Part 2

Enemmän Hän vuottaa liittolaiseltaan, viel' toista Yht' selvää seikkaa: aviokseen hän Myös kihlattua morsiantaan vaatii. On ansainnut hän onnen voitetun Jo ikiomaksensa.

HASDRUBAL:

Ansio On sen, ken maahan roomalaiset lyö. Voimasta kuninkaas ei piirtokaan, Ei rahtu muutu kansain kohtalossa.

PROKLES:

Jos ystävä ei Masinissa, niin Hän vaara musta on, se muistakaa!

(Sankhuniathan vetää Prokleen syrjään. Hasdrubal siirtyy naisten luo. Melua alkaa kuulua kaupungilta, oikealta.)

SANKHUNIATHAN (Prokleelle):

Vie aattees lennokkaat sun kuvitelmiin Joit' uskoa vain lapsi voi. (Vetäen Proklesta vielä syrjempään, kuiskaten) Mutt' kuule Salainen sana, joka onnes luo. — Äl' hämmästy. Mit' ovat periaatteet? Vain paIvel'joita, joita käsketään. Päämäärä vain on totta, elämää. — Mit' ovat sotijat ja ruhtinaat? Vain välikappaleita, nukkia, Joit' älyn vipu saattaa elämään. — —

PROKLES:

Noin aatella voi epikurolainen. —

SANKHUNIATHAN:

Siis kuule: Masinissan miekan kautta Olympon jumalat sa tahdot siirtää harteille Atlas-vuoren. —

PROKLES (ikäänkuin leikitellen):

Vakuutan: Ei jumalista mitään tietää voi.

SANKHUNIATHAN:

Siis et sa kiellä etkä myönnä heitä, Se riittää. Sulle ylipapillisen Sanani annan: Profeetaksi tulla Saat kansan tään, jos tyhjyydeksi teet Numidian villin hourupään, jok' ei Sun oppias saa koskaan valtaan täällä.

PROKLES (ivallisesti):

Ma kiitän ylimmäistä pappia Astarte jumalattaren. Proofeetan Virkaani oitis myös ma astun, näin Ennustamalla: (Koroittaen ääntään, muihin päin kääntyen) Roomalaiset nousseet On maihin rannikolla! Rooman merkit Nyt tänne kiirein kiitää. (Kaikki lamautuvat, äänettömyys. Oikealta alkaa kuulua melua). Melu tää totuutta puhuvani todistaa.

SANANTUOJA (tulee kiirehtien, syöksähtää etualalle, katsomatta erikoisesti kehenkään):

Miss' on päämies? Hannolta, ratsuväen päälliköltä Tuon viestin. Roomalaiset Afrikassa! Kiireesti apua ma anon.

HASDRUBAL (epätoivoisena):

Ei Voi luottaa suojaväkeen Karthagon.

SOPHONISBE (äkkiä innostuksen valtaamana esiin):

Te pyhä joukko eloon nostakaa! Omista miehistä se luokaa, niinkuin Isämme loivat, sille antakaa Taas korkeet valkokilvet kultaisin Ja purpuraisin koristuksin. Ne Kuin veriuhri puuntaa. Vihollinen Rinnoista pantsarvoimakkaista säikkyy, Kavahtaa, niinkuin ammonaikaisten Sankarten eestä. Pyhä joukko luokaa — —

VARTIJA (syöksähtäen esiin, melu kadulta kuuluu yhä selvemmin):

Kaduilla rahvas mellakoipi, se Puutarhaan tahtoo. Vartio ei kestää Voi enää kauvempaa sen rynnistystä. Jo pakolaisten joukko saapunut On Utikasta päin ja villitsee Väestön tähän riehuntaan.

HASDRUBAL:

Mit' tahtoo Tuo joukko täältä?

VARTIJA:

Joukon johtajat Uhkaavin sanoin vaativat sun luokses. He kuulla tahtovat sen lupauksen, Jost' annoit tervetulolahjanas Kansalle ilmoittaa.

HASDRUBAL:

Nyt mene, riennä, joukolle ilmoita, ett' aikanaan pelastus täyttyy.

(Melu yltyy ryskinäksi ja hyökkäävän lauman askelten töminäksi. Oikealle taka-alalle tunkeutuu tiheä joukko, joka näyttää leviävän taajaksi laumaksi. Uhkaavia kasvoja näkyy lyhtyjen heikosti valaisemasta hämärästä. Kuuluu murinaa, milloin kovempaa, milloin hiljempää. Yleinen sanattomuus.)

HELIKE (Vetää Prokleen vasemmalle etualalle, kuiskaten hätäisesti):

Minä aavistan: Tuo raivo joukko yltyy kauhuntöihin (Sankhuniathan ja Hasdrubal astuvat temppelin portaitten luo.) Sua surma uhkaa nyt. Sa muukalainen Tääll' olet, vihamiehes pappi.

PROKLES:

Tiedän. Alitta lähestyy, vie hänet pois. Teutates vartoo, tietää tehtävänsä, Kun kiihtyy sekasorto, lähtevät. — Viel' tehtävää on täällä mulla, hänet (Viittaa Sophonisbeen) Pelastaa tahdon. Hän jos seuraa mua, Sa seuraat myöskin; hän jos luopuu meistä, Jäät tänne. — Kerran saavun, sinut saan.

(Alitta ja Helike poistuvat).

I ÄÄNI:

Miss' turmio nyt Scipiota vaanii?

(Kansa säestää).

II ÄÄNI:

Uhkailit turhaan, päämies Karthagon!

(Pilkkanaurun remahdus).

I ÄÄNI:

Lupailit pelastusta vihdoinkin, Miss' on se nyt?

(Uhkaavia ääniä).

SANKHUNIATHAN (nopeasti Hasdrubalille):

Suur' aatelisto riistää Sult' tahtoo kansansuosion ja sodan Näin kesken lopettaa. Se turvata Maatilansa, nääs, tahtoo Libyassa. — Takaisin voita kansan suosio.

(Hasdrubal ja Sankhuniathan nousevat ylemmäksi temppelin portaille. Melu yltyy. Prokles siirtyy Sophonisben luo.)

III ÄÄNI:

Miss' sotajoukkos on? Vain raihnaat rippeet Toit tänne mukanas.

(Melu äärimmäinen, Sankhuniathan yrittää turhaan puhua).

PROKLES (melun hiljempää jatkuessa):

Näät, valtiatar, Tää kansa riidoin riehuu, perikatoon On tuomittu sen ahnas valta. — Turhaan Uhraisit onnes sille. —

SOPHONISBE (intomielisesti):

Onni armas! Sen taivas soi, se minun on, sen tahdon!

SANKHUNIATHAN (melun vaimetessa):

Soaistu kansa — —

II ÄÄNI:

Näännytetty kansa.

(Melua).

SANKHUNIATHAN:

Soaistu kansa, sanon minä, kansa, Jok' kiittämättömästi sysäät pois Astarten armon. Tuskaa väräjää Nyt maa, se synnin saastaa juonut on Ja huokaa. Mutt' Astarte ihmeen teki. Nostatti lemmen lemmenjumalatar, Taivutti etees, kansa, ruhtinaan, Jot' sadat heimot maahan kumartaa. — Sai Hasdrubalin, Gisgon pojan, huone Hält' armon kirkkaimman: Sielt' etsi hän Elissan uuden Karthagolle.

(Ihmetyksen kohina käy läpi joukon).

III ÄÄNI:

Kuulkaa! Ilmestys jumalten kuin muinoin. —

SOPHONISBE (Ojentaa käsivarsiaan kuin selvitystä anoen, tuskan ja riemun sekaisella äänellä):

Katso! Tuo herkkä joukko uskoo ilmestyksiin.

PROKLES:

On joukkoin sielu niinkuin lapsen mieli. Kaikk' ihmettä on sille, mik' ei kuulu Sen arkiaskareihin, ilon syyt Ja tuskan aiheet puoliks vain se tuntee.

(Sophonisbe laskee epätoivoisena kätensä).

SANKHUNIATHAN (jatkaa):

Uus' liittolainen saapuu sotijoineen, Numidian Syphax kymmentuhantiset Tuo laumat mukanaan ja taistelee, Kun viittaa valtiatar Sophonisbe.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA:

Miss' viipyy valtiatar!

SOPHONISBE (innostuen):

Kansa kutsuu!

PROKLES:

Viel' elää Masinissa, muista se.

SOPHONISBE:

Hän onko sama kaunis, uljas mies kuin ennen?

PROKLES:

Rohkeempi kuin ennen muinoin, suur' onnen uneksija, onneton, jos tänne jäät.

HASDRUBAL:

Näin täytän nyt mä suuren Pelastusaikeeni, jost' ilmoitin. Juhlaan ma kutsun teidät, kansalaiset, Puutarha tää saa ilopaikka olla — —

ERI ÄÄNET:

Eläös kauvan valtias, on voitto Sun pääsi seppelöivä. (Melu yltyy, paisuu). — Sophonisbe! Miss' viipyy valtiatar! Armollinen Elissan tytär. — Tanit-kasvos näytä! (Kaikuva ääni) Lyö Scipion sun käsivartes!

SOPHONISBE (ponnahtaen etualalle):

Lyön! Lyön Scipion, lyön maahan jättiläisen. Sua kansa kutsuu!

PROKLES (taka-alalta):

Virvatulen näät.

SOPHONISBE (tuijottaen kauvas katsomoon päin):

Nään kansain vihollisen, jonka lyön.

PROKLES:

Lyöt kaunotukka-prinssin, itses myös.

SOPHONISBE (toistaen tuskan vallassa):

Lyön kaunotukka-prinssin —

PROKLES;

Myöskin aatteet Joit' opit multa — — —

(Kansan huuto alkaa jälleen. Iloisia ääniä, juhla alkaa, orjia liikehtii takana. Hasdrubal ja Sankhuniathan laskeutuvat alemmaksi portailla).

ÄÄNIÄ KANSASTA:

Maahan Scipio! Ristille Scipio ja roomalaiset! Elissan armoitettu. Kunniaan hän nouskoon!

HASDRUBAL (Nousee jälleen ylemmäksi portaille. Hän näkee Sophonisben, kansa ei, lempeällä tuskalla ojentaa kätensä Sophonisbeen päin):

Tyttärein, miss' viivyt yhä.

(Sophonisben kasvot kirkastuvat, tekee liikkeen lähteäkseen, huomaa murheellisesti katsovan Prokleen ja kavahtaa.)

HASDRUBAL (riemastueena):

Hän saapuu jo!

KANSA (myrskyisästi):

Hän saapuu jo! Hän saapuu. Hän saapuu. — Kuulkaa! Jumalatar saapuu.

SOPHONISBE (Rientää hurman vallassa isäänsä kohti, asettuu korkeammalle.)

Täss' seison, kansa.

(Suosion myrsky).

MARSYAS (viinikannu kädessä, kuin ohimennen):

Kansan vilinään He kätkeytyivät, tie on kaupungille Nyt juhlan aikaan vapaa.

PROKLES (nopeasti):

Hyvä. Kaikki Nyt samoin paetkaa, sa johdat, yksin Ma tulen jäljestänne. Yhdyn teihin Laaksossa Makarin, siell' vuottakaa.

(Marsyas poistuu. Helike tulee Prokleen luo, keskustelevat).

SANKHUNIATHAN (melun hiljennyttyä):

Yön helmasta nyt uhriliekki nouskoon Jumalten puoleen. Hurma täyttäköön Jokaisen sielun, autuus määrätön, Jot' ei lie tuta saanut suku tää, Min arka sielu säikkyy ihmisverta, Jok' kitsaan uhrin antaa, penseä On kiittämään. — —

I ÄÄNI:

Suur' Hannibal jo kielsi lapsuhrit.

ÄÄNIÄ:

Lapsiamme emme uhraa!

SANKHUNIATHAN:

Jumalten armo säästää raskaimmasta. Viholliset on herra hyljännyt, Käsiinne antanut, ne uhrataan. Kahdeksan sataa kapinoitsijaa Kahleissa vuottaa tuomionsa päivää, Nyt heti, koston hetki tullut on, Ja mikatanit ristille saa nousta. Tän' yönä vielä heidät naulitaan. Kun Libanonin Tanit kasvonsa Maan ylle nostaa, kun Astarte herää, He näyn nähdä saa, jok' kuolevaista Kamoittaa, heidät sovittaa. Viel' elää Valittu kansansa, he näkevät: Vanhurskaan teitä kulkee kansa tää.

ÄÄNIÄ:

Ristille kaikki kapinoitsijat!

SANKHUNIATHAN:

Tie jumalien käydä raketaan. Mutt' tien sen päähän kidutuksin kulkee Mies muukalainen, joka väärin opein Sokaissut puhtaan uskon on ja lyönyt Ylimmät sokeudella.

HELIKE (Prokleelle):

Pakene, Oi pakene!

PROKLES:

En vielä. Kuulla tahdon Ma tuomion, min lausuu Sophonisbe.

SANKHUNIATHAN (jatkaa):

Helleenein maasta epäuskon toi Ja riettautta Prokles kreikkalainen, Jok' kulki monet vuodet kaduillanne, Kääns' sydämet kuin rietas pahe kääntää. Nyt vielä kätyrinä vehkeillyt On valtiota vastaan. Kuolemalla Tää muukalainen kuolkoon.

ÄÄNIÄ:

Kuolkoon hän!

SOPHONISBE (nousten korkeana, käskevästi):

Kenenkä säästän ma, hän säästyköön. Hiuskarvankaan ken hältä notkistaa, Hän kaatuu käskystäin kuin kohta kaatuu Mun kauttain Scipio. —

(Sankhuniathan laskeutuu portailta nopeasti, tulee etualalle, jossa joutuu Prokleen eteen. Molemmat katsovat toisiansa äänettöminä. Pappi vasemmalla palatsiin).

ÄÄNIÄ:

Hän elää saa Niin tahtoo valtiatar Sophonisbe. — Eläös kauvan Didon tytär!

(Kansa alkaa remuten juhlia. Sophonisbe astuu näyttämön poikki isänsä rinnalla).

SOPHONISBE (tultuaan Prokleen kohdalle riistää kaulakoristeensa, ojentaen sen Prokleelle):

Tämä Vie kuninkaalles. Niinkuin käteni Tään ketjun katkoi, niin myös liitto, josta Tää merkki on, nyt murtuu, hajoaa.

(Ojentaa koristeen Prokleelle).

PROKLES (katsellen koristeen kuvaa):

Unohdit, mitä puhuu kuva tää. Vain muista, katso valkojoutsenta, Jok' kaarikauloin ilman merta halkoo, Toivetta kahden ihmissielun kantaa Koht' onnenmaita. — Samaa kuvaa hän Myös kantaa rinnallaan.

SOPHONISBE:

Ei joutsen hento, Ei herkät kuvitelmat mua johda, Vaan sallimus mun nostaa korkeuteen.

PROKLES (murheellisena):

Näen kaiken poistuvan, mi meitä sitoi. —

SOPHONISBE:

Tee niinkuin käskin. Kuninkaasi luo Vapaasti lähde.

PROKLES (viitaten Helikeen):

Luoksesi jää hän. Sua lohduttaa hän vielä saa. Kun hänet Ma noudan, noutaa hän myös Sophonisben.

SOPHONISBE (voimakkaasti):

Te naisen lapseks arvaatte. Ma näytän: Suurtöihin luotu voi myös nainen olla.

(Poistuu palatsiin).

ERI ÄÄNET (juopuneesti):

Enemmän viiniä tuo orja! — Oiti Tuo rodolaista tänne! — Hienohelmat Astarten tanssimaan.

(Helike painuu sanattomana Prokleen syliin. Hetkinen. Prokles poistuu.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö:

Masinissan leiri Medjerdan lähteillä erämaan laidassa. Oikealla korkea kallio. Sen vieressä Masinissan teltta, tämän takana muita telttoja. Oikealla etualalla istuin. Tausta: oikealla siintäviä vuoria, vasemmalla keitaita, takana rannaton erämaa. Viistoon taustalla, kulkien oikealta vuorilta päin vasemmalle lähelle varsinaista näyttämöä, juoksee Medjerdan lähdejoki, sen rannoilla tamariski-pensaita. Vasemmalla näkyy pääty joen yli vievästä sillasta ja koristettu portti. Aamun kajastus.

Väliverhon noustessa vartija seisoo vasemmalla taka-alalla. Hänellä on yllään vaskikilvistä tehty asenuttu, mutta puku muuten huonossa kunnossa, repaleinen. Vyöllä tikareita ja miekka, jousi kainalossa. Nojaa keihääseensä.

MASSIVA: (12-vuotias, vilkas hyvin kehittynyt poika, puettuna roomalaismalliseen pukuun. Tulee teltastaan. Katsoo vasemmalle taustalle, iloisesti):

Aurinko nousee! Katso vartija!

I VARTIJA:

Kajastus sieltä puuntaa vasta, prinssi. Viel' aamutuulenhenki rotkoissa Tuoll' kiertää. — Äsken tähdet sammuivat, Se maan saa hetkeks kylmää huokumaan, Siks kunnes kaukomerten helmasta Sukeltaa aurinko.

MASSIVA:

Sa katsoitko Myös taivahille, kun Orion sammui?

I VARTIJA:

En tiedä, prinssi, mikä on Orion.

MASSIVA:

Se tähti on, sen näytti mulle Prokles, Jok' opettaa niin paljon asioita.

(Masinissa astuu teltastaan, jää katselemaan hymyillen poikaa, joka ei häntä näe).

Näin nosti kättään hän päin taivasta, Päin loistavata tähteä ja sanoi: "Massiva loistaen viel' tietään kulkee, Juurkuin Orion tuolla seurueineen." Kas, näin sen suuren tähden ympärillä Viel' lauman pienempiä tähtiä. Kun sitten tarkkaan oikein katsoin, näin, Siell' ratsain kulki suuri sankari Ja jäljessänsä peitset välkkyväiset!

MASINISSA (Astuu äkkiä varjosta valoon, nostaa Massivan kainaloista takaapäin korkealle ilmaan, jolloin Massiva kirkaisee):

Jo nostan pikku sankarin. Sa katso, Näät Aitiopein maan.

(Laskee Massivan alas).

MASSIVA:

Vain aavikon Ma näin ja aamuruskon. — —

MASINISSA (leikkiä laskien):

Sankariksi Ken tahtoo taistella, yl' erämaan, Yl' aamuruskonkin hän katsokoon.

MASSIVA:

Sa näätkö vielä kauemmaksi?

MASINISSA:

Joskus. — Nään kansan rauhaisen ja onnellisen Valossa ikuisessa asuvan.

MASSIVA:

Siell' onko myöskin sankareita?

MASINISSA (hymyillen):

Kaikki He ovat sankareita. —

MASSIVA:

Sinne lähden Ma oiti, maansa valloitan — tai sitten Kun suureks kasvan lähden varmaan. Missä He asuvat?

MASINISSA:

Tuoll' Aitiopein maalla — niin kertoo tarina — maass' asuvat, Min ylle ensin päivä kiiruhtaa, Kun nousee merestä. (Käyden vakavaksi) Mutt' vaikea On sinne matka. — Minä tiedän sen. — (Laskee kätensä Massivan päälaelle) Sa helpompaa saat tietä taivaltaa. —

(Kääntyy pois, istuu telttansa vasemmalle puolelle, painaa kyynärpäänsä polvelleen, leukansa käden varaan):

MASSIVA (kääntyen nopeasti vartijan puoleen):

Sa noita haasteluita ymmärsitkö?

I VARTIJA:

En, prinssi hyvä, valtiaall' on taas Tuo kumma pää, ei taisteluita käy, Vaan aatoksissaan kulkee.

MASSIVA (Rientää Masinissan luo, uteliaana):

Kuulepas. Mit' tietä päästään sinne ihmemaahan?

MASINISSA (kuin jatkaen mietteitään):

Viel' pitkältä on matkaa tehtävä. Viel' loistaa Syphax minun linnassain, Hyeena-sielussansa turmaa hautoo — (Nousee ylös voimakkaasti) Mutt' ulvot sinäkin kuin peto raihnas Viel' ratsuin kavioissa.

MASSIVA (innostuneena):

Hänet lyömme Me maahan murskaks.

MASINISSA (koskettaa Massivan olkapäätä):

Sinä armas poika! —

(Massiva kääntyy katsomaan yhä kirkastuvaa auringon nousua. Masinissa jatkaa mietteitään).

On kummallista mielenlaatu tää. — — Rikastuu ansiottaan Karthago. — Tuo ahnas, raihnas kansain painajainen Viel' seisoo, punnitsee kuin jumala Mun onneani valtavaa'assansa. Vain nappula ma oon sen laskelmissa. Näin itä, länsi, koko maailma Mua painaa, niinkuin painaa Atlas-vuori Pienintä hiekkajyvää. — Kuitenkin Tääll' istun laidall' erämaan kuin poika Jok' kesken leikin, alla poutapilven Luo lapsekkaan ja rohkeen kuvitelman.

MASSIVA (Kääntyy äkkiä):

Tän' aamuna jos saapuisivat vielä! Et sano tarkkaan, koska tulevat. Voi, sano, että ratsuin kiidätän heit' vastaan. —

MASINISSA:

Itsekään en tarkoin tiedä. — Mutt' varmaan tulevat. Sa varro myös Nyt juhlamielin. Lahjat Scipion, Nää kultakäädyt, puku korea Vain ylläs pidä, niinkuin prinssinä Sa oisit Cirtan linnan. Kohta sinne Sa pääset ratsain, joka purppuroin On koristeltu.

MASSIVA:

Paljon kerrottavaa Äidille on nyt mulla. Korut näytän. — Hänelle kerron kuinka taisteltiin!

(Menee oikealle, ryhtyy hakkaamaan kivellä kallionkylkeen, mutta alkaa pian kuulostella painaen korvansa maata vastaan):

MASINISSA (kävellen edestakaisin):

Koht' inhoittavan ryöstön tään saan jättää. — Kun roomalaisten laivat saapuvat, Niin alkaa leikki, sota oikea. — Vapaaksi nostan jälleen heimoni!

MASSIVA:

Kapsetta kavioitten kuuluu. (Nousee ylös) Tuolta!

(Osoittaa oikealle).

MASINISSA:

Madaura tulee veromatkaltaan.

MASSIVA:

Vuorelle tuonne nousen katsomaan.

(Kiiruhtaa teittäin taitse oikealle).

MASINISSA (jatkaen mietteitään):

Ens' iskun antoi hän, ken miekallansa, Löi Gordionin solmun, Tyruksen Ken maahan nujersi. Ma nuorimman Sen tyttäristä lyön! — Näin viimeisen Lyön iskun minä. Kumpi suuremp' on Suur' Aleksanteri! — Kuin Roxanen Sa nostit kunniaan, niin tahdon minä Nyt ryövärjoukon pää, viel' länsimaitten Heleimmän helmen nostaa loistamaan. — Sen loisto kuulas on kuin uskollisuus. Se kirkas on kuin kauneus! Yl' merten, Yl' puolen maailmaa se loistaa, kauas, Laajalle niinkuin yksin rakkaus. — —

(Jää seisomaan mietteissään. Taka-alalta tulee egyptiläinen orja, myrkynsekoittaja, laiha mies, jonka pitkät kasvot ovat jäykistyneet ainaiseen ivahymyyn. Aikoo mennä Masinissan telttaan kantaen viinikannua. Masinissa tekee pysäyttävän liikkeen. Orja tarjoo hänelle kannun):

MASINISSA (juotuaan):

Noo, myrkynsekoittaja, miltä tuntuu Tarjoilla juomia näin mietoja Ja käskyläisnä juosta. — Suurempaa Kai oisi ruhtinaita tappaa, päästää Heit' taidokkaasti kiusast' elämän?

MYRKKYRI (kumartaen):

Kai ois se vähän juhlallisempaa. — Useimmin kuitenkin saa sekoittaa Kuin juottaa, näät on heikko ihminen Tuiminta maljaa juomaan.

MASINISSA (hymyillen):

Soimata Mua tarkoitat siit' etten sekoitustas Pohjaan ma juonut, sua kun kerran käskin Virkaasi oivaa täyttämään.

MYRKKYRI:

Jos oikein Sen juhlahetken muistan, työnsit pois Sa auliin palvelukseni, kun naisen Sait nimen huulillesi, mutta samoin Kai myrkyn valaa naisen suudelma Kuin Niilin liejun parhaat myrkkykukat.

MASINISSA (nauraen):

Et taida paljon naista rakastaa!

MYRKKYRI:

En valtias, en tarvitse, kun osaan sekoittaa itse myrkyt tehoisammat. — Hitaasti tappavaa en myrkkyä Ma siedä — — —

MASINISSA:

Etkö koskaan mielinyt Yrittää itse toisiin maailmoihin?

MYRKKYRI:

Jos narrinnaamioni hetkeks heitän, Niin sanon: Olen turhaan kokeillut, Oon maita kulkenut ja etsinyt Tuiminta myrkkyä ja uskallusta, Sit' tyynin, korkein mielin juomaan. Mutta Tää käsi vapisee, tää orjan sydän Kahleissa pelon, luonnon, ahdistuksen Viel' arkailee kuin otus säikkynyt. — Mutt' kerran saanhan orjan muodon heittää, Kuin narrinnaamioni nyt ma heitin. — (Entisensä tapaisena.) Paraillaan keksin uutta valmistetta — Se ehkä tepsii. Sitä suosittelen Myös muille.

(Kumartaa, poistuu Masinissan viittauksesta tämän telttaan).

MASINISSA (yksin):

Mitä syitä tarvittaneen, Ett' ihminen noin koko olennoltaan Ivaksi kääntyy tälle elämälle.

MASSIVA (tulee hengästyneenä teittain taitse):

Tasangon äärtä ratsut kiitävät! Joen rantaa pitkin, muista kaukana Madaura rientää hurjaa vauhtia Jo aivan lähellä.

(Juoksee takaisin).

MASINISSA:

Miks tämä kiire!

MADAURA (Keski-ikäinen soturi, puettu päällikön tavoin, valkea viitta kiinnitetty pään ympäri. Tervehtii kädenliikkeellä.)

Jyrkästi heimon päämies kieltäytyi Veroa maksamasta. Sinä kielsit Aseita käyttämästä — — -.

MASINISSA (keskeyttäen):

Mitä tää! Tää heimo eikö vapaaehtoisesti Verolliseksi suostunut, kun maat Nää alistin?

MADAURA:

Niin teki, mutta nyt Huus' varustuksen takaa heimon pää: Herralles sano, heimoni ei enää Alistu ryövärvaltas alle, koska Et valloita, et valtakuntaa luo, Vaan öisin retkin rantaa aavikon Sa kiertelet kuin peto häkissään. Et kuningas, vaan lyöty ryöväri. Ei enää nimes aron leijona, Vaan peto kuoleva. — Sun entismainees' On mennyttä, ei kenkään pelkää sua, On aika muuttunut. —

MASINISSA (levollisesti):

On muuttuva Myös aika. Silloin häväistykset nää Pois pyyhkäistään kuin tulvan tieltä ruhka.

MADAURA:

Tää heimo katoo oitis päältä maan, Jos käskyn annat.

MASINISSA;

Ei, ei vielä. (Kuin itsekseen.) Pian Jo saapuu hän, ken siteet katkaisee, Ken uuden ajan alkaa uskollaan, Ett' voitan maailman, hän vaikka tietää, Kuink' on tää sankarinsa mitätön Ja heikko nyt. — Niin — aseet levätkööt. Rauhoitan miesten taisto-innon oitis, Juhlaisaan mieleen syyt' on heillä nyt. — Heit tahdon puhutella. Lähtekäämme. (Vartijan ohi astuessaan) Teroita katsees tarkoin, vartija. Sa pian sieltä somimman näät saaliin, Mit' aron poika koskaan tavoitellut On haukansilmillään.

(Masinissa ja Madaura poistuvat):

MASSIVA (tuoksahtaa oikealta kädessään pieni keihäs, jonka kärjessä juuri tapettu käärme. Heittäen käärmeen maahan):

Siin' olet kiemurtelija! Vai luulit Mua pistäväs. (Myrkkyri tulee). Mik' on tään käärmeen nimi?

MYRKKYRI (nopeasti):

Se luonnon ihanuuden kuva on. Kyy vaivainen. Se nilja on ja kylmä Kuin kaunis luonto yksin, viisas on Se hiiret tappamaan, kuin ahnas luonto, Jok' ihastuttaa nuorta prinssiä Kuin puku kirjailtu. — Se kova on Ja itsekäs kuin jumalainen luonto. Syyntakeeton se kuitenkin on, näät — Se hyvän järjestyksen vuoksi luotiin.

MASSIVA:

Nyt orja puhut turhia, se kuollut On mato vain, jonk' keihäälläni löin.

MYRKKYRI:

Vain leikkiä ma leikilläni puhuin Nuor' prinssi. — Pelkkää leikkiä on sulle Tää kaikki.

I VARTIJA:

Näkyy seurue! (Massiva ja Myrkkyri rientävät paikalle) Pian sana Vie valtiaalle.

(Myrkkyri pois).

MASSIVA:

Siellä Prokles on! Ja varmaan äiti!

MASINISSA (Tulee kiireesti, katsoo. Riemuissaan):

Nyt he saapuvat! Massiva, tule! Lähikummulle Käykäämme heitä vastaan! Kohta astuu Alitse koristetun portin tään Uus aika, uusi nuoruusmaailma.

(Masinissa ja Massiva lähtevät. Taustalta tulee kreikkalainen sotilas astuakseen vuorostaan vahtipalvelukseen).

II VARTIJA (leikkiä laskien):

Hei, veli! Juhlaisampaa vartijaa Nyt tarvitaan, kun saapuu kuningatar — Nääs saarnipuusta tulee keihään olla, Näin loistava, ett' vaikka peilata Voi tytöt korjat; uutukaisen uus Myös viitta, ettei ryövärrepaleet Peloita hempukoita. Makaamaan Käy, veli hyvä, ettei näyttäis siltä Kuin haaskat vartioisi leiriä Ja tätä koruporttia.

I VARTIJA:

Niin onkin, Saa seista kreikkalaiset simasuut, Kun tulee naisia, joist' iloa Ei koskaan tulle — Veli, sanoa Sa voitko, kuinka päällikkö vuoks' naisen Voi muuttua kuin äkkiä hän jälleen Ois poikaikään tullut. Mikä ero On naisessa ja naisessa? Hän ryöstää Vois tuhansia impiä ja heittää, Kun ikäviksi käyvät. Ihanin Ryöstetty nainen on.

II VARTIJA:

Se ikäänkuin On hellempää, kun ensin kaihoillaan Ja kaipaillaan ja vasta sitten mies Naisensa ryöstää. — Mutta katso, jo Kuningas seisoo kummulla ja prinssi Taa kummun katoaa. Noin jäykkänä Miks seisoo valtias, kuin kuvapatsas? Jo ratsut näkyvät, he satulasta Nyt nousevat.

I VARTIJA:

Tuo prinssin äiti on, Jok' kaulaa prinssiä.

II VARTIJA:

Mutt' totisesti! En nää ma muita naisia! — Kyll' luulen, Ett' ilmisota Karthagoa vastaan Nyt alkaa — — —

I VARTIJA:

Katso, yksin päällikkö Tiet' tännepäin nyt astuu, synkkänä Kuin hauta kasvoiltaan. Muut jäljessä. Aut' armias, nyt alkaa myrsky. Nyt, mies, Suon suosin mielin vahtipaikan sulle.

(Poistuu. II Vartija asettuu vahtipaikalleen).

MASINISSA (astuu portista raskain askelin, murtuneena, istuu raskaasti kivelle oikealle):

Ei tahtonut, ei tahtonut hän tulla. — (Kiivaasti) Ken haastaa ventovierasta näin kieltä! Nousseetko kateet manalaiset henget, Sokaisseet kuulon, näön, ymmärryksen Ja kielen selvän pahansuovin mielin! Tää juonta on tai julmaa ilveilystä! (Nousten seisomaan) Ei mahdoton voi olla mahdollista!

(Prokles astuu portista, jäljessään salaliitto-orjat. Alitta ja Massiva tulevat käsikkäin. Massiva vetää äitinsä telttaansa, Prokleelle):

Vai voitko senkin selväks saivarrella, Filosoofi viisas?

PROKLES:

Elämä sen näyttää Todeksi useinkin, sen pahempi.

MASINISSA (ärtyneesti):

Mit' elämästä haastat, sana vain Se on, jot' ei saa luuskaks kuluttaa. Täss' seison minä, minä, minulle Suo selvyys, näytä vihamies, jok' uhkaa Mua pimeydestä väkäkärki keihäin, Niin miekan tään sen syöksen ytimiin. Sa virka vaan: hän tahtoi tulla, oitis Näät voimani, ma kahleet irroitan Kuin hauraan seitin, otsaan takertuvan. Sylissäin tahtoo kuolla ennemmin Kuin elää loistossa ja kaukana! Niin sano, niin täält' oitis juhlan kaiku Taivaille kiirii.

PROKLES:

Valtias, en voi Lohduttaa simakielin, murhemielin Tuon tuhoviestin äkkisalaman, Jok' kilpistyy sun kypäräiseen otsaas, Jos ihmisluonnon tunnet ytimiltään, Jos et, se sielus särkee, paaduttaa. — Ma tuimaa totta äsken kerroin. Maahan Hän polki kaikki entisajan haaveet. — Kuvasi vaihtoi vihamiehes kuvaan.

MASINISSA (kiihkon vallassa):

Isäini tuhkan kautta! Sano selvään, Mi hornan kuilu allani taas aukee!

PROKLES:

Kätensä valtiatar Sophonisbe Suo Syphaxille, synnyinkaupungilleen Avun niin voittaakseen. — Tään lähettää Hän sulle takaisin.

(Ojentaa kaulakorun Masinissalle. Tämä ottaa sen jäykkänä vastaan. Pudottaa sen samassa maahan. Tarttuu raivoisasti omaan kaulaketjuunsa).

MASINISSA:

Kuristaa, polttaa!

(Hän joutuu villin raivon valtaan. Repäisee koristeen ja heittää sen kauas. Kumartuu ottamaan maasta toistakin koristetta. Lyyhistyy hetkeksi tällöin maahan, väännellen itseään tuskasta. Hänessä on voittanut barbaari kokonaan. — Nousee puoleksi. Jää hetkeksi liikkumattomaksi. Kohoaa jälleen seisaalleen. Nauraa mielipuolisesti).

Sep' oivaa on, on totta tosiaan! Vain naaraskyy Akilles-kantapään Niin aran keksii. — Vihamiestä lempii — Vain hurskas nainen niin on sääliväinen, Ett' tuskan alta uhriansa auttaa Keventäin taakkaa ihmevoimin, joita Suo halveksunta kuorman vetäjälle. (Hetken vaieten.) Nyt jännittyy, nyt karkaistuu, sen tunnen, Punaiset rihmat, jänteet jäykimmät Mun sielussain. Tää uusi viritys Pian soiton luo niin korvaa särkevän, Niin huumaavan, ett' loppuu maailmasta Tuo nilja iljetys, joll' lemmenkuiske On nimenään. — Jo riittää. — Hoi, vartija! Hälyytä leiri! Tahdon taistella!

(Vartija häyyttää. Miehiä tulee vähitellen: numidialaisia, kreikkalaisia, vyötäisillään ahtaat rautavyöt, vuoristolaisia, joilla on yllään nahkapukimet ja aseinaan vaskipiikkiset sotanuijat. Ensimmäisenä tulee myrkkyri, jääden telttojen väliin. Alitta poikansa seurassa tulee teltasta).

Miks seisot mies? Ket' ivakatsees väijyy! Mun ohjaisit kai myrkkylähteen luo? — Ei myrkkyaattees tehoo tähän mieheen! Se voitetuille sopii, voittajat Taas maljan tarjoovat. Siis ahkeroitse Sa, oiva mestari, sun arvos nousee, Saat inhoon saakka työtäs harjoittaa, — Ma aion voittaa! (Miehille.) Miehet, taistella Nyt saatte, tappaa, ryöstää, tuhota. (Villejä huutoja.) Häväiskää naiset taikka surmatkaa. Ken armon antaa, itse kuolla saa. Tuo heimo uppiniskainen, jok' kielsi Juur verot multa, maahan sortukoon. Aseet ja ratsut valmiiksi. Teit' tahdon Ma itse johtaa. Menkää.

TEUTATES (polvistuu Masinissan eteen):

Mua kuule vain hetki, valtias. Suo meidän myös Sua partiolla seurata, niin näät Vapaiksi sotijoiksi meidät.

ALITTA:

Miehet Nää neuvokkaat toi sulle sisaresi. He ansaitsevat vapaiks tulla.

MASINISSA:

Hyvä. Tää verileikki näyttää kuntonne.

(Viittaa kädellään. Prokles, myrkkyri, orjat ja sotilaat poistuvat. Masinissa istuutuu raskaasti istuimelleen. Hänet on vallannut väsymys, raivon sijaan astuu murhe).

ALITTA (lähestyy lohduttaen):

Unohda nainen, joka murhetta Ei ansaitse. — Ken nainen lemmenääntä Ei empimättä taida kuulla, hän Voi kalansuomuin taikka pedonkynsin Koristaa ruumiinsa.

MASINISSA:

Oi armas sisar. Jo laava vyöryi laaksoon vihreään. — Ei kukkia, ei murehtia taida Se enää koskaan.

ALITTA:

Mutta raivota voi myrsky siellä. Kostonhengettäret Voi maata viistää, onkaloissa kiertää! Sun missä ylpeytesi!

MASINISSA:

Taistellako? Hylätty marto maa on sieluni. Tukahtuu hengitys, on vailla ilmaa Tää seutu autio. — Ei tahtoa, Ei kunniaa, ei ylpeyttä täällä Voi löytää kurja rosvo. — Kuollako Vai elää!

ALITTA:

Elää, elää tulee sun! Sua ilman suku kaatuu, heimo sortuu, Orjuuteen maatuu vihamiehen. Hän Vain nainen on, mi sille alistuu Ken voittaa. Voita, kosta, hurmaa, lyö Tai anteeks anna, mutta naisekkaat Nuo valitukset heitä. —

MASINISSA:

Entä sitten kun täyttyy kostoni. —

ALITTA:

Sa valtakunnan Luot mahtavan ja valtaistuimelta Jaat käskyjäs.

MASINISSA:

Juur siinä kidutus Ja järjen päätös on! — Kaikk' kuvitelmat vallan, Kaikk' aatteet onnekkaat on kasvaneet Kuin ylväs tammi, jota syleilee Nuor' köynnös punakukkineen. Jos myrsky Tään syleilyksen armaan ryöstää pois, Jää autius puun ylle, vieremille. — — Hän täällä kulkee sittenkin, mutt' pyytää — Tai iskeä ja raivota ei voi. — —

ALITTA:

Elää sun täytyy, katso nuorta vesaa (Vetää Massivan luokseen.) Jok' kaipaa suojaavaista kättä.

PROKLES (tulee kiireesti):

Miehet On valmiit retkelle, mutt' pyytäisin: Madauran johtaa suo tää partio, Sua vartoo toinen työ.

MASINISSA (yhä väsyneesti):

Mik' ois se työ?

PROKLES;

Voi kohta uudet viestit saapua. Tääll' Afrikassa sotatoimet alkaa Pian Scipio. Hän maihin noussut on, Koht' Utikaa siks vakoilijat käskin Ma pyrkimään. He tiedot tuovat kiirein Mit tietä roomalaisiin yhdyt.

MASINISSA (riemastuneena, kokonaan muuttuneena):

Oi, mene, sano, joukot lähtekööt! (Prokles poistuu.) Todempaa sittenkin tuo oli raivo Kuin murhe vaisu! Nytkö kaaren sain Ma jolla kostonnuolet sinkoan Päin pilviä, päin kansoja, päin merta Mua kiertävää! — Mun vaikka mereen syöstä Kaikk' kansat täytyis tältä mantereelta Ja syöverit taas maihin ammentaa, Petoksen tekijät ma raastan esiin. — En taida kumartaa, mutt' opin senkin, Jos tarvitaan, ja Scipiota mairin, Siks kunnes revellyt tää käsi on Sen ruumiin sieluinensa, joka repi Mun sieluni. Nyt valta koston vuoks Mutt' koston jälkeen ahnas valta yksin. (Prokleelle, joka tulee takaisin.) Miks sanoit vasta nyt sa Scipiosta Sen riemun sanan, jota vuottanut Vuoskauden vaiheiss' olen ankarissa?

PROKLES (hymyillen):

Parasta vasta sitten järkisyitä On miettiä, kun laantuu villi veri Taas älymieltä vainoomasta.

MASINISSA:

Turhaa. — Ei kannata tääll' lainkaan miettiä! Tää raivo sun on mietintäsi tulos: (Ivallisesti) Sa aattein korkein naista puhdistit, Tää tulos on.

PROKLES:

Ain' aikaa tarvitaan, Ett' nousee sienien kamarasta maan.

MASINISSA:

Opeillas luonnon muodot turmelet, Jo syntyneen ja valmiin saatat näin Sa synnytyksen tuskiin.

PROKLES:

Valmiilta Jos luonto näyttää, silt' ei ihminen, Jos kiertokulkuun raaka luonto tyyntyy, Ei ihminen. Äl' itsees palaa, jonka Jo voitit kerran. Älä eestaas kierrä, Jos sielus sopusointuun halaa.

MASINISSA:

Miks Näin saivarrella! Koska pääsenkään Taas iskemään. — — —

MYRKKYRI (on keskustelun aikana tuontuostakin kantanut juomia ja hedelmiä Masinissan telttaan):