Part 4

Tuolt' askeleita — —

ZENOBIA:

Siirry pois — — ma yksin — —.

(Charisbe palatsiin)

LONGINUS (tulee pääportaista):

Ken valvoo täällä?

ZENOBIA:

Sydän levoton.

LONGINUS:

Zenobia!

ZENOBIA (lempeän soimaavasti):

Kuun eessä pilven häivä noin pienkö estää sun mua tuntemasta?

LONGINUS:

Sun äänes tunsin.

ZENOBIA:

Vihamiehenkin voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman ja tuulen aallost' etkö ystävää sa tunne?

LONGINUS:

Moniss' aatoksissa kuljin.

ZENOBIA:

Mit' aattelit?

LONGINUS:

Ett' onnen ympärille rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin me harjaan viime kivi. Vihamies ei niille nouse. Siitä riemuitsin, ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys mua hetken vaivas. Mutta hetken vain. Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä, meit' itseämme varten.

ZENOBIA:

Meitä varten?

LONGINUS:

Niin — kullakin — on lupa leiväst' onnen —

ZENOBIA:

Omilla hampahillaan purra, niinkö? Kuin petoin kesken aina ennenkin on tapa ollut!

LONGINUS:

Väärin ymmärsit — —

ZENOBIA:

Kosk' on sun kieles kylmä, vieras mulle. Oi, miksi? Oonko ruma, liiaks vanha?

LONGINUS:

Oi, valtiatar, lumoava niin kuin murheessasi nyt et konsaan ollut, jalompi mieles on kuin ennen — —

ZENOBIA:

Vieras jos ois sun huulilles tuo sana kylmä tuo 'valtiatar', niinkuin ennen — — Ruoskin repele hartioita näitä, mutta noin loitoll' ällös pysy?

LONGINUS:

Kunnioitus niin sanomaan mun johti.

ZENOBIA:

Kunnioitus — viel' loitommalle pakenet. Ja minä, min' enkö katunut kuin saastainen ma oisin vaimo ollut, viikottain, kuukausin pitkin. — Vihamiehes kieltä ma kuuntelin, se suur' on rikkomus, sen oivalsin, kun näin, ett' ilmi toi se hornan henget, veljessurmat kaikki. Myös suur' ol' armos mulle yönä tuona: alt' autoit kansan vihan. Aattelin: Hän lempii yhä, eikä kuolla voikaan käsissä myrskyn lempi meidän, ma riemuitsin ja tavan vanhan mukaan kaikk' kannoin puhdistuksen pyhät menot. Hapanta maitoa ja polttoyrtit ma laitoin kylpyyn, puvun karkean ma otin ylle, enkä hipiääni veristävää ma öljyin voidellut. En nauranut, kuin nöyrä orja liikuin, jumalten kuvaa koskettanut en, en uhritulin mieltäin keventänyt. — Näin tein ja poikaseni terveeks hoidin — ei, enhän terveeks, sit' en voinutkaan. Löi arpeen haava, mutta mieleltään ol' aivan toiseks tullut poika parka. Tää kaikki painaa, painaa. Mutta toivoin, ett' astuessain etees puhtahana sun sielus aukenee ja päivä nousee, viha kaikkein laukee, kaikkein sairaus pois pyyhkäistään ja onni syntyy. Mutta sun sielus haarniskoitu on. Oi tunne, hädässä sielun huudan sua, oi kuule sykintä paljaan sydämen.

LONGINUS:

Täss' seison kuin valapatto, luihu murhamies. Jalompi varkaan työ kuin sielu mun! Minäkö rietas oon ja sinä pyhä? Ihana salaisuus, mun valhetella sun vuokses täytyykö? Ja kuitenkin: yöst' ihmeisestä alkain tiedän, tunnen vain voima suurt' on, pettää heikkous, mut eihän voima. Oikeus mull' onhan tää usko uusi rintaan piilottaa? Mull' on se. Sittenkin — — sun katumukses mun maahan painaa. — Tässä seison nyt kuin temppelin ma oisin polttanut ja papittaren haamu vainois mua.

ZENOBIA (toivovin mielin):

Oi, sielus ystävälle avaa, kieltäs en vielä ymmärrä — —

LONGINUS:

Tää kielt' on mykän! Vahinko, etten kuuroks tullut myös.

ZENOBIA:

Mun pyynnöilleni, niinkö?

LONGINUS:

Ällös kysy. Sun uhritules hartaaks saattaa mun, hyväksi tullut oot kuin kerran toivoin. Sun eessäs kyynelin ma voisin maata, rukoilla kanssas alla yhteismurheen ja velkapäänä tuomiolle tulla. Mut aatella sa voitko, miten käy, kun koura ylhäinen sun ilmaan nostaa ja alkulähteeseen sun paiskaa, siellä sua kylvettää kuin parkuvaista lasta ja jälleen maille tuulisille kantaa, voi silloin sattua, ett' uuden muodon maa luotuinensa saa ja henkes muuttuu. Niin mulle sattuikin, nyt rakastan mit' ennen vihasin.

ZENOBIA:

Ja vihaat nyt mit' ennen rakastit?

LONGINUS:

Ei, ei! Et vielä näit' ymmärrä, en itsekään, mut usko: on kerran kaikki selvän selvää, sinä mun kanssain riemuitset — ja ymmärrät, ett' aion hyvää — — Osaan pienimpään ma tyydyn. Vallan kaiken saat ja poikas, kun koht' on Rooma lyöty, kaiken saat ja kansa saa, kun keidas kukoistaa mun työni päättyessä kerran. — Aivot mun päässäin painaa — jaksa en — on turha täll' erää enempää. Kleanthes varmaan on täällä kohta. Jos saan sanomia, niist' oitis ilmoitan.

ZENOBIA:

Siis selvempää kuin usko taikka toivo saanut en. Mut sanoithan: mun kanssain riemuitset! Se lause kaunis on ja tahdon koettaa sen turvin elää, rauhan rahtusen unelta lisää pyydän.

(Viittaa hyvästiksi, poistuu palatsiin.)

LONGINUS (yksin):

Salaisuus, sa painavaksi käythän, ihanin, käy piiloon — —

KÄTYRI (tulee pylvään takaa):

Viesti vietiin, hyvin voi ja tahtoo nähdä.

LONGINUS:

Hetki vaarallinen.

KÄTYRI:

Tuolt' akkunasta haastaa, jos vien luvan. Ois oikein asiaa — niin kuiskailtiin.

LONGINUS:

Ma tahdon nähdä! (Kätyri palatsiin.) Tahdon varmaks tulla, ett' ihme elää. — Nuolet kuutamon, päin tummaa ikkunaista ampukaa. Te jäätte tappiolle, kalventuin te näätte kiharoitten kiiltomeren ja hipiäisen kilven. (Elisan ilmestyessä akkunaan.) Ihanin, on pettäväinen turva kuutamon, nyt taiten hetki käytä, huoles usko.

ELISA:

Ei sanomaani kuu tuo kuulla saa on lehden nukkuvankin korva liikaa mun sanomaani varten. — —

LONGINUS:

Hiljaa lausu.

ELISA:

Siin' ääni pettäis taikka riemuhuutoon se kesken yltyis. Eihän sanomalla, vain huulin huokumalla huultes alla sen taidan ilmoittaa. 7 LONGINUS:

Mit' onkaan sulla?

ELISA:

Min rinnall' autuus muu on vaivaa, min vaiva liekkumaa, sit' ilmi toisin. Yö tappaa mun, jos täytyy vaieta mun aamuun asti. Sinne hiivin, saanhan.

LONGINUS:

En kieltää voi, sa tule. (Elisa katoo akkunasta.) Aavistanko, sen aavistanko — —

(Liikehtii levottomana.)

ELISA (tulee kiirehtien, suoraan Longinuksen odottavien käsivarsien väliin):

Älä horju, mies. Näin päätä paina.

(Kuiskaa hiljaa.)

LONGINUS:

Torvin toitotanko! Ijäti vaikenenko? Nainen!

ELISA (kurkoittautuu suutelemaan):

Ansaitsenko?

(Suutelevat pitkään, jolloin alkaa kuulua kiireisiä askeleita pääportaista.)

KLEANTHES:

Tääll' onko herra? — Kansaa liikkeell' on. Siell' lentää suusta suuhun turha huhu, ett' ois jo taisteltu. Kuin nousseet lapset ois kesken uniaan, niin tolkutonna sit' uskoo kansa. Syyt' ois rauhottaa tuo joukko oitis.

LONGINUS:

Sinne lähtekäämme. (Elisalle.) Nyt hälyn tieltä piiloon.

ELISA:

Oitis käyn, vain viittaan kädell' aulihilla kerran sun jälkees, kerran vain.

(Longinus ja Kleanthes pääportaita pois. Elisa viittoilee hetkisen puutarhaan päin jonka kuluessa Charisbe kurkistaa pylväiköstä, nopeasti taas kadoten.)

ZENOBIA (astuu palatsin portaissa Elisaa vastaan):

Niin tottakin! Ja valkeiss' aivan, niinkuin prinsessainen. Ket' impi haikailee? — Ei vastausta. Sull' eikö ketään, tyttö parka? — Eikö?

ELISA:

Mit' tahdot multa?

ZENOBIA:

Sulta ma! En mitään, en ketään, tyttö parka. — Miksi naurat?

ELISA:

En, valtiatar, nauranut.

ZENOBIA:

Et väinkään mut huultes heikko värve paljon tietää. Niit' ennenkin on ilkku kiertänyt ja kuopat salahymyn. Kaunotar, ken niihin kompastui? — Ei vastausta?

ELISA:

Torailla syyt' ei mulla tänään.

ZENOBIA:

Tänään. Mik' autuus tänään sulla, vanki parka?

ELISA:

Sinä kiusaat mua!

ZENOBIA:

Kas vaan, gaselli hyppäs. Mut ampujaas en nää, on turha tanssis.

ELISA:

Oot alhainen! — —

ZENOBIA:

Ja hammas suuhun lyöttyi. Tikari myötä onko myös? Vai kuinka?

ELISA:

Kaikk' armaat henget, hyvät jumalat, mua auttakaa, en enää kestä, en!

ZENOBIA:

Elisa, kuule mun sieluni hätä! Tää ilkunta vierast' on mulle myös, epätoivo on tuttava mun. Sepä kauhulles, tuomittu vanki, sisar on, ihan kaksoinen! — Sinä tiedät, sun vannoa täytyy, ett' on minun lempeni mun. Et lemmestä mitään tiedä, se, vanno, niin ystävä oot.

ELISA:

Sun ystäväs en, sisar en!

ZENOBIA:

Olet velkapää!

ELISA:

En tuomios alla, en vankis, en lemmestä köyhä.

ZENOBIA:

Jos lemmit, on lempesi turha! Salamanteri polttanut kulmies kaaret ja lantios laihaksi syönyt, lyhyt kaula ja huules veltto, salasyntien kelmeäks syömä. Saat lemmeltä aamuyön, vain inhon kyllästyneen, et iltaa, et luomisen yötä.

ELISA:

Noin kaunaa ja kammoa kannat, kun vanhenet, valtiatar, sun palkattu liehijäs heitti.

ZENOBIA:

Mun kanssani sankari riemuitsee!

ELISA:

Sait aatteen lempeä hetken ja senkin pettelit, senkin. Minä hurman sain, minä voiman sain!

ZENOBIA:

Se valhetta on!

ELISA:

Tosi autuas vain.

ZENOBIA:

Se valhetta on!

ELISA:

Minä poikaa kannan, minä sankarin synnytän kohta! Sinä marto ja lemmetön oot. — Tikarin saitko! Ken heikkeni, ken? (Zenobia lyyhistyy portaille.) Ken lyykähti maahan ja maassa makaa? (Hetken vaitiolo.) Mitä tein? Valan söinkö ma kalliin!

(Kääntyy neuvottoman kauhuisena taka-alalle ja palaa jälleen, auttaa Zenobiaa istumaan.)

Sun nostan, sun nostan — — näin — — — - oli leikkiä puhe — —

ZENOBIA (väsyneen ihailevasti):

Sun kauttas siementen virta elo ponteva käy, sen kuulen, sen tunnen, olet autuas, siunattu nainen. On totta sun puhees.

ELISA:

Ei, ei! Petos synkeä, valhetta kaikki!

ZENOBIA (haikein mielin):

Noin nopsaan onnesi kiellät — —

ELISA:

En kiellä — mun voimani petti.

ZENOBIA (heikkoa tyydytystä tuntien):

Yli laitojen kuohui.

ELISA (puoliksi itsekseen):

Minä itseni maahan hautaan — —

ZENOBIA (selvän ivallisesti):

Ja poikasi myös?

ELISA:

Älä luulekaan. Suku mahtava syntyy nyt.

ZENOBIA:

Rotu murhaajain.

ELISA:

Mitä voit, olen suojassa suuren. (Itsekseen.) Hän armossa suuri, hän säästää, oman poikansa tähden mun säästää — mitä voin, mitä teen, ei miettiä tarvis, vain piiloon käyn, hälyn tieltä ma käyn —

(Poistuu hitaasti palatsiin)

ZENOBIA (jäykästi tuijottaen):

Mitä jäljelle jäi — —

(Pitkä vaitiolo. Prinssi ja Lankha tulevat sivuportaista aivan Zenobian eteen.)

ATHENODORUS:

Parahti joutsen leikattaissa kaulaa musiikki myötä katkes, tunnelmaa en kiinni saanut. — Säilin leijonaa löin mustaan turpaan, suden ulvontaa se siitä matki. Tunnelmassa täysin se kenokaulan voitti.

ZENOBIA:

Nuori peto, — tikari rinnassain sun tunnen taas, sun esikoinen, kuopus. Nyt oon äitis! Vihalles ruokaa saat, sen vannon, poika. — Kavala ootko, hurskas päältäpäin. Alt' aukinaista kostonhaavaa? — Ootko?

ATHENODORUS:

No, tottavie, jo joutsen oikein laulaa!

ZENOBIA:

Yksöisen lapsen voitko tappaa, poika, yön turvin kuoppaan heittää, aamun tullen päin naamaa äitiänsä nauraa? Siihen, senkaltaiseen sull' onko uskallusta?

ATHENODORUS:

Voin tappaa sun, jos eessä nousukkaan viel' liehit kerrankin.

ZENOBIA (vetää raivokkaana poikaa puoleensa):

Mun poikani! Nyt alkaa vaino! Tiedä, vihamies on sulle syntymässä — — —.

(Siirtyvät hiljaa keskustellen leposohvan luo, jolle prinssi paneutuu pitkälleen.)

LANKHA (polvistuen):

Valtiatar! Sua orjas huutaa: käänny taaksepäin! — Sun, prinssi, lääkitsin, oi kuule Ravanan viime poikaa, poimuist' otsan lue kohtalos, äl' äitiäsi seuraa! — —

ATHENODORUS:

Pois vaakkumasta, vanhus! — Liikaa toki, ett' orjatkin täss' omaa virttä veisaa. Pois siirry täältä, lörppö.

(Lankha palatsiin. Longinus, Kleanthes ja Taurus tulevat pääportaista kiihkeästi keskustellen.)

LONGINUS:

Mutta syy, mik' alkusyy sun tappioosi?

TAURUS

Rooma! Sen nimen kaiku miehet herpaisee. Ja caesar, caesar Aurelianus! Syitä muit' en ma tiedä. Niinkuin rautajousi, tuhansin keihäit' eelleen paiskaten, päin marssi legioonat Rooman, turhaa sit' ihmisvoimin vastustaa. — —

LONGINUS:

Ja joukot hajalle kaikki jäikö, miks et niitä sa koonnut jälleen?

TAURUS

Koonnut! Itään, länteen yht' aikaa juosta taitoa ei mulla, kun vihamies päin tunkee armeijoin. — Vain goottilaiset mun löi auki tien ja leirin kaivaen löi Rooman ratsut takaisin kerrat kymmenet, jok' yö ja päivä taistellen me marssittiin. — Täss' oon ja päivän matkan päässä lie meit' ahdistaneet ratsujoukot, viikon päävoimat viipyneet.

LONGINUS (Zenobialle):

Tääll' yhä valvot?

ZENOBIA:

Noin huonot uutiset ei unta lisää.

LONGINUS:

Tää raskast' on, ei totta, unen ruokaa. Mut' arkuus pois. Meill' onhan muurit vielä ja miesten lauma, ase käteen sille. Nyt onneaan saa kansa puolustaa! (Taurukselle.) Levolle leiriin joukko laita, valmis sen jälkeen neuvotteluun. (Taurus pääportaita pois.) Ratsujoukko Kleanthes, saata matkanvalmiiks, tarvis Aleppon teit' on vartioida, estää meilt' yllätykset. Miehet valikoitse väestä kaupungin ja tänne palaa. (Kleanthes aikoo poistua.) Ja sitten — airut oitis kaupungille, torille kansa, yhteist' asiaa ma sille selvitän. (Tarttuu Kleantheen käteen.) Kleanthes, kestä. Meit' eihän voiteta! Sun kauniit työsi, mun työni kaikki varjeltava on.

KLEANTHES (iloisesti):

Me Hellaan miehet kilpaleikiss' ollaan all' öljypuun ja myrtin! Kenen voitto, jos meidän ei? Vain sudenpentujen ja barbaarein. Meill' äly on ja lauma, meill' uskallus on aineen syleilyyn ja voimaa siihen hukkumatta olla. Ken meidät voittais, ken? Ei roomalainen, tuo härännahkaan juossut pölkkypää.

LONGINUS (voimallisesti):

Oi, riemun mies, mun ylin ystäväni! Me sinkoamme kaaren yhteisen all' onton taivaan nyt!

KLEANTHES:

Oi, terve sulle!

(Poistuu pääportaita.)

LONGINUS (Zenobialle):

Siis kuullut olet.

ZENOBIA:

Liiaksikin kuullut. (Longinus katsoo ihmetellen.) Niin, enkös kuullutkin, ett' uskallusta on Hellaan miehill' aineen syleilyyn — —

LONGINUS:

Sun äänessäs on ivaa — —

ZENOBIA:

Ett' on voima myös siihen hukkumatta olla. Puoliks on totta tuo, mut puoliks valhe vain — — — Syyn kuulin myöskin tappioon — —

LONGINUS:

Mit' aiot?

ZENOBIA:

Jäit onnes ympär aitaa muuraamaan, vaikk' onni kaikkien sua vaati pois, pois sotajoukon myötä, niin — —

LONGINUS:

Miss' oltais, viel' ennallaan jos makais multamuurit?

ZENOBIA:

Ois saatu voitto! Nyt on raunioita sun muuris kaikki. Kohta horjuu jalkas, on petos myyrän teitä ryöminyt sun muureis alta.

LONGINUS:

Näytä selvään kyntes! Vihasta harmaankeltainen jo onhan sun kasvois väri.

ZENOBIA:

Kissa keltainen! Niin tottakin — se hiiren kanssa leikkii. — Ja katsos, tääll' on hämähäkin töitä. (Hamuilee verkkoja oikealta käteensä.) Kamala merkki sulle! Kilvell' ei, ei haarniskalla näitä. Sydämelles ne kutoi hämähäkkivaimo, kutoi ja hiljaa kiertäin surmaa sun. Ja tien sun sydämees, sen neuvoi toinen nainen.

LONGINUS:

Mit' arvailet, mit' arkailet ja kierrät. Ei aikaa mulla sokkosilla olla

ZENOBIA:

Siis kuule, mies, sun uskos horjutan sun uskos voimaan, jok' ei muka petä. Elisa pettänyt sun on! Sen tiedän hän sulle synnyttää, salalempes on ollut kauvan, itse ylpeillen sen mulle huusi, vaikka vannonut ol' olevansa vaiti.

(Longinus seisoo hetken tyrmistyneenä, sitten ryntää palatsiin.)

Nouse poika. Hae Taurus tänne. Rooman preetor hän, jos seuraa meitä, niin sa korvaan kuiskaa ja tänne tuo.

ATHENODORUS (mennessään):

Tää aikaihmisten lie politiikkaa, tunnelmalta oivaa, sen myönnän, tottavieköön.

(Poistuu pääportaita Zenobian saattamana.)

ZENOBIA (taka-alalla hetken viipyen):

Älä nouse, älä nouse, päivä! — Nyt ei soitakaan tuoll' aamukellojansa sulle rastas, muratinmarjaa rapistellen syö, tuoll' istuu ohdakkeissa kirjopeippo, syö syksyn akanoita mustuneita ja laulamatta torkkuu. Älä nouse, älä turhaan nouse. — Tääll' on rauha maassa. — Ei pääse varpusparvi pahantekoon, on märkä kottaraisen siipi, kiinni on korpin silmä rietas. — Älä nouse, äl' ennen vihamiehen turmiota — —

(Taurus ja prinssi tulevat. Prinssi heittäytyy jälleen leposohvalle.)

Käy tänne, mies. (Zenobia johtaa Tauruksen etualalle.) Sull' onko kiire kuolla? (Taurus katselee ihmetellen.) Sit' ootko aatellut?

TAURUS

He, kuolemaako?

(Zenobia nyökkää.) Sen hoksaan joskus jälkeen taistelun, kun koikkinut on koukkusormi herra ohitse mun ja toista miestä päin.

ZENOBIA:

Ja entäs, jos sua pyövelukko vainois?

TAURUS

Ei tarvis sotamiehen urhokas eess' olla pyövelin. Ma puikin pois ja kallon tuhmemman sen syötiks paiskaan.

ZENOBIA:

Nyt myöhästyt, jos vielä viivyttelet. Koht' oomme saarroksissa. Rooman caesar meit' uhkaa kuolemalla. Kuitenkin, ken alkusyy on tilaan tukalaan? Longinus meidät Roomast' irti huusi, siit' yltyi caesar. Nimrod viisaampaa tiet' aikoi käydä: Rooman verot maksaa ja ylivallan sille suoda. Työ, mit' aikoi Nimrod turhaan, sinä täytä ja caesar leppyy. Kansan kiihoittaja vihalle Rooman syötä.

TAURUS

Viisaampaa nyt tuhmain vuoksi uhrataan, sen tiedän. Mut retket mun, nuo hurjat, veljein kera, tää marssi valtakuntain äärest' ääreen ja leikkiveikkoin riemu voiton tullen, sit' estää ei saa voima mikään, kenkään ei ratsujen! tartu kuolaimiin. — Ja kuitenkin: Tääll' elon marssiteillä nyt ensi kerran päätä vaivaan, petos tuot' ylhää miestä, voiman miestä vastaan mun mieltäin kammoittaa kuin selän takaa mua hirmu keihääll' uhkais.

ZENOBIA:

Voiman miestä! Heikko, sekava aivoilt' aivan, sydämeltä kuin raivost' itkeväinen nainen, niin on messiaalla mielenlaatu nyt, sen näät — Ma luulen, tornist' astuu alas hän raskain askelin. — Sua vannotan, mua puolla — — jos oot sotamies.

TAURUS

Ma puoliks viel' uskon voittoon, puoliks tappioon — —

(Siirtyy syrjemmälle oikealle.)

LONGINUS (astuu kiivaasti palatsista):

Tuhannen härkää ilmantuuliin mylvii! Ja nainen valittaa. Kuin pyhimys se itkee, muka nöyrin mielin huokaa, kuin kiharuntuvainen uhri ois, ei syyllinen. — Kuink' äsken kainosteltiin, kuun eessä arkailtiin ja miehen eessä. — Sen vaati lemmentaito kai. — Ja sitten alasti riisutaan ja pöyhkeillään kuin puolest' ammattinsa ilotyttö.

ZENOBIA (ilkkumalla):

Profeetta tutkii naista, tulkitsee, kopista koppiin hourulassa kiertää. — Me oomme maata, maata ihanaa! Jos naisen luokse käyt, pois heitä oppis tai ruumist' ilman tule. Kumpaakaan et tainnut, mies!

LONGINUS (tolkuttoman raivon vallassa):

Mun petti heikkous, sun heikkoutes. Raaka voima petti! Käsvarret kaaoksen käy kiinni kurkkuun ja syöttää multaa.

ZENOBIA:

Väärin, messias, vain naisen hienot sormet silkkilankaa sun kiertää kaulaas. Hamppunuoraa hanki, jos syntyperäs mukaan aiot kuolla!

LONGINUS:

Aut' armias! Nyt tuomiolle käydään! Sydämen syövereistä maksaan saakka ja aivoist' asti meltoon selkärankaan te kauhistua saatte — —

ZENOBIA:

Oikein mies, sa kosta. Vaimos roviolle laita, tulella hiljaisella omaa lihaas sen päällä kärventele.

LONGINUS (kauhistuen):

Omaa lihaa! Sukua tulevaista? — (Horjuu veistoskuvain luo oikealle.) Äiti, äiti! Sua raisu poikas ahdingossa huutaa! Saat alla kotimullan maata, täällä sun poikas sieraimiin lyö hietaa, hietaa, vain hietaa polttavaa. — Oi kaukainen, luo hahmo luittes ylle jälleen. Äänes yl' armaan tanhuan suo taaskin kantaa huhuile poikaas eksyväistä täältä ja heläjöiden lohdun kieltä soita — — (Vaipuneena petokuvaa vastaan.) — Syleillä petoa sun poikas täytyy.

ATHENODORUS:

He, katsokaapas: hanhen kaakatus saa kauhuun leijonan.

ZENOBIA:

No, sotamies, tuon näätkö heikkomielen messiaan?

TAURUS

Mies itkee, kehno kerjur itkee — — (Lähestyy Longinusta) Mies, sun palveluksees kyllästyn.

LONGINUS (kääntyy Tauruksen puoleen):

Mit' tahdot?

(Tulee etualalle.)

TAURUS

Sua vastaan nousta.

LONGINUS:

Mua vastaan nousta?

TAURUS

Sun päälläs ostaa yhtä toista.

(Kleanthes pääportaista.)

LONGINUS:

Ostaa mun päälläin yhtä toista — — rihkamaa kai karavaanimiehilt' ostat — —

TAURUS

Tien sun päälläs auki avaan, Roomalt' ostan ma suosion ja armon.

LONGINUS (raivostuen):

Barbaari! Kumarra maahan, hiljaa hiivi loukkoon. — Kleanthes, torill' onko kansa?

KLEANTHES:

Meri siell' aaltoo lainepää ja mielet kuohuu päin suurta sotaa.

LONGINUS:

Siinä rintamaa sun miekkas purra, mies. Nyt alkaa sota, sota kaikkien ja joka miestä vastaan!

(Longinus ja Kleanthes poistuvat pääportaita. Lankha takaisin sivuportaita, jää taka-alalle.)

ZENOBIA:

Sun onko miekkas lyhkäisempi kieltäs. Sanasi äskeiset saat kärjekkäinä takaisin kylkees, jos et kylkirautaas nyt oitis vedä maalle. —

TAURUS

Totta haastat. Meill' ilman soitantoa soreaa ei tapa kuolla. Silmät umpeen siis ja profeetoita päin.

(Pääportaita pois.)

ATHENODORUS (ponnahtaa seisaalleen):

Nyt kiipeänkin katolle tuonne. Kylmä autius mun kanssain sieltä näytelmätä nauraa ja laumaa voitettua härnää. (Lankhan lähestyessä.) Yksin, sun myötäs en, ja laita, ettet vaivaa mua enää naamas kurjuudella.

(Poistuu vasemmalle, Zenobia jäljessä.)

KÄTYRI:

Riita Meluisa riita menneist' ottelee ja muka huomispäivän rauhaa lempii, mut ylihuomenna käy kärtyks ukko ja kalvast' impeänsä vieroo taas. (Menee taka-alalle kaiteen luo, palaa Lankhan luo.) Pois, ukkoparka, otettiinko virkas?

LANKHA:

Ja otsaan vako lisää kynnettiin — — Niin kauvan muokkaa murheen kyntömies ja siementänsä kylvää, kunnes työhön isäntä suuri mielessänsä tyytyy ja lepopäivää kartanosta soittaa.

KÄTYRI:

Ja sinä mullan alle lahoomaan, ja otsas sammaleesta pintaan työntyy okaita tuskan, murheen myrkkymarjaa, jos kerran murheen mies sen siementeli. — Homeessa aivos lie ja oppis myöskin.

LANKHA:

Et tunne ihmettä, et armoa, et ylhää laupeutta luonnon suuren. Elukka vilkas, hauras kukka, kaikki nuo luonnon muodot kuollessansa nuortuu. Kukasta, kerran riemuin itäneestä, jää tomua ja tuhkaa, tyhjempään se haihtuu pois kuin akanoitten parvi. — Mut kuolon myrkky kuolee itse myös, tuo paha voima murhatessaan murtuu, elolle entiselle vallan jättää. Tää vapahana myrkyst' alkaa taas ja luonnotonta synnyttävän näyttää, kun haudast' elon ihmeit' ammentaa. Mut yhtä matkaa, elon touhua se samaa on kuin ennen kuolemaa. — Niin murheen myrkyst' irti minäkin taas kerran pääsen.

KÄTYRI:

Kuolon tyhjyyteen, kas siihen mahtuu oppia jos mitä, vahinko, ett' on tyhjän oppi tyhjää.

(Kuuluu melua oikealta. Kätyri rientää kaiteen luo. Zenobia ja prinssi palatsista.)

ATHENODORUS (äidilleen):

Sit' uskoako silmillään! Näin lauman torilta tänne, määrättömän lauman näin tänne vyöryvän, kuin meri musta ois maata virrannut ja — —

TAURUS (tulee pääportaita):

Valtiatar, jos sata lyö, jo tuhat päätä nousee, ja miehet väsyneet, ne eivät jaksa, ne tänne painui tulvan tieltä, täällä luon' ulkoporttien ne kyllä kestää. — Mut voittoa ei nopsaa saada, kiire ei mitään auta — —

(Kleanthes tulee legioonasotilaan saattamana.)

KLEANTHES:

Päämies lähettää mun vihamiesten pariin lausumaan sanansa ylevän ja kauhistavan. Mun määräs täyttämään hän tuskan työtä: jalolle ruumiillensa hautaa luomaan.

TAURUS

Mies, puhetulvaas meill' ei aikaa, nopsaan tuo julki aikees.

KLEANTHES:

Oikein, barbaari, vain sanan karkean sa tajuat: Tään kansan onni herralleni kallis ol' elon työ. Nyt turha taistella sen puolest' on, kun petostyön teit sinä, ei paljain käsin kansa vastustaa voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on vain säästää kansa verta vuotamasta, tuhosta päättömästä pelastaa. Teill' aikomus on ostaa hänen päällään pelastus Roomalt' itsellenne. Itse nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän, ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen Elisan, hovineitos, kohtalosta saa itse määrätä. — Jos ette suostu, hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet ei elävinä löydä teitäkään ja kansa tää on turhaan vuodattanut verensä kaikki. Jos taas petosmielin sa, valtiatar, lyödä aikoisit Elisan sankarinsa suuren myötä, niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden Elisa täält' ei turvallisna tule, ma puolestani ryntömerkin annan. — Tää onko selvää? Suostutteko?

TAURUS

Suostun, hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan.

(Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.)

ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin):

Suur' onko hän, vai lemmen hourupää? — Vai sirkusareenalta taitur onko, mi valhetempuin häikäisee ja pettää — — — Meit tuomiolla vielä valtikoi ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — —

KÄTYRI:

Hei, hälinää, he saapuu.

ZENOBIA:

Tulkoon, nähköön: Tää täytymyst' on murhan eikä muuta. (Puristaa prinssin syliinsä.) Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy, nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde ja viime tuska kuoliaaksi pistä. Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi ja saalisahnas raivo sieluun ahda.

ATHENODORUS:

Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran löi lempiväinen prinssikin.

(Zenobia ja prinssi palatsiin.)

LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi):

Kas seura tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni, nyt poistukaa, on kiire auringolla mun uutta riemuani katsomaan. (Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.) Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä ja yksinkertainen mua auttamaan?

KÄTYRI:

'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky, sun palveluksees parhain mies oon minä.

LONGINUS:

Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles ei enää katvepaikkaa. — (Kätyri vetäytyy oikealle.) Mutta, Lankha, sull' onhan suuri murhe harteillasi niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää es'isäin syntein alta varrot?

LANKHA (polvistuen):

Valtias, jos orjaotsan alta riemuiten nää silmät kerran liekehtiä saisi kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — —

LONGINUS:

Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes! Elisa tänne nouda, niinkuin isä kädestä hiljaa saata. (Lankha poistuu palatsiin.) Nytkö vasta sen ymmärrän, ett' ilman ystävää, vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta, — ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun on korskein mielin toista syötävä, jos valtaherraks aiot, aatteen mies. — Mull' oli sydän, sydän marttyyrin, mut järki voittajan. — Mun sydän vei, vei riemujanoon, lempeen, tappioon. — — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa, miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan. — Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky, sit' tyynemp', autuaampi määränpää, tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt. — — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt hän onko maassa maaten, lyyhistyin hän siellä nyyhkyttääkö?

(Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika. Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.)

LONGINUS:

Tuhlar onnen sun eessäs, pyhä, anteeks anoo.

ELISA (kuin heräten):

Kaunis Kuink onkaan äänes — —

LONGINUS:

Murheelt' ilomieltä ja raivolt' anteeksantoa ma opin — —

ELISA:

Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — —

LONGINUS:

Mut tielle tomuiselle ohjata mun täytyy pyhimys.

ELISA:

Vaikk' kitalakeen tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis sun kanssas naurain käyn.

LONGINUS:

Ah, auhdompaa sun ties on vielä: päivä paahtaa sun ja taival uuvuttaa, mut ilman mua sun kestettävä — —

ELISA (keskeyttäen):

Vailla vartes voimaa ja virvoitusta huultes mehun! — Miks näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko?

LONGINUS:

Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi ja riemu maallinen sai uuden muodon, se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin päin nieleväistä veljessodan koiraa, irt' inhon sisälmykset rinnastani revellä tahdoin, tuomiolle saattaa nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma. Mut äkin aivojeni liekki löi ja tuulten tohinassa huusi mulle: Pelasta kansa, poikaas kantavainen pelasta kuolemalta! Pysähdy! Pelasta sielus! — Silloin vaiensin ma temmellyksen tuon ja hengelläni tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan ja sinun eessäs uskollisna kaadun, sun poikas syntyväisen eessä.

ELISA:

Kansaa ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon!

LONGINUS:

Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää mit' en ma jaksanut, sen seppelöin nyt kuolemalla tällä.

ELISA:

Minut surmaa!

LONGINUS:

Samalla kuolemalla sinut saatan vioista veren puhdistuksen tielle. Suruja lientäväinen äitiys sua lohduttakoon.

ELISA:

Yksin autiossa tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä, tää liikaa on!

LONGINUS:

Vuoks sankarperinnön sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks, jok' uhristansa palkaks hekumaa ja ruumist' anoi, mutta sittenkin ol' ihanainen. Autuaammaks vielä oot ylenevä, armas!

ELISA (epätoivoisena):

Voimas alla on riemukasta tuskakin. Mut armas, se jättää mun.

LONGINUS:

Sun Lankha kauvas vie. Päin päivännousua te taivaltakaa, siks kunnes Lankhan kotomaille saatte. Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus mun huuliltain sun eelläs lentäköön. — Ja sitten — — riemumielin synnytä mun poikani.

ELISA (lyyhistyneenä maahan):

Sun uhrilintus kuolee, ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille.

LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä):

Kun tuskan roviolta lintu lähtee, se siivet purppuraiset saa — —

ELISA:

En nää — — tiet' enhän tunne — — sokeana näin.

LONGINUS:

Päin aurinkoa lentäin sädenuolet sun silmäs näkeviksi avaa.

ELISA:

Polttaa, tuhaksi polttaa sydänalan multa tuo päivän liekki.

LONGINUS:

Sienien sankarten, se tuhkan alta itää vain.

ELISA (kohoten masennuksen alta):