Part 5

Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani. Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta, huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin, kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin, ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille, uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin, milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä yksitoista.

Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni, otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni, otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.

Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.

Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.

Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani eteenpäin.

Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.

Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.

Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon. Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.

Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin "kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.

Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin, sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä, hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle _hyvä_. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden kuvauksia.

Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa, tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot. Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään jollain muulla kuin sanoillaan.

Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois, eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani ylioppilasneitinsä siihen toimeen.

Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa, saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa, ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan...

Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat, joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.

Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne maailmaan.

Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani, ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää, jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.

Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin isäpuolesi kanssa naimisiin.

Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja, vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene sinä heitä, kun he sinua lähenevät.

Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä maassa, jossa ei enää koskaan eritä.

Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys

Äidiltäsi.

P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin liidellyt valon ja Vapauden maahan.

Äitisi."

Kirjeen lopussa oli vielä kirjoitettu:

"Ester! Teidän äitinne kuoli rauhallisesti tänään 18 päivänä joulukuuta, ja haudataan ensi pyhänä. Älkää murehtiko, sillä äitinne on nyt onnellinen.

Ystävällisesti

Selma Hellman. diakonissa."

* * * * *

Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin, mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.

Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki ivallinen hymy.

Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?

Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt, etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta. Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja onnettomana.

— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta, kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten sinäkin ja sorruin sen uhriksi.

"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —

Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään... Huh, kuinka hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän, Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.

Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se, jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen kauhean miehen läheisyydestä.

Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä...

Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.

Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin. Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan. Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:

"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"

Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:

"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."

Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon. Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä eikä sinua tunneta.

Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen minulle luvannut.

Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja. Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta, vaikka kuolisi nälkään.

Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

* * * * *

Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:

"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus katoaa jäljettömiin."

Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:

"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"

"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."

Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia, ja heidän onnensa oli täydellinen.

Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!

Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat särkyneet.

Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.

Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias nainen kumartuneena neulomuksensa yli.

Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä pienokaista katselemaan.

Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan. Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät, harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään, lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti päivätyön uskontotunnilla.

Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen yksinäiseen tölliin.

Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää, jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.

Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."

Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen, kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa kokeneesen Viipuriin.

Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen. Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän suippeneva... Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa, tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala, kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan, niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden poluille..."

Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."

Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:

"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet äidillesi luvannut!"