Part 2

Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä. Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.

Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.

* * * * *

"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!" Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme. Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja katseestasi luen vastauksesi."

"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. — Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.

"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi, rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään. Voi, kuinka sinua rakastan."

Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen, jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.

Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä, jotka kuolevaisilta ovat salatut?

Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini — ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.

Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo — toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia "kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää tarvitse!"

Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut, onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".

Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti. Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin niin rakastaa kuin sinua."

Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.

Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä, kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu lokaan?

Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.

Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan loppuun piirretty:

Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.

Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.

"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa, tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse siihen lankeat... Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua, vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä poistaa... Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit..."

Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko ikäni olen hyvä."

"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."

"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."

He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä. Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.

Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi, mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."

Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."

Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista...

Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.

* * * * *

On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni — rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.

"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.

"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma houraili edelleen:

"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"

"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.

Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies, maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti...

Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.

Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.

Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:

"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

UNI

En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.

Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään. En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.

Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä ympärilläni... Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.

Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla, josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.

Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.

Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en saanut selvää.

Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin, mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt kuulemiani sanoja.

Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.

Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä, nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat, ikäänkuin verimöhkäleet... Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat: "Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä, silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, — minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset sanat:

"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."

Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä...

Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna maahan pienen sisarensa kanssa.

Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä, tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista, joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.

Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:

"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen... Oi, äitini, mitä on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"

Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen itkuun... Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica, rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi! Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää, muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"

Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:

"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua..."

Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi nostaa, kantaa ja pelastaa!

* * * * *

Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne ilmi...

Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle, jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret, hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:

"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen, ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."

Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi. Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä pestä kunniansa."

Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus; kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta — toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen...

Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon, vettä — — kuolen."

Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä komeasta ihmisjoukosta...

Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"

Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:

"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää, minä kuolen!" —

"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää syy, mistä ne johtuvat."

Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni. Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin silmin.

Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi: "Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"

Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo "raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen joukon sinetin paikoilleen...

Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"

Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."

Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."

Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat ilosta, kun hän sanoi:

"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:

"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon olla aina!"

Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —

Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.

"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"

Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin...

Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!

Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta ei hän...

Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.

Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.

Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.

Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut saivat väistyä syrjään.

Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä loppuakaan tulee! —

Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —

Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän, sydäntuskaa huokuvan runon.

Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi sellaisen kirjoittaa.

Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen silmistään.

Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja sitä hän saikin.

Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että...

Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan...

* * * * *

Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui, kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja toiveita" kirjoittaja.

— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään, poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään, meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.

Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli. Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta, joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita' tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi, että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa, ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa hänelle."

"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita' kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:

"Rakas Saara, sua lemmin, Sua asti kuolemaan. Sulle työn ja toimenikin Uhriksi suon kokonaan."

"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:

"Kaikki mitä maailmassa Arvoisaa on minulle, Sinussa ne ka — — —"

Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.

Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.

Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut paljon painaneet.

Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun ovikello soi pitkään.

Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.

Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin taas iloitaan."

Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä kertaa...

KOLMEN VUODEN KULUTTUA

Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan. Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.

Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.

Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.

Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi; tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi, tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla, jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.