Part 3

— Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään... ja hyväsydäminen, arveli Tiilikainen. — Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.

Hra Kenonen vastasi siis englanninkielellä:

— Jees, poks!

Ruokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat hra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi kauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja maiskutteli merkitsevästi suutaan.

Silloin kirkastuivat myöskin edeskäyvän kasvot, ja hän huudahti: "äi sii!"

Olut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli avaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla "puks!" ja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja kumarteli ja nauroi: "äi sii, äi sii, biö!"

— Just, just! sanoi Kenonen. — Bier, bier justiinsa, jees poks!.

Voita ja leipää ja olutta ja tukeva, mehukas lammaspaisti poistivat nälän.

Ja sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja tehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä maisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja ryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi vain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle asemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni tulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen puoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin, mutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla, että kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan toiseen vaunuun.

Emme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta kokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka koettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja mukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim. tapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen kanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni erehdys.

Olimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa kahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka siihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän jokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen oman nurkkansa.

Juuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi seisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja meidän neljänteen paikkaamme.

— Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä tutunomaisesti hymyillen.

Me katsahdimme toisiimme.

Jokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon suorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea, että me emme halunneet neljättä miestä tähän.

— Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän hidastellen. — Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan vielä parempaa tilaa.

— Siellä on kokonainen tyhjä sohva, selitti toinen meistä kiireesti.

— Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita... minä näin kun se nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.

— Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs mies. — Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa paikka... jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?

Vihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi vastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu yhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.

— Mitäpäs meillä! murahti yksi meistä.

— Olkaa hyvä vain! lisäsi toinen meistä väkinäisesti.

Kolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut, mitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin, valmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.

— Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. — Tuntuu olevan lämmintä tässä vaunussa...

— Hm... onhan tuota...

— Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa pyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.

Me kolme emme sanoneet siihen mitään.

Koetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut olemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt huomaavankaan meidän kylmyyttämme.

Muutamat ihmiset ovat todellakin sellaisia.

Tämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin ilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön...

Harmittava olento

Me kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden edustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.

Rupesimme matalalla äänellä juttelemaan keskenämme omista asioistamme:

— No, teillä oli oikea jymyuutinen se tämän aamuinen!

— Olihan se.

— Meillä se huomenna peruutetaan. Se on paljasta palturia alusta loppuun!

Ja niin edespäin.

— Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei teillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli tänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!

Ja niin edespäin.

Se kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi pitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin olla sanomalehtimiehiä?

Uhkaava, kolmen sekunnin pituinen hiljaisuus.

— Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista värähdellen.

Toinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä vaunun käytävää kohti.

Me muut katsahdimme häneen vähän kysyvästi.

Hän sanoi merkitsevällä äänenpainolla:

— Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä tilaa... _meille kolmelle!_

Ja hän meni.

Meistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun näimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen hymystään.

— Eivät kai herrat satu olemaan matkalla Harjunkoskelle?

— Kyllä!

Se neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N. Harjunkoskelta.

— Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen matkaoppaana... ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat ovat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.

Hänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska, huumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.

Se vaunusta lähtenyt palasi takaisin ja jyrähti:

— Tulkaa pois pojat, siellä on tilaa!

Tietysti me jäimme paikoillemme.

Ja hauska matka siitä tulikin.

Semminkin kun se neljäs oli niin kovasti mukava mies.

Mutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran juoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista, kun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki milloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi taas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.

Kuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat tunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti syvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen silmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:

— Nyt ollaan Lontoossa!

— Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta.

Tiilikainen ja Kenonen kapusivat viimeisinä alas junasta Victoria-asemalle.

XII

Matkamiesten astuttua junasta kuuli hra Kenonen nuoren naisen huudon:

— Isä!

— Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. — Meidän on ensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne menevät hiiden kattilaan.

Se oli verraten pian tehty.

Siellä pakaasivaunun luona oli jo Tiilikainenkin erään nuoren miehen kanssa.

— Tässä on minun poikani Jaakko, esitteli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen kättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:

— Häh?! mörähti hra Kenonen kummastuneena.

Sillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä nuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen tyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.

— Eriskummallista! sanoi hra Kenonen.

— Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella levottomuudella isänsä ilmeitä.

— Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen kysymykseen!

— Kyllä, kernaasti! vakuutti nuori mies alttiina palvelukseen.

— Siis — mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te tämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?

Nuori mies vakuutti varmasti olevansa juuri sama henkilö.

— Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta minä olen nähnyt teidät ennenkin.

— Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan, vilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään kuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. — Olenhan minäkin nähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.

— Te olitte saattamassa tätä tyttöä — nyt muistan — silloin kun hän lähti matkalle?

— Olinhan siellä minäkin... me kun ollaan koulutoverit, kertoi nuori mies.

— Jassoo, sanoi hra Kenonen. — Minusta se vain tuntui...

Hän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset kantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.

Silloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa kauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:

— Minnekkä teillä on semmoinen h—tin hoppu!?

Kantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei ymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän punastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle kantajalle.

Hetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen ja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli olinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut huoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä taloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luona.

Kun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli pinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja puhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu kello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.

— _Teelle?_ kysyi hra Kenonen harmistuneena. — Täytyykö minun juoda _teetä?_

Leena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja että kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja englantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli pari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.

Leena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan, jossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta että siihenkin tottuu.

Hra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä kääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta povitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea lukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin ilmaisevalla äänellä:

— _Teetä!_

Hra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi kuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi vormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.

— Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti Kenonen, kun he astuivat sisään hissiin.

— Ketä naisia? kysyi hra Kenonen katsahtaen kummastuneena ympärilleen.

— _Minä_, huomautti neiti Kenonen.

Hra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena lisäsi:

— Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään herrasmiehenä.

Silloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt alas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle ja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.

— En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra Kenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.

Tämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä hissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja painoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika kohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla kohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein epäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta, mikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta nuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja selittämättömät.

Leskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha ihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia pitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä pitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan erinomaisen ystävällisesti ja kysyi:

— Do you speak English?

— Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja sitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä väärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja hra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä mukaan:

— Jees... jees poks... juu, juu, jassoo... ool rait, haudujuuduu... veri well.

Välistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena Kenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli kysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin hiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith tai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin että hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita kuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo kunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain on vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.

Kun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi ensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen, ikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti teekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan ja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan sitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa pöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen tekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista jotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi kohteliaasti emännälle:

— Pardong!

Nyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan hän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen kuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti taas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa kolmannen kerran nenäliinansa.

Onneksi ei hra Kenoselle tarjottu neljättä kuppia.

Hra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva Smithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui englantia suun täydeltä:

— Tänk juu... oo jees... äi sii... juupa juu... morningpost... haudujuuduu... veriwell... ool rait...

Ja kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen ja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi sisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:

— Huiski!

Ja "huiskia" tuli kuin tulikin.

XIII

Seuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä tilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin kerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa varsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista huvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa olla. Tässä kerrotun matkan "Pilikon poskitiellä" ovat asianomaiset meille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan henkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus, ettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja sitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin kohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.

Asianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta matkastaan seuraavia piirteitä:

Johtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme kuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.

Luonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla kuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla. Kartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan kysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja muistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.

Savon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista, mutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita, kokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista velliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen mies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista kiirettä olemaan.

Olivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen katseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat eteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he tietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin Lindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain pyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä missään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.

Päivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä illalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan tässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä kaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta tulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka on joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä ymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin seurahuoneelle.

Majatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut matkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:

— Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä Lehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin...

Matkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten on, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja sen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa tullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.

Eräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä jonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi "Pilikon poskitieksi".

— Mutta pääseekö siitä autolla?

— Ovat ne siitä, kuuluvat ajaneen vaikka millä...

— Mitäs Paavo arvelee? kysyi maisteri. — Yritettäisiinkö?

— No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli Paavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. — Käännytään takaisin, jos näyttää liian mahdottomalta.

Se neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti päätöksen lopullisesti, huomauttaen:

— Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä etteennipäin!

Savossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina lypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.

Ajettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo kironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä olleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta mitään "Pilikon poskitieksi" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.

Vihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon kohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.

Eukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia vetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä vastailemaan:

— Pilikonko... johan työ ootta ajanna sen sivu!

— Emme me ole mitään tienhaaraa huomanneet.

— Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata... huohmasijakos työ sen punaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?

— Jaa? kyllä me sen huomasimme... sen, jossa on nuusniekka juuri maantien laidassa.

— Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä... no se tie keäntyy justiisa sen pömpelin ja riihen välitse.

— P—kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo suorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.

Käännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin selvät merkit.

Talon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä miettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.

— Poika hoi!

Poika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis kuulemaan.

— Tuoko se on se Pilikon tie?

— Siitähän se männöö, myönsi poika.

— Voiko sitä ajaa autolla?

— On ne siitä ajaneet autollai...

Paavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien, mutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.

Pilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa. Ilmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota maaanteihimme nähden yleensä valitetaan.

— Alku tien kaunistaa, muovaili johtaja vanhaa sananlaskua.

Mihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta profeteeraamiseen, lisäsi:

— Mutta lopussa kiitos seisoo.

Jatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin että täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen kestävyytemme symboolia:

— Ja saattaa seisoa autokin...

Talotonta taivalta se oli. Tie jätti, lievemmin sanoen, tilaa toivomuksille.

— Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on optimistinen luonne.

— Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten kelloonsa.

— Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä alkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. — Tiedä vielä, minkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu...

Hetken perästä ilmoitti hän:

— Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun... se olisi kova isku köyhälle miehelle.

Johtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla, synkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin pohjaltaan optimistinen luonne.

Tiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin muuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä savivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien aavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi. Vaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti sekoitettua savivellilouhikkoa.

— Olen minä parempiakin teitä ajanut, muisteli Paavo menneisyyttään.

— Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden perästä.

— Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria matkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät kilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. — Siinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo ohimennen.

— Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä puhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. — Tarvitsisi köniinsä aika lailla!

— Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo puolueettomuuden vuoksi.

Metsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa ja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi paitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin että paljaat pakarat vilkkuivat.

— Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka vasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa itsestäänkin.

— Siinä hän nyt sitten on! totesi Paavo maltillisesti.

Mökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin helmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli käsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui puolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai peukalo suussa.

— Kato nyt Henrikki autoo! kehoitti mökin eukko sylissään olevaa.

— Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi hän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.

— Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri tutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.

— Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano jottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta tietä koko leänissä...

— Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta noutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.

— Kuinka pitkälti tätä tietä vielä riittää? kysyi johtaja.

— Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen mitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista venäähenvirstaks.

— Onko se yhtä huonoa kuin tähänkin asti? tiedusteli maisteri synkästi.

— No ei se taija paljon parempookaan ollak... eikähän siitä ennee kukkaan ajakkaan...

— Käännetään takaisin! määräsi johtaja.

Mökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu perunamaallekin.

— Nyt on ainakin tuttua tietä, mutisi maisteri.

— Kato nyt, Henrikki, nyt se lähtöö! huusi mökin eukko.

Oli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun auto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo heitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä kaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain asiaa.

Maantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin ilmoitti Paavo ykskantaan herroille:

— Juu, se oli se niinsanottu "Pilikon poskitie"...

XIV

Niin — seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös päässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia isäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.

— Huomenta!

— Moorning! vastasi hra Kenonen. — Kuinka sinä olet tänne tullut?

— Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella, niin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu mukaan!

— Kenellä "meillä"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen kasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa kauluksennappinsa kanssa.

— Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. — Jaakko sanoi, että pitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja Lontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.

— Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi Kenonen. — Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.

— Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen poika-Tiilikaisen asiantuntemusta. — Sanoi, että pitää tehdä ajelu jonnekin länteen päin maaseudulle... sanoi se sen paikan nimenkin, vaan en muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.

Hra Kenonen hörösteli korviaan. "Kuninkaan linna" vaikutti häneen mahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi tällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.

Tultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan matkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja miehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.

Siellä istuivat korituoleissa neiti Leena Kenonen ja herra Jaakko Tiilikainen.

— Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään, rypistäen otsaansa.

— Kotoa tietysti! Herra Tiilikainen pyysi minutkin automatkalle...

— Hm, hm... murahteli hra Kenonen.

— Siellä on _niin_ kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. — Nyt on mainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.

— Sekö se on se kuninkaan linna? kysyi hra Kenonen.

— Se... kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee sinne yleisökin.

Hra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen, mutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten hän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.

— Mutta milloinkas me tätä kaupunkia katselemme?

— Onhan siihen vielä aikaa, arveli Tiilikainen.

— Käydään nyt ensin katselemassa näiden maanviljelyksiä.

— Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu viisi minuuttia.

— Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena Kenonen. — Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.

— Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. — Sehän on puolta pitempi matka kuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.

Vihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä pienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.

— Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen. — Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.

Hra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä Leenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista, rauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä ajatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat hetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla olisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee loppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.

Ja hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi, karistellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset päänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä pumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin ehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä se "Uindze" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin ollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä ei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä Windsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi sen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.

— Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen suuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta enempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.

Tultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa aamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin, ja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin kuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan vahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden ylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä linna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen olisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille sakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.