Chapter 4 of 5 · 3974 words · ~20 min read

Part 4

Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa, sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot loistivat onnesta ja ilosta.

Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan, sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt. Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut selittää.

Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.

Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester, yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria, joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.

Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.

Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja, silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.

Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello kolmeen aamulla.

Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri: "Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"

Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.

Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri todellakin rakasti häntä.

Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei, enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.

Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan, joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista, mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut, kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.

Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän kirjeensä ja vei postiin.

Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä hyväksi tytöksi.

Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle, maisterille häväistäväksi.

Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala, kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta, jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.

Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella tiellä.

Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta; tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.

Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja, teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty. Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!

"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja laskee elämän kruunun päähänne. Amen."

Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi. Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!

Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi: "Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista, että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."

"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa, tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."

"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle sydän täynnä sekavia tunteita.

* * * * *

Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden sinipinta.

Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis, jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan, toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.

Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin, pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä", joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli niistä puhunut.

Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta! saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.

Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt, ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia lapsiaan".

Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!

Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:

Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —

Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun keskustelu tapahtui hiljaa.

Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi: "Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan virtaavan talonpojan verta.

"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti luutnantti Tynell.

Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä kuulla vaikka konserttisalissa!"

"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri Lindell ivallisesti.

Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä satuin kuulemaan."

"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"

"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.

Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia _hänen omasta suustaan_, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa. Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko elämänijäksi.

Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.

Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna, joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.

Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja ja kiirehti pois.

Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän valveillaan ajatellen tapahtumia.

Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille, mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja Arthur tallasi sen rikki.

Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.

Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat — olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon lopulla saataisiin muuttaa.

Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia, soi ovikello hätäisesti.

Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi, vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."

"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä", lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki maisterin intohimoisen katseen.

"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se on niin ihanaa!"

"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää, sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."

"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä paljon oppia, kun elät."

Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet painuivat hänen huuliansa vasten...

Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"

Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin...

* * * * *

"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä joulukuun aamuna Esterille.

Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, — voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.

Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä, mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!

Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap...

Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.

Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä pyyhkimään.

Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän auttanut kääntyä, täytyi mennä.

Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen "Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki sai veren pysähtymään hänen suonissaan.

Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:

"KIHLOISSA: Onnia Girsén Arthur Heickell."

Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.

Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta ja kiirehti kysymään häneltä:

Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta ethän sinä vastaa mitään.

Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.

Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.

Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen, tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä... Sydän sykki nyt kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden, niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun olisi kaikki sanottavansa sanonut.

Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.

Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja astui sisään.

Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur, sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen puhunut!"

Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi, Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi, kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta _sinun lapsesi äiti_!"

Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi: "Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"

"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen, että niin on." —

Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat katkasivat kyyneltulvan.

"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi." Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille, jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen, ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi, jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."

Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät, surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri, sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella, että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee, mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan, minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"

"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää. En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen rakastin."

Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu, lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."

Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä, nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:

"Rakas lapseni!

Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua, lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.

Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.