Part 2

Hra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän laivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren kaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä tuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä lakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan kotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt johonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä sen jälkeen tavannut.

— Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. — Ja hyi pakana kun minunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan...?

Jo.

Taavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi ennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.

Taavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän mielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien laita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä ei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt olevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja Tiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa pöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet paikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin kannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi Tiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi mennessään selitykseksi:

— Pitää mennä katsomaan, ettei se kaveri putoa järveen...

Sille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt kannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan olivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he lepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran huokasi:

— Kun olisi joku Joonas, jonka voisi viskata valaskalan kulkkuun!

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään.

VIII

Odotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään osalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta merimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka vaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme nimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus tutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme saada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme eräässä n.s. "sydänmaan junassa". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:

Rautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan uneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään, sittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen teon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen laivalaiturin välillä.

Ja niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty "muun Suomen yhteyteen". Muun Suomen ja koko maailman.

Astuimme aamuvarhaisella höyrylaiva "Melattaresta" Varpusalmen idylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä pantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on, vaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.

"Melatar" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme laiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain määrin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme, mahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.

Alkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä nahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon kenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa kunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä se ole kaukana yhdestäkään meistä.

Se on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja lähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin kuluttua.

Kysyimme siis tietä osuuskauppaan.

Varmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet. Sillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan pihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä suoritettu.

Kaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa meidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat toisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen esimerkkiään.

— Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme ja toiset lisäsivät:

— Ja sahvöörin nimi on Panhelainen.

Mihin edellinen puhuja täydennykseksi lausui:

— Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia... ukko oli vain muurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.

Keskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja antaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.

Kylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän pohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa pirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.

Siellä oli auto, niinkuin oli vakuutettukin.

— Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti eräs saattajistamme.

— Ja tämä tässä on sitten se Panhelainen, esitteli toinen.

Kysyimme, oliko autossa tilaa. Panhelainen arveli olevan.

Molemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät. Etummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta miestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen ja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen tytär.

Kaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä mieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset ystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat paikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti asian toisen puolen:

— Vaikka kyllähän se saattaa siellä vähän viskellä herraa...

Otaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan näköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.

Ennenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri ja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän näköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan entistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.

— No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat saattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.

Ilmestyi vielä eräs poika, joka nousi kuljettajan viereen.

Eräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi lähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti meille sulkumerkkien välissä:

— Se on Panhelaisen poika.

Panhelainen katsoi kelloaan.

— Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään vähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen yleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:

— Onko valmis?

— On! kuului yksimielinen vastaus.

— Siis! sanoi Panhelainen.

Auto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta maantielle, ja matka oli alkanut.

Tie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen. Sen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat erityisesti.

Tanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon välillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:

— Pääasia on, ettei lyö päätään kattoon.

Nyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se tärsky, jonka juuri samassa saimme.

Panhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti. Sellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet erikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne meidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:

— Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa, että täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen kaivolla.

Osuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien tarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus odotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.

Hyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto hyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään lauluksi:

"Kaunis Karjala, isiemme maa..."

ja lauluun yhtyi myöskin Panhelaisen poika:

"Työhön, jaloon taistohon nyt poikajoukkos' saa."

Laulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö, jonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai äkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.

Tyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri parhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta käytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton lähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:

— Semmoista sitä voi matkalla sattua.

Mihin eräs pojista tietäväisesti lisäsi:

— Ja sattuukin usein tällä matkalla.

Neitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi ja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen kehityksestä.

— Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa kaivolta.

— Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen valoisammalta puolelta.

— Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti autonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.

Matkaa jatkettiin.

Osa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja tienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui olevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä kontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.

— Sopiiko siihen vielä? tiedusteli joukkueen johtaja, harmaatukkainen ukko.

— Sopiihan tänne, vastasi Panhelainen toivorikkaast.

Mutta tulijain paljoutta vähän kummeksien kysyi hän kumminkin:

— Minnekkä te kaikki olette menossa?

— Suurelle aholle.

— Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen. — Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.

Ja kuljettaja nousi "neuvottelemaan".

Kuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki pääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky. Kahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen ja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:

— Eihän tämä vielä mitään... on tähän enemmänkin mahtunut.

Ja todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs naisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja joka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.

— Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi itsekin uskoen siihen.

Mutta ihmisystävällinen Panhelainen sanoi:

— Täytyy kai sen mummon päästä mukaan... muuten jääpi tehtaalla sauna lämmittämättä.

— No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen ahtautunut, reilun näköinen renkimies.

Asiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin ainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena tarjouksen.

— Niin:

"istu sä kultani polvelleni et sinä paljon paina",

siteerasi renkimies.

Mutta nyt olikin sitten vaunu niin täynnä, ettei ovi kiinni mahtunut.

Minkä johdosta se ennenmainittu emäntä arveli:

— Jos tuo mummo vielä huiskahtaa ovesta ulos?

— Ei se putoa, vakuutti renki. — Kyllä minä tämän varjelen.

Ja mummo itse arveli vaatimattomasti:

— Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo putoaisikin?

Mutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista toisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin myöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.

Minkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä tutkivan katseen vaunuunsa.

Kahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme kaupungissa.

Tultu oli.

Ja hyvin oli tultukin.

Ainakin suurin piirtein katsoen.

IX

Kaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky taukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan käytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.

Hull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, "kreivikunnan muodostava kaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa, 32 km. merestä". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin, vaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan kuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden aikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi maanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja iloitsi:

— No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin varmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se loppui kesken!

— Häh? sanoi Kenonen. — Joko sinä alat tointua meritaudistasi?

— Entäs sinä? kysyi Tiilikainen vuorostaan.

— Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. — Enhän minä ole meritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.

— Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi päätään.

Matkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr Pickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:

— Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne, niin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa Englannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.

— Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen. — Mitä sitten tehnevät kalakukolle?

Mutta hra Kenonen alkoi ahtaa sikareita taskuihinsa.

Tulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen kielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin heidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti, päätään pudistaen vakuutti:

— Niks poks!

Tiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi kiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat Taavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät, että mikä leipä se oli?

— Kalakukko, vastasi Tiilikainen, arvaten kysymyksen.

Ja samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon, kaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne kohteliaasti tullimiehille:

— Saapiko olla?

Tullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin muikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen toisilleen muutaman sanan englanninkieltään.

— Mitä ne sanovat? kysyi Tiilikainen Mr Pickwickiltä.

— Mainioksi kehuvat, tulkitsi tämä kunnon herrasmies.

— Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. — Ja jos eivät muut englantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten tämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan kuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Tullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi alettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun makasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi Tiilikainen kummastuneena:

— Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat Helsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi töllistelemään.

— Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti hra Kenonen. — Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla ovat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista vettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet tuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta englantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla kädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi: tämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.

— Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti Tiilikainen yhä edelleen. — Tuokin nuori mies tuolla on ihan samannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se sama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä tuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.

Ja Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan näköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:

— Huomenta!

— Huomenta! vastasi mies rauhallisesti.

Taavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja kehitti keskustelua:

— Kylmäpä teillä tuntuu olevan täällä Englannissa.

Nuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti kädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:

— Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä päivemmällä lämpiää.

— Taidatte olla näitä hullilaisia? jatkoi Tiilikainen kanssapuhetta.

— Enkä... Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä, selitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista laivaa kohti.

— Jassoo, sanoi Tiilikainen.

Mutta hra Kenonen huomautti vahingoniloisesti:

— Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea. Mutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien miesten kanssa!

— Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. — Mutta on se sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen tapaa.

— Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla... suurempi kumma se olisi, jos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.

Päästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin laiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus Guanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin äänekkäästi:

— Nyt lasken minä jalkani Suur-Britannian tantereeseen!

Mihin hänen perässään tullut Taavetti Tiilikainen huomautti:

— Mutta ei se tantere sittenkään vain tärähtänyt.

Hra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys, kuinka päästään asemalle.

Mr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa, järjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin ravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat tavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.

— Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta maksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti englantilainen.

Hra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin suuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen huomaan.

— Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen shillingiin, huomautti Kenonen.

— Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. — Ei minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka jo senkin takia.

X

— Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin näin hyvät paikat, sanoi Kenonen.

— Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin olla, arveli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän, kokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa pitämisestä huomautti.

Hän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta, sähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta Helsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen, kykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden takia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt saada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa yhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla oli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen taistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo asioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta siitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta kärsineensä.

Mainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra Kenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle lähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin, niin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa lauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.

Hra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan ääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen hyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana sijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa lukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä salapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan, etevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua ja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle itselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi pitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään — Kenonen oli nimittäin ollut niin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä rikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja lurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.

Hra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi neljännestunniksi muutamalle "Turistin" ravintola-asemaksi ilmoittamalle asemalle.

Tympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut kirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää käsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen itselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.

Toisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen ihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista oli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä ketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa, mikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä enemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.

Joka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän, kärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin taakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes useimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja hammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden hotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi purtuina tahtovat takertua ruokatorveen, — joka luulee, sanomme me, että hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin hän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen luonnonlaatua.

Nähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella jalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien varustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle iloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä tavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska tämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä varustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja huusi:

— Älkää pakatko päälle, sanon minä! Ennätätte te vähemmälläkin!

Samassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku tarjoilijattarista juuri laski pöydälle.

— Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä seisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi ajellut kasvot.

— Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua takaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa hedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.

Vieras nimittäin tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Olette hyvä ja annatte minulle lautaseni.

Se oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra Kenonen vain ähkäisi:

— Missä siinä on teidän puumerkkinne?

Tyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta, ja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti toinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.

Hra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella keuhkovoimallaan: "Väkivaltaa! Rosvousta!" Mutta samassa työnsi kuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt seurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli kukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:

— Olkaa hyvä... ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.

Hra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta, muljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin antaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies, jonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan joka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja nauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin huonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan ylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä aaltoili.

Päästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä pöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen, nähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut. Se sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa rauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen naapuripöydästä heitettiin.

— Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä minä...! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.

Hän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa sitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.

Hetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän, että kirottu tuntematon oli jo kadonnut.

— Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti hra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.

Hra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili seikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra Kenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.

Hra Kenonen pääsi toisen luokan vaunun portaalle ja astui sisälle vaunuun.

Siinä riippui päällystakki paikallaan — eivätpäs olleet uskaltaneet varastaa, vietävät — ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata asemaansa — olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! — mutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava tuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies... kuka vieras?... Siinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!

Hra Kenonen hieraisi silmiään — uskomatonta, tämä tavaton näky ei kadonnut — se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!

— Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä oleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.

Vieras herra kohotti päätään ja loi hra Kenoseen kummastuneen silmäyksen.

— No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä, että oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman hra Kenosen kanssa.

— Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun paikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen suuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on — siinäkin suhteessa — suomalainen.

— Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa olijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasivat asian kehitystä. — Minä en ensinkään tunne tätä herrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla asemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa tahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista asti...

— Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi sileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.

Epäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin verran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi. Mutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut käsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi olla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän miehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin odottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen itse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän lensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin silmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja ruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.

Sitten kömpi hra Kenonen ylös.

Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru, olisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä seikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä avukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.

Viereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä. Siinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla sanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.

Hra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen oikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.

Nyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään asiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra Kenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan vaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.

XI

— Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti Tiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen maailmanvallan pääkaupunkia.

Kaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli samanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja loppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen näköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku puroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä rakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja loppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä ja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia kivihiilijunia ja...

Niin: ja niin edespäin.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät ikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen huomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän kanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä kuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka juna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät Hulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.

Edeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi ajeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui melkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin, niin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen aivojensa toiminnan.

Taavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä ja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän junan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea ymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa ollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia eväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin ajavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei lähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!

Kun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin ehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen kylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän puoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan: "lönsh", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin jakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:

— Mitä se sanoo?

Hra Kenonen vastasi empimättä:

— Se kysyy, tahdommeko syödä aamiaista.