Part 2
Poikanen pienenläntä, onpas pystyssä häntä!
Voi, meni kuolonkitaan! Suustansa repo ritaan!
Korppi sanoo: »Kuiva luu! — ei suita suu!»
Harakka sanoo: »Kas, kas, kas, — ei haisekaan!»
Varis sanoo: »Syörään vaan! — Syörään vaan!»
Valter Juva.
KOTIOPETUSTA.
»Istu hiljaa, Vahtiseni, koulua nyt pidetään! Kuule, ota tarkka vaari, älä rupee leikkimään!
Minä olen opettaja, sinä olet oppilas. Joko taidat läksys tarkoin? Miten onkaan? Vastaapas!»
Pian kyllä Vahdillemme asia on selvillä. »Vou, vou» — hän nyt haukahtaapi, Vahti osaa läksynsä.
Pääskynen.
KUKKO.
Kukko lensi liehui padan reunallen; katsoi sisällen, lauloi: »Kuka kiehuu? Kuka kiehuu?»
Varo, kukko parka, jos et kohta karkaa, pannaan poikki kaula, sitten saisit laulaa: »Kukko kiehuu! Kukko kiehuu!»
Suonio.
KUKKO JA HANHI.
Kukko:
»Hanhi rukka, punasukka, miks noin rumast' astuskelet, hompsis, hampsis haasottelet? Katsos kuin mä kepsutan vikkelästi viipoitan!»
Luikahti järveen, hanhi toisten parveen, liukkahasti liikkui, kepeästi kiikkui, niinkuin taivahalla kuu.
Hanhi:
»Tule tänne suurisuu! Koeta täällä kepsutella veden päällä viipoitella!»
Suonio.
KUKON JA KANAN SAUNA-MATKA.
Kukko ja kana meni kylpyyn eikä ollut saunassa vettä. Kana vettä kantamaan: »Hyvä kaivo, kaunis kaivo, anna mulle vettä.» »En anna, en anna ennenkuin tuot kiulun.» Kana meni rengin luo: »Hyvä renki, kaunis renki, anna mulle kiulu! Minä kiulun kaivolle, kaivo mulle vettä.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot rihmat.» Kana meni piian luo: »Hyvä piika, kaunis piika, anna mulle rihmat! Minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, minä kiulun kaivolle, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot kengät.» Kana meni suutarin luo: »Hyvä suutari, kaunis suutari, anna mulle kengät! Minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot harjaksia.» Kana meni possun luo: »Hyvä possu, kaunis possu, anna mulle harjaksia! Harjakset minä suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot jauhoja.» Kana meni myllylle: »Hyvä mylly, kaunis mylly, anna mulle jauhoja! Minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot jyviä.» Kana meni pellolle: »Hyvä pelto, kaunis pelto, anna mulle jyviä! Minä jyvät myllylle, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot lantaa.» Kana meni tunkiolle: »Hyvä tunkio, kaunis tunkio, anna mulle lantaa! Minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot havuja.» Kana meni kuusen luo: »Hyvä kuusi, kaunis kuusi, anna mulle havuja! Minä havut tunkiolle, tunkio mulle lantaa, minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot kirveen.» Kana meni sepän luo: »Hyvä seppä, kaunis seppä, anna mulle kirves! Minä kirveen kuuselle, kuusi mulle havuja, minä havut tunkiolle, tunkio mulle lantaa, minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, minä kiulun kaivolle, kaivo mulle vettä.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot rautaa.» Kana meni Ruotsiin, Ruotsista sai rautaa, raudan vei hän sepälle, sepältä sai kirveen, kirveen vei hän kuuselle, kuuselta sai havuja, havut vei hän tunkiolle, tunkio antoi lantaa, lannan vei hän pellolle, pelto antoi jyviä, jyvät vei hän myllyyn, myllystä sai jauhoja, jauhot hän vei possulle, possu antoi harjaksia, harjakset vei suutarille, suutarilta kengät sai, kengät hän vei piialle, piika antoi rihmat, rihmat kantoi rengille, rengiltä sai kiulun, kiulun kantoi kaivolle, kaivolta sai vettä. Veden kohta saunaan vei — kukko oli kuollut kuumaan.
Kanteletar.
KUU KIURUSTA KESÄÄN.
Hip hap huu, nyt on huhtikuu! Pakkas-herra kaiken yötä ahkeraan on tehnyt työtä: eilen pehmennyt hank' on vahva nyt.
Lapsoset, pojat, tyttöset, tulkaa! Hangen kartiolla hauska leikkisin' on olla tuolla armaassa aamuilmassa.
Nähkääs, voi, kuin on kirkas koi! Kiteet timanttien lailla hohtaa metsissä ja mailla. Sali kuninkaan ei ole moinen vaan.
Kuulkaa, kuin kiuru sulosuin, kaukaa tullen, ensi kerran kunniaksi luonnon. Herran laulaa: »liriluu, kesään on vain kuu!»
O. Vuorinen.
KYYHKYNEN.
Kyyhkynen, kyyhkynen, sinisiipi lintunen! Voi jos oppisin ma sulta, kyyhky kiltti, kyyhky kulta, kuinka hyvänä voi olla, siivost' elää sovinnolla. Veljies kanssa et riitele, sisariasi et kiusaile, ystävin' aina te lentelette, sovuss' jyviä jakelette, ruikuttain, kuiskuttain, suuta vaan yhä muiskuttain.
Suonio.
KYYHKYNEN KYLPEE.
Kyyhkynen kylpee kuopassa pienen lapsensa kanssa. Tip, tip, tippuvi räystään suu; tässäpä höyhenet puhdistuu! Kuinka on hauska huuhdella valkeita sulkiansa!
Kyyhkys-äiti se haastaa näin: »Kuuleppa, lapsi kulta! Maailman teitä kun taivaltaa, tomuun helposti sulkansa saa, nyt sua suojelen siivilläin, tahrat huuhtelen sulta.
Kerta kun lennät maailmaan, äitisi neuvoa muista: varjele sulkasi valkeat! Mutta jos joskus mustuvat, ällös tahraan jättäkö vaan! Huuhdo ja puhtahaks puista!»
Kyyhkyspoikanen loiskuttaa, huuhtovi innoissansa. Räystäät tippuvat, kirkas on sää, kevään aurinko lämmittää, kyyhkyjen siipihin heijastaa puhtainta kultoansa.
Hilja Haahti.
KÄELLE.
Luojan kukku, kultahelkka, kuku mulle kultiasi, kuku mulle, kuku muille, kuku kaikelle kylälle; kuku kultia kujille, hopehia tanhuille, vaskia vajojen päihin, tien vierihin tinoja.
Kanteletar.
LEIVO.
Laulava leivo, virka sä vieno mistäpä tiesi tänne sun toi? Tuoltako lensit lehtojen nuorten, järvien poikki? Oi, sano, oi!
Näitkö sä siellä neitosen nuoren kaunihit kasvot kuin sulo koi? Sen sinisilmät, hienoiset hiukset näitköpä niitä? Oi, sano, oi!
Istuiko impi lähtehen luona, josta hän kerran kanssani joi? Missä hän mulle ruusuista rannan seppelen solmi, oi, sano, oi!
Kun sinä liitäin, laulaen lensit, tokko hän silmät sinuhun loi? Käskikö silloin tänne sun tulla tietoja tuomaan? Oi, sano, oi!
Saitko sä kuulla kultani äänen, vieläkö virsi suustahan soi? Jospahan lauloi, muistiko mua? Lausuppa leivo, oi, sano, oi!
Tyhjennä kaikki tietosi mulle, kerro nyt kuinka kultani voi? Ehkäpä armas lie ikävästä kuihtumaisillaan, oi, sano, oi!
Olli Vuorinen.
LEPO LEPO LEHMÄNI.
Lepo, lepo lehmäni! Jopa löysin härkäni, Kololahden, korvelta Pajulahden lammilta.
Lepo, lepo lehmäni! Jopa löysin härkäni, Kiviniemen särkältä, valkealta rannalta horsmia syömästä, kaisloja kaivamasta.
Kansanlaulu.
LINNUNPESÄ.
Aukaise nokkasi, äiti hyvä, tässä on suuhusi siemenjyvä.
Aurinko paistaa ja käköset kukkuu. Kauan ne poikaset kuoressa nukkuu.
Ystävä armahin, malta, malta: kuuluu jo vikinä kuoren alta.
Kohta on pieniä täynnä pesä, sitten se vasta alkaa kesä.
Sitten ne alkaa soittajaiset, koivun latvassa laulajaiset.
Immi Hellén.
LINNUNPESÄ.
Pikku linnunpoikaset huutaa ikävissään; eihän näe pienoiset emoansa missään.
Vaan jo tulee emonen, aika toukka suussa; torkkumasta löysi sen tuolla tuomipuussa.
Siinä paisti mieluinen koko talon väelle; sitten juodaan kastehen pisaroita päälle.
Riemuvirttä lauletaan, että ilma soipi. Äiti neuvoo poikiaan, mitä suinkin voipi.
Vaan kun siivet kannattaa, tulee temppu toinen; maailmass' ei hauskempaa, kuin on leikki moinen!
Lennetään läp' ilmojen; sepä lysti retki! Sitä katsoo ihaillen kaikki ihmisetki.
Pääskynen.
LINTUIN KÄRÄJÄT.
Köyhä mies ketoa kynti, sekä kynti jotta kylvi, kylvi kymmenen jyveä, kynti kymmenen vakoa. Siihen lintuja sikesi, kasvoi paljon peipposia; hakahti harakat siinä, sekä närhit näppäsivät, kävi sirkut sissimässä, varpuset varastamassa. Pajulintu palkulainen äkättihin, keksittihin, vievän viimeistä jyveä, reunimaista reutoavan. Nuorittihin, käärittihin, pieksettihin, pyntättihin, lyötihin, lytistettihin, jaloin päällä pyörittihin; vesi silmistä sirisi, veri vaivaisen nokasta, käräjihin käytettihin laitettihin lain etehen. Kurki, lintujen kuningas, itse istui tuomariksi, laklat lautamiehiksensä, valamiehiksi varikset. Kurki huuti kulkustansa, kajahutti kaulastansa: »Ootko ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä?» Pajulintu palkulainen siihen vastaten sanovi: »Söin minä jyveä kaksi, kovin äijä, kun on kolme.»
Kurki kulkkunsa kurotti yli pöyän lausumahan: »Kosk' oot ottanut jyviä, käynyt, kurja, sissimässä köyhän miehen kynnöksellä, kynnöksellä, kylvöksellä, niin ei saa sääliä varasta. Tahi karvat karsitahan tahi kaula katkotahan, pää poikki järitetähän.»
Pääskyläinen, pieni lintu, se lauloi laen rajasta: »Varastat sinäkin, kurki, otat otria oloksi, rukihia mielin määrin, kannat kaurankin jyviä.» Kurki laski suuren kulkun, parkasi pahan sävelen pääskyselle pienimmälle: »Oonko mie varastanunna köyhän miehen kylvöksestä? — Taian mie ilmankin eleä köyhän miehen kylvöksettä; lennän synkkähän salohon, siellä riivin rikkahia, katkon kaurahalmehia tahi syön marjoja metsästä, kaivan suolta karpaloita.» Lausui pääsky, pieni lintu: »Vaan minäpäs en varasta; olen ihmisten ilona, riemu kaiken ristikansan, saattelen suven sanoman, laitan päivän lämpimämmän.»
Kanteletar.
LINTUJEN ÄÄNIÄ.
Kot, kot, sanoi kukko, kun tuli vastaan ukko.
Kaa, kaa, sanoi kana, kun teki suuren munan.
Kvaa, kvaa, sanoi varis, kun lumi puista karis.
Ha, ha, sanoi harakka, kun näki miehen selässä suuren taakan.
Kukkuu, kukkuu, sanoi käki, kun ihmiset nukkui.
Kvit, kvit, sanoi pääsky, kun kurki otti väskyn.
Tii, tii, sanoi tiainen, kun tuli pakkanen.
Tiu, tiu, sanoi varpunen, kun jäässä oli puun varpu.
Pääskynen.
LINTUNEN IKKUNARUUDUN TAKANA.
Ken siellä nokkivi ikkunaan? — »Avatkaa ikkuna hetkeks vaan. On tuuli kylmä. On jäässä maa. Ma kuolen kohta. En ruokaa saa. Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään, vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän.»
Ja lapset lintusen ottivat, ja leipäns' sille he jakoivat. Näin meni talvi. Mut lumi suli ja kevät armas se taasen tuli. Taas ruutuun nokkasi lintunen. Ja surren laskivat lapset sen. Pois pääsi se näin, lens taivohon päin ja lauleli luojaansa ylistäin.
Z. Topelius.
LINTUSELLE.
Sanoppa laululintu, selitä sirkkunen, mitenkä niin sinulla on rinta riemuinen! Varahin aamusilla iloisen äänesi ma kuulen, iltasella suloisen soittosi.
Pesäsi kyll' on pieni ja tyhjä aittasi, vaan yhtä kaikki ompi iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta et tiedä ensinkään, jos pienintä palaista ei eineheksikään.
On monta, joill' on aitat eloa täynnänsä, käsissä maat ja vallat ja kruunut päässänsä; mutt' aamuhetkin heiltä ilo on kaukana, sinä kun uuden päivän alotat laululla.
On paljoa parempi tok' onni ihmisen, ja kuitenkin osaansa on tyytymätön hän! Hän saattaisi sinulta hengenkin ottoa, ja kuitenkin sä kiität — hän moittii onnea.
Ah! miksipä hän aina on niin nureksiva, kun kaikki ansiotta on saanut luojalta! Ja miksi toisinansa hän viel' isostelee. Kun aina tyytymättä yhä vajaelee!
Ah, laula, laula, lintu, ylistä onneas! En huokauksillani seoita lauluas. Tee vastakin pesäsi liki piiloani ja tyytymään opeta mua myös osahani.
J.L. Runeberg.
LUOJAN KUKKU.
Luojan kukku, kultahelkka! Kuku mulle kultiasi, kuku mulle, kuku muille, kuku kaikelle kylälle; kuku kultia kujille, hopehia tanhuille, vaskia vajojen päihin, tien vierihin tinoja.
Luojan kukku, kultahelkka! Kuku vielä kerta, toinen; kuku meiän kuulijoita, laita meiän laulajoita, kuulijat kukalle kullan, laulajat lehelle lemmen, mie itse remorekehen, virret väkkärän väkehen.
Kanteletar.
MARAKATIN MARKKINAT.
Eräs musta marakatti istui kerran kyyrylleen. Halla pilkkanimi Matti oil ja mieltä melkoiseen, villityllä; mutta kyllä
luiskahtivat longallensa kairan laidat kallossaan, kun hän otti ollaksensa kauppamiesnä, kainu, vaan. Hän jo myöpi, myöskin syöpi.
Kirre, Mirre ruuan häässä makeaisii ostelee; kolmikulmahattu päässä Musta Matti punnitsee. Siinä myödään, siinä syödään.
Oikein oiva-markkinoita siten siinä pidetään; pureskellaan prenikoita. — Moiseen ryhtyi räihinään Musta Matti marakatti.
Tyko Hagman.
MARJAPUUNI.
Iloisesti syksyn puussa tilhit pihlajan marjoja syövät, iloitsevat, leikkiä lyövät. Miks'en minä voi iloita, elämäni marjoja poimia?
Miksi mun täytyy vaipua, surra, kivisiä, mustia marjoja purra? Oliko laho mun marjapuuni? Näinkö nyt saapuu syksykuuni?
J. H. Erkko.
MATKAKUMPPANIT.
»Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!» sialle lihavalle lausui lammas, kun sika huusi, koska väkisin he kartanohon vietiin kumpikin.
Niin sika vastasi »Syyt' on huutaa mulla, mikäpä hätä, veikko kulta, sulla? Sa syliin joudut, villas keritään, ja sitten vapahaks sa päästetään.
Ma raukka kelpaan teuraaks ainoasti ja liikkiöks. Siis huudan haikeasti. Ma annan lihani, sa villas vaan. Jo huomenna ma paistiks leikataan.»
Z. Topelius.
MATKALAULU.
Varsa valkoharja riennä, tiuku soi. Kuudan hangen pinnan helmin hopeoi. Viime ruskon hehku sammuu metsän taa. Yksinäinen tähti kaukaa kimmeltää.
Varsa valkoharja riennä, kiire on. Vie mun metsätieltä tuttuun talohon. Lumipeitehongat nopsaan taakse jää. Revontulten loimu kaukaa kimmeltää.
Tuolta valot vilkkuu kotiakkunan. Näen loimutulet takkavalkean. Askel astu vielä, portin eteen jää. Varsa valkoharja, saat jo levähtää.
Jukolan Juhani.
MEHILÄINEN.
Keräelin mettä vakkaani — etsin sytykettä takkaani — takan luona talven kestän, mesilläni nälän estän itseltäin ja pojiltain —
Takan luona talvin aattelen: Herralt' yksin halvin mettinen elolleen saa suojan; kiitokseni luoksi Luojan siksi kernaan kannankin. —
Joulukontti.
MEHILÄINEN JA KYYHKYNEN.
Purohon putos mehiläinen, mut tuonpa huomas kyyhkyläinen. Hän, surkutellen sydämestä, lens' puuhun oitis nopeaan ja pienen lehden lehväksestä pudotti veteen noukallaan lautaksi pikku-elävällen, se että pääsis maalle jällen.
Kun sitten kerran kyyhkynen lens' illall' lehdon siimeesen, ja kukers' siellä iloksensa, oksalla istuin yksinään, niin metsämiespä pyssyään ojensi, häntä tappaaksensa. Mut siihen mehiläinen lensi, ja käteen pistämähän ensi, ett' tuntui kipeätä tekevän. Pau! luoti lähti nyt — mut syrjähän. Pelastuneena kyyhky lens! — Mun ystäväin! Kas, hyvänteko palkitahan aina näin.
A.M. Lenngren.
MEHILÄISEN KOSTO.
Kasvoi kukka kankahalla, mesikukka kaunoinen; Tuli tyttö iltamalla, taitti poikki pienoisen.
Näki metsämehiläinen, miten murtui kukka nyt, mistä ennen pörriäinen oli mettä imenyt.
Tyttö pisti povellensa mehiläisen kukkasen. Mehiläinen pistimensä pisti tytön poskehen.
Tyko Hagman.
MENI AKKA METSÄÄN.
Meni akka metsään, pukki tuli vastaan: »Mene pukki kotiin!» Ei pukki mennytkään.
Meni akka metsään, tukki tuli vastaan: »Lyöpä tukki pukkii! — Pukki ei mene kotiin.» Eipä tukki lyönytkään.
Meni akka metsään, tuli tuli vastaan: »Polta tuli tukki! — Tukki ei lyö pukkii, pukki ei mene kotiin.» — Ei tuli polttanutkaan.
Meni akka metsään, vesi tuli vastaan: »Sammuta vesi tuli! — Tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii. Pukki ei mene kotiin.» — Ei vesi sammuttanutkaan.
Meni akka metsään, härkä tuli vastaan: »Juopa härkä vesi! — Vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii, jne.» Eipä härkä juonutkaan.
Meni akka metsään, nuora tuli vastaan: »Lyöpä nuora härkää! — Härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, jne.» Eipä nuora lyönytkään.
Meni akka metsään, hiiri tuli vastaan: »Pure hiiri nuoraa! — Nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, jne.» Eipä hiiri purrutkaan.
Meni akka metsään, kissa tuli vastaan: »Syöpä kissa hiiri! — Hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, jne.» Eipä kissa syönytkään.
Meni akka metsään, repo tuli vastaan: »Syöpä repo kissa! — Kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, jne.» Eipä repo syönytkään.
Meni akka metsään, koira tuli vastaan: »Tapa koira repo! — Repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, jne.» Eipä koira tappanutkaan.
Meni akka metsään, susi tuli vastaan: »Syöpä susi koira! — Koira ei tapa repoo, repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, jne.» Eipä susi syönytkään.
Meni akka metsään, karhu tuli vastaan: »Tapa karhu susi! — Susi ei syö koiraa, koira ei tapa repoo, repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii, pukki ei mene kotiin.»
Siitä:
Karhu tappamaan sutta, susi syömään koiraa, koira tappamaan repoo, repo syömään kissaa, kissa syömään hiirtä, hiiri puremaan nuoraa, nuora lyömään härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamaan tukkia, tukki lyömään pukkia, pukki juoksemaan kotiin.
Sillä sai akka pukkinsa kotiin.
Kanteletar.
MIELEVÄ MIRKKA.
Kas minull' on mielevä Mirkka. Se vasta on vikkelä. Se hyppelee ihan kuin sirkka, on kiltti ja ketterä.
Se siskojen kerällä leikkii, on turvana kartanon; kun karjahan lähtevi Heikki, yks' kaks' se jo perässä on.
Se istuu, se antaa kättä, ja silloin se nisusta saa. — Kas, moisetta ystävättä ois leikkikin vaikeaa.
Hilda Käkikoski.
MIKON ONKIRETKI.
Mikko-pojan mieli palaa päästä pyytämähän kalaa. Sää on kaunis, tyyni, kuuma, nyt siis toimeenpannaan tuuma; — onkimadot, vapa, siima, niiden laittoon menee tiima. Kontti selkään, pieksut jalkaan — sitten onkimatka alkaa.
Näin hän saapuu järven rantaan, konttiaan ei rupee kantaan, heittääpi sen mielellänsä väsyneenä selästänsä. Tässä onkin oiva' paikka, saattais saada lohen vaikka. Täytyy olla varuillansa onkineuvojensa kanssa.
Heipä hei! Jo veti umpeen! Mikko sai jo yhden lumpeen. Vahinko ei mitään haittaa, ongen uudestaan hän laittaa, syöttiin ensin sylkäiseepi, katseleepi, käänteleepi, heittää siiman minne yltää, rannasta noin kolme syltä.
Hetki vain niin tormas tuolta lumpehikon takapuolta onkeen lohi, suuren suuri, Mikon mittainen on juuri, vapa notkuu, siima sinkuu, niinkuin vihuri se vinkuu. Veden pintaan päästyänsä lyöpi lohi pyrstöllänsä, järven pohjaan potkaiseepi, Mikko vastaan taisteleepi, hevillä ei hellittäisi, saaliittahan silloin jäisi.
Mikko parastansa koittaa, mutta lohi hänet voittaa, vetää järveen mukanansa urhoollisen onkijansa, jok' ei vapaa irti päästä, ei ees henkeänsä säästä. Näin he perävilkkaa uivat, kauas, kauas kulkeutuivat.
Mikkoa näin johtaa lohi toisten onkimiesten ohi. Nämät lähtee venheen kanssa, suuri haavi mukanansa, Mikon kohta saavuttavat, haaviin hänet pelastavat! Lohenkin he haaviin samaan onnistuvat lippoamaan. Siinä toisensa he tapaa, Mikko yhä pitää vapaa.
Venhe rantaan lasketahan, Mikon kalaa ihaillahan. Kyllähän nyt poika kastui, vaan kun kotiansa astui, uljas lohi selässänsä, mies on Mikko mielestänsä.
R. Calamnius.
MIKSI KANA KENGITTÄ?
Lapsikullat, kuulkaa sangen soma juttu! Kotikana kaunis, teidän hyvä tuttu, hiidessänsä mietti suutarille mennä lapatossut teettää, kun ei siivet lennä. Niinpä kana tossut suutarilta tilas, mutta oppipoika kengät pahoin pilas. Hänpä tossut laittoi puristavat aivan, varpaat vallan taittoi, tuotti tuskan, vaivan. Siitäpä nyt kiltti kotikana suuttui, suutarinsa kanssa puhumahan puuttui, mestaria miltei vihoissansa sätti, kelvottomat kengät tekijälle jätti. Siksi hän nyt aina avojaloin astuu, kengät eivät paina, varpaat vaikka kastuu.
Muk. A. K.
MINNE JOUDUIN?
Särkyi ahdas asunto — minne jouduin juuri? Loppui pitkä pimento. Kuultavainen kammio, et sä ollut suuri.
Täällä silmät huikenee, eikä tunnu laita. Ihan sydän vapisee, emo vielä napisee, ettei ruoka maita.
Mailma uusi ihmeineen loistaa silmään nuoren. Katsoo sitä kummakseen: — luulin kaiken mahtuneen kananmunan kuoreen.
Immi Hellén.
MINÄ OLEN KISSA...
Minä olen kissa ja sinä olet hiiri, käydään me leikkisille, ja Pekka on pikkuinen perunarotta ja myyränpoikanen Ville.
Näin leilein on alku — ja sukkela loppu: hei, kiinni ma koppasin sinut! — Nyt tunnetko rotta ja huomaatko hiiri jo kissanpojaksi minut...
Valter Juva.
MIRRIEN MARSSI.
»Mars ja mars ja mahdikkaasti sotilasten lailla, pystypäisnä ponnekkaasti mahtimiesten; mailla.»
Mirrit siinä mittelevät kilvan voimiansa, koettelevat kopeasti käydä koiran kanssa.
Mut kun koira kuulla saapi mirrin sipsutusta, antaa kohta aikalailla heille opetusta.
Joulukontti.
MIRRI SAIRASTAA.
Ikävän nyt kerron teille: Mirri sairastui. Paha oli ilma eilen, Mirri vilustui. Nyt on vaivaa ystävällä, — senhän arvaatkin —, kaikk' on kipeänä hällä, nenä, varpaatkin.
Minä häntä silittelin, ei hän hyrrännyt. Maidollakin mairittelin, ei hän lerkkinyt. Äiti makkarankin osti, Mirrilleni vei; Mirri päätänsä vaan nosti, sanoi: »kiitos, ei!»
Viimein isän tohvelihin Mirri löysi tien; kävi siihen kyyryksihin ystäväni pien'. Ss, ss, lapset, hiljaa aivan, antaa maata vain. Uni huomiseksi vaivan poistaa pienoltain.
Samuli Suomalainen.
MOPPE.
Moppe osaa istua, kun käskyn sille antaa. Moppe osaa koriakin hampaissansa kantaa, Moppe osaa seisoa ja kävellä kuin herrat, Moppe panee »moksista» myös monen monet kerrat. Moppe osaa mainiosti kissojakin ajaa, kaikista ei Moppe pidä luvallista rajaa. Joskus kesäkuumalla käy Mopen matkat veteen. Moppea ei hidasta, jos sattuu aita eteen. Moppe osaa iloita ja Moppe osaa surra, joskus Moppe tuhma on ja saattaa silloin purra. Hyökkää tiellä kulkijaan ja repii housut takaa. Toruja kun siitä saa, niin häpeissänsä makaa.
R. Calamnius.
MUSTI.
Musti haukkuu »hau, hau, hau!» — »Mitäs, Musti, haukut? Miks näin ulos karkaat? Tulikohan varkaat? Näetkö tuolla ryöväreitä, jotka rosvoaisi meitä?»
Musti haukkuu »hau, hau, hau!» Sitä Musti haukkuu: Metsässä käy »piu, pau, pau!» pyssyt yhä paukkuu. Siell' on pappa ampumassa, Hallin kanssa jahtaamassa, Musti menis kanssa, vaan ei jouda viraltansa.
Suonio.
MUUTTOLINTUJEN LAULU.
Suomehen! Suomehen kiiruhtakaamme! Siellä me rauhassa elellä saamme; kiiruusti vaan Hämehen metsiin taas asumaan!
Siellä ei kylmästä, ruuasta huolta, kaikki kun pitävät henkemme puolta; riemuiten vaan, siellä, kun ennen, taas laulellaan.
Rauhassa siellä sitt' pesiä tehdään, missäpä poikaset kohta jo nähdään; tirilirlirlii! Lapsia Suomen he kiittävi.
Riemusta rintamme raikkaasti soipi, mielemme kiittävi luojaa min voipi; eläköhön, jäsen ken on kevät-yhtiön!
E. Törmänen.
MÄ, MÄ, MÄÄ!
Mä, mä, mää, raukka pässinpää! Kesän villat kantaa, syksyin poijes antaa, talveks ilman jää. Mä, mä, mää, raukka pässinpää!
Tules tänne, lammas kulta, saatpa leipäpalan multa. Sitten otan hiukan villaa, siitä kudon töppöset, niin on jalat lämpöiset meidän pienoisilla.
Suonio.
NASKU, NASKU PORSAHAT.
Nasku, nasku porsahat, kiiruhusti tulkahat! Kaukaloss' on teille ruokaa, soppaa makeaista juokaa! Mut voi missä ryökäleet, oletten taas rypeneet? Kärs' on sontalapio, sorkat savilusikkana, liasta myös saparo kahta vertaa paksumpana. Hys, hys, vetehen, tuonne pihalampehen! Ensin pitää puhdas olla, sitten vasta syömään tulla.
Suonio.
ORAVAN JÄLJILLÄ.
Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta, sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan, ja keinutti syntymäpuuta.
Se oli niin kelveä kerkillään, ja se latvalta latvalle loikki, tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan pois souteli lahden poikki, ja punainen häntä oli purjeenaan, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja latvalta latvalle loikki!
Yksi kulkija näki sen polullaan: »mikä kirjava kiire on sulla?» »Tytär myötäjäisiä tarvitsee, oma eukko ja tupa on mulla! Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan, ja kirjava kiire on mulla!»
Ja se kulkija hyräili kulkeissaan, eikä ilolta voinut muuta, hän murensi leipänsä linnuille ja naureli vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista kulkijaa, hän kulki, kulki ja hyräili vaan, eikä ilolta voinut hän muuta.
Larin Kyösti.
ORAVAN PESÄ.
Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla, sen poikaset siinä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö.
On siinä vehreä, vilpoinen katto ja naavoista lämpöinen lattiamatto ja pikkuruikkuiset ikkunat ja vuoteena sammalet vihannat.
Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa, ja lumet lentää, ja pakkanen paukkaa, niin oravan pesässä pienoinen pää se ikkunan reiästä pilkistää.
Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon siell' oravan poikaset tuttuhun kehtoon. Ja elämä heillä on herttaisaa, kun kuusen latvassa keinua saa.
Immi Hellén.
OSAATKO LUKEA?
Osaatkos lukea, armas Tuttu? Tässä on koirasta hauska juttu: kuinka se osasi kättä antaa, osasi äidin koria kantaa, kuinka se ain' oli lasten myötä, kuinka se valvoi monta yötä, pitäen talosta tarkkaa huolta. — Lueppas kaikki, Tuttuni, tuolta.
Mutta niin ainakin uskon minä: se koira on ollut juuri kuin sinä.
Immi Hellén.
PAIMENEN LAULU.
Täällä koira karjoineen, täällä karja kelloineen, hui, huhu huu! Täällä nurmi ruohokas, aho, mäki marjakas, hui, huhu huu, korpi kajahuu!
Salot suuret salini, mätäs pieni pöytäni, hui, huhu huu! Eväskontti aittani, lähde kaljakannuni, hui, huhu huu, korpi kajahuu!
Tyynet lehdot leikkini, linnut soittoseurani, hui, huhu huu! Joutohetket juhlani, Luojan luonto pappini, hui, huhu huu, korpi kajahuu!
J.H. Erkko.
PALVELIN MINÄ RIKASTA MIESTÄ.
Palvelin ininä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä kukon palkastani; kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä kanan palkastani; kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä kissan palkastani; nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä koiran palkastani; hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta sain minä sian palkastani; röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä uuhen palkastani; mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä vuohen palkastani; myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä lehmän palkastani; muu minun lehmäni, myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä härän palkastani; möö minun härkäni, muu minun lehmäni, myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä oriin palkastani; ju minun oriini, möö minun härkäni, muu minun lehmäni, myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Kanteletar.
PEIPPO.
»Oi peippo, pieni lintusein, suloinen sydänkäpysin, miks multa poies lensit? Ma talven kaiken syötin sun, vaan kevään tullen jätit mun, ja kohta metsään riensit.
»Siit' on nyt suru mielessäin kun uskoton sä olit näin paraalle ystävällen.» — Samassa tytön korvihin liverrys vieno kuuluikin, jo tuli peippo jälleen.
Suonio.
PERHOSEN SATU.
Pieni perho, lippiäinen, kaiken talvea nukkui, maailmast' ei välittännä, se jos kesti tai hukkui.
Toki kevät perhosenkin nosti, nukkuvan, pienen, riemun tunnossa se virkkoi: »Missä kummassa lienen!»
Päivä ikkunasta paistoi, ulos perhonen tahtoi. Vasten ruutua se lensi — minkä sille se mahtoi?
Seinät vahvat vartioivat, niit' ei särkeä voinut; yöt ja päivät kaipausta perho parka on soinut.
Kerran iltasella lamppu tuvan pöydälle tuotiin, vapautta ylisteltiin, valonmaljoja juotiin.
Perho lampun luona liiti, sepä vast' oli mieleen! Mutta kiihkossa hän kiiti aivan liekkien kieleen.