Part 3

Perho innostuikin siitä, ja sen huimaus voitti! Valon lampussa hän löysi, siihen rynnätä koitti.

Raukan siivet korventuivat, paloi pienoisen rinta. Kallis onkin maailmassa valon voittojen hinta.

J. H. Erkko.

PESÄÄNSÄ SUOJAAVA LINTU.

Tästä käy sun kotis' tie, — älä vie, älä vie! Laulan kerran kesässäni, nyt on pojat pesässäni, — älä vie, älä vie!

Iloisemmin laulu sois, — mene pois, mene pois! — pojat huutaa, jyvä mull on, koti myöskin hyvä sull on, — mene pois, mene pois! —

Puute puuss' on ruoka maass', — tule taas, tule taas! Kun on kirsi kireillänsä, kun on virsi vireillänsä — tule taas, tule taas! —

Larin Kyösti.

PIENI KALA.

»Äiti kulta», sanoi kalanen, »katso tuolla pieni matonen! Nälkä vaivaa, saanhan mennä vaan tuota ilmiötä katsomaan?»

»Pyhä viattomuus!» kirkasi äiti hämmästyen, »lapseni, matonen on koukkuun hirveään pantu terävyyttä peittämään.»

Mutta nuori herra kalanen oli hurja, yksinkertainen; huolimatta äidin sanoista katsomaan hän läksi matoa.

Tämän ympärillä leikki hän, loipa katseen siihen mielivän. »Mitä turhaa», mietiskeli vaan, »koukkua en näe laisinkaan!»

Jopa uiskenteli likellä: »Nykäsempä häntä leikillä.» Ja hän puree — mutta onneton! Läväissyt jo huulen koukku on.

Voimat vaipuu vaipumistansa, ja hän vaikeroitsee tuskissa: »Äiti kulta, kun en totellut! Jo on pian elon' loppunut.»

Pääskynen.

PIKKU JUTTU.

01' kerran metsässä mökki ja siin' asui tyttönen, ja tyttösell' oli kana ja kissakin pikkunen.

Ol' kissan kaulassa kello ja jalassa saappahat, ja saappahiss' oli varret ja oikeat anturat.

OI' kanalla kaulaliina ja nokkela nuttukin — ja marssia kana taisi ja nokkia sievimmin.

Ja kerran iltasella tuo kana ja kissanen ne läksivät — minne ja mihin, kas, sitä tiedä en.

Alli Nissinen.

POIKA JA KOIRA.

Poika:

»Tule koirani pieni nyt herrasi luo, Mun opettaa istumahan sua suo!»

Koira:

»Joko oppisin piennä niin taitavaks' Opin voisinhan lykätä tuonnemmaks'!»

Poika:

»Ei, koirani, nyt opin parhaan saa, se myöhemmin on ylen vaikeaa!»

Ja koirapa pien' pian oppia alkaa, voi astua käyttäen kahta jalkaa, se istuu myös ja se sukeltaa veteen,

kalun kaivatun kantaa käskijän eteen. Opin tuostapa poikanen ottaa ties, sukes myös hänest' oiva ja viisas mies.

Muk. A. Rytkönen.

PÄÄSKYNEN.

Pääskynen, piiskunen, sinisiipi, valkorinta, laulelija, lirputtaja, lentelijä, liitelijä, ilomieli, kaunokieli, teki pesää alkukesää reunamalle, katon alle. Sinne muni munasensa, siellä hautoi poikasensa; pojat lensi ilman teille, iloks' meille! Katselimme, kuuntelimme, iloitsimme, riemuitsimme. Mutta tuolla, syksyn puolla pois ne lensi, kauas ensi kaikki tyyni — Hyristivät, pyristivät siipiänsä lähteissänsä; hyvästi näin jättelivät, pientä päätä nyökkäsivät. — Mutta taaskin kevähällä, lämpimällä pääskysemme, piiskusemme saapuu tänne iloksemme.

Alli Nissinen.

PÄÄSKYSELLE.

Et silloin, pieni pääsky, sä laula riemuiten, kun meill' on kylmä talvi ja maa on valkoinen —

— — vaan silloin Niilin luona sä surren oksalla siipeesi peität pääsi ja — näät unta Suomesta.

J. Mustakallio.

PÄÄSKYSELLE.

Oi pääsky, lintu pienoinen, sä riemurinta, kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, jo taasen löysit meidän maan.

Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; noh, terve, terve tultuas, sä ystäväni armias!

Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu, kun lennät ilmass' liehuten ja riemuvirttä veisaten.

Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan sä riennät? Oi, sä riennät vaan sen kauneutta katsomaan, sen ihanuutt' imehtimään!

Sen saaret, salmet, laaksolot, sen kuusikot, sen koivikot, sen kukkaset koreudessaan, — et löynne, pääsky, vertojaan!

Sen taivas ehtookullassaan, sen aamurusko loistossaan, ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, ne sai sun tänne lentämään.

Sun Pohjolassa, herttainen, on rakastella rauhainen; sun tääll' on lysti ollakses ja armas aikaellakses.

F.P. Kemelli.

PÄÄSKYSET SAAPUVAT.

Lapset laulavat:

Te pienet linnut, te pitkäsiivet, te jälleen riennätte pohjolaan. On Niili kaunis ja seutu lämmin, miks ette viihtyne kuitenkaan?

Te pienet linnut, te mustat linnut, te vanhat tutut, on pitkä tie, ja vaarat väijyvät matkallanne. Mi outo voima taas tänne vie?

Pääskyset laulavat: Kun koivu kukkii ja tuomi tuoksuu, kun taivas siintää ja ilma soi. Kun käki kukkuu ja laine laulaa, ei kukaan viipyä kauan voi.

Kun kevätkielojen kellot kutsuu, ja tuuli keväiset viestit tuo, me riemuin riennämme syliin Suomen, se yksin kodin ja onnen suo!

Arvid Lydecken.

RAKKI JA METSÄKOIRA.

Rakki:

Pakkasessa en juoksis vaan, Jos noin huonoa muonaa saan.

Metsäkoira:

Pirtiss' en minä viitsi maata. En makeaisia kerjätä saata.

Rakki:

Maaten on elo huoleton.

Metsäkoira:

Metsiä juoksen, se riemuni on.

Koira se metsiä juoksee vaan, raitis ja terve on ruumiiltaan. Rakkipa ain' oli vaan kotonansa, maata sai yhä rauhoissansa, haukkui kaikkia penkiltään. Niin lihavuuttahan kuoli hän.

Z. Topelius.

RIIKINKUKKO.

Rii, Rii, Riikinkukko ylpeänä tipsutteli, tupsutteli pihamaalla, joukot huusi kukon tiellä: Rii, Rii, Riikinkukko, kaunis, kaunis Riikinkukko, uljas kukko, rikas kukko. Tuli vastahan Haikara.

Hoi, Hoi, Hoikkasääri, hoi, hoi, kukko huusi, väisty tieltä, korjaa koipes hoikat koipes, laihat luusi!

Rii, Rii, Riikinkukko, vastaa hiljaa Hoikkasääri, sinulla lie pihamaasi, mulla laaja taivaan ääri. Mielelläni riennän sinne, taakse taivaanrannan, minne konsanaan et seuraan lennä.

Raukka, raukka Riikinkukko sinne vain et ennä!

Arvid Lydecken.

RUISRÄÄKKÄ.

Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan; kuin joku vetäis taskukelloaan sen ääni soi, kun ilta hämärtyy, yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.

Ruisrääkkä mittaa illan hämärää, ruisrääkkä uinuu, nuokkuu tähkäpää, ruisrääkkä kehrää sala-ääniään ja nukkuu omaan ääneen käheään.

Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys, se on kuin kesäillan ikävyys, kun yksin kuljet rantakäytävää ja mietit elämätä jäytävää.

Ruisrääkkä, ennelintu elokuun, sun soittos loihtii kummaan haaveiluun niin yksitoikkoiseen ja ikävään kuin suru itkis alla tähkäpään.

Larin Kyösti.

SAKSANHIRVET.

Katso, tuolla tammistossa, lehtisuojan pimennossa, hirvilauma norea liikkuu, kaunis, sorea! Johdattaapi parveansa hirvitaatto, sarvillansa suurilla hän komeilee, juhlallisna astelee. Mutta keveinä kuin tuulet, että varjoiks heitä luulet, naarashirvet hienoiset sekä vasat pienoiset pujahtavat metsän teillä korven läpi. Katso, heillä päät on sievät, sarvettomat, jalat kepeät ja somat. Näin he iloisina vaan elää vapaudessaan. Hirvi-kansa, älä heitä metsän rauhaisia teitä, halullisna pyrkien ruohoiselle niityllen. Siellä metsätorvi pauhaa, häiritseepi luonnon rauhaa, siellä pyssy paukahtaa, kuolon sulle valmistaa.

Pääskynen.

SAMMAKKO.

Sammakko näki härjän. Mitä tapahtuu? Kateudesta sen pöyhkän sydän ahdistuu. Minäkö suuruudess' en härkää voita? noin huutaa nyt tuo kurjin elukoita, ja kääntyy, tuulta vasten suu, ja pullistuu ja pullistuu, niin että vihdoin halkee, koito. Se loppu sen. Näin ylpeys kukistuu.

J.H. Kellgren.

SATAKIELI.

Minä lintunen satakielinen, rusorintainen, kupukaunoinen, pesän laatisin tarhaan rikkahan alle katoksen, päälle ortisen; mutta sielläkin minä varajan: pojat pienoset, kisakiihkoiset pesän rikkovat, kesän hukkaavat.

Minä lintunen satakielinen, rusorintainen, kupukaunoinen, pesän laatisin köyhän tanhuaan alle katoksen, päälle ortisen; mutta sielläkin minä varajan: katos kaatuvi, pesä rikkoutuu, pesä rikkoutuu, kesä hukkautuu.

Minä lintunen satakielinen, rusorintainen, kupukaunoinen, pesän laatisin valtavainioon, valtavainioon, pellon pientaroon; mutta sielläkin minä pelkäisin kyntöpoikoa pölypaitoa: pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Minä lintunen satakielinen, rusorintainen, kupukaunoinen, pesän laatisin nurminiitulle, nurminiitulle viherjäiselle; mutta sielläkin minä pelkäisin niittopoikoa valkopaitoa: pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Muk. Arvi Jännes.

SIMPUKAN TARINA.

Pieni simpukka kuoress' eli ain', sisäpuoltansa näyttänyt ei vain.

Mitä syvällä hänen sielussaan kärsi elämä, ken sen tunsikaan!

Tuskat salaten kivirantahan loi se sisällen helmen ihanan.

Myrsky temmeltäin kerran nosti sen, heitti maalle päin kukkarannallen.

Kuoli simpukka valoss' auringon. Aallon rikkoma kuori auki on.

Päivä sydämeen paistoi hellänä sieltä nähdäkseen pientä helmeä.

Paimentyttönen metsänihana löysi pienoisen helmen rannalta.

Sanoi: »Tässä on niinkuin kyynele. Hohtees auringon välkkyy vieno se.»

Helmen ihastuin kiinsi kulmilleen, riensi hymysuin metsän syvyyteen.

Aapo Pärnänen.

SINNE MENI!

»No auttakaa, hyvät ihmiset, oi! jo maahan meni nyt multa niin makeat maidot ja juustot ja voi ja herttainen kerma kulta!»

Näin huutavi Liisa muori nyt ja rattaiden luokse hän karkaa, mut siellä on kaikki särkynyt. — Voi sinua, Liisa parkaa!

* * *

Liisa oli maitomuori. Liisall' oli koira nuori, Vahti oli nimi sen. Maitokuormaa vetäissänsä metsään loi se silmiänsä, niinkuin mitä hakien. Olispa jo useasti mennytkin ties minne asti, vaan kun valpas Liisa esti, niin se aisoissansa kesti.

Mutta kerran sattui niin: kulkivat he taasen kaupunkiin. Liisa ilomieliä, Vahti — mitä vielä! Suruissansa vaan toimeen tukalaan, niin juur' siellä, missä juoksee puro pien' — huh, kun juttu tää hirvittää! — jänis hyppäs poikki tien!

Liisa hämmästyi Liisa äimästyi: siunas kerran, toisen, nähden pedon moisen. Vahti hyörähti, Vahti pyörähti, haukahti ja — sillä erää lähti jänön perään.

Katsokaas nyt vääräsäärtä tuolla pitkin ahon äärtä juoksee, kiskoo, koipiaan viskoo. Vahti poika koittaa pupu parkaa voittaa, mutta äkkiäpä — rops! ja raps! — Voi sinua tuhma laps! — Nyt sun kävi sillä-kurin: rattaat meni nurin. Liisa kävi parkuun, jänis pääsi karkuun.

Samuli Suomalainen.

SIRKAN HÄÄMATKA.

Mikä laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? —

Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkoisien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

Eino Leino.

SIRKKA.

Sirkka lauloi lystiksensä oman intonsa ilossa, huviksensa hyräeli metisellä mättähällä simakukkien seassa.

»Mitä laulat, laiskiainen, hullutuksia hyräilet? Työtä tee, sill' eihän vatsa täyty tyhjistä loruista», torui muuan muurahainen sirkan syytöntä iloa.

Päivä paistoi. Nurmen nunnut kukat kultaiset kedolla katselivat, kuuntelivat, kun hän laulella liritti.

Sirkka lauloi lystiksensä oman intonsa ilossa, huviksensa hyräeli metisellä mättähällä simakukkien seassa.

Kallio.

SORSAPARVI.

Loiskis sorsat lampehen! Pikku Yrjö poikanen kumppaniksi heillen! Kaiken kesää sorsat ui, iloisesti pulikoi, syksyllä he teilleen lähtee, lentää kauas pois, missä lämpimämpi ois.

Niin myös Yrjö poikanen, kosk' on vesi lämpöinen, pulikoitse tässä. Ennenkin kuin kylmä jää vielä kasvaa kerkiää kylpyammehessa, lapsi viedään kylvystään äidin syliin lämpimään.

Suonio.

SORSAT.

Loiskuttaa, läiskyttää, paapattaa, piipittää! Sorsaparv' on lammikossa, riehuu tuolla ruo'ikossa. Pelotta ne pulikoi, kyllä emä vartioi. Vihamies jos lähenee, emonen vaan viuhkaisee, kohta kaikki sukeltaapi; pitkän nenän kettu saapi.

Suonio.

SUDEN KIITOS.

Susi! Kuule, veikko ootko nähnyt hukkaa? Ei se ole mummo, joka kutoo sukkaa lämpimäksi talven, kutoen monen hyvän mietteen joka silmään sen.

Hukka, se on susi, kiittämätön, kurja. Hyvä ajatus on sille oikku hurja. Tähtiöisin ulvoo, hakee saalistaan hukka, suurin peto synkän salomaan.

Vallan äsken iski hukka suureen luuhun. Miten oli, tarttui saalis sille suuhun. Susi juoksi heti kylään avun hakuun. Auta, auta, annan palkkiosta takuun. Kunhan kurkun jälleen toimimahan laadit, tohtorini, maksan heti, minkä vaadit!

Lääkäri, hän kiskoi, kiskoi irti luun. Paranteli, rohti suden suuren suun. Uhh! Näin puhui hukka auttajalleen: palkaksi en heti sua syö. Ellei nenäsi niin kova oisi ei ois surmassasi vaiva, työ.

Veikko, sudet haastaa joskus ihmiskieltä. Väistä, milloin silmät tietää suden mieltä! —

Arvid Lydecken.

TIPU, TIPU KUULEPPAS.

Tipu, tipu kuuleppas, miks toit tänne poikias? Papan korean kukkasmaan rikki noukkivat kokonaan. Varmaan arvelit, kunnoton: pikku Leena on voimaton, miten meitä hän estää vois. Mutta malta, ma isää huudan, kohta tuopi hän suuren luudan, ettekö silloin pötki pois!

Suonio.

TOHTORIN LUONA.

»Hyvää päivää!» »Istukaatte, kuinkas herrasväki jaksaa?»

»Huonost' niinkuin kuulla saatte, yskä vaivaa meidän Kraksaa — yski, Kraksa, että saisi tohtor kuulla» —

»Eihän vainen keuhkotauti tavoittaisi? Nyt on talvi kylmänlainen.»

»Eikö mitä keuhkot aivan hyvät on, vaan ääni julma; kasvatuksen kaiken vaivan tyhjäks tekee tämä pulma. Laulajaksi hänet soisin, leivon, tilhin vertaiseksi, mutta ääni soipi toisin, eikö tohtor jotain keksi, joka hälle äänen antais?»

»Hm! jos hälle kääre pantais kaulan ympär — hm! ja sitten nokkaa hiukan lyhennettäis...»

»Nokkaa — kuinka? Laulajitten — jollei muistoni mun pettäis — lup' on laulaa nokkans mukaan.»

»Hyvä! Sit' ei kiellä kukaan. Senpätähden paras oisi, että myöskin tyttärenne, jos hän jotain laulaa soisi, laulais teidän riemuksenne oman nokan nuottiloita, sydämen ja tunnon kieltä: Se on suurin laulajoita, joka nuottins' ottaa sieltä, eikä se, mi liverrykset, laverrukset kaikki tietää.»

»Herra tohtor, esitykset nuo ne miettimistä sietää. Hyväst' siis ja voikaa hyvin, kiitos sydämestä syvin.»

Tilhi.

TURVATON.

Pikkuinen kissanpoika, turvaton kulkijain, siinä se hyrrää, kehrää, kyyryssä vuoteellain.

Kättäni vasten painaa pehmeän pääkkösen, nauttivi lämmöstä huoneen, lämmöstä hellyyden.

Ulkoa toin sen äsken — mistäpä tullut lie; kadulle kohta sen jälleen viluhun matka vie.

Pikkuinen ystävä raukka, kulkija turvaton! Yks olet niistä, joita maailma täynnä on.

Hetkinen lämpöä joskus, muuten kolkkoa vaan, yksin ja ystävittä heitetty kulkemaan!

Hilja Haahti.

TUU, TUU, TUU, TUU!

Tuu, tuu, tuu, tuu! Karjani käy. Tääll' on heinää, vettä; hukkaa ei näy, ei ole mitään hätää. Tuu, tuu, tuu, tuu!

Hetkeks jätän karjan, lähden tuonne marjaan, poimin punapuolukoita, makeisia mansikoita. Kotiin ne kannan. Kelles ne annan? Kuka arvajaa, hän ne saa!

Suonio.

TYTTÖ JA KISSA.

Tyttönen:

Kiellä, Miiri poikas pois, ettei tielläni ne ois! Kas kun repivi ne kerään'; kun pois vedän, karkaa perään! Heillen en voi laittaa sukkaa, jos näin työtäni ne hukkaa!

Kissa:

Sukat meill' jo ennestään, joissa hiljaa hiivitään. Mutta pienten poikaini pitäis tulla nopsaiksi, harppaella, tavoittaa, että sitten kiinni saa hiiren, mikä joka yö, sokeristas palan syö, nakertaapi korppujas, pilaa suita namujas. Siksi salli poikasten leikkiä nyt oppien.

Suonio.

TYTTÖ JA KISSANPOIKASET.

»Katso, mummo, iloiset kissanpojat pienoiset hupaisesti leikkii aina, heit' ei huoli koskaan paina. Eipä kissanpoikien ole pakko hikoillen neula käessä istuskella, aapiskirjaa tutkistella.»

Pikku Liisa lausui näin; mutta päätään nyykyttäin vanha mummo itseksensä lausuu nämä miettehensä: »Kissanpojat, tyttöset ovat yhdenkaltaiset; eipä näiden murehista ole paljon puhumista.»

Pääskynen.

VALOKUVAAJASSA.

Ei saa silmiä räpyttää, ei saa päätänsä kääntää, ei saa heilua hännänpää, ei saa viiksiä vääntää!

Korvat hörössä kokottaa mestarin eessä missit. Eihän nyt noin saa mokottaa, iloa silmiin, kissit!

Immi Hellén.

VARPUNEN.

Jos Tuikutella voisin ma kielin sataisin tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, —

niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä' loisi myös meihin raukkoihin ja päivän paistaa soisi saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu oo satakielisen; heikoksi siipi luotu ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten en huoli vaieta, kun ääni lintuin muitten ei kuulu talvella.

Paremmat lauluäänet keväällä ehtinee, niin kuullellessaan noita jo varpu vaikenee!

Suonio.

VARPUNEN JA HEVONEN.

Hepo kauroja haukkasi seimestään. Luo lensi varpunen nälissään: »jyvä pienonen, ystävä kulta, suo, vai kaksiko saan minä?» pyysi tuo. Hepo vastasi: »syö mitä miellyttää, viel' yltäkyllin mullekin jää.»

Hyvä muillekin suo, mit' on itsellään. Niin varpunen pääs yli talven sään. Kun saapui taas kesän lämpöiset, hevost' alkoi kiusata kärpäset. Niit' otti kiinni nyt varpunen, näin kelpo ystävän palkiten.

Z. Topelius.

VARPUNEN JOULU-AAMUNA.

Lumi ompi peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvi-pakkasessa, varpunen pienoinen syönyt kesän einehen; järven aalto jäätynyt talvi-pakkasessa.

Pienen tuvan ovella seisoi tyttö-kulta: »Tule, varpu, ilolla, nouki siemen multa. Joulu on koditon varpuseni onneton, tule tänne ilolla, nouki siemen multa.»

Noukkimaan nyt siementä lensi varpu-kulta: »Kiitollisna einettä otan kyllä sulta. Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.» Noukkimaan nyt siementä lensi varpu-kulta.

»En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, sai sun pieni veljesi enkeleitten maasta.»

Z. Topeliuksen mukaan.

VASIKKA.

Vasikkani vallaton ensikerran päässyt on talvimajastansa. Katsos kuin se iloitsee,

katsos kuin se hyppelee, häntä suoranansa. Ruohoa nyt haistaa, vaan ei malta maistaa; lähtee hyppyyn jällehen, iloisesti myykien.

Suonio.

VIERAISILLA.

Hiiripä naapurit kutsui kestiin, emo se hyöri, poikaset pyöri, lattia laastiin, portaat pestiin.

Pantiin pöytähän herkut hyvät: juustoa, voita ja makkaroita, herneet ja pavut ja vehnänjyvät.

Vieraita saapuu paljon kyllä, äiti ja mummi, lapset ja kummi, kaikilla juhlavaatteet yllä.

Herkkuja hyviä vieraat kiittää. Hampaat ne naksaa, syödä he jaksaa, vieläpä kotijoukolle riittää.

»Näin mistä saitkaan lihat ja kalat? kysynpä sulta emäntä kulta, meillä on kotona kuivat palat.»

»Ainahan sitä, kun liukkaasti liikkuu, reikiä kaivaa, polkuja raivaa — aitassa paistit ja makkarat riippuu.

Siellä on hinkalot, laarit laajat, meijerivoita, ja piirakoita, juustoja, munia rivit taajat.»

»Niin, mutta meillä on kissa häijy, suuri ja julma, siitä on pulma, aina se pienten retkiä väijyy.»

»Onhan se meilläkin nimeltä Tuuro, viiksiniekka, kynnet kuin miekka, vaan se on onneksi vanha ja kuuro.»

Immi Hellén.

YRJÖ, MUSTI JA MIRRI.

Pikku Yrjö:

Mitä Musti sa aattelet? Virka jo, mitä mietteesi maksaa!

Musti:

Mietinpä, milloin Yrjö jaksaa kummut kulkea metsäiset. Kuinka kauan se Musti saa miestä sinusta odottaa? Salolla kun sun pyssysi paukkuu, Musti riemulla silloin haukkuu.

Mirri (syrjästä):

Nau, nau! Musti on kuollut kenties, Ennenkuin Yrjöstä varttuvi mies.

Joulupukki.

YÖKKÖ.

Öisin yököt lentelevät, päivin piilossa pysyvät; lapset päivin oppimassa, öisin unta ottamassa.

Länkelä.

ARVOITUKSIA.

Tervakääry tietä kulki, Karvatuurukka jälessä?

Koira.

Keräpää, korentohäntä, Keskus yhtä ymmyrkäinen?

Kissa.

Kraatari meni katolle, Kyynärpuu perässä kulki?

Kissa.

Kipunoita kuin taivaan tähtiä, Eikä polta kuitenkaan?

Kissan silmät.

Kaksi kampaa päässä, Esiliina takapuolla?

Lehmä.

Mies metsähän menevi, Seipähiä selkä täynnä?

Sika.

Tenka juoksi tietä myöten, Hopeainen hoijotteli?

Kettu.

Mustasukka, karvakenkä, turkkiahan tupsuttavi, nahkasia napsuttavi?

Susi.

Mies kymyrä, nenä nykerä, Iitse liinapaiallansa?

Jänis.

Mies juoksi salon sivua, punaturkki tupsutteli, pää keikkui, helisi sarvet?

Orava.

Luunokka, lihainen parta, kuikistaikse, keikistäikse, äsken äänehen parahti?

Kukko.

Ora, ora edellä, kerä, kerä keskellä, keritsimet jäljessä?

Pääskynen.

Mustempi syttä, valkeampi lunta, korkeampi kotaa, matalampi rekeä?

Harakka.

Musta mies mäen takana, Neuloja nielee, äimiä appaa?

Metso.

Mytty mättähän takainen, Kiekura kiven alainen?

Käärme.

Liha alla, luu päällä?

Rapu.

Ei niin pieniä pitoja, Ettei kuokkavierahia?

Kärpäset.

Pikku musta köykkyselkä, Ison rangan liikuttavi?

Kirppu.

Istuu, imee, lentää laulaa, kulkevi kulon sisähän, luopi poikia pesähän, ne kaikki kähäräpäitä?

Mehiläinen.

Puuropata kankahalla, Kylän lapset ympärillä?

Muurahaispesä

Äijä käyrä känkkyrä, päällä takki piikkisä. Kävelee ja kyntelee, rapakossa lepäilee?

Sika.

Innin tinnin, jännin jynnin, jyrkät polvet, väärät sääret, harmaa hamonen päällä?

Hyttynen.

Edestä kuin kerä, keskeltä kuin säkki, perästä kuin luudan varsi?

Kissa.

Edestä ora, keskeltä kerä, Perästä petkelen terä?

Kana.

Istualla suurempi. Seisoalla pienempi.

Koira.

SANANLASKUJA.

Ei tule lintu liikkumatta, kala jalan kapsamatta.

Ei pyystä perehen syödä oravasta kolmin panna.

Ilona käki metsässä, lammas laiho-halmehessa.

Kyllä susi syitä saa, kun mieli lampaan lihaa tekee.

Ruskea repo kuoltuansaki.

Jäneksell' on pitkät sääret, takaiset jalat kevelät.

Kissa kiitellen elävi, katin poika kaunistellen, koira päätä silitellen.

Sanasta miestä sarvesta härkää.

Pane pukki kaalimaahan, koira makkaran vahdiksi.

Itselleen porsas kiusaa tekee, kun purtilonsa kaataa.

Kylässä kukko laulaa, haukkuu peni pellonkin takana.

Ei kukko käskyllä laula, ellei laula käskemättä.

Susi suulta julkeampi, pukki parralta parempi.

Ei haukkuva koira jänistä saa.

Kettu on koiralle sukua, korppi haukan heimolainen.

Katso koiraa kuonoon, älä karvaan!

Kissalle kiiskiä koiralle kuoreita.

Paha koira puree, hyvä liehakoitseleepi.

Missä kissa, kun hiiret pöydällä!

Kissan ilo, hiiren itku!

Kultaa kissan kielen päässä.

Saadakseen kissa naukuu, ottaakseen koira haukkuu.

Ahven armas tuorehelta, särki säästöstä parempi.

Näytä etana sarves, onko huomenna pouta.

Harvoin nähden on harakkakin kaunis.

Hauen suussa kalan hauta, hauen hauta kattilassa.

Toinen karhulla ajatus, toinen karhuntappajalla.

Ketulla on keveät kengät: ne ei pauku pakkasella, — ei kolka kovalla säällä.

Ilona käki metsässä, lapsi pieni lattialla.

Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpimän.

Lokki luotohon muniipi, kajava kivikarihin.

Kun pyy pyrähti, niin maa järähti ja luojan sydän tärähti.

Ei ulvova susi pahaa tee.

Syö se susi luetunkin lampaan.

Varahin varas jalalla, ennen muita musta lintu.

Yöllä yököt lentelevät, päivällä paremmat linnut.