Part 5
Sun poikas, mun poikani — — hän onhan kaltaisesi!
LONGINUS:
Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään jo häll' on päässä, yksin lentäväisen on haukan voima siivissänsä, sitten — —
ELISA:
Hän pyhimykset kaikki voittaa.
LONGINUS:
Ilman veristä miekkaa maata hallitsee. Kuin päivä kukkivalle maalle on, kuin ilmain tuoksu, jota hengittää, niin luonnollista riemu maallinen on sankarille sille.
ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle):
Käske mua, sun voimallasi lähden, muuten ei mua auta jalka — —.
(Vaipuu Longinuksen syliin.)
LONGINUS:
Poikas tähden lähde. —
ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta):
Sun poikas tähden lähden — —
LONGINUS (riemukkaasti):
Onnellinen oot armas sinä — — onnellinen minä: elossa uskollinen olla saat ja kuolemassa minä. Rauhan saimme ja sielun kokonaisen vihdoinkin näin eri teitä, armas. Peitellä ei tarvis lempeämme enää — —
ELISA:
Verta ei enää vuodattaa — —
LONGINUS:
Vain synnyttää tuon tulevaisen onnen kaunis poika —
ELISA:
Hän äitiparan kauan kärsineen sun vierellesi hautaa, armas — —
LONGINUS:
Hän — hän itseänsä jakamatta, kulkee ja kaikki voittaa, mit en minä voinut.
ELISA:
Hän murehemme kyynelutareista kaikk' ihanimmat riemun mehut juo — jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa.
(Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.)
LONGINUS
Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa.
ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn):
Sun rintas auki avaa, voima suo mun sieltä juoda!
LONGINUS:
Henkeni ma avaan. Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle, jos kyynelistä hymyät nyt mulle, ja astut ylväin hartehin.
ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten):
Ma sulle voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo, mik' autuus mulle paljon rikkoneelle, rakastavalle — — Voimas ylhäisen nyt jäntereisiin sain!
LONGINUS: Oi, hertas nainen, sun heikkoutes ihanuutta on ja jumaluutta voimas kaunis.
ELISA (kirkkaan voimakkaasti):
Lähden ja tulkoon kärsimys.
(Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.)
LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa):
Ja tulkoon kuolo, on riemu meillä!
(Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.)
LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan):
Nyt tulkaa, oon kyllin heikko — —
(Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin, ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.)
KÄTYRI (tullen esiin oikealta):
Messias, oot heikko — — Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät? Sun kasvois karva katukoiran malliin likaisen keltainen on pelvon vuoks. — Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön; tikari, kaunis muisto lemmityltä ja arvolt' aivan historiallinen. (Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.) Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun vain painut näin ja mulle maailman sa vaivakseni jätät. Sana lausu, ma tuonne kiemurran ja käskyn vien, ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken ois kuolokin noin niinkuin juhlallista!
(Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä. Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.)
Athenodorus (legioonalaisille):
Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää, min kautta messias saa taivaltaa päin kitaa leijonain.
ZENOBIA: Niin, messias, ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos lie missä rämpii lantein matalin, tienvarteen orjapojan synnyttää koht' isävainajalle. Miss' on riemus, oi riemu kaikkien. Miss' onnes on, sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — —
ATHENODORUS:
Sähinä säiläin, räikky piinaavainen miest' ohjatkoon.
ZENOBIA:
Ken meist' on heikko nyt — Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin.
LONGINUS:
Peto ihminen — sun kaltaisesi.
ZENOBIA (yhä raivostuen):
Lähde! Saat alles muulin takkukarvaisen ja hoippupolven, ratsus selkään nouse.
LONGINUS:
Ajatus, viime kerran ilmi lennä ja heille näytä, mik' on autuus mulla: Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen, sen murheist' ihanista, ihmehistä ja touhust' elämän, mik' unelmilta pois seppellehvät riisti kaunehimmat, mut onnen ihanaisen rintaan siitti — — Jää riemujano mun, jää sydän tänne! Se palaa yhä rinnass' armahan ja verta purppuraista kierrättää — se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni sa onni maallinen, sa murheen sisar.
ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla):
Lihallas piinatulla, kurja mies sa meille ostat jatkon elämään. Tää riemu selvää on. Mut onni sun? Miss' on se nyt?
LONGINUS (ylevästi):
Sun sieluus alhaiseen nyt paina totuus, jonka selväks sain — —
ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan):
Taas sanaratsuin laukkaa messias! Jo lähde!
LONGINUS:
Tää on riemu maallinen: Elosi matkatiellä, ihmislapsi, syleile ainett' ihanaa ja maata kuin lemmittyä rintaas vasten paina, syleile hengelläsi, luojan lailla. Mut joka hetki riemuin ole valmis pois heittämään tää onni ainehen ja kuolla taida.
ATHENODORUS:
Matkaan, mars! Pois viekää!
LONGINUS:
Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala, sua säälin, pienen pieni vihamies. (Astuu askeleen lähteäkseen.) Kätyri liejuinen, nyt eellä astu, sull' onhan halu suureks tulla, voittaa. Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain, niin tuska maailman ja riita lakkaa.
KÄTYRI:
Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää, pojaltas syntyvältä virkaa pyytää.
LONGINUS:
Hän nauramalla voittaa sun kuin minä sun kärsimällä voitan, kehno mies. — Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee.
(Lähtee. Hetken hiljaisuus.)
ATHENODORUS (legioonalaisille):
Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi, kumu kammon kauhistakoon riemun miestä.
(Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.)
ZENOBIA:
Te lyökää, lyökää!
ATHENODORUS:
Säilin viiltäkää!
ZENOBIA:
Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois!
ATHENODORUS:
Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää. Hän kääntyy tännepäin — —
ZENOBIA:
Pois, nopsempaan!
(Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.)
ATHENODORUS:
Löi rintaan tikarin!
ZENOBIA (kuin muistellen):
Löi rintaan tikarin.
TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle):
Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa. (Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.) Koht' on taas auki raikas taistotie!
ZENOBIA (kauhistuen):
Mit' aiotkaan — —?
TAURUS
Pääll' ostan messiaan ma armon Caesarilta. Luottamuksen saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon saan kukkuraksi, kun sun poikinesi lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta, kun tarjoon riemusaattoon Caesarin. Saan idän legioonat valtahani ja maita marssin, maita valloitan. — Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat, uus alkaa aika, kalske kalpojen.
(Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.)
KÄTYRI:
Tai sekasorto, murha, pimeys, ja mulle riemu, kaiken hävitys.
Väliverho.