Part 2

Kuorre: kutee "kun sammakko korraa". Kuorreesta sanotaan muuten, että "kuorre ja pukki haisee yhlelle samalle". Kuorreen kutua oli ennen muinoin ollut m.m. Saksalan sillan tykönä. Nousee jokiin kutemaan.

Särki kutee kun leppä on hiiren korvalla.

Ahven kutee "siin' haukien kans' yhles'".

Salakka kutee kolmasti, Kesäkuun alkupuolella — kun suopursu kukkii, 8 viikkoa sen jälkeen kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena, sekä Heinäkuun keskipaikkeilla.

Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka. Padasjoella ovat niiden nimitykset tähkälahna (ruis tähkään), hedelmälahna (ruis heelmöi) ja valkenemis-Iahna (ruis valkenee Heinäkuulla).

Säynävä nousee Eerikin päivän tienoolla jokiin. Saatiin ennen muinoin Lililän joesta Karolan likellä "kauhiast".

Made kutee Helmikuulla, mutta "Heikin päivästä rysät veteen".

Kiiski: "Joka kalan kans' kiiski kutee". (Aina mätiä, väittävät!)

Ankerias nousee hernemaihin, sillä se syö hernekasvien kukkia. Tosi kaskuna kerrotaan, että ankerias Virmailassa kerran meni saavin alle ja teki poikaset!

Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää". "Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude vaan nousevat muuten rannoille "lämmittelemään".

Onkiminen.

Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina- (kaakkoinen) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin jos pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa että siell' toisia syömäs', menen sinne kans'"! "On kun kuhtu kaloille". "Uimamiehen kantapään takana on myös jäävelist' kaloja". Madoista ovat "savimadot" parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka ovat löydetyt savimaasta.

Kun kysyin ukko Esaiakselta oliko taikoja kalastukseen nähden, vastasi hän heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".

Kansan huomioita "terrin" ja "mehtäksen" soinnista.

Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun ei sille pääse suksilla, reellä eikä millään. Kerttusalon huvilan edustalla olevan Tuomassaaren ja Mustan kärjen välillä oli ollut hyvä teerin sointipaikka. Taistelu oli mitä ankarin. "Ai jäävel' kuin jäi höyheniä, siin' ol' höyheniä et' olis' saanu' karvatyynyn. Erotaan pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni". Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin kuherruksesta (kuhertavat keväällä ja talvella).

"Niinkauan mehtäs (metso) soi, kun haavan lehti rapiseen rupie". Sointipaikaksi valitsee se satoja vuosia saman seudun. Kallioinen, "itäpuoleen kaatava, kuivashonkaa" kasvava maa on sille mieluisinta. Hyviä sointipaikkoja Padasjoella oli Lahtarsaaren vuorella sekä molempien Inkiläin rajalla Levolahden puolella.

Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti.

Ensin se yhden aikaan aamulla naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä ikäänkuin pyssynpiippua veittel' hierois" eli "suhistamista". Kun lakkaa, nousee se männynlatvaan ja "röhkii kun sika" tahi "kolittaa kieltään" että kuuluu "1/2 km matkan päähän".

Soidessa on mehtäksellä pää pystyssä ja pyrstö "levittäin pystyssä". Se lyö siipiään mahan alle niin kovaa yhteen, että kopsahdus kuuluu. Lenteleepä niin "vihasesti" ristiin, rastiin, että siivet "romahtelevat" niin kovasti, että luulis' puita taitettavan tahi honganoksia poikki väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu.

Sointi alkaa "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu läpi Huhtikuun.

Samalla sointipaikalla oli tavallisesti 6 à 7 nuorta koirasta.

Ahkeraan kävivät vanhat hämäläismetsästäjät metson soinnissa ennen metsästyslain ilmestymistä.

Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkasen lailla sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.

Metsäriista ja pyydystystapoja.

Tavallisin pyydystysvehe oli loukku, joka sijoitettiin "polkujen päälle poikelleen". Sitäpaitsi käytettiin myöskin vipuansaa eli vipua, joksi sitä lyhyesti kutsuttiin. Yleiset olivat edelleen permit, jotka olivat joko jouhiset — hevosen jouhista — tahi langasta — nöylettä, joka "mustattiin niin että se ol' pimiä".

Nykyään niin yleiseksi tullut teerien ampuminen kuvilla oli Keski-Hämeessä — ainakin Padasjoella ja Kuhmoisissa — vielä aivan tuntematon 1870-luvulla, kun me veljekset tuota metsästystapaa niihin aikoihin ensimmäisen kerran rupesimme Alhon tienoilla käyttämään.

Siinä teeriparvessa, joka niihin aikoihin talviseen aikaan eleli Alhon kartanon hakamaissa, oli tavallisesti 75-100 lintua. Selvä on, että sato näin ollen oli sangen runsas.

Niinkuin kuvilla ampuminen oli ajokoiralla ja pystykorvalla metsästäminenkin vielä tuntematonta ja jäi siksi niin, että vasta viimeisinä vuosikymmeninä noita metsästystapoja kansanmetsästäjät ovat ruvenneet yleisemmin käyttämään.

Olivathan tosin J.J. Maexmontaanin tunnetut julkaisut "Om Stöfvaren" ja "Andjagt med bulvan" ("Ajokoirasta" ja "Teerin metsästys kuvilla") ilmestyneet jo vuosina 1850 ja 1852, mutta ruotsinkieliset kuin olivat, jäivät ne suomenkieliselle väestölle tuntemattomiksi.

Susia pyydettiin kuopista, joiden päälle oli sijoitettu elävä ankka syötiksi. Parhaimpia pyydystäjiä oli Padasjoella Nyystelän seppä Hammarlund, joka susikuopillaan Niemistön maalla kokosi itselleen pienen varallisuuden.

Viimeinen susi pyydettiin Padasjoella v. 1881. Vuosia 1881-1885 on syystä sanottu susivuosiksi, sillä niitä liikkui tavallista enemmän ja tappoivat monta lasta Turun puolella. V. 1881 liikkui Padasjoellakin niin paljon susia, että nimismies pyysi 300 mk valtiolta petoeläinten hävittämistä varten. Edellämainitun suden sai Laitian Kustaa Padasjoen ja Asikkalan rajalla.

Kustaa ampui suden haaskalta Äinöön Inkilän niityllä. Koska syötti oli Asikkalan puolella ja Kustaa itse Padasjoen puolella rajaa, syntyi riita mikä kunta oli velvollinen tapporahaa suorittamaan. Riita päättyi niin, että Asikkalan kunta, jonka puolella susi kaatui, sai maksaa tapporahat, 100 markkaa. Sudet eivät muuten viime vuosisadalla juuri enää poikineet Padasjoella, mutta usein kyllä kuljeskelivat pitäjän läpi.

Meillä Alholla vei susi hyvän ajokoiran iltahämärässä kyökin porstuasta. Vaikka lyhdyillä heti seurattiin sutta, joka kantoi huutavaa Kainoa suussaan, ei sitä voitu enää saavuttaa.

Viimeinen karhu ammuttiin Padasjoella vuonna 1863. Sen ampui Syyskuussa Mäyrän torpan poika ja muuan metsävahti Kailanmaan Hautalan kauramaassa vahdattuaan sitä monta yötä.

Kun pojat yskäsivät, nousi karhu pystyyn, jolloin vahti sitä "ampus". Karhu haavoittui ja läksi pakoon. Pari kolme päivää ajoivat pojat sitä takaa, kunnes tapasivat sen niityn laidassa ja saivat sen hengiltä. Karhu oli ollut erittäin lihava niin että siinä oli rasvaa monta leiviskää.

Karhua olivat sitä ennen Evon Metsäopiston ensimmäiset oppilaat metsänhoitaja Hugo Hamilkar Hackstedtin johdolla saartaneet, mutta eivät saaneet, kun muuan juopunut räätäli tuli mukaan ajoon ja peloitti karhun.

Tämän yhteydessä mainittakoon että Pälkäneellä ampui viimeisen kontion Kärsä-Eero niminen mies vuonna 1842 puuhun tehdystä lavasta, jonka vieressä oli haaska. Eero oli sittemmin riihimiehenä Ruokolassa.

Tammelassa tapettiin viimeinen karhu v. 1884. Sen ampui Tammelassa, Tammelan ja Lopen rajamailla, kevätpuolella v. 1884 talollinen Ulvi. Karhu oli kaatanut lehmän ja sen viereen oli Ulvi rakentanut puuhun lavan, josta sai karhun ammutuksi.

Karstulassa saavuttivat ja tappoivat suksilla takaa-ajaen Frigårdin talonrengit viimeisen mesikämmenen pitäjän pohjoisosissa, vuonna 1892.

Piipolan ja Iisalmen pitäjien rajamailla Paltamon puoleisessa osassa oli karhuja vielä ainakin 1888.

Etelä-Hämeessä sai viimeinen kontio surmansa Syyskuussa vuonna 1886 Salon ja Salmen kartanoiden takamailla Lopen pitäjässä. Vähää ennen olivat muutamat Hämeenläänin Metsästysseuran jäsenet edellämainituilla takamailla saartaneet nuo viimeiset karhut — kolme kappaletta — mutta karhut onnistuivat pääsemään kierroksesta pois. Karhun sai haaskalta muuan itsellismies, joka oli sille virittänyt kaksi pyssyä.

Mies vei sittemmin karhun Hämeenlinnan torille yleisön nähtäväksi.

Epäilemättä oli edellämainittu Tammelassa v. 1884 tapettu karhu yksi noista kolmesta.

Mihin kolmas joutui ei tunneta, mutta kauan ja vieläkin liikkuu kansan keskuudessa luulo, että se muka vielä elää jossain Lopen, Rengon tahi Tammelan takamailla.

Viimeisen ilveksen sai Padasjoella talon vanha isäntä Esaias Inkilä. Se oli "kiskonut ihtens'" permiin ja sitten paennut riihen alle. Sieltä löysivät sen kuitenkin vasta kesällä kun riihten portailla koneiden puutteessa hakkasivat silpuksia. Silloin se kuitenkin oli jo pilaantunut ja "toinen lape karvaton".

Mitä hirven leviämiseen tulee, voin mainita että 1870-luvun loppupuolella nähtiin Alhon harjulla hirvi, joka lie ollut ensimmäinen paikkakunnalla.

Hirven ilmestyminen herätti suurta huomiota ja ihmettelyä ja siitä puhuttiin ympäri pitäjää.

Ensimmäinen höyryalus Päijänteellä.

Ensimmäinen laiva Päijänteellä oli Suomi-niminen siipilaiva.

Runko rakennettiin Eineen niemellä Asikkalassa ja pannu — mer'laivan pannu — tuotiin Turusta. Työmiehet olivat kaikki porilaisia.

Pannun kulettaminen v. 1855 Turusta maantietä pitkin tuotti paljon hankaluuksia. Sen alla oli 10-tuumaisista parruista tehdyt jalakset. Valtion määräyksestä kutsuttiin kuulutuksilla kirkoissa mies talosta vuoroonsa sitä vetämään. Yksi mies istui pannun päällä komentamassa ja 100 miestä vetämässä ja niin sitä "transporttia" jatkettiin Putulan kautta aina Asikkalaan saakka.

Suomi kulki Anianpellon ja Jyväskylän väliä — Vääksyn kanavaa ei tietysti silloin vielä ollut olemassa. Ensimäiset sillat rakennettiin Saksalaan, Suopeltoon, Kärkisiin ja Jyväskylään.

Ennenkuin Suomi alkoi kulkuvuoronsa, oli Päijänteellä suuria "seililaivoja" samaan tapaan kuin Saimaan vesistöillä vielä meidän aikoinamme. Kun Suomi sittemmin joutui hylyksi, myytiin se halvasta ja tehtiin roomuksi.

Laivan ensimmäisenä päällikkönä oli Topelius-niminen merikapteeni.

Ensimmäinen kapteeni oli ollut perin mahtava — "kopia" — mies, joka talviseen aikaan aina ajoi kahdella hevosella. Kerrotaan että, kun hän kerran Saksalan kartanosta lähtiessään oli saanut eteensä vaan yhden hevosen, oli hän kovasti kironnut ja pauhannut matkalla! Laiva lie kulkenut Kellosalmen vanhan salmen kautta s.o. Vähäsalon ja Virmailan saarten välitse.

Tuon salmen nimestä kerrotaan, että muka "ryssä" olisi ottanut Sysmän kirkosta suurimman kirkonkellon valaakseen siitä tykkejä ja toi sen Tehinselän yli Padasjoen puolelle. Kun ei tiennyt että salmi on talviseenkin aikaan sula, ajoi avoveteen ja sinne jäi kirkonkello.

Kaksi kelloa jäi jälelle Sysmän kirkkoon.

Myöskin Padasjoen kirkosta kerrotaan, että siellä ennen olisi ollut kolme kelloa, mutta venäläiset sodan aikana olisivat vieneet kolmannen mukanansa.

Sittemmin piti "Keisarin pojan" (Alexanteri II:n veli Nikolai) rakennuttaa uutta rautaista sotalaivaa proomuineen.

Roomun runko rakennettiinkin Saksalassa, mutta niin pitkälle ei koskaan päästy, että se olisi pantu vesille, vaan hajoitettiin sittemmin ja myytiin.

Kun sen rautalevyt olivat toisiinsa kuparinauloilla liitetyt, sanotaan saaduksi "veikiest'" kuparia sitä hajottaessa.

Rakennuspaikalla oli aina ollut venäläinen sotamies vahtina.

Muun muassa oli roomua varten tuotu kaksi tykkiä, jotka sittemmin myytiin nekin ja jotka nykyään muinaismuistona säilytetään Saksalan kartanon puistossa.

Keski-Hämeen asukkailla kalavesiä Viitasaarella.

Suomen Historiallisen seuran julkaisemassa "Ulrik Rudenschöldin Kertomus Taloudellisista y.m. oloista Suomessa 1738—1741" mainitaan Hattulan pitäjästä m.m. suomennettuna seuraavaa: "Järvet ovat laajat, mutta kalastus ei ole ison-vihan ajoilta saakka erittäin onnistunut, syystä että venäläiset ovat sitä ylen liiaksi harjoittaneet. Entisinä aikoina on tällä, niinkuin monella muulla pitäjällä Hämeenlinnan lähettyvillä, ollut kalastuspaikkoja ja takamaita Rautalammen pitäjässä Päijänteen yläpuolella ennenkuin tuo paikkakunta tuli asutetuksi ja verolle pannuksi." Sekä toisessa paikassa: "Jämsän pohjoispuolella on Päijänteen päässä Laukaan pitäjä ja sen yläpuolella Saarijärvi (Sarjärfwi), Viitasaari (Vitasari) ja Rautalampi (Rautalambi), jotka neljä pitäjää maakirjassa yleisesti kutsutaan Rautalammeksi, koska tämä pitäjä, jolla nyt on tuo nimi, ensiksi näistä on tullut asutetuksi ja siihen on kuulunut koko yllämainittu seutu. On edellä mainittu, että tuo paikkakunta ennen on ollut Hämeenlinnan ympäri sijaitsevien pitäjien kalastuspaikka, jonka vuoksi vasta-mainittujen pitäjien asukkaat kutsuvat rautalammilaisia, muttei itseänsä, hämäläisiksi".

Ohimennen mainittakoon, että Rudenschöld kuului erääseen lähetystöön, jonka Ruotsin hallitus 1700-luvun alkupuolella oli asettanut Suomen taloudellisten olojen parantamiseksi ison vihan jälkeen. Lähetystön jäsenenä teki R. puolentoista vuoden kuluessa matkustuksia Suomessa.

Koska oli hyvin luultavaa että asianomaisilla paikkakunnilla edes jonkunlaisia muistoja noilta ajoilta vielä olisi jälellä, olen tutkinut asiaa Padasjoella ja saanut tietää, että seuraava asiata koskeva taru vielä on säilynyt kansan keskuudessa.

Padasjokelaisilla on ennen ollut kalavesiä Viitasaarella. Pitäjä on saanut juuri Viitasaarelta ensimmäiset asujaimensa, jotka jättivät kalavetensä ikäänkuin perintönä heille. Ensimmäisinä tuli kaksi miestä, jotka veneellä tullen soutivat Saksalan jokea ylös ja asettuivat asumaan Lammen järven rannalla sijaitsevaan Osoitan kylään, joka siis tarun mukaan on pitäjän vanhin asutus-paikka, johon ensimmäinen mökki järven rannalle sydänmaahan kohosi.

Miehistä palasi toinen takaisin Viitasaarelle luvaten jälelle jääneen vaimoa sieltä neuvoa miehensä luo Padasjoelle. Mies neuvookin vaimoa seuraavasti: kyllä sinä sinne "osaat" — josta kylä sai nimen "Osoila" — jos menet sellaista jokea ylös, jossa vesi "kiehuu kuin pata" — siitä nimi Patasjoki, joksi paikkakuntalaiset yleisesti kutsuvat pitäjäänsä vielä tänä päivänä.

Edellämainittu "pata" on muuan kirkkosillan alapuolella joessa oleva padan tapainen syvennys, jossa kansan luulon mukaan käy raju pyörre ja jossa moni vuosien kuluessa on uponnut.

Inkilän isäntä, joka nyt on seitsemännelläkymmenellä kertoi minulle, että hänen isävainajansa usein puhui, että siellä — Viitasaarella — oli "perintövesiä" sekä että Lammen järvessä noin 100 vuotta sitten oli ollut "ihlan mahloton" kalavesi.

Kalat olivat niin isoja, että hyvin olisivat pysyneet merssin tahi heinäsäkin tapaisessa nuotan perässä ja mateita meni päreistä tehtyihin mertoihin "niin paljon kuin nosti ylös"!

Muistoja 1808-1809 vuoden sodan ajoilta.

Kun 1808—1809 vuoden sota puhkesi, valtasi suuri pelko kansan, jonka keskuudessa ison vihan kauhut vielä olivat muistissa säilyneet.

Suurissa kylissä ja valtateiden varsilla asuvat pakenivat takamaille. Siten pakenivat Maakesken kyläläiset Evon opistoon päin Hakovuorelle.

Hakovuori on tänä päivänä erittäin mieltäkiinnittävä "maapaikka" erämaassa kolmen pitäjän Padasjoen, Asikkalan ja Lammin (Evon kruununpuiston) yhtymäkohdassa Kovero- ja Haarajärvien välissä. Korkea rajapyykki on tuolle merkkipaikalle pystytetty.

Sinne mentiin piiloon miehissä ja naisissa kapalolapsista alkaen niin että esim. Kangas-Paavon taloon jäi vaan "vanha ämmä", joka lehmiä ruokki. Vuorelle vietiin mukana runsaasti muonavaroja kuten leipää, voita ja "isoa kalaa".

Yöksi laitettiin suuret tulet, joiden ympärillä autioksi jääneen kylän asukkaat yönsä viettivät.

Kirkonkylän asukkaat pakenivat taas sotien aikoina Seitniemelle päin.

Kun ajotietä, joka kirkolta vie Kerttusalon huvila-alueen ohitse Kellosalmelle, ei vielä ollut olemassa, johti pitkin harjua vaan kapea polku, jonka vieläkin monessa paikassa voi eroittaa, Seitniemen maille, jotka ennen aikaan olivat synkkiä salomaita ja näin ollen tarjosivat sopivia piilopaikkoja pakeneville.

Muistona sota-ajoilta kertovat vanhat, että kirkon pohjoispuolella Suntion lähellä oli hyvin suuri huone, joka oli täynnä "Ruohtin aikuisia" sotakaluja kuten kiväärejä, rattaita, vaunuja y.m., "jotta olis' kalut, jos sisällisiä rettelöit' tul'" ja jotka kaikki hävitettiin "kun ryssä maan voitti".

Sotavarustuksia, joiden sanottiin olevan siltä ajalta "kun Ruohtin kuningas sai maan allens'", hoiti ruunun nimismies, komisarius eli muut "ruunun miehet".

Täytenä totena kerrotaan, että Kangas-Paavon muori, Inkilän isännän äidin muori, oli vetänyt muuatta venäläistä upseeria kelkalla jäätä pitkin Jyväskylään saakka, siis noin 8 peninkulmaa — muuten olisi tappanut. Muuta evästä ei muorilla, joka oli tunnettu miehekkäisyydestään, ollut eikä ehtinyt ottaa mukaansa kuin vähän "talkkunapöpöröä" esiliinassaan.

Olen myöskin kuullut, että muuan "sodan aikainen" korpraali oli asunut Kasniemen metsäkulmilla Pastilan talon Hautala nimisessä torpassa, mutta en vielä ole saanut selkoa, kuka lienee ollut.

Alexanteri II:n matkasta Suomessa vuonna 1856.

Vuonna 1856 maaliskuussa teki Alexanteri II kuten tunnettu ensimmäisen matkansa Suomeen — matkan, jolla hän ensimmäisen kerran toi ilmi rakkautensa ja huolenpitonsa maatamme kohtaan ehdottaen Senaatille joukon toimenpiteitä Suomen yleisen tilan parantamiseksi.

Paluumatka vei hänet muun muassa Kärkölästä Lahden kautta Nastolaan, Villähtiin.

Kun keisarin seurue oli hyvin suuri, kuulutettiin kirkoissa m.m. Lahteen kaikkiaan 112 hevosta — suuremmista taloista 2, pienemmistä yksi. Hevosia tuli Padasjoelta saakka — 6 penikulman matkan päästä. Kun seurueen mukana kuletettiin suuret "pajat ja keittiö" tarvittiin niiden eteen monta, viimeksimainitun eteen 9:kin hevosta, joista aina kolme hevosta oli rinnan. Kyökin alle oli tehty jalakset leveistä parruista. Keisarin oman kuomireen edessä oli vaan kaksi hevosta.

Talvi oli erinomaisen kylmä ja lunta suunnattomasti.

Monta päivää saivat miehet odottaa. Yöllä poltettiin suuret tervatynnyrit, joihin aina lisättiin halkoja, rakkaan keisarin kunniaksi ja kun ei tiedetty milloin saapuisivat, poltettiin niitä pitkin yötä.

Olihan niistä sekin etu, että tuo suuri miesjoukko näki hääriessään askareissaan.

Tallien puutteessa olivat hevoset nimittäin ulkona ja esimerkkinä siitä kuinka paljon lunta sinä talvena oli, mainittakoon, että hevosille oli tehty pilttoot lumeen.

Hevoset muutettiin pitäjittäin ja kuormia kulki pitkin päivää.

Vallesmannit ja kruununmiehet saivat itse valjastaa ja harjoittaa parihevosia.

Muuan Kuohar-Kalle niminen mies, joka oli erinomaisen pulska vartaloltaan, piti harjoitettaman ajamaan keisarin rekeä, mutta "Kallepaha" pelkäsi jo harjoituksessa niin pahoin, että silmistä ja "nenän päästä rupes' tippuun", niin että Kalle otettiin pois kuskipenkiltä.

Vaikka näin kovin oli keisarin tuloa "vahlattu", tuli hän sittenkin niin "salaa", ettei kukaan tiennyt.

Lahden kylässä ei keisari ollenkaan astunut kuomireestään, vaan istui siinä hevosia vaihdettaessa.

Siinä ollessaan eivät miehet "kehlanneet" katsoa keisaria läheltä, mutta Pyhäniemen neitsyet, jotka kuomin akkunoista kurkistelivat sisään, näkivät keisarin makaavan kuomin kulmassa "selkä nojalla".

Yöllä sitä sitten lähdettiin Nastolaan päin ja Kukonkoivussa keisari oli ulkona.

Puolet hevosista, kunkin selässä ratsastaja, juoksi vieressä siltä varalta, että joku hevosista väsyisi.

Esaias Inkilä, joka silloin oli "neljäntoista päällä" ratsasti yön Alexanteri II kuomin vieressä.

Kova pakkanen vallitsi ja sinä yönä satoi 4 tuumaa lunta.

Muutamissa reissä oli omat kuskit "ransporttimiehen" rinnalla.

Keisari antoi "juomarahaa" miehille yhteisesti 3 ruplaa. Kyytipalkan maksoi ruununvouti vasta jälestäpäin Padasjoella 33 kop. hevosta kohti.

Padasjoki kauppapaikkana.

Eric Tuneld'in vuonna 1794 Tukholmassa painetussa Ruotsinmaan maantieteessä "Geographie öfver Konungariket Sverige Samt Därunder hörande Länder" sanotaan III:nessa osassa m.m. Padasjoesta: "vid denna Sockens Kyrkoby har plats til en ny Köpings inrättande blifvit föreslagen och utsedd" (tämän pitäjän kirkonkylän lähellä on ehdotettu ja hyväksytty paikka uutta kauppalaa varten.)

Että tuota paikkaa ajateltiin muuttaa kauppalaksi riippunee siitä, että Padasjoki todellakin oli tunnettu kauppapaikka, siellä oli iso kansankielellä n.k. kauppalaani. "Kauppalaani" sijaitsi Saksalan maalla Rusilan puustellin ja Hietarannan välisellä alueella — Toukolan kankaalla, joka nykyään on peltona.

Molemmin puolin Hietarannan tietä oli pitkät rivit laudoista tehtyjä kauppahalleja n.k. kokkopuoteja.

"Toukolan markkinoille" oli tullut väkeä kaikkialta Suomesta. Kauppatavarana mainitaan varsinkin hevosia, joita myytiin ja vaihdettiin, hevoskaluja, kankaita, rihkamatavaraa, "renikoita" y.m.

"Jyväskylän takaa" tuotiin runsaasti kaloja, siikaa ja lohta, mutta silakka oli tuntematon.

Toukolan markkinat lakkautettiin 1810 tienoolla. Syy siihen lienee ollut se huono elämä, jota niillä vietettiin — ryypeltiin ja tapeltiin.

Vieläkin on muuan sananparsi, jossa lausutaan, jos toista uhataan selkäsaunalla: "vartos' kun Toukolan markkinoille tulet"!

Paljon kertomuksia on vielä siitä, kuinka "perkuliest'" siellä tapeltiin tahi tehtiin muuta ilkityötä, seipäillä rikottiin Rusilan kaikki akkunat y.m.s. Siinä Muona-Juonakset ja muut saivat selkäänsä.

Nykyään on Padasjoella eläinmarkkinat Arrakoskella muutamia päiviä ennen Hämeenlinnan syysmarkkinoita.

Laanin lähellä oleva Saksalan kartano lienee saanut nimensä "saksasta" s.o. kauppias.

Entisiä kalkkiruukkia Keski-Hämeessä.

Kun kesällä 1910 erään komitean jäsenenä, jonka tehtävänä oli Keski-Hämeen rautatien silmämääräinen tutkimus, saavuin Luopioisten Kantolaan, kuulin puhuttavan eräästä vanhasta kalkkilouhimosta, joka sijaitsee Kukkiajärven eteläpäässä Haikanniemellä.

Koska arvelimme tuon vanhan kalkinpolttopaikan tarjoovan yhtä ja toista mieltäkiinnittävää, teimme sinne pitkin kaunista Kukkiajärveä veneretken.

Kalkinottopaikalla kasvaa nyt suurta lehmus- y.m. metsää, joka, niinkuin muukin kasvullisuus siellä, on erinomaisen rehevää.

Suuret murapatterit osoittavat, että siellä on paljon kalkkia poltettu.

Talolliset ovat käyttäneet muraa soihin, maantiepohjaksi y.m.

Otimme kalkkikivinäytteitä lähellä olevan vielä hakkaamattoman kallion pinnalta. Ne eivät kuitenkaan liene olleet parasta laatua, koska syvistä kaivon tapaisista kuopista päättäen, paras kalkkikivi on maan alla. Että niin on laita, todistaa m.m. se seikka, että Rudenschöld edellä mainitussa kirjassaan mainitsee, että Hämeessä on vaan kaksi kalkkiruukkia Ridasjärven kylän lähellä Janakkalassa ja Luopioisten kappelissa Hauhon pitäjää "Kohijockin" kylän lähettyvillä.

Jälkimmäisestä sanoo R. että "kalkki siellä on harmahtavaa, mutta kuitenkin parempaa kuin Janakkalan pitäjässä ja on tuo kalkkikivi, joka suurimmaksi osaksi on maan alla, vihertävää marmoria".

Ridasjärvestä sanoo R. että siellä on "hyvin iso kalkkivuori harmaakivi lajia, johon vähän viheriätä on sekoitettu", sekä että kalkki on "lujaa", muttei aivan valkosta, kuin myöskin "että vuoresta jo ympärimitaten on murrettu 100 syltä, mutta että se näkyy olevan loppumaton ja paranevan kuta syvemmälle tullaan".

Ridasjärven kalkkivuori — isonlainen kallio — sijaitsee muuten nykyänsä Majamäen kanssa yhdistetyn Katilan talon maalla.

Sykärin isännän tiedonantojen mukaan poltettiin siellä kalkkia suuremmissa määrissä vielä noin 40 à 50 vuotta sitten, vieläpä nytkin polttavat Ridasjärven asukkaat tulilla pieniä kalkkimääriä.

Täällä liikkui muuten kansan kesken se huhu, että Ridasjärven kalkkiruukista olisi otettu kalkki Hämeenlinnan linnaa ja Hollolan kirkkoa rakennettaessa. Muun muassa on louhimossa kaksi syvää kalkinottokuoppaa, joista toisella on vanhastaan nimi "Hämeenlinnan" ja toisella "Hollolanhauta".

Paikalla, josta merkeistä päättäen aikanaan on paljon kalkkia poltettu, kasvaa pientä metsää, sekin todistus siitä että siellä on valmistettu kalkkia paljon myöhemmin kuin Luopioisissa.

Kuinka kauan kalkkia on poltettu Haikanniemellä ei tunneta, mutta kansan keskuudessa on säilynyt huhuna, että sieltäkin olisi tuotu Kruunuporin linnaa varten tarvittava kalkki.

Milloinka kalkinpoltto Luopioisissa lakkasi ei myöskään tunneta, mutta varma on, että se vielä Rudenschöldin aikana 1731—1741 oli käytännössä. Tätä todistaa se seikka, että hän mainitsee kalkin hinnaksi 30 äyriä tynnyri Kuohijoella ja Ridasjärvellä 3 äyriä kappa paikalla ostettuna, mutta 4 äyriä kun omistaja itse kuletti kalkin pois.

Kukkiajärven rannalla voi Haikanniemellä vielä eroittaa entisen venevalkaman, josta tie on viennyt kalkinpolttopaikalle.

Kenanlyönti.

Aikoina, jolloin kaikellaiset urheiluleikit ovat niin sanoakseni otetut päiväjärjestykseen, on syytä kiinnittää huomionsa myöskin kotimaisiin urheiluleikkeihin.

Kun pikkuhuligaanit kaupungeissa keväällä alkavat typerää nappipeliä, jossa pelataan napeista eli rahasta, silloin alkavat pikkumiehet kaikkialla Hämeen salomailla harjoittaa hauskaa piippua eli kenanlyöntiä, joka on todellinen kansanomainen urheiluleikki ja jossa — niinkuin olla pitääkin — kunnia on voittajan ainoa palkinto.

Kenanlyöntiin ottaa osaa kuinka monta Anttia, Jussia tai Mattia hyvänsä, mutta niistä kuitenkin vaan yksi on "piirissä" ja yksi varsinaisena "vastaajana".

Lyömäaseena tässä hämäläisessä lawn-tennispelissä on 50 à 60 cm pituinen puinen "kenakeppi" eli "kenatavi" ja lyötävä likim. 15 cm pituinen peukalonpaksuinen pyöreä puinen "kena" eli "pinna".

Piiri merkitään maahan pistetyllä "piiripuulla" kuten krokettipelissä.

Urheilupelin eri asteilla saavuttavat pelaaja, vastaaja tahi vastapelaajat jonkun määrän "keppimittoja", "mokkia", "kinkkuja", "pystypäitä" tahi "linkkuja".

Kun urheilukentäksi on valittu sopiva tasanen paikka, riihipiha tahi muu pihamaa, aho, maantie y.m.s., missä akkunoita ei ole lähellä, alkaa peli.

Järjestys määrätään "teikkauksella" siten, että määrämatkan päästä osanottajat heittävät kenakeppinsä "piiriä" kohti, jolloin lähin mies tulee "piirimieheksi" ja n:o 2 vastaajaksi. Etäisyys lasketaan piiripuusta "tavin" piiriä lähinnä olevaan päähän.

Piirimies asettuu nyt piiripuun viereen, tarttuu kenakeppinsä päähän kämmenellään niin, että vaan vähän kepin päätä pistää esille nyrkin päältä, sijoittaa kenan poikittain nyrkille kenakepin pään sisäpuolelle, heittää sen nyrkillään ilmaan ja lyö sitä voimakkaasti kenakepillään alhaaltapäin menemään niin kauaksi kuin suinkin. Muut osanottajat, jotka seisovat hajallaan, koettavat kukin vastata joko siten että lyövät kenaa, sen ilmassa ollessa takaisin piiriä kohti, tahi niin että, jos kena on liian korkealla, heittämällä keppinsä koettavat ilmassa sitä tavoittaa. Joka osuu, saa lukea hyväkseen 10 "keppimittaa".

Kenan maahan pudottua on "vastaajan" (n:o 2) tehtävänä siitä paikasta, johon kena putoaa, kädellään heittää se, jos mahdollista, likemmäksi kuin keppimitan päähän piiripuuta. Jos tehtävä onnistuu, siirtyy vastaaja piirimieheksi, seuraava mies (n:o 3) vastaajaksi ja piirimies asettuu muiden "vastustajien" joukkoon. Vastaajan kenaa heittäessä tulee piirimiehen koettaa polttaa s.o. lyödä kenaa takaisin, ellei kena makaa niin likellä, että vastaaja ulottuu kädellään piiriin. Jollei kena joudu piiriin, s.o. likemmäksi kuin keppimitta piiripuusta, mittaa ja laskee piirimies hyväkseen keppimitat piiripuusta kenan lähimpään päähän, jolloin kuitenkin ainoastaan kokonaiset keppimitat — ei osat — otetaan lukuun. Keppimittojen korkeimmasta määrästä suostutaan etukäteen — tavallisesti vaaditaan vähintäin 100 keppimittaa.

Sitä myöden kuin osanottajat saavuttavat suostutun korkeimman määrän keppimittoja — siis vähintäin 100 — rupeavat he kilpailemaan "mokeista". Eroitus eri asteiden välillä riippuu siitä mitenkä kena lyödään.

Mokista kilpailija lyö piirimiehenä kenan siten, että sauva pidetään vaakasuorassa asennossa eteenpäin ojennettuna ja kena sijoitetaan poikittain sen pään ylitse, josta se sitten keikahutetaan ilmaan ja lennätetään sivulta lyömällä. Kenan tulee yhdeltä puolelta olla keskeltä hiukan tasaiseksi kaverrettu, samoinkuin tavin pään ja tyvipuolenkin yhdeltä puolelta tasoitettu. Mokan lyöjä ei ole oikeutettu polttamaan ja saa laskea hyväkseen — niinkuin kaikissa seuraavissakin kilpailuissa — vaan yhden mokan, pudotkoon kena kuinka kauaksi hyvänsä.

Saavutettujen mokkien luku on oleva puolet keppimittojen luvusta — tav. 50.

Vastustajista saavat ne, jotka ovat mokkapelaajia, vaan puolet eli 5 mokkaa, mutta ne, jotka vielä kilpailevat keppimittasarjassa, 10 keppimittaa, jos kenaan osaavat.

Seuraa sitten kinkkukilpailu, jolloin kena lyödään samalla tavalla kuin edellisessä, mutta sijoitetaan poikittain kenakepille sen kädenpuoleiselle osalle käden eteen.

"Kinkkujen" luvusta sovitaan etukäteen ja vaaditaan niitä tavallisesti vähemmän kuin mokkia — tav. taas puolet 25.

Lyödään sitten pystypäitä, joita, ollen vaikeimpia, vaaditaan sopimuksen mukaan vielä vähemmin tav. 5-10 ja joita lyödessä kena sijoitetaan poikittain pystysuorassa asennossa pidetyn kenakepin pään ylitse, jonka sitä varten tulee olla tasanen.

Kun on pystypäät saavuttanut, seuraa viimeinen koetus: "linkun" lyönti. Ollen kaikkein vaikein vaaditaan vaan yksi linkku. Kena sijoitetaan siinä poikittain itse kädelle ranteen yli ja keppi pidetään ulospäin ojennettuna ennen lyöntiä.

Voittajaksi tulee se joka ensin pääsee pelistä pois s.o., on saavuttanut kaikki pisteet.

Ellei piirimies kenaa lyödessä kolmannella kerralla osaa, täytyy hänen siirtyä pois piiristä. Ensimmäisen kerran hukkaan lyödessä huudetaan hänelle "heru toisen kerran!" ja toista lyödessä: "heru Maija Liisan lehmä vielä kerran!" Kun on tullut niin pitkälle, että vaan linkku on jälellä, huudetaan: "yks' puuttuu sano p—u kun kärpäsiä laski".

Yhtä vähän kuin mokan lyöjä, saa kinkun, pystypäiden tahi linkun lyöjä polttaa ja jos hän sen erehdyksessä tekee, kadottaa hän kaikki ennen saavuttamansa tulokset ja saa alkaa alusta.

Kenan lyönti on muuten todellista reipasta urheilua, jossa vaaditaan aika lailla voimaa, notkeutta ja nopeutta ei ainoastaan lyönnissä vaan ennen kaikkia "vastaamisessa". Olen nähnyt taitavien kenanlyöjien kepillään pyörähyttävän kenaa uskomattoman kauaksi ja todellista taitavuutta vaatii kenan osaaminen tavilla korkealla ilmassa.

Että se on hauskaa, voin itse todistaa, kun ennen torppariemme ja naapurin kylän poikien kanssa Alhon riihipihalla riippakoivujen suojassa kevätiltoina tuntikausia lyötiin kenaa ulkona vapaassa luonnossa suloisessa Hämeen maassa.

"Kerpeikkari".

Suurta kauhua herätti 1850-luvun alkupuolella ei ainoastaan Hämeessä, vaan vieläpä koko Suomessakin kuuluisa rosvo ja murhaaja Johan Adamsson, yleisesti tunnettu "kerpeikkarin" nimellä. ("Kerpeikkari" — ruots. skarprättare — teloittaja).

"Kerpeikkari" lienee ollut julmin peto mikä ihmishaamussa maassamme koskaan on elänyt.

Että hän kokonaisen vuoden sai riehua joutumatta kiinni, riippui siitä, että hän, ollen nuorekkaan ja pulskan näköinen, nahkojen ostajaksi tekeytyen aina esiintyi herrastellen ja mahtavasti kyytihevosella ajaen, kuin myöskin siitä että hänellä oli suuri joukko "hyysääjiä", sekä aina suoritti kauheat murhansa kaukana siitä paikasta, missä kulloinkin asuskeli.

Kerpeikkarin apulaisista mainittakoon ensi sijassa hänen alituinen "aseenkantajansa" ja rikostoverinsa Tanttilan Mikkolan maalla Lammin pitäjässä asuva Kölhö-Heikki niminen "ittellinen", jonka mökissä hän piti pääkortteria sekä muuan Lempäälän-Hetaksi kutsuttu nainen.

Niistä murhista, joita Johan Adamsson teki Keski-Hämeessä mainitsen tässä muutamia.

Niihin aikoikin asui mökissään maantien varrella, Eteläisten Sarkkalan maalla, Heinäkankaan pohjoispuolella ja Eteläisten tienhaaran tuolla puolen, muuan Helppolin niminen muonaukko vaimoineen.

Pariskunnalla lienee ollut pieniä rahasäästöjä, koska Kerpeikkari ja Kölhö-Heikki eräänä yönä Tanttilan kievarista kyytihevosella tullen murhasivat pariskunnan.

Lempäälän-Heta lähetettiin jo edellisenä iltana Helppolinin mökkiin yösijaa pyytämään ja päästämään sitten yöllä rosvot vanhojen nukkuessa sisään.

Murhan tehtyä heittivät murhaajat vainajain ruumiit sänkyyn ja sytyttivät mökin palamaan. Se paloikin maata myöden.