyttelin aamun maita kohti, silloin aatos valkea mun siipiäni johti, en ma janoo julmin juonin pienen linnun verta, tahdon liitää matalalla rauhan suurta merta! Sini-ilmain kuningas ma tahdon sulle olla, kaikki riidat ratkaisen ma sulosovinnolla, katsos, kuinka hiljainen nyt minulla on lento, tule pienen lehtes alta, kyyhkyläinen hento!»
Pieni kyyhky kuunteli nyt ihastuen hetken, sittenpä se virkkoi viimein: »tunnen korpin retken, äänes petti, tunnen vanhan korpin kavalaksi, koskaan ei oo korppi käynyt lumivalkeaksi, kettu näkee ketun unta, korppi korpin unta, ei oo rääky laulua, ei sysi ole lunta. — Muistat ehkä kuinka kerran istuit lehdon puussa, koikuit siellä koppavana juuston pala suussa, tuli kettu, kehui ääntäs, silloin liikkui kieli, juusto maahan putosi ja kettu juuston nieli; mene ketun oppihin ja kuule sitä puustas, voida laulu-ääntäsi, vie kettu voiteen suustasi»
Tuosta korppi typertyi ja ilmaa häijy halkoi, koikkui luokse kumppaninsa, riitaa haastaa alkoi, kumppani nyt kiihkoissansa nokki silmät päästä, niin on korppi kavala, ei korppiakaan säästä, sammui silmä, muuttui mieli mustemmaks kuin hiili, mutta kyyhky lensi, liiti, mesimetsään piili, lauloi kulta-kumppanilleen, lauloi poikasille varoitellen lentämästä korppein kuuluville.
Larin Kyösti.
KOTIAHOILTA.
Jänis popsii ja nauraa, pistää poskeensa kauraa.
Oikaises hiukan sääriä! — Ei saa kaurassa hääriä!
Joutuipa hyvään vaaliin: kaurasta lähti kaaliin.
Tuntee se metsäntutkija jänis-jussin mutkia.