Part 2
(Longinus seisoo levollisena paikoillaan puettuna yksinkertaiseen harmaaseen viittaan. Ei miehinen voima ole riutunut hänen vartalostaan eikä sankarikauneus hänen kasvoiltaan, vaikka poskipäät ovat kuin liekin kuluttamat ja kulmakarvat juoksevat kulmallisiila niinkuin lentoon nostetut siivet ja niiden väliin helposti uurtautuu tuima juonne. Hänen silmistänsä paistaa välkehtivä levollisuus. Koko hoviseurue säpsähtää.)
ZENOBIA (katsomatta lainkaan tulijoihin):
Sa jatka, orja.
(Taurus aikoo astua pöydän luo, mutta Longinus viittaa hänet takaisin ja vaimentaa kansan ääntensorinan. Syntyy täysi hiljaisuus.)
ZENOBIA (toistamiseen):
Tarinaasi jatka!
LANKHA (jämeällä äänellä):
Merestä kerran — aamun autereisen tullen — koralliriutta mantereesta saareen saakka nous jumalaisten jylyst' ankarasta, luontui jumalten sillaks ihmeiseksi —. Sotijoin nyt tuimin syöksyi saarelmalle prinssi Rama, taas riisti rinnallensa kutrikulma Sitan, ja Sudrain sukuun näänsi taattoin heimon, vannoi ett' aikain kautta kirottuna vaeltaa Ravanan heimo saa. — Mut oikeus ja armo on jumalilla punnuksia saman vaa'an. Korallisilta hohti jälleen, opettaja, mies paisteotsainen sai saarimaalle, lausui nimessä jumalten, ett' aikain pitkäin vierren taas suku tshandalain ja periheimo sudrain käy arvoss' ihmisten, käy armoon jumalten. — — — Kai tälleen päättyikin jo taru — —.
ZENOBIA:
Siis vihaani vikapää nyt tänne tuokaa.
TAURUS (ottaa Longinuksen käskystä takanaan seisovalta sotilaalta murhatun preetorin pään, joka on verhoon kääritty, vie sen hoviseuran eteen ja riipaisee verhon pois.)
Suu syömärin — pää preetorin kai seuraan on tervetullut.
(Naiset kirkaisevat ja juoksevat kauhuisina vasemmalle pylväikköön.)
NIMROD:
Preetor murhattu!
TAURUS
Ja legioonan päämies olen minä.
NIMROD:
Revittää koirillaan sun caesar Claudius.
TAURUS
Hän ruttoon kuoli hiljan Meesiassa. — Toi tiedon siitä merimiehet, joit' on kosolta tuolla, kysy heiltä.
NIMROD (epätietoisena):
Siis sotilasväkivaltaa — vallanvaihdos — — Mit' aiot, päämies?
TAURUS
Miekkaa välkyttää mua mahtavamman käskyn mukaan.
NIMROD:
Ken uus imperator on?
TAURUS
Ei kenkään, riehuu uus sekasorto Rooman puolla. Mua Longinus käskee. Kansan, sotilaat hän nosti, liitti liittoon — —.
NIMROD:
Antavas tuon miehen vannoit meille.
TAURUS (nauraen):
Viekkaus on tarpeen taistelussa. Teidät kaikki Longinus tuomitsee.
(Nimrod jää sanattomaksi.)
ZENOBIA (astuu esiin):
Ja vartiosto? —
TAURUS
On vangittu ja vartijoina porttein on meidän miehet.
(Zenobian ja Longinuksen katseet kohtaavat, viipyvät toisissaan.)
LONGINUS:
Hätä ontevaposki on huutanut torveen! Hädänlapset sen kuulleet on kuulevin korvin, Mut teille järkeä vailla janon, näljän on parkuva huuto, te oottehan kylläisyyttänne sairaat. Ja niin ajan ankara totuus on teille kuin lapsille lääke: vain karvaus kielelle maistuu, mut terveys, maljaan kätketty, ei. Peripenseät teillä on korvat: Vain räikeän kuulette äänen ja huutajan ryntäät luisevat näätte ja käännytte pois. Mut että on maailmansielu joka parkujan palje ja rinta, sit' ettehän tunne lain. — Vain lyötynä maahan noin ympäri mestatun pään, verisurmanne eessä ja riehuvan joukon kyky teillä on kuulla — ja tuomio ensin nyt kuulkaa: En huuhkaja oo minä murhan ja palon, en päitänne leikkaa, vain valtikkakotka, tuo norsunluinen, nyt toisin lentää: verenkierron se Phoeniks-linnulta saa, punasiivet ja kellervärinnan. — Zenobia, sankarivainaan puoliso, mun neuvoni mukaan saat ohjata lentoa sen.
ZENOBIA (tyynen ylpeästi):
En pyytänyt lie armonanteitasi, Athenodorus, poika kuninkaan, on synnyn, vuotten armost' astuva koht' oikeuteensa, valtaistuimelle.
(Kansassa melua.)
ÄÄNI (joukosta):
Oot puolisosi murhaaja! — Ja narri on lempes viimeinen, äl' ylpistele.
(Zenobia horjuu lyötynä vasemmalle ja Kleanthes vavahtaa. Yhä uhkaavampaa melua.)
NIMROD (siirtyen oikealle etualalle, yksin):
Viel' uutinen on mullakin. (Vetää viitastaan pergamentin.) Tää tieto suunpieksäjille sama lie kuin syksyin on paimenlasso hyppyvasikalle.
(Astuu Longinuksen eteen ja ojentaa tälle pergamentin.)
Pään mulle lupasit — ma vastalahjaks suon tärkin tehtävän tään seuraajalle: Sapores Eufratin taa lyö.
LONGINUS (äkkiä, silmättyään pergamenttiin):
Sa ruoska oot ollut kansalle, sit' ajanut kuin sierainnuorin nautaa, ikeen raskaan veroista Rooman sille niskaan lyönyt. — Näin vanhoill' asehilla voittavas Sapores-jättiläisen luulet — Taurus, palatsiin saata säilöön tomuiseen, mut turvalliseen Nimrod mahtava.
NIMROD (kahden sotilaan välissä vietäessä palatsiin):
Oot lempeä, oi 'onnen messias, mut onnelles se hinnan kallistaa.
ZENOBIA:
Sin' ootko sankari?
LONGINUS:
Sun suojaajasi.
ZENOBIA (astuen askeleen lähemmäksi):
Oi neuvo suo ja näytä tie!
LONGINUS (lähestyen Zenobiaa):
Nyt irti julista Tadmor Roomasta ja kansan niin voita luottamus.
ZENOBIA (epäröiden, mutta kuin lumon alaisena siirtyen oikealle):
Mun huimimmalle viet tielle nyt — — (Kansalle.) Mua kuule, keitaan kansa! Käsivarttesi vahvain turvissa suo ja sankaris uljaan uusia teitä mun kulkea päivää päin — Tää syntymäkeidas Roomasta irti! — Niin riemulliseksi kuin ennen vanhaan — — ja palmujen alle kartanot aimot — —
(Kansan suosiota. Zenobia katsoo epäröivästi Longinukseen.)
LONGINUS:
Me voiton saimme vertoja vailla! — Elon aurinko eiköpä teille niin aamuin noussut ja laskenut illoin kuin paria-koiralta saanut ois ruskeanpunaisen värin. Ja kun vuotanut illoin ol' auringon veri, yö huohotti rintanne luissa kuin sairaus, kuume ja kauhu, te vietitte kuolevan öitä kuin haudalla maaten, min ympäri orjantappura kiertää ja lepakon valitus yllä. — Nyt toisinpa aurinko nous: kevätentein ja Leijonamerkein! Sapores ja parttien ratsut yl' Eufratin kahlatkoon — mepä päistäriköin, helovaljakoin itävirtojen taa, tanamielin ja miekoin ne lyömme taas — (Kansan hyväksymishuuto) Itä barbarilaumoin verokuormin ei Rooma meit' estää saa. Meill' oikeus onneen maalliseen oman keitahan kentillä olkoon. — Ken miehistä kotiin jää, majat tuolla toisiksi muuttakoon kera naisten uurasten, paistavaolkain.
(Riemuhuuto.)
ZENOBIA (ihastuneena):
Mun aatokseni aivan lausuit noin.
LONGINUS:
Ne nouskoot 'palmuin ja yrttien keskeen, mut ohdakeyrtit polttelevaiset tai maitoa karvasta heruvaiset, okapiikkiset pensaat ja myrkkykeisot pois tanhuan mullasta repikää. — Vedet vuoltevat virratkoot ohi kartanon kaikilta puolin. Ken mainetta janoo, hän veistäköön oven auringon nousua kohti. Ken tuoksuvakutrisen vaimon, ja lapsia, karjoja toivoo, koht' armasta länttä sen kääntäköön. Mut' antimet kaikki tuo etelätuuli. — Majat tuolla näin uusiksi luokaa! Puutarhaan goottien legioona jää, muut retkelle valmiiks ja kuokan varteen.
(Viittaa kansaa poistumaan.)
ÄÄNI kansasta:
Eläös kauvan, messias keitaan!
JOUKKO ÄÄNIÄ:
Oot onnen herra! — Oot onni kaikkien! — Oot riemu kaikkien!
(Kansa poistuu äänten sorinan vähitellen haipuessa kuulumattomiin. Taurus myös sotilaineen. Kleanthes ja hovinaiset paitsi Elisa lähestyvät riemuiten Longinusta. Elisa jää pylväikköön, myös prinssi ja Lankha. Geser oikealla etualalla, taempana Zenobia.)
KLEANTHES (leikki ja ihastus äänessään):
Oot tottakin profeetta uudenlainen. Luulen melkein: "kera naisten paistavaolkain" nyt työhön ryhdyn.
ELISA (oikealta):
Kuule, voittaja! Oliiviseppel lehdost' Artemiin suo meidän sulle noutaa. Kaikki voitit ja armahdit — —
LONGINUS (kääntyen naisten puoleen mutta enemmän itselleen puhuen):
Tääll' eikö hietamailta viel' äsken tuullut vaskenkarva pilvi, uhonnut vihan kitkeräistä tulta ja pahaa tahtoa mua vastaan. — Mist' onkaan tää tullut kirkkauden ensi ääni, kuin halki ilmain — tai kuin tummennoista nyt alttiin maan sois aamun ensi tuuli.
(Nostaa katseensa suoraan Elisaan.)
ELISA (kuin arastuen äskeistä rohkeuttaan):
Sun kuulijasi halvin. — Seppeleen ma saanko sulle laittaa — niin ma pyysin.
LONGINUS:
Niin — oksalt' onni taita kaikille —
TADMAR:
Ja kaikkein voittajalle!
GESER (kiihkoisasti):
Katoovaista vain varjoa sun voittos maallinen! Vain yks on voittaja, uus aurinko! Vain ristinpuulla riemu! Kaikki voitti ken karvast' etikkaa kuin hunajaa joi huulin vaivatuin. Autuuttain en hernerokkaas myö, en valtakuntaa, mik' kohta taivaan pilvist' aukeaa — — (Nostaa ristiä rinnaltaan.) Täss' Saulukselle merkki tappion jos kääntymyst' ei tee. Sun suurin syntis on hyväks luulla ihmisparkaa, luulla ett' unhoon haihtuis synti lankeemuksen jo täällä alhoss' alavassa.
LONGINUS (hymyillen):
Niinkö oot heikkouskoinen eess' ihmisen?
GESER:
Keruubit paratiisin porteill' on!
LONGINUS:
Nuo pedot siivekkäät voi lyödä maahan.
GESER:
Oot Antikristus! — Sen on käskenyt mun Herra huutamaan.
(Kiireesti palatsiin.)
LONGINUS:
Oon tuota kuullut ma Aleksandriassa monet kerrat ja tunnen oppinsa. He ihmettä tuolt' yltä taivahista, alta maan ja kaikkialta vuottaa. Ruumiist' irti he ruoskin, kuohimalla synnit riistää, ja marttyyreiksi tulla viime päätös on oivan oppinsa.
KLEANTHES:
He maata vihaa ja ihmislihaa — monimutkaisempi ei liene oppinsa — Mut, armaat naiset, on seppeleellä kiire.
(Kleanthes, kaikki hovinaiset, prinssi ja Lankha poistuvat palatsiin. Kahden jääneiden Zenobian ja Longinuksen välillä hetken hiljaisuus.)
ZENOBIA:
Jättiläinen — Ken oot? Mist' oot sa tullut? Mistä voimas näin etees maahan lyödä?
LONGINUS:
Teidät löin vain eteen' itsenne, ei mun.
ZENOBIA:
Noin kieltä äl' ankaraa sa haasta, hiuksillas niin onhan tuore loiste, rantamilta kuin oisit merten läikkypisaroita sa niille saanut.
LONGINUS:
Haaksirikkoisena myös laahannut oon raihnaan ruumihini rutarantaa päin ma — monet kerrat.
ZENOBIA:
Sitten oot uhrin polttanut ja maljan juonut —
LONGINUS:
Tai viinin tumman sieluin liejuisin oon uhrituleen lyönyt — sammuttanut sen räivin pilkoin.
ZENOBIA:
Viisautta niin manalta tuonut olet kuolotonta,
LONGINUS:
Niin kerran luulin —
ZENOBIA:
Kunnes valjakkoon sa riemun astuit hulmuharjan, niinkö?
LONGINUS:
Sen nähdäksein, ett' alle vaunujen niin liian monet nääntyi orjat, vain Caesar-elukoita vaunuiss' istui ja narriapinoita ympärillä. —
ZENOBIA (viehkeästi):
Taas eksyt aatelmiin, sull' eikö mulle oo lohdun sanaa?
LONGINUS (kiihtyen, äkkiä):
Kerran kolmannen sun tällä erää nään. Et ole vieras —
ZENOBIA:
Mun nähnyt olet? Millä mielin —?
LONGINUS:
Näin sun ajelulla — näin sun temppelissä.
ZENOBIA:
Mit' aattelit —?
LONGINUS:
Kuin kaukainen ja ylväs kuin vangittu, mi sankaria vuotti — niin läikyttelit mieltä eri kuvin.
ZENOBIA (voitollisena):
Pelastamaan mua saavuit tänne!
LONGINUS (jälleen ankarasti):
Saavuin loasta auttamaan sua pois!
ZENOBIA:
Loasta!
LONGINUS:
Loasta nautinnon! — Sun synkkä mainees tuon ensi näkemän niin vaivaks vaihtoi kuin mun sa oisit pettäin surmannut ja surmaajalle lemmen suonut, naurain mua houkkaa kaukahista vainajaa. — Sun ihanuutes näin, mun mieltäin kiihdit kuin luojaa luomus. —
ZENOBIA (äänessänsä iva):
Tai kuin messiaalta vie mielen vaimo syntinen — vai kuinka?
LONGINUS (vaihtuen ankaraksi taas):
Kuin luojaa luomus, joka rumentunut on alkumuodostansa.
ZENOBIA:
Nainenko siis aattees alku, kansan nostaja?
LONGINUS:
— Soperrat ivaa itseäsi vastaan: Viattomuus ei pilkan kieltä taida ei tarvitse, vain peiteltävä rikos sen lonkeroita loukostansa työntää ja pimeyttä puoltaa. Hiljenny, vapahda itses — murhatyöstä, yöstä, mik' yllä kulmais häilyy parhaillaan. Sit' ilman sua puhdistaa en voi ma kansan eessä. Kansan vuoks sen vaadin.
ZENOBIA (Longinuksen heltiämättömän katseen alaisena vaipuen tätä alemmaksi istumaan):
Ken oot sa, daimon, silmä pohjaton — sun kuultos alla synnit kaikki tavaan, niin tarkkaan kuin nyt kuolon verkkoja sun eessäs selvittäisin: Puolisoni ol' ankara ja synkkäkulma herra yl' alamaisten ruumiin, sielujen ja mun. Oi ymmärrätkö silmän lumon, tuon tuhat turmaa, hurmaa välkkyväinen, tuon riutuvaista kieltä haastavan, min nuorukainen jännervoimakas luo varjoss' istuvaan, taa huntujen. Tuo kaunis surmamies loi puoleen mun sen monet kerrat, kunnes reväistiin pois verkot ilkeät ja synti juotiin. — Sapores hyökkäs silloinkin ja poissa ol' Odenatos täältä, mutta viesti mun lemmestäin hälle vietiin, surmaa mun pääni päälle mietti herra julma. Mun tietämättään läksi nuorukainen, rajalle läksi, surman suoritti, pakeni tänne taas, sai tuomiolle. —
LONGINUS:
Ja sinä armahdit!
ZENOBIA:
Ma pakoon päästin. Oon nainen vain, min ihanuus ja autuus on heikkous. Mun vuokseni hän löi! Tuot' uhmapäätä, valkeaista kaulaa en haavoittaa ma voinut pyövelkirvein. — Hän katujana läksi, vaskiportti kumahti lukkoon —
LONGINUS:
Sinä lankesit, ain' eelleen lankesit.
ZENOBIA:
Hurjistuin, verelle tälle lainkaan sopinut ei katumuksen puku! Tuomitse. Oi, armahda!
LONGINUS (heltyneenä, nostaen Zenobian ylemmäksi, lähemmäksi itseänsä):
Näin meillä, 'profeetoilla', meill' etsijöillä liekin aina! Kiihko meill' lemmen helmi myrkkymaljast' ottaa, pedoilta riistää, syyttäin soimata tuot' uhriparkaa, murhein nauttia. — — Oi nouse, ylemmäksi nouse mua. Sun kansan eessä kirkastan, ei kenkään sua enää parjaa.
(Nousee aikoen nostaa Zenobiankin.)
ZENOBIA:
Viel' en nouse, taakka pois nosta toinenkin, mik' armas on, mut raskahammin painaa mua kuin oma mun kohtaloni. Poikani! Hän yksin voi vaatia sult' oikeutta. Puhdas jos yksikään on ollut askeleeni hän puhdas on, hän syytön onneton ja sairas, jolle lemmen tuoksu pyhä on onni loittoneva. Mitään muuta elossa mun ei juurta vankkaa niin, niin sitkeää kuin side poikaseeni.
LONGINUS:
Oi, nouse, nouse, poikas huolletaan ja terveeks tehdään. Kenkään tääll' ei loukkaa viattomuutta.
(Nostaa Zenobian, liikehtivät yhteisen riemun vallassa.)
Kahden voitamme me kaikki. Utareista laiskan maan mink' oomme juoneet raakalaisen verta, hapanta inhon rieskaa, riettautta, sen kaiken tulell' uuden auringon nyt paahdamme ja puhdistamme pois. — Käy linnaas valtiatar, seuraan sua.
(Zenobia palatsiin; pylväikön edessä Longinus ikäänkuin sisäisestä voimasta vielä pysähtyy.)
Oi, jumaluus, jo ihmettele kerran, sun raaka luontos kuinka poljetaan nyt alle ihmisen ja maisen onnen —
(Aikoo vasemmalle, mutta vastaan astuu Kätyri sulkien tien.)
KÄTYRI:
Tulossa seppelein ois naisten joukko, mut estin heidät —
LONGINUS:
Miksi?
KÄTYRI:
Voittamatta oon minä vielä. — Palvelusta tarjoon, mull' ansioita. Goottilainen Taurus, mult' opetusta murhataidoss' otti.
LONGINUS (jyrkästi):
Ken oot?
KÄTYRI (nopeasti):
Ma kilpikonna poimuselkä oon maasta varjojen, mua konsanaan Akilles sankarit ei juosten voita. Mut suurimmalle heistä uskollista ma palvelusta teen, mua nopsempaan yölepakko, tuo nahkasiipi kettu, ei öisin lennä.
LONGINUS (nauraen):
Lienet narrein narri! Hyvällä päällä oon sua kuulemaan. — Ja millä taidoin virkaa hoitaisit?
KÄTYRI:
Niin tarkkaan ihmiskielt' ei papukaija, ei käen ääntä hyyppä harjakas kuin minä sankareita matkin, varjo ei tarkemmasti juoksijoita seuraa — —
LONGINUS:
Miks mulle narrintaitojasi tarjoot?
KÄTYRI:
Oot suurin kaikista ja mittavimman on pisin varjokin, kas suureks tulla myös mull' on halu. — Sitäpaitsi — näen, pulassa pahass' oot, mun neuvoni on sulle tarpeen nyt: Oot kansan mies ja kansan onni valtaas vaatii, mutta koht' oikeutta vanhaa myöten prinssi sen täysin siemaisee ja hullaantuu kuin lemmest' ikään. Kenpä takaa sen, ett' ottaa neuvojas hän varteen.
LONGINUS (ankarasti):
Tuo ei enää narrin tehtäviä.
(Aikoo nousta portaita.)
KÄTYRI (melkein uhmaavasti):
Narri en olekaan, oon mustaa totisempi. Saat seppeleen — jos saat — mut iäkkäämpi kuin kenkään voittajista olen minä —. (Taas alavaiseksi muuttuen) No — jaa — voit sentään, luulen, lentämällä tään kilpikonnan voittaa. — Palveluksees kai lupa tulla?
LONGINUS (kärsimättömänä):
Narrin viran sait, saat mennä.
(Kätyri viittaa samassa hovinaiset ja Kleantheen esille, ottaa seppeleen nopeasti Elisalta ja tuo sitä Longinukselle.)
LONGINUS (tempaa suuttuneena seppeleen Kätyrin kädestä):
Hullun töitä teet, et narrin. Täältä pois!
(Kätyri katoo seinävierustaa puutarhaan. Longinus kääntyy pylväikköön päin.)
Ois armaampaa tää ollut saada kädest' antajain — Nyt suonette mun itse päähän painaa tään lahjan saman —
(Painaa kiireisesti seppeleen ohimoilleen.)
KLEANTHES:
Varmimmin se pysyy sun kättes laskemana. — Viehkeäin nyt astu neitoin kujaa, voittaja.
(Longinus palatsiin.)
Väliverho.
II NÄYTÖS.
Näyttämö:
Etualalla kulkee vasemmalta oikealle tie, josta erkanee oikealle taka-alalle suuntautuen temppeliin kulkeva tie. Oikealla taka-alalla näkyy heleälehtisten puiden lomasta pari pylvästä merkiksi siitä, että temppeliin vievä pylvästie alkaa yletä sieltä. Valmiiksi veistetty Longinuksen rintakuva seisoo vasemmanpuoleisen pylvään luona. Tästä oikeanpuolisesta temppelipuistosta ulkonee vasemmalle päin kulman muodostava muuri, jonka harjalla on vastakkain kaksi tarullista eläinkuvaa. Muurin tällä kohdalla korkeajalustainen uhrialttari, siten, että sillä palava tuli kohoaa makaavain petojen päitten editse. Petokuvista vasemmalle ovat pari-kolmeaskelmaiset portaat, joiden kaiteissa myös on petoaiheita käytetty koristeina. Portaat nousevat viistosti vasemmalle ja niiden yläpäästä jatkuu muuri vasemmalle, jossa muurin edessä kukkii hehkuvanpunainen ruusupensas ja taljalla peitetty penkki. Portaat johtavat vainajain lehtoon, jossa sypressipuut kohoavat sankkana kuin seinä ja liikkumattoman tummina, muodostaen jyrkän vastakohdan oikeanpuoleiselle heleämmälle lehvistölle. Taivasta näkyy pala vain oikealta taustalta.
Aika: On tulossa ilta.
KLEANTHES (etääntyy juuri viimeistelemästään Longinuksen patsaasta riemukkaasti.)
Oot valmis, jumaloitu mies! Saat tulla Saporeen lyöjä, itses tutkia tään muotos eessä. Kautta epätoivon sun loin ma heikoin sormin. Kuitenkin noin voimas irti löin, noin nostin vimmas syvällä riehuvan ma varjokulmiis, noin poskipäihis, silmäis tienohille sain kuultamaan ma jalon itsevoittos. — Tääll' liehuin riemahtain kuin heinäsirkka, mua laulatettiin, runoniekkaa muka, ja sitten taiten jalat alta lyötiin ja riikinkukon ruoaks tarjoiltiin — niin nuoruus multa ontumalla kaikkos. Mut sainpa voiman vielä riemut omat näin työssä synnyttää ja Tadmarille niist' antaa puolet.
(Kiirehtii takaisin patsaan luo. Oikealta pyrähtää Tadmar laakeriseppele kädessä.)
TADMAR:
Oi, Kleanthes! Täällä, kas seppel valmis on, Apollon puusta sen nopsaan taittelin.
KLEANTHES (kiirehtii vastaan):
Ja sädenuolet sait sieltä silmiis!
(Ottaa syliinsä).
TADMAR:
Jospa riittäiskin niit', armas, tuhat vuotta, joka hetki sun voittaaksein, niin ettet pääsiskään mult' irti enää koskaan.
KLEANTHES:
Ikuinen on nainen liiaks, mutta sata vuotta, sen lupaan vannaan. Tuonne, katsos tuonne, se kestää tuhat vuotta.
TADMAR:
Niin, nyt seppel vain puuttuu.
(Laskevat yhdessä seppeleen ja palaavat etualalle, katsoakseen patsasta vielä.)
KLEANTHES:
Noin se kaunis on! Noin seppel kas piirteit' ankaroita lientää — ja —
TADMAR:
Tää juhla suuri mua peloittaa.
KLEANTHES:
Ja otsan se vast' oikein ylvääks näyttää!
TADMAR:
Charisbe kertoi ilkimielin, että Nimrod taas valtaa käyttää.
KLEANTHES:
Viisi Nimrodista! (Viittaa vasemmalle) Tuolt' astuu voitonmies ja templiin käyden kuvansa seppelpäisen huomaa, silloin on juhlan raikuvaisen korkein hetki —.
TADMAR:
Mut kerrotaan, ett' aikoo Nimrod prinssin myös samaan juhlaan tuoda kruunattavaks ja ett' on valtiatar siihen suostunut. Sit' etkö pelkää, että — —.
KLEANTHES:
Turha huhu: Juur' äsken valtiatar naisten kanssa ja uhrisaatoin kulki temppeliin. Hän sieltä, poltettuaan kiitosuhrin käy laulukuoroin sankaria vastaan. Ylistäin voittajan hän veistoksen eess' seisoi kauvan, ihasteli kuin jumalaa ja riemuin jatkoi matkaa — Elisa seurass' oli myös.
TADMAR:
Ja prinssi?
KLEANTHES:
Hän näyttää miehistyneen, moneen aikaan en kiireiltäni poikaa ole nähnyt.
TADMAR (huolestuneella äänellä):
Hän kumman umpimieliseks on käynyt, sanatta, kaukaa vain Elisaa seuraa — —
KLEANTHES:
Se miehen mieltä on, ei vaarallista.
TADMAR:
Ehk' onkin niin. Lien hupsu pelkur vain, jot' onnen kesken päätä huimaa.
(Pyörähtää iloisesti, mutta säpsähtää samassa, sillä vasemmalta tulee rähjäinen paimentolainen, jolla on yllä päästä jalkoihin ulottuvia takkuisia eläintennahkoja, toisessa kädessä pitkä paimensauva ja toisessa karkeatekoinen nuija. Kasvot nahkaisten varjossa. Kulkee ympärilleen töllistellen oikealle).
TADMAR (miehen mentyä):
Taaskin — Noit' äsken joukottain näin tullessani, keit' on ne, keitä?
KLEANTHES (nauraen):
Juhlavieraita ne vain on, paimenia, orjaluokkaa, jok' etelässä elää laitumilla. Käy ilmoill' ihmisten he harvoin, näin vain suurten tapausten tullen —
(Kuuluu Kätyrin hohotusta ruusupensaan takaa muurin luota, Tadmar pelästyy jälleen.)
KÄTYRI (tulee esiin, oikoen koipiaan):
Karjaa sit' tarkkaan laskenut oon kaiken päivää. On tottavie siin' ollut kykkimistä, ett' aivan paistinvartaiks kuivuu koivet — Vai juhlavieraita nää paimenkoirat! Ne Nimrod kutsui tappeluun, jos suinkin saa riidan alkuun.
KLEANTHES (nauraa viitaten ruusupensaaseen):
Jopa tärvellyt on ruusunlemut vainuaistit suita!
KÄTYRI:
Ja sulta korppi syönyt toisen silmän.
(Geser vasemmalta, seurassaan erakko ja pari paimenorjaa.)
KÄTYRI (osoittaa Geseriä):
Mut tuolta korpilta syö karvoineen sa sydän profeetan, niin ennustaidon saat tarkemman.
KLEANTHES (hämmästyneenä):
Kas, Geser täällä! Kauan oot ollut poissa.
KÄTYRI:
Omiensa luona, joill' äiti vuohi on ja isä paimen on räämäsilmä.
KLEANTHES:
Minne matka nyt näin seurakunta myötä?
GESER:
Sodomaan! Sen kruunun pienet saa min suuret hylkäs!
KÄTYRI:
Kamelin karvoist' onko virkapukus?
GESER:
Noit' älkää, veljet, kuulko, tukkoon korvat seassa pilkkaajain.
(Kulkee oikealle joukkoineen.)
KÄTYRI:
Sen näitkö nyt? Tääll' eikö käryä jo veri.
KLEANTHES:
Joukko tuo sekapäinen, huuru hulluuden ei sankaria voita. Koht' on täällä hän sotajoukoin. — Pillit Nimrodin saa tanssimaan vain kääpiöitä.
(Kääntyy Tadmarin kanssa patsasta kohti. Oikealta kiireesti Nimrod.)
NIMROD (Kätyrille):
Riennä ja urki, onko suorittanut uhrin jo valtiatar.
KÄTYRI:
Herakleelle voiton hän tuoksuvaisen uhras peltopyyn, jo ajat sitten loppulaulu kaikui.
NIMROD:
Siis tänne hänet pyydä nyt.
(Kätyri lähtee temppeliin.)
NIMROD (Kleantheelle):
Kautt' aikain tää sukulehto hallitsijahuoneen on patsaspaikka ollut kuninkaitten —.
KLEANTHES:
Nyt niiden myös, joit' tottelevat kaikki nuo kuninkaallisetkin. —
NIMROD:
Joll'ei seppel tuo tuuleen lennä.
(Kääntyy pylväskäytävään päin, Zenobiaa vastaan. Charisbe tulee oikealta, aikoen kääntyä temppelitielle.)
TADMAR (rientäen Charisbea vastaan ja osoittaen patsasta):
Ystäväni, katsos — —
CHARISBE (kateellisena):
Kuherra kyyhky, kunnes lemmenviiriin pääparkas lyöt.
TADMAR:
Charisbe, sisar mun — —
CHARISBE:
Ja lempes kuokkavieras? Älä luule! Haussa lemmen täss' ei olla kauvan — Sen saakin pulskin sotamies, ken kyllin tuo saalist' Eufratilta. Ken tuo mulle Saporeen lempivaimolt' olkakorun ja kaulanauhan satahelmisen, se hurjimus sen syödä saa.
TADMAR:
Hyi, ruma sun leikkipuhees.
CHARISBE:
Mut' ei imelää kuin nunnain kieli.
(Vetäytyvät syrjään Zenobian ja Nimrodin tullessa. Charisbe temppeliin.)
NIMROD:
Vielä kerran mieti, mit' onnes vaatii.
ZENOBIA (vaivattuna):
Kymmenesti kuihot tuhatta tuhoa ja ennussanaa! Min' enkö muka lemmi poikaani, siks etten kruunaukseen suostu ennen kuin saapuu voittaja.
NIMROD:
Vain yhtä toistan: sukusi valta varmenna.
ZENOBIA:
Ken vallan pelasti mulle? Hän ken saapuu nyt.
NIMROD:
Pelasti kyllä saaliiks itsellensä, ajoissa jos et sillä poikaas kruunaa.
ZENOBIA:
Vakoa samaa kerta kerraltaan sa kynnät! Varma oon, hän myöntyy kyllä —
NIMROD:
Teolla uskos näytä! Juhlamenot sa saata alkuun, vanhan tavan mukaan nyt laskeiss' auringon suo prinssin jäädä es'isäin lehtoon tänne, valvoa yön aika yksin tulta vainajain. — Lomitse lehväin päivän nuotio jo loistaa, liekki alttarille tuonne sytytä merkiks, ett' on sankariin sun luottos luja.
ZENOBIA:
Miksi pelkään? Vapaa himosta vallan eikö hänkään? Hänkin viattomuutta polkis raskain kannoin —?
NIMROD:
Välillä poikasi ja lempes väärän sa heitä arpa nyt.
ZENOBIA (itsekseen):
Tää lempi ainut rikosta vailla, tytär sydämen ja aatteen, riemuun siivin ilmavin se nosti mun — en epäilystä salli. Tääll' eikö ystävää! — Oi, Tadmar, tänne! — Sun onneasi valtakäsin kylmin ma kauvan kahlitsin, sit' ällös muista. Samasta armosta kuin riemun minä sait onnes sinäkin. Nyt auta mua! He vaivaavat mua neuvoin ilkein — —
TADMAR:
Onnees vain usko. Lujaan luottamalla — niinpä ma onnen kiinni sain.
ZENOBIA (kirkkain mielin):
Niin syttyköönkin nyt uskon uhriliekki! Alttarille —
(Vie mukanaan Tadmarin alttarin luo, sytyttäessään sitä.)
Hän tästä riemuitsee, ei soimaa lain — — Oi tänne prinssi saattakaa.
(Kleanthes temppeliin, josta samassa kajahtaa merkki, että voittaja lähestyy. Räikkyvät torvet vastaavat vasemmalta.)
ZENOBIA (liekin hulmahtaessa alttarilta pyhää hartautta tulvillaan):
Hän saapuu. — Sävelten myrsky lännest' itään lyö, idästä länteen taas, ja rauhaisana mun harras hurmani näin tässä hulmuu. Näin puolen kuuta yötä päivää pala, kuin kevähällä puitten lehteen tullen tuo laulaa satakielikin, näin loista, vain yltymistäs ylly, onnen linnut kaikk' ahjost' arinahasta lennätä, suo leivon, hautakumpuin linnun, laulaa tuoll' oksill' lehdon synkän, poikani kun siellä valvoo, paastoo. Synnytä mun sankarillein haukka Caesarin, min siivet loistaa, rinta kellertää, smaragdinkirkkaat silmäterät luo, mut mieli lemmekäs — — ja mulle, mulle, suo kyynelistä katumuksen mulle sa lintu helmisiipi — vihdoinkin suo sille ääni riemukas.
NIMROD (Kätyrille, viitaten oikealle):
Sa juokse, Kätyri, kärpännopsaan; paimenpäämies nyt tuokoon joukot muurin luokse. Tänne ei kansaa kaupungista saa hän päästää.
ZENOBIA (kuin heräten):
Mit' aiot?
NIMROD:
Sanain taakse voimaa vain ma järjestän, ei lainkaan vaarallista.
(Prinssi ja Lankha, Kleanthes ja Elisa tulevat temppelistä.)
KÄTYRI:
— Noin muulin varjost' aasi kiistaa käy, — ohoo, en varjoks aasin käy, en kärpäks, oon varjo suurempain, en kääpiöitten.
(Juoksee vasemmalle, Nimrod tuimasti oikealle.)
KLEANTHES:
Tääll' onko raivoiks tultu?
ELISA (hätäisesti):
Valtiatar, on neitoin saatto valmis — riennä kiirein sit' tänne johtamaan — —.
ZENOBIA (hämärin mielin):
Niin — neitoin saatto — mut tulta hoitaa mull' on tarkka työ —
TADMAR:
Sill' aikaa minä vaalin — —
ZENOBIA:
Lintu pyhä vain mun on vaalittava — laskuun päivän —.
ELISA (yhä hätäisemmin):
Mit' tehdä, kiire on — Mun suotko johtaa?
ZENOBIA (epäluuloisesti):
Vai sulla kiire sankaria vastaan?
ELISA:
Voi, näinhän hukkaan kaikki tärveltyy!
(Longinus, Taurus, Kätyri ja muuta seuruetta jäljessään vasemmalta, samassa Nimrod oikealta.)
LONGINUS:
Siis totta vaakkui varis. Vangit täällä on nousseet valtaan.
NIMROD:
Armon oikeus on kuningattarilla — vanhaan tapaan.
LONGINUS.
Siis, kuningatar, neuvojaasi puolla.
ZENOBIA (katkonaisesti):
Nyt juhla — — voiton juhla — —
LONGINUS (töykeästi):
Niin, ma saavuin juhlimaan — kai ansiosta. Mut täällä juhlatouhuja en nää, ei tiellän kukkia, ei laulut kaiu, vain ruostehammasukko näykkien mua vastaan käy. — Syy selvitä.
ZENOBIA:
Monta ol' aihetta — — Nuo monet valtahuolet, niit' yksin selvittämään tottunut en ollut — —. Vankeuteen perin lievään jäi Nimrod lähteissäsi. Neuvojaksi hän mulle joutui, tapaan totuttuun hänelle pulmat heitin, pergamentit — — Mut yhtä rintaa viittomaasi tietä me kaikki oomme käyneet — —
KLEANTHES (viittaa veistokseensa):
Katso tuonne! Noin seppeltä me sulle sitelimme, asunnot uudenuutukaiset puuntaa tuoll' ylähällä, tahtos mukaan kaikki.
ELISA:
Ja neitoin parvi kukkakimpuin vuottaa sua temppelissä tuolla, tänne ehtineet ei. Mut täynnä lauluja on heillä rinta.
LONGINUS:
Oi seppelneito, köynnös piilometsän, vihankin hymyyn viehtämällä viehdät. Mut selvyys juhlan airut. Uhritulta ken täällä vainajille suitsuttaa?
ZENOBIA (ylpeällä murheella):
Ei vainajille, elävistä kolmen ol' yhteisuhri kaunis tää. — Mut nyt se merkki siit' on vain, ett' aikoo prinssi valoa pyhää kaiten kruunaukseen tääll' aamuks välmistauta.
LONGINUS:
Toinenkin siis totta korpin koikku! Ensimmäinen siin' neuvo Nimrodin?
(Zenobia ei kykene vastaamaan.)
Ja toinen kai on murha mun. Ja kolmas? — Vanhaan tapaan tomulla peittää kansan kurjuus. — Mutta se tietkää: vereen saakka koiralt' Aareen sain minäkin ja pedon karvapeitteen sodassa sydän sai. Tää kapinaa on, nimessä Kerberoon! — —
ZENOBIA (kiihtyen ivaan):
Miks ärryt noin, sa aatteen mies? Meit' tomun lapsia noin rusikoitset luonnon voittaaksesi — niin saarnasit — mut itse hellittelet petoa vallannäljän sielussasi.
LONGINUS:
Petoksen verkot revin, kaiken muun saa päättää kansa.
NIMROD:
Juuri niin, taa kansan te piiloon juoksette, jos arveluttaa, teit' itse karjua: "On valta mun!" Mut tällä kertaa muuri kaupungin välillä kansan on ja sun ja luona sen seisoo nuijamiehet paimenten ain' Eedomista saakka. Joll'et myönny, oot syypää veljessotaan.
(Katoo oikealle.)
LONGINUS (lyötynä):
Veljessota — hyeena käärmejuovikasko syntyy? Ei, ei! Sa raastat auki haudatkin, ja lyötynäkin henkes kylvövakkaan viel' akanoita siittää — —
ZENOBIA:
Meidät surmaa! Oon vallassas ja prinssi myös, niin helppo sun voittos onhan.
LONGINUS (löytämättä itseään):
Tuonne — temppeliin — siell' aivot selvii — — liian raskaat.
(Tauruksen ja muiden sotilaiden aikoessa seurata.)
Ei — Pois, Taurus, asemiehet vie.
TAURUS
Jäät vaaraan, jos yksin jäät — —
LONGINUS:
Ei — rauhaa temppelin en miekoin häiritse. Tuoss' ääress' aivan saat vartoa, en viivy kauvan.
(Taurus sotilaineen vasemmalle.)
ZENOBIA (voitonriemuisena):
Noin mies murtui!
LONGINUS (pysähtyen patsaan eteen, väsyneesti):
Laakerlehvätkin ken täyteen okaita pannut.