Part 1

language: Finnish

KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Liina Kataja

Porissa, Otto Andersin'in kirjap. ja kustannuksella, 1914.

SISÄLLYS:

Taistelu ja voitto Emma Dahl Uni "Sydämen taisteluja ja toiveita" Kolmen vuoden kuluttua Kaksi puoliksi auennutta ruusun-nuppua Särkyneitä sydämiä.

TAISTELU JA VOITTO

Kuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta

Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.

Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat...

"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä häntä kohti.

Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit, niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani, lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana. Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"

Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen huoneeseensa.

Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta. Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas oli saapa...

Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä; olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —

* * * * *

Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa, laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni; pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi. Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän lahjoitus-kirjaan!

"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. — Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle jälleen."

Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä köyhän. —

Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen, riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."

Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät, mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."

Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto äidiltäni."

Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa. Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella sydämellä annetaan."

Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"

Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista luostarin muurien sisälle.

* * * * *

Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä, rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p., mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt janoavaa sydäntä.

Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin, joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.

Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut rauhan ja lohdutuksen.

Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut, luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä kohti.

Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa, jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin kotimaahansa.

* * * * *

Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä...

Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta päämäärää, kohti ijäistä lepoa...

Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei tarvitse koskaan erota...

Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.

Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle.

Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli miljoonia jalokiviä.

Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.

Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.

Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä, aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.

He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.

Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori mies?"

"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"

"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."

Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo kuolleet?

"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen ja vetäen hänet muassaan linnaan.

Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa, valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun 16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"

"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.

Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli hänen, oli nyt myöskin Georgin...

Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.

EMMA DAHL

Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.

Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona, jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita, jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon mukaan.

Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton hän oli näiden tapahtumain jälkeen!

Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään, eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.

Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.

Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja opettajan edessä punastuminen.

Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin, pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan isän ja äidin luona.

* * * * *

Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.

Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa, ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut. — Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso" kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!

Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.

Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja. "Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän mielikuvituksensa vallassa.

Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä äiti olet niin onnellinen...?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti ja veti hänet hellästi luokseen.

"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi, sano, muuten en päästä sinua irti, en."

Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa odotellessaan oli ajatellut.

Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille. Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu, se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa, niin pitkän ajan!...

Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.

Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.

Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.

* * * * *

Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.

Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.

Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta...

Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt yksinollessa niin hyvin.

Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti kirjoittaa ja julkaista.

Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen, köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat toisiaan ja se korvasi kaikki.

Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.

Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen, niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.

Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen, ja ihmekö siis jos Emmankin mieli...

Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis merimies sisään.

Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana "Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta, kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin että hän oli kuollut, mutta kuitenkin...

"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi nuorukainen kyynelsilmin.

Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies. Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he menivät...

* * * * *

Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja "kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin muutamia opettajia.

Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. — Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja Englantiin.

Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.

Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana, niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.

Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen syntyperänsä tähden.

Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn, syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."

Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse sitä nimitti.

Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.

* * * * *

Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.

Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia. Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä: soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."

Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.

Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui verissään maahan.

Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut ruumiista.

Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan opettajana sikäläisessä lyseossa.

Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.

He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.

Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan mieheen.

Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.

Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille ja iloille... Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään, oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin, se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin ruttoa.

Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat päivänsä niinkuin...

Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.

Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella rakastavansa!...