Part 4

P. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen käski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.

Vahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta ja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen kysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei se valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli hra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä päivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena päivänä on kikatus jo loppunut.

Hra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan nyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri humina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.

Lontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa pysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella olevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti jotain nuoremmalle Tiilikaiselle.

— Kuulkaa! huusi tämä. — Tuo tuolla on tärkeä historiallinen paikka!

— Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. — Ei se ainakaan kovin tärkeältä näytä.

— Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta allekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.

Hra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä lailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri vapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi hra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä se semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä allekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen, olisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne Windsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja sanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!

— Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä keksitty? kysyi nuori Tiilikainen.

— Ha, ha! sanoi neiti Leena Kenonen.

Herra Kenonen ällistyi vähän, mutta vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:

— No, olisi sitten keksinyt ruudin ensin!

XV

Hra Kenonen oli nyt ollut viikon päivät Lontoossa, ja oli nähnyt paljon ihmeitä. Hän oli käynyt museoissa, myöskin British Museumissa, missä hän oli kiinnittänyt erityistä huomiota egyptiläisen osaston pitkiin muumioriveihin ja kysynyt, kuka niistä on Tutankhamen. Saatuaan kuulla, ettei Tutankhamen ollut täällä, kysyi hän, miksi ei sitten sitä oltu tänne tuotu, ja ilmoitti, ettei hän näistä toisista äijistä välitä, olkoot omissa lämpimissään. Hänelle olisi näytetty kuuluisaa kirjastoa, mutta hän sanoi, että mitäs niistä kirjoista, on hän niitä ennenkin nähnyt.

Hän oli käynyt kuuluisassa eläintarhassa ja käynyt kuuntelemassa Parlamenttitalon suuren kellon soittoa ja oli ollut tulla yliajetuksi Cityssä ja oli ajanut maanalaisella radalla ja oli kerran lähtenyt yksin Hyde Parkiin ja eksynyt sieltä takaisin tullessaan ja oli kauhistunut hengessä ja ryhtynyt puhumaan englanninkieltä poliisin kanssa.

Viiden minuutin kuluttua oli hän tullut siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei tuo poliisi osaa englanninkieltä, ja lähtenyt jatkamaan matkaansa.

Seuraavat 14-15 tuntia olivat kaameimmat hra Kenosen elämässä. Onneksi oli hänellä rahaa, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä. Mutta kun hän koetti poliiseille ja autonkuljettajille selvittää, kuka hän on ja missä hänen pitäisi asua, eivät nämä voineet muuta kuin pudistaa päätään ja luoda häneen osaaottavia silmäyksiä.

Oli tullut uusi päivä, ja Leena Kenonen oli kauhukseen saanut aamulla hotellissa selville, ettei hra Kenonen ollut koko yönä ollut kotona ja ettei häntä oltu nähty sitten kun hän eilen aamulla jokseenkin näihin aikoihin oli lähtenyt tavanmukaiselle kiertueelleen.

Leena Kenonen säikähti pahasti, niinkuin luonnollista olikin, ja otti auton ja ajoi Tiilikaisten kortteeriin ja toimeenpani hälyytyksen. Jaakko Tiilikainen sanoi heti, että asia on vakava, sillä jos hra Kenonen on yksin ollut yön kaupungilla, niin on hänelle voinut tapahtua mitä tahansa, mutta Taavetti Tiilikainen otti asian rauhallisemmin ja arveli, että kyllä se routa senkin porsaan vielä kotiin ajaa.

Jaakko Tiilikaisen ehdotuksesta ajoivat Jaakko ja Leena Suomen lähetystöön, missä heille kerrottiin eräältä Itä-Lontoon poliisiasemalta juuri soitetun, että siellä on etuhuoneessa aamuyöstä asti istunut eksynyt muukalainen, joka vuoroin itkee, vuoroin rähisee jotain tuntemattomalla kielellä, lyö rintoihinsa, osoittaa itseään etusormellaan, ja toistaa toistamistaan:

"_Finnish! Finnish! Jees poks_!"

Muuten ei hänellä poliisin ilmoituksen mukaan ole mitään hätää, sillä rahaa näyttää hänellä olevan, ja poliisin toimesta on hänelle hankittu teetä ja voileipää. Nyt nukkuu hän sikeästi kuorsaten penkillä ja mutisee joskus unissaan:

"Finnish... jees poks".

Kun Leena Kenonen ja Jaakko Tiilikainen saapuivat poliisiasemalle, istui hra Kenonen haukotellen ja jossain määrin ränsistyneen näköisenä puusohvalla. Hänen katseensa kirkastui ja hän sanoi levollisesti:

— Moorning post!

Hra Kenonen kiitteli poliiseja ja tarjosi rahaa, mutta kun tämä tarjous kohteliaasti, mutta varmasti evättiin, sanoi hra Kenonen vilpittömästi: "Tänk juu, sentlemen, veri mätsh!" ja jonkinlainen päällysmies taputti häntä ystävällisesti olkapäälle, puristi hänen kättään ja sanoi neiti Kenoselle:

— Oikein kunnon herrasmies! Englanninkielen taito vain hieman puutteellinen. Ei pitäisi päästää yksikseen kaupungille.

Ajaessaan hotelliin sanoi hra Kenonen, ettei hänellä ollut mitään hätää, ja että on aivan suotta nostaa melua, jos hän sattuu vähän viivähtämään. Ei hän nyt sentään enää ainakaan Lontooseen eksy. Oli vain seikkailun halusta joutunut vähän liian kauas ja poikennut poliisiasemalle levähtämään, juttelemaan poliisien kanssa ja katselemaan, millaista se niiden virantoimitus öiseen aikaan on tällaisessa suurkaupungissa. Oli siellä tarinoitu ja juotu yhdessä teetä, ja oli hän tainnut hiukan torkahtaakin.

Tämän seikkailun jälkeen ei hra Kenonen kuitenkaan astunut enää omin nokkineen ulos hotellinsa portista, mutta ukko Tiilikainen kulkea lotikoitti yksikseen ympäri Lontoota ja kävi kerran Kristallipalatsissa asti ja joutui pieneen riitaan maksusta autonkuljettajan kanssa takaisin tultuaan. Autonkuljettaja haukkui englanniksi ja Taavetti Tiilikainen suomeksi, ja poliisi oli epätietoinen, mutta kuunteli kuitenkin kohteliaasti myöskin Tiilikaisen väitteitä, vaikka ei luonnollisesti ymmärtänytkään yhtään sanaa. Tämä tora tapahtui Tiilikaisen asunnon portilla, kunnes palvelijatar huomasi sen ja meni ilmoittamaan asiasta Jaakko Tiilikaiselle. Tämä kiirehti välitysmieheksi ja ukko Tiilikainen tuli lopulta vakuutetuksi siitä, että kuljettaja oli oikeassa, mutta käsittämättömäksi arvoitukseksi jää, kuinka autonkuljettaja ja Tiilikainen niinkin paljon ymmärsivät toisiaan kuin todella tapahtui, sekä varsinkin se, miten Taavetti Tiilikainen oli omin päinsä osannut Kristallipalatsiin ja aterioinutkin siellä. Mutta olihan hän kyllä siksi toiseksi ollut hra Kenosen koulussa.

Toiselta puolen tuntui hra Kenosesta selittämättömältä, miten oli mahdollista, että olipa hän tyttärensä kanssa vaikka missä, ravintolassa, teatterissa, museossa, puistoissa tai missä tahansa, niin aina sattui ukko Tiilikainen poikineen tai ainakin poika-Tiilikainen samaan paikkaan, vaikka ei edeltäpäin oltu mitään sopimusta tapaamisesta tehty.

Hra Kenonen päinvastoin koetti pitää nuoria toisistaan erillään niin paljon kuin mahdollista, minkä johdosta hän oli ruvennut suorastaan karttelemaan Tiilikaisia. Mutta ei se vain auttanut. Ja hra Kenosen mielestä olisi tällaisessa kaupungissa pitänyt olla runsaasti mahdollisuuksia kulkea huomaamatta toistensa ohikin.

Kaikki kunnioitus hra Kenosen terävälle älylle, mutta nerokkaimmankin isän on vaikea pitää oveluudessa puoliaan nykyajan neitosille. Heidän äitinsäkin ovat siinä suhteessa aivan takapajulla. Kerromme, valaistaksemme tapamme mukaan esimerkillä väitettämme, kuinka eräs tuttavamme, neiti Leeda Joutsenhelmi pari vuotta sitten nappasi itselleen miehen. Jutussa ei kyllä ehkä ole varsinaisesti uutta, mutta sittenkin.

Näin se kävi.

— Jaa, jaa! sanoi mamma Joutsenhelmi surullisesti. — Neljä tytärtä minulla on, ja vain yksi niistä on päässyt onnellisesti naimisiin.

— Pyh, vai "onnellisesti!" vastasi neiti Leeda Joutsenhelmi niskaansa nakaten. — Jollei Bertalle olisi käynyt "onnettomasti" ja jollei hän sen johdosta olisi pitänyt Heikkiä niin lujilla, niin ei hänkään olisi naimisissa.

— Miehiä täytyy valitettavasti aina pitää lujilla, jos siihen vain on tilaisuutta, huokasi mamma Joutsenhelmi. — Nämä ovat aivan erilaisia, nämä nykyajan nuoret miehet kuin minun aikoinani...

— Kyllä kai sinäkin sait pitää pappaa kuumana, ennenkuin sait hänet vihille, arveli tytär, tunnustellen varovaisesti sormenpäillään käherryssaksien kuumuutta.

— Minäkö! huudahti mamma Joutsenhelmi miltei kiivaasti. — Se ei ole totta! Pappa jumaloi minua, minä olin hänestä aivan pääsemättömissä. Ja niin kauhean mustasukkainen kuin hän oli toisille nuorille miehille, jotka kuuluivat ihailijapiiriini! Se oli ihan hirveätä!

— Hm.

Neiti Leeda Joutsenhelmi seisoi peilin edessä pukeutumishommissa. Hän ei ollut niissä vielä pitkälle ehtinyt, sillä hänellä oli yllään vain —, no niin, samapa se. Paljon hänellä ei missään tapauksessa ollut yllään.

— Bertta on kieltämättä onnellinen avioliitossaan. Heikki ei tosin ole mikään kaunis mies, mutta miehen ei tarvitse ollakaan kaunis. Mitä kauniimpi mies on, sitä huonompi aviomies hän on. Eikä Heikki ole erityisen viisaskaan...

— No ei, totisesti! huudahti neiti Leeda.

— Mutta miehen ei tarvitsekaan olla mikään nero ollakseen hyvä aviomies. Heikki on joka tapauksessa _mies_, ja se riittää.

— Muutamille.

— Saisi riittää sinullekin! sanoi mamma Joutsenhelmi äreästi. — Sinä olet nuorin sisaruksista ja olet jo pitkän matkaa neljännelläkymmenellä, mutta miehestä ei ole vielä tietoakaan.

— Enpä ole erityisesti yrittänytkään, huomautti tytär.

— Olisi jo aika yrittää, jos mieli ensinkään yrittää. Muutaman vuoden kuluttua...

— En minä vielä mikään ikäloppu ole sanoi Leeda vähän venytellen. — Ja minä tunnen luissani, että saan miehen sinä päivänä jolloin tahdon.

— Se on hyvä _sanoa_... mutta nythän on karkausvuosi! Näytäppä nyt, että saat miehen, koska olet niin varma asiastasi!

— Onko mammakin niin lapsellinen, että puhuu karkausvuodesta. Sehän on pelkkää leikillistä lorua. Nykyajan naiselle on jokainen päivä karkauspäivä. Missä se laamapaita taas on?

— Aiotko lähteä ulos?

— Lähden hiihtämään.

— Sitten sinun on välttämättä muutettava lämpimämmät housut. Te nykyiset nuoret naiset olette niin kauhean ajattelemattomia. Kun minä olin nuori...

— Kun mamma oli nuori, ei naisilla ollut housuja ollenkaan. Kyllä minä tiedän.

— Sinä olet aivan mahdoton!

Tunnin kuluttua lähti Leeda Joutsenhelmi hiihtopuvussa ja lappalaisine jalkineineen, sukset kainalossa. Ja oli sunnuntai, helmikuun 24 päivä. Ja mennessään alas pimeähköä, likaista ja paistinkäryn kyllästyttämää porraskäytävää, hyräili hän keveätä jazzikappaletta.

Kolme tuntia hän viipyi.

Kun hän palasi tuli hän ajurilla, sukset sivullaan. Ja hänen rinnallaan istui nuorehko, kalpeahko, vaaleaviiksinen mies, jolla oli niinikään sukset sivullaan.

Leeda Joutsenhelmi nilkutti vaaleaviiksisen miehen tukemana ja silloin tällöin vähän voihkaisten ylös portaita.

Mamma avasi eteisen oven.

— Jestas, mitä on tapahtunut? huusi hän. — Oletko sinä onneton katkaissut jalkasi?

— Ei, se on vain vähän nyrjähtänyt, ilmoitti Leedan saattaja. — Se nyrjähti tuolla Alppilassa. Kyllä se menee parissa päivässä ohi, jos hierottaa. Anteeksi että minä...

— Ai, niin, jos saan esittää! huudahti Leeda Joutsenhelmi metallinkirkkaalla äänellä. — Herra Salakka ja äitini. Rikhard — herra Salakka tarkoitan — pelasti minut...

— Käykää sisään, käykää sisään! huudahti mamma Joutsenhelmi. — Se oli kovin ystävällisesti tehty... se oli ritarillisesti tehty! Minun pikku Leedani on vielä niin kovin varomaton ja riehakka, niinkuin nuorten tyttöjen tapa on. Minä aina pelkään, että hän loukkaa itsensä. Se nuoruus, se nuoruus... mutta olkaa toki hyvä ja käykää sisään! Kuppi kuumaa, kuppi kuumaa, se on niin kovasti hyvää ja terveellistä kylmästä tultua. Kuinka sinä nyt sillä tavalla nyrjähytit jalkasi, pikku Leeda-parkamme?

Istuttiin vierashuoneessa ja juotiin kahvia.

Kun ensimmäiset kupit oli juotu, vilkaisi Leeda Joutsenhelmi terävästi ritarilliseen saattajaansa ja sanoi sitten äkkiä:

— Mamma, pysy tyynenä — minä ja Rikhard olemme kihloissa!

Vaaleaverinen mies hätkähti kuin iskun saanut, mutta ei kieltänytkään. Leeda Joutsenhelmen katseessa oli jotain, mikä ilmoitti kaiken vastarinnan turhaksi. Hän muuttui vain entistä kalpeammaksi ja taivutti vähän päätään.

— Niin, mamma, sinä et saa kieltää! huudahti Leeda Joutsenhelmi uhmaavasti, miltei hurjasti mammalle, joka ei vielä ollut sanonut mitään. — Rikhard ottaa minut vaikka tulen ja veden läpi! Me olemme suudelleet toisiamme, silloin kun Rikhard auttoi minua ylös lumesta. Poliisi numero 983 kulki juuri silloin ohi ja näki sen. Meidän _täytyy_ siis mennä naimisiin!

Mamma Joutsenhelmi hyrähti itkuun. Hän syleili kiivaasti tytärtään. Sitten syleili hän vielä kiivaammin herra Salakkaa ja nyyhkytti:

— Sinä paha, paha poika, joka riistät minulta pikku tyttöni, nuorimman lapseni... mutta minä en tahdo olla onnenne tiellä. Minä siunaan teitä... uhuu... uhuu...

Rikhard Salakka pääsi pois vasta klo 10 aikaan illalla, sittenkun häät ja asuntokysymys oli järjestetty. Häät pidetään kolmen viikon kuluttua.

Kun sulhanen oli lähtenyt, sanoi mamma Joutsenhelmi huolestuneena:

— Mutta kuinka on kipeän nilkkasi laita?

Leeda Joutsenhelmi vastasi vain:

— Mamma on aina yhtä yksinkertainen!

Sitten pyörähti hän oikealla kantapäällään kerran ympäri vastapäivään.

Sitten pyörähti hän vasemmalla kantapäällään kerran ympäri myötäpäivään.

XVI

Tästä näyttää sittenkin, vastoin alkuperäistä aikomustamme, kehittyneen jonkinlainen rakkausromaani. Se ei ole voinut kiertää kohtaloaan. Se näkyy olevan ilmassa. Ja koska terävä lukija jo alkaa arvata lopun, niin on meidän aika sytyttää tulilanka ja antaa miinoituksen laueta. Ellei siitä tulisikaan mitään tärisyttävää pamausta, niin tuleehan ainakin tupsaus ja vähän pölyä ja savua.

Eräänä iltana oli Kenonen tyttärineen mennyt päivälliselle Frascatin ravintolaan, jonka orkesteria Leena Kenonen oli päivällä isälleen kavalasti ylistänyt.

Kävi niinkuin ennenkin. Kun oli saatu pöytä ja vähän aikaa istuttu ja Leena Kenonen oli käännellyt päätään ja tarkastellut yleisöä, huudahti hän:

— Isä, tuolla istuvat Tiilikaiset! Tietysti kutsumme heidät tähän pöytään?

— Tyttö! sanoi hra Kenonen. — Tämä on ylenluonnollista! Oletko hyvä ja selität!

— Mitä sitten? kysyi Leena Kenonen viattomasti.

Hra Kenonen sanoi, että kenties ikä ja huolet ja pitkät, unettomat yöt ovat heikontaneet näkövoiman hänen silmistään, ettei hän enää voi kilpailla kotkan kanssa katseen terävyydessä. Mutta ei hän sentään _niin_ sokea ole, ettei tajuaisi, että tässä pelataan jotain fuskua hänen turvattoman selkänsä takana. Kuinka on mahdollista, että Tiilikaisen poika aina sukeltaa esille siinä pisteessä jättiläiskaupunkia, missä hekin sattuvat olemaan? Tässä on jokin punainen lanka, ja hra Kenonen olisi erinomaisen onnellinen, jos hän saisi selville, missä sen langan toinen pää on kiinni.

Neiti Kenonen hypisteli lumivalkoista pöytäliinaa ja sanoa pöläytti äkkiä:

— Me olemme kihloissa!

— Häh?! huusi hra Kenonen.

— Nimittäin salakihloissa, täydensi neiti Kenonen kiireesti ja kaatoi pienen suolatelineen.

— Älä riko talon mööpeleitä! äsähti hra Kenonen tuimasti. — Kutka "me"?

— Jaakko ja minä.

— Te... kihloissa! Sinä... ja Tiilikaisen poika! _Keskenännekö?_

— Niin...

— Veri well, sanoi hra Kenonen melkein huumautuneena tästä pommista. — Veri-mätsh-well! Jees, poks! Ja aikooko herrasväki kukaties mennä vielä naimisiinkin? Jos on lupa kysyä?

— Tietysti?

— Tietysti! Tietysti! Ool rait! Olisitko sinä todellakin niin tyhmä, että menisit naimisiin?

— Onhan isäkin mennyt!

— Kuka isä? Jaa, mutta se on eri juttu.

— Tämä on myöskin eri juttu.

— Sehän olisi naurettavaa! Millä te eläisitte?

— Minähän saan paikan pankissa, ja Jaakko saa myöskin paikan.

Hra Kenonen väitteli jonkin aikaa tyttärensä kanssa ja sanoi lopuksi lujasti, ettei ainakaan hän anna suostumustaan tähän hassutukseen.

Leena Kenonen nyyhkytti.

— Ole nyt tuossa! suhahti hra Kenonen. — Ihmiset katsovat!

Leena Kenonen alkoi yhä katkerammin itkeä, kunnes hra Kenonen harmistuneena sanoi:

— No mene nyt sitten kutsumaan tänne se — "sulhasesi"! Senkin itkupussi! Ja "appiukkosi" myöskin!

Leena Kenonen ei noussut paikaltaan. Hän vain kuivasi kiireesti silmänsä ja heilautti tuskin huomattavasti nenäliinaansa. Hetkisen kuluttua saapuivat Tiilikaiset ja istuutuivat mitään aavistamatta pöytään.

Hra Kenonen nielaisi pari kertaa jotain olematonta ja sanoi sitten murheellisella äänellä ukko Tiilikaiselle:

— Nämä ne ovat sitten kihloissa!

— Kutka? kysyi Taavetti Tiilikainen kummastuneena nuoremman Tiilikaisen kasvojen äkkiä muuttuessa keitetyn kravun värisiksi.

— No tietysti nämä... elävät! sanoi hra Kenonen epäkohteliaasti, osoittaen vasemman kätensä etusormella tytärtään ja oikean kätensä etusormella Jaakkoa. — Meillä ei ole muuta tehtävänä kuin onnitella nöyrimmästi.

Ja hra Kenonen kohottautui vähän tuoliltaan ja kumarsi ensin tyttärelleen ja sitten tulevalle vävypojalleen ja irvisti happamesti.

Asia selvisi vähitellen ukko Tiilikaisellekin, kun sitä hänelle selvitettiin. Siinä sitä jauhettiin puolisen tuntia ja ukot alkoivat alistua kohtaloonsa.

— Kyllähän meitä on vedetty huulesta, murisi hra Kenonen. — Ja siinä se sitten oli se sinun "vanha konstisi", joka on parempi kuin pussillinen uusia!

— Kyllä ne vanhat konstit pitävät edelleenkin paikkansa, marmatti Taavetti Tiilikainen, tyytymättömänä nenäänsä kaivellen, mutta kun nämä hyväkkäät keksivät ne ennen meitä.

— Niin, sanoi Jaakko, joka vähitellen oli saanut kootuksi rohkeutensa nähdessään, ettei tässä sentään suorastaan hirtetä. — Se on se vanha "tapahtuneen tosiasian" konsti, jonka nuoret ovat maailman alussa keksineet pakoittaakseen julmat vanhempansa myöntymään, eli hienommasti sanoen "fait accompli".

— Onko se englantia? kysyi hra Kenonen.

— Ei kun ranskaa, selitti oppinut sulhanen. — Mutta pitää se paikkansa Englannissakin.

— Jees, poks! myönsi hra Kenonen hieman vastahakoisesti.

Siitä tuli kuitenkin oikein jymypäivälliset loppujen lopuksi, ja sovinto nuoremman ja vanhemman polven välille rakentui itsestään, ja pöydän antimien ja päivän suuren tapauksen ja orkesterin sävelten huumaamana piti hra Kenonen jonkinlaisen onnittelupuheen nuorelle parille, mutta eksyi lopulta liian kauas pääasiasta ja puhui paljasta pötyä, kunnes ukko Tiilikainen nykäisi hänet istumaan.

Ja kaikki oli iloa ja riemua, ja orkesteri soitti, ja Kenonen sanoi, että pitäisi lähettää nimikortti orkesterin johtajalle ja pyytää häntä soitattamaan hetken merkityksen johdosta suomalaisiakin sävellyksiä, mutta asia raukesi, kun sulhasmies sanoi, ettei niillä täällä ole suomalaisten sävellysten nuotteja.

Mutta hetken kuluttua täräytti orkesteri Marseljeesin, ja pari viereisessä pöydässä istuvaa pienikasvuista, tummaveristä herrasmiestä alkoi takoa nyrkkejään pöytään ja laulaa: "Allons enfants de la patrie..."

Ja kuullessaan noiden tuttujen, kiihoittavien sävelten vyöryvän yli komean, säihkyvän salin, hyppäsi hra Kenonen rajattoman riemastuksen vallassa tuolilleen seisomaan ja huusi korkealla äänellä, kohottaen oikean kätensä ylös:

— Mutta _olipas_, helkkari, sittenkin! _Porilaisten marssi!_