Part 1

language: Finnish

YLEINEN MAATIEDE

Luonnollinen Maatiede ynnä Venäjän valtakunta, Euroopassa olevine alusmainensa, valtiollisesti

Kirj.

LAVUS KORANDER [Claes Fredrik Corander

Viipurissa, N. A. Zilliakuksen kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: _Carl Reinh. Lindberg_.

Johdatus.

Kertoelma maasta, minkäläinen se on ja mitä siinä on, nimitetään _Maatieteeksi_, eli muukalaisella nimellä _Geografiaksi_. Maatieteen pää-aineena on siis maa; mutta maan täydelliseen tuntemiseen tarvitaan myös muutamia tietoja auringosta, kuusta ja tähdistä. Sentähden jutellaan tässä johdatuksessa vähän taivaankin rakennuksesta. Jos selkeänä talvi-yönä silmäillään taivaan kirkasta kantta, niin pian kyllä havaitaan sen muuttelevan muotoansa melkein joka silmäräpäys. Muutamat tähdet näkyvät nousevan idästä ja pyrkivän keskitaivaalle, josta taas toiset, yhtä kiireesti, katoavat länteen. Koko taivaan avara laki näkyy, paljain silmin sitä katsellessa, kiepuvan idästä länteen, vieden mukanansa auringon, kuun ja kaikki tähdet; vaikka ei olekaan niin. Tämän asian selvitykseksi, muistutetaan jo alussa, ettei ihmisen silmiin olekaan yksin luottamista, vaikka sanotaan, totuuden vakuutukseksi: "oma silmä näki". Sillä kaikista luojan antamista aistimista on _näkö_ useimmin pettävä. Se tarvitsee enemmin, kuin muut aistimet, ymmärryksen apua ja johdatusta, ettei se saattaisi meitä vääriin luuloihin. Jos esimerkiksi ajaessa istumme takaperin rattailla, niin emme älyäkään kulkuamme eteenpäin, vaan silmissämme näkyy ikäänkuin puut, huoneet ja muut paikallaan pysyväiset kappaleet pakenisivat meistä takaperin. Kun silmät näin vähällä matkalla meitä jo näin pettävät, miten paljon eivätkö sitten petä meitä taivasta katsellessa. Sillä samoinkuin, ankarasti ajaessa ja rajusti purjehtiessa, kaikki näkyy silmissämme meistä pakenevan, samoin näkyy taivaan lakikin kiepuvan idästä länteen, vaikka se tulee siitä, että maa kerran vuorokaudessa pyörähtää keskensä ympäri, lännestä itään.

Jo kauan Kristuksen syntymää ennen arvelivat muutamat Greekan maan viisaat maan liikkuvan ja taivaan olevan liikkumatta, jota taas toiset väittivät vääräksi. Niin oli Greekalainen _Pythagoras_ sanonut: "miten se on mahdollista, että koko taivas kääntäiksen vuorokaudessa maan ympäri? Eiköhän se ole paljoa luonnollisempi, että maa itse käännäiksen, ja että aurinko, kuu ja tähdet siten näkyvät pyörivän maan ympäri". Vasta tuhansien vuosien kuluttua, tuli tämä tarkoin tunnetuksi. Preussin maalla majaileva Puolalainen Kopernikus oli ensimäinen, joka täydelleen oli vakuutettu maan liikunnosta lännestä itään; sanoen, auringon ja taivaan pyörimisen maan ympäri olevan, kuin se todella onkin, ainoasti pelkän eksyttäväisen näkövirheen.

Taivaan pallot, eli tähdet taivaalla, ovat Kopernikuksen ja kaikkien nyky-aikaisien oppineiden selityksen jälkeen _Aurinkoja, Maita, Kuita_ ja _Tukkatähtiä_. Auringoilla on oma valonsa ja ne pysyvät keskenänsä aina yksillä paikoilla, jonka tähden niitä myös nimitetään _kiintonaisiksi_ ja _kiiltäviksi_ tähdiksi. Maat, jotka auringoilta lainaavat valonsa ja lämpymänsä, ovat, kuin meidänkin maa, itsestään tummeat ja auringoita kiertäväiset kappaleet, ja niitä nimitetään sentähden kiertotähdiksi eli kiertolaisiksi. Kuut taas seuraavat juoksussaan maita samoinkuin maat aurinkoja. Tukkatähtien perustusta ei vielä oikein tunneta; se vaan tiedetään, että ne kiertävät aurinkoa, samoinkuin maa, ja että heidän seurassansa on hajoitetun tukan näköinen sädevasta eli pursto, josta niitä myös nimitetään purstotähdiksi.

Aurinko.

Kiiltäviä ja kiintonaisia lähtiä on taivaalla lukematoin joukko, ja ne jaetaan erityisiin tähti-sikeröihin, niinkuin Otava seitsemin tähtineen, Seulajaiset, Wäinämöisen viitake ja monet muut. Näistä kiiltävistä tähdistä on aurinko meille likein.

Huono ja vähäpätöinen on kynttilän valo ja tulisoihto, joilla yön pimeydessä nähdään, auringon valoa vastaan, ja melkein yhtä vähäinen on kooltaan auauringon suhteen koko maapallokin, jonka avaruutta ihmetellään. Siinä on jo jonkulainen kuva ja mitta auringon valolle, arvolle ja suuruudelle. Mutta matka maasta aurinkoon on vieläkin ankarampi: se on niin pitkä, että sitä tuskin numeroista voipi käsittääkään. Kotkan siivillä lentäen, tuhannen askelta minuutissa, viivyttäisiin kuitenkin viisi sataa vuotta, ennen kuin maasta aurinkoon ennätettäisiin; sillä matka maasta aurinkoon on 10 miljonaa Suomen penikulmaa. Mutta tämän pitkän matkankin uhalla rientää kuitenkin auringon valo maahan, ja vieläpä paljoa avarammallekin.

Mutta tätä valon voimaa vastaa auringon avaruuskin. Puolen toista miljonaa saisi maan kokoisia palloja yhteen sovittaa, ennen kuin siitä syntyisi auringon kokoinen pallo. Sen suuruus on 12598 kertaa enempi, kuin maan pinta manterineen ja merineen. Maan pienoinen toveri aurinkoa kiertäissä, nimittäin kuu, on kyllä meistä 35 tuhannen Suomen penikulman päässä. Mutta jos aurinko olisi onsi sisältä, ja maa asetettaisiin aivan auringon keskelle, niin kuu sopisi siinäkin aivan hyvin tavallisessa kulkukehänsä laajuudessa maata kiertämään; sillä auringon keskuudesta on sen pintaan 64,312 suomen penikulmaa. Jos kaikki kiertotähdet ja meidänkin maa liitettäisiin yhteen, niin ne olisivat näin yhtenäkin, auringon rinnalla, ainoasti kuin luodin painoinen pallo sata naulaisen rinnalla.

Maa.

Jos kysytään lapselta taikka aikaiseltakin, joka ei luonnon lakia ole tutkinunna, kumpainenko on yläpuolella ja kumpainenko on allapäin, maako vai aurinko, niin hän epäilemättä sanoo, maan olevan alempana ja auringon ylempänä, koska tuo loistavainen aurinko, päivittäin kulkee päämme yli taivahan laella. Kuitenkin on tämä asia aika erhetys. Näin kaukaisia kappaleita katsellessa, ei olekaan luottamista omiin silmiin. Niin tiedetään, kuin jo sanottiin, auringon nousun ja laskun tulevan siitä, että maa vuorokaudessa pyörähtää kerran keskensä ympäri; ja kuin maa pyöriminen käypi lännestä itään, niin aurinko meidän silmissä näyttää pyörivän idästä länteen. Samoinpa myös auringon näkyminen yläpuolella on sama kuin maasta ulkopuolella näkyminen, eikä suinkaan niin, että maa olisi taivaan avaruudessa päivällä alempana ja yöllä ylempänä. Maan liikunto taivaan avaruudessa on kahtalainen: _se kiertää aurinkoa, ja pyörii_ samalla keskensä ympäri niin tarkasti aina saman suunnan pitäen, kuin sillä olisi akseli. Senpä tähden sanotaankin sitä maan läpi ajateltua viivaa jonka ympäri se pyörii, _akseliksi_. Jos pallon viskaamme eli kiekon lyömme ylös ilmaan, niin silläkin on ihan sama kahdenlainen liikunto, vaikk'ei silläkään ole akselia: se pyörii eteenpäin ja ympäri. Siitä näemme, että vahvalla voimalla pyörimään pantu kappale kiepuessaan ei kallista päitänsä sinne eikä tänne, vaan pysyy sunnnassaan ihan käänteleimättä, niin kuin olisi sillä akseli taikka napa. Ja tämä kerran saatu suunta ei muutu, jos ei voima, ensimäistä voimaa suurempi, sitä muuta. Niin pyörii maapalloki ihan kääntymättä, vaikka akselinsa on tyhjä, ainoastaan ajatuksen vetämä linja, jonka päitä kutsutaan yhtä _Pohjois_- ja toista _Etelänavaksi_. Maa kiepahtaa tämän akselinsa ympäri kerran vuorokaudessa, eli oikeittain 23 tunnissa ja 56 minuutissa, ja tämä pyöriminen on yksi maan liikunnoita; kiertäminen aurinkoa on sen toinen liikunto.

Sadevesi, joka kesällä putoaa pilvistä, on, kuin muutkin sulat aineet, pienissä pyöreissä pisaroissa. Tähän on syynä se, että kaikenlainen aine, sulana tai muuten irrallaan ollessa, pyrkii kappaleen keskelle, ja joka pienimmänkin osan siihin pyrkiessä, tulee koko kappale ymmyrjäiseksi. Maa-pallossakin on tämmöinen keskus, johon kaikki maata pienemmät kappaleet pyrkiivät päästä, eli, kuin sitä tavallisessa puheessa sanotaan, "putoavat". Mutta samoinkuin maan keskus vetää luoksensa eli valtaa keveämpiä kappaleita, eli saattaa ne putoamaan maahan, samoin vetää myös aurinkokin luoksensa kaikkia sen ympärillä olevia maapalloja eli, kuin niitä myöskin nimitetään, kiertotähtiä. Ja niinkuin aurinko valtaa maata ja muita kiertotähtiä, niin valtaa maa taas vuorostansa kuuta, joka on maata paljoa pienempi pallo.

Mutta voimme kysyä, miksikä ei silloin kuu putoa maahan kiini ja maa aurinkoon, niinkuin kivi putoaa maahan? Jos pöydälle asetat kerän ja töytäät sen yhdellä kädellä eteenpäin toiselle sivulle, niin se ei mene eteenpäin eikä sivulle, vaan väli suuntaa; jos taas valitseisit keskellä pöytää yhden paikan, jota kohti yhtätasaisella voimalla alituisesti työnteleisit kerää yhdellä kädelläsi samalla kun toisella kädelläsi sitä ajasit kohdastaan eteenpäin, niin se ei menisi kohdastaan edespäin eikä myöskään sitä merkittyä paikkaa kohden, vaan sen ympäri, Eli vielä selkeemmin, jos kerä ripustetaan lankaan ja ruvetaan viipottamaan, niin kerä ulostuu kädestäs niin kauas kuin lankaa piisaa, vaan kun lanka on kiinipitimenä, täytyy sen lentää käden ympäri. Että eteenmeno-vauhti on se, joka viipottaessa kerän ulostaa niin kovasti että lanka kiintenee, nähdään jos lanka silloin katkeaa. Kerä ottaa poislentäessään saman suunnan viipoitus-kehästä, kuin sivuavalla viivalla on ympyrän kehälle. Samoin kuin nyt eteenmeno-vauhti ulostaa kerän viipottavasta keskuksesta, samoin estää eteytyvän liikunnon voima kuun maahan ja maan aurinkoon putoamasta, jota vastaan keskuksen vetovoima estää ne kehistään pois sinkoamasta oudoille teille maailman avaruuteen. Alkuaikoina, ehkä jo mailman luomisessa, viskasi eli työnsi joku voima, jota tässä alkuvoimaksi kutsumme, maamme kulkemaan avaruudessa suoraan eteenpäin. Mutta kulullansa sattui maa lähestymään aurinkoa, joka jo tunnetulla vetovoimallaan tahtoi vetää tätä pientä palloa tyköönsä. Kaksi voimaa riiteli siis tässä, kuka vaan maata valtaansa saisi: toinen tahtoi sitä suoraan juoksemaan, toinen veti sitä tykönsä. Sille tuli siis täytyminen kiertää aurinkoa kehässä, niinkuin kerä kättämme, saatuansa viipotuksesta eteenmeno-vanhdin. Vaan kun siinä tyhjässä ja pimeässä avaruudessa, jossa maa ja kuu sekä monet taivaan pallot kulkevat, ei löydy ilmaa, sitä vähemmin muuta kovempaa, joka niiden kulkua estäisi, niin ei maa eikä kuu enemmän kuin muutkaan tähdet juoksussansa taukoa, mutta kiertävät alituisesti aurinkoa siinä kerran heille sattuneessa kulkukehässään. Tämä muuttumatoin aurinkoa kiertäminen on, niinkuin sanottu, maan toinen liikunto, ja täyttääkseen kiertokehänsä eli ehtiäksensä kerran auringon ympäri, tarvitsee maa 365 vuorokautta ja noin 6 tuntia, jota aikaa vuodeksi sanotaan. Me ihmiset vaellamme siis maan turvissa auringon ympäri, melkeen kuin tietämättämme; sillä sitäkään ei näkö-aistin meille järjen avutta ilmoita.

Aurinko-kunta.

Aurinkoa kiertää, paitsi meidän maa, koko joukko muita kiertotähtejä, toinen toistansa ulompana. Tässä emme aluksi mainitse muita kiertotähtiä, kuin niitä, joita paljainkin silmin voidaan nähdä. Niitä on 6, nimittäin _Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter ja Saturnus_. Maata seuraa ainoasti yksi kuu, se öitämme valaiseva tavallinen kuu; mutta maata suuremmilla kiertotähdillä on useampiakin kuita. Niin on Jupiterilla 4, Uranuksella 7 kuuta. Kaikki aurinkoamme kiertävät kiertotähdet ja heitä seuraavata 18 kuuta nimitetään yhteensä meidän _aurinkokunnaksi_. Mutta aurinkoja löytyy tähtien seassa useampiakin, joita kaikkia seuraa omituiset maansa ja kuunsa. Jokaisella auringolla eli kiiltävällä tähdellä on sillä tavoin oma aurinkokuntansa, ja kun auringoita on lukemattomia, niin löytyy aurinkokuntiaki käsittämätöin paljous. Moni monituinen näitä auringoita, tähtiä ja kuita on meidän aurinkoa, maatamme ja kuutamme paljoa isompi, vaikka kaukaisuus sen tekee, että näkyvät meistä kuin olisivat ainoasti pieniä kiiltäviä pilkkuja taivahalla. Aivan sama tapahtuisi maammeki kanssa, jos sitä voisimme kaukaa katsella. Jos ihminen taitaisi jollakin keinoin matkustaa ja päästä siihen avaruuteen, jossa kiiltotähdet ovat, ja sieltä silmäilisi meidän aurinkoa, maata ja kuutamme, niin ne näyttäisivät silmissämme ikäänkuin tuli-kipunat taivaan laella.

Jotka eivät koti-tienojaan etempänä ole käyneet, eivätkä ole luonnon opissa harjauntuneet, niistä kuuluu kyllä kummalta jo se, kun puhutaan siitä polttavasta kuumuudesta, joka Joulu- ja Tammikuun aikana vallitsee eteläisellä maan puoliskolla, niinkuin Hyväntoivon niemellä, Australiassa ja Kiilissä (Chilissä). Kova pakkanen samoilla tienoilla Heinä- ja Elokuussa on heistä yhtä kummallinen. Kun jo tämä meitä oudostuttaa, niin miten emmekö hämmästyisi, jos voisimme muuttaa asuinsiamme siihen palavaan ilmapiiriin, jossa Merkurius kiepuu auringon ympäri, jossa auringon säteet ovat seitsemän kertaa niin kuumat, kun meillä täällä maan päällä, ja jos siitä sitten matkustaisimme aurinkokunnan vihdoin viimiselle rajalle ja kaukaisimmalle perälle, jossa Neptunus tiettävästi on viimeinen kiertotähti, ja jossa kaukaisuuspiirissä siis on yhdeksän sataa kertaa kylmempi kun meillä.

Ne kiertotähdet eli planeetat, jotka maan tavalla hiukan soikeissa eli melkein ympyrjäisissä radoissa kulkevat auringon ympäri, jaetaan parhaiten kolmeen luokkaan. _Ensimäiseen luokkaan_ kuuluu neljä kooltansa keskinkertaista ja muiden suhteen joksensakin likellä aurinkoa olevaa tähteä, nimittäin: Merkurius, Venus, Maa (Cybele) ja Mars. Kolmekymmentä kertaa sen matkan päässä, kuin auringosta on maahan, on niin ikään neljä summattoman suurta kiertotähteä, nimittäin: Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, jotka siis tekevät toisen tähtiluokan. Martin ja Jovin eli Jupiterin välillä on ääretöin avaruus, joka kuitenkaan ei ole tyhjä; sillä siinä kiepuu suuri joukko pieniä kiertotähtiä, ja ovat niin muodoin kolmas kiertotähtien luokka. Näiden pienien tähtien lukua ei vielä tarkoin tunneta, sillä vuosittain keksitään aina joku uusi tähti tässä luokassa. Tämän vuosi-sadan alusta, jolloin ensimäinen keksittiin, vuoteen 1860 on niiden luku noussunna niin, että tunnetaan näitä jo 58 kappaletta. Yleesen on siis 66 tunnettua kiertotähteä meidän aurinkokunnassa: neljä suurta, neljä keskinkertaista ja viiskymmentä ja kahdeksan pientä tähteä.

Neljä keskinkertaista kiertotähteä, vaikka yhteen luokkaan luettuna, eivät kuitenkaan ole keskenänsä yhtäsuuret. Ainoasti meidän maa ja Venus, eli kun sitä suomeksi sanotaan _kointähti_, ovat sekä suuruudeltansa että muussakin tarkoituksessa melkein yhtäläiset, paitsi kuitenkin sitä, että maalla on yksi kuu, mutta Venuksella ei yhtään, vaikka sillä on kauneuden jumalattaren nimi. Merkurius ja Mars ovat paljoa pienemmät. Edellinen on kooltansa ainoasti kuusitoistakymmenes osa maatamme, ja jälkimäinen, maahan verrattuna, on seitsemäs osa sitä. Siihen siaan ovat ne suuret ja kaukaiset kiertotähdet Jupiter 1,400, Saturnus 7 tai 8 sataa, Uranus 80 ja Neptunus 100 kertaa suuremmat kun maa. Me kun opimme tietämään, kesämme tulevan siitä, että auringon lämmittäväiset valosäteet kesällä sattuvat meihin suoremmin, niin tekisi mielemme päättää, että koko kesän lämmin tulee valosäteiden lyhennyksestä; vaan se ei kuitenkaan tässä paljo mitään tunnu. Mutta semmoisella matkalla se jotakin tekee, kuin on Merkuriuksen ja Neptunuksen välillä, sillä aurinko paistaa edelliselle 6000 kertaa lyhemmillä ja siis lämpeemmilläki säteillä kuin jälkimäiselle. Mutta kiertotähtien vuoden vaiheet eli ajat eivät synny ainoasti heidän kaukaisuudesta, mutta paraaksi osaksi kuitenkin monesta muustaki syystä, josta vasta jutellaan. Edeltäkäsin voimme kuitenki sanoa, että planeetat, vuoden vaiheiden suhteen, jaetaan kolmeen lajiin, vaikk'eivät kuitenkaan yhdy mainittuun jakoon, jos, niinkuin sanottu, ainoasti niiden suuruutta ja kaukaisuutta katsoisimme. Ensimäisellä lajilla on vuoden aiat yleesen yhtäläiset kuin maallaki, toisella taas on ihmeen suuret eroitukset ilmassa ja vuoden ajoissa, kolmannella on kyllä ilman vaiheita, mutta ei mitään eroitusta ajoissa yhden eli saman piirin alla.

Vuoden vaiheet.

Kun maa päättaä vuotuisen juoksunsa auringon ympäri, niin on juuri sentähden, että maan akseli aina pysyy muuttumatta yhtäälle päin kallellansa, kumpainenkin maan napa ja sen ympärillä olevat seudut kerran vuodessa käännetyt aurinkoa kohden. Niin saapi pohjimmainen maan puoli kesää puolen vuotta ja toinen eli eteläinen puoli taas toisen puolen vuotta. Tästä _maa-akselin muuttumattomasti kallellaan olosta_ syntyy vuosi-aikojen vaiheet. Toinen vaihe on taas yön ja päivän välillä, joka tulee siitä, että _maa vuorokaudessa pyörähtää akselinsa ympäri_. - Tässä käsittääkseen voipi tehdä seuraavan kokeen auringon valolta suletussa huoneessa. Pöydälle vedetään isonlainen ympyrä ja vedetään kaksi viivaa sen läpi ristiin, niin että kehä jakautuu neljään osaan, ja palava kynttilä asetetaan muka auringoksi kehän keskelle. Maanpalloksi otetaan lankakerä, jonka läpi pistetään sukkapuikko, muka navaksi, että siinä kerää pyörittäessä voitasiin sama kallellaan olon suunta yhtä tarkasti muuttumatonna pitää, kuin maakin pitää sen pyöriessään ja kiertäessään auringon ympäri. Jos nyt ympyrämme kohdalla valon tasalle nostamme kerän, pitäen sitä yhden ristiviivan kohdalla ulospäin vähän kallellaan, niin sen valaistu puoli kuvaa nyt sitä maan puolta, jolla on päivä, ja toinen eli kerän pimea puoli sitä, jolla on yö. Jos panemme kerään merkin, tarkoittaen sillä tavoin sitä paikkaa, jossa itse asumme, niin näemme, miten sille paikalle aurinko nousee ja laskeutuu, synnyttäen päivän ja yön, jota vuorokaudeksi sanotaan. Mutta jos merkin panemme kerään kovin ylös, liki pohjoisnapaa, niin kynttilän valo ei tapaakaan sitä paikkaa, vaikka kerää kuinkakin pyöritetään akselinsa ympäri. Sillä kohdalla maata ei siis olekaan nyt auringon nousua, ei päivää eikä valoa. Niin se Suomen pohjoisimmassa tienossa eli Lapissa talvella todella onkin. Kerän yläisimmät tienot kuvailevat siis Lapin seutuja, joilla silloin on talvi ja viikkomääriä kestävää pimeyttä, sillä aurinko ei nouse näitä seutuja valaisemaan. Kerän pyöriessä näemme kynttilän valon ylimatkaan valaisevan kutakin paikkaa kerän ylapuolella lyhemmän ajan, kuin seutuja kerän ala-puolella. Me, jotka maan pobjoispuoliskolla asumme, tunnemme nyt pitkien ja kylmien öiden vaikutukset ja nimitämme tätä vuoden aikaa talveksi. Joulukuun 22 päivänä on tämä kallellaan olon vaikuttama yön ja päivän eroitus suurin. Silloin on _talvinen päivän-seisahdus_; sillä silloin seisahtuuvat meillä päivät lyhenemästä.

Jos nyt kuletamme kerää pitkin ympyrän kehää eteenpäin, pitäen sitä samalle suunnalle kallellaan, niin kynttilän valo nousee nousemistaan aina likemmä ja likemmä pohjoisnapaa. Kun kerä näin on kiertänyt, neljännen osan, niin kynttilän valo jo tapaa itseä pohjoisnapaa. Se tapahtuu luonnossaki maaliskuun 21 päivänä, jota _keväiseksi päivän tasaukseksi_ nimitetään; sillä nyt valaisee aurinko ihan tasaisesti maan koko pintaa pohjoisnavasta etelänapaan asti: päivää nyt on joka paikassa, asukoon ihminen vaikka missä, tarkalleen 12 tuntia, ja yötä yhden verran. Kun kerää viedään vielä eteenpäin, niin kynttilävalo enenee pohjoisella puoliskolla samassa määrässä, kuin se häviää eteläpuoliskosta. Päivät pohjoisessa ja yöt eteläisessä muuttuuvat aina pitemmiksi: lämmin enenee pohjoisnavan tienoilla, jossa ei yötä enää tavatakaan ja vähenee etelänavan luona, jossa kuusi kuukautta pitkä yö jo on alkanunna. Neljännen osan kehää kuljettuansa, on taas kerän pohjoisnapa jo käännetty niin paljon kuin pääsee aurinkoon päin, mutta etelänapa on syvimmässa pimeydessä. Näin seisoo maa kesäkuun 21 päivänä, joka on kesäinen päivän seisahdus, sillä päivät seisahtuvat nyt pitenemästä, jota ne tähän saakka ovat tehnynnä. Nyt on siis kesä puolessa. Jos taas kerää kuletetaan pitkin kolmattakin kehän osuutta, niin päivien pituus vähenee pohjoispuoliskossa ja valo enenee enenemistään etelään, kunnes tämäki neljännes on kuljettu. Nyt valaisee kynttilä eli aurinko maapintaa jälleen aivan tasaisesti pohjaisnavasta etelänapaan saakka. Päivät sekä yö ovat taas 12 tuntia pitkät ympäri koko maan. Tämä tapahtuu Syyskuun 23 päivänä, jolloin on syksyinen päivän tasaus. Siitä kulettua viimeistäkin kehän osuutta aina eteenpäin lyhentyy päivä lyhentymistään sekä vähentyy lämmin ja valo vähenemistään pohjoisessa puolikossa, kunnes kerä on ehtinyt ensimäiseen viivaan, josta kulkeminen alkoi. Silloin ollaan taas talvisessa päivän tasauksessa; ja vuosi on nyt lopussa ja toinen tuleva yhdellä tavalla aljettavana.

Tästä nyt sanotusta voipi ymmärtää, että kun meillä on kesä, niin maan eteläisemmassä osassa on talvi, kun meillä on syksy, niin siellä on kevät j.n.e. Samate ymmärretään, että päivien pituus enentyy pohjoisessa maan puoliskossa Joulukuun 22 päivästä alkaen Kesäkuun 21 päivään saakka ja vähentyy vuoden toisina aikoina. Maaliskuun 21 päivänä alkaa maan pohjaisnavassa päivä, jota kestää kokonaista kuusi kuukautta, ja etelanavassa taas yö, jota kestää yhden verran, aurinkoa silloin siellä ihan näkemättä. Mutta Syyskuun 23 päivänä alkaa kuuden kuukauden päivä etelänavassa ja puolen vuotta kestävä yö pohjoisnavassa. Napoja aivan likellä ei ihmisiä kuitenkaan löydy. Kerän kiertäessä kynttilää, näimme myös pohjoisnavan olevan kesä-aikana aurinkoa likempänä, kuin etelänavan; auringon säteet putoavat silloin pohjoisempiin tienoihin paljoa suoremmassa suunnassa, kuin etelänavan tienoihin, ja siitä se kuumuus ja lämmin tulee, joka kesän synnyttää. Samasta syystä on maan eteläpuoliskolla kesä meidän joulu-aikoina.

Kevät on taas se vuoden aika, jona napapiirin alat pääsevät puolen vuoden pimeydestä yhtä pitkään valoon. Niihin koskevaiset lämpimät ilman alat, joissa toisessa me Suomalaiset asumme, vaihtavat silloin heidän 15 ja 20 hetkeä kestävät yönsä yhtä pitkiksi päiviksi. Lumi, joka on peittänyt koko kylmän alan ja osan lämmintäkin alaa, sulaa silloin pois. Puut alkavat viheriöidä ja ne kasvut, jotka talvi hävitti, kasvavat uudestaan siemenistään. _Syksy_ on se väli-aika, jolloin kesä talveksi muuttuu, jolloin puut ja ruohot tekevät siemeniä, jolloin koko luonto varustaiksen talven pakkaista kärsimään.

Vuoden ajan vaiheet, talven, kevään, kesän ja syksyn nähtiin syntyvän maan akselin kallellaan olosta aurinkoa kohden, se vaikuttaa päiville muuttuvaista pituutta lämpimässä sekä kuumassa alassa, eikä yksin maan kiepuminen akselinsakaan ympäri voi estää sitä kestävää, kolmen kuukauden pitkää pimeyttä, jossa ihmiset elävät pohjoisimmassa maamme tienoissa. Mutta jos maa ei olisi kallellaan, niin myöskin yöt ja päivät olisivat aina ja joka paikassa yhtä pitkät, eika erotusta olisi kesän, syksyn, talven ja kevään valillä. Vaikkaki maan napojen keski välillä, niissä niin kutsutuissa kesä maissa, ei lumesta eika pakkaisesta mitään tiedetä, niin on sielläki muutamia kuukausia yhä kestävä sade-aika, joka erotaiksen kesän pitkällisestä ja polttavasta poudasta. Tämäkin eroitus on jo tarpeellinen, mutta vielä suuremmasta arvosta ihmiselle sekä koko luonnolle on vuoden aikojen täydellinen vaihe.

Se runsas viljan tulo, joka Euroopassa ja Amerikassa antaa elatuksen neljännelle osalle ihmiskuntaa, tulee niin hyvin talven kylmyydestä, kuin kevään ja kesän lämpymästä. Se kuuluu kyllä kammalta, mutta on kuitenkin totinen tosi. Sillä jos kasvut eivät kuolisi talven kylmyydestä, niin ne eivät myöskään tekisi terää eikä tähkäpäitä. Tästä saadaan selvä, kun mennään kuumiin kesämaihin. Tuskin päästään semmoiseen lämpymään, jossa kasvuilla ei ole mitään haittaa talven kovuudesta, ennenkuin jo nähdään niiden viheriöitsevän kaiken vuotta, mutta tekemättä tahkäpäitä. Kasvu ikäänkuin aavistaisi siemenen teon tarpeellisuutta siinä, jossa ilman kovuus seisattaa kasvujen elon. Silmin nähtävä on tämä luonnon vaikutus korkeilla vuorilla kuumissa kesämaissa, joissa ilman erotukset ovat likempäna toisiansa ja selvemmin nähtävinä, kuin jos kulkisimmc kesämaista talvimaihin. Kylmilla vuorien rinteillä kesämaissa viljat tekevät tähkapäitä, mutta lämpimissa laksoissa vuoren juurella kasvaa vaan uusia olkia kasvun juuresta, ja laiho viheriöitsee viheriötsemistään siementä tekemättä. Ei ainoasti ilman kylmyys, mutta myös muukin vaikutus voipi pakottaa viljakasvuja terää tekemään. Niin on esimerkiksi havaittu, että Jamaikan saarella, jossa pitkällinen pouta vuosittain näännyttää kasvun, käypi viljaa viljeleminen, mutta ei niissä kesämaissa, joissa vettä sataa kaiken vuotta. Keväällä ja kesällä herättävät kylmien ja viileiden maiden pitkät päivät vilkkaamman elon ja vireyden eläimienki seassa. Maalla ja meressä vilisee silloin aina napapiiriin asti lukematoin eläimien paljous. Kaikki tämä jo mainittu eläimien paljous sekä etenkin niiden suuruus saattaa epäilemään, tokiko nuo kiitetyt kesämaat silloin voivat ottaa voiton kylmiltä mailta, liiatenkin jäämereltä. Mutta kun sitte se aika tulee, jolloin päivä ei paistakaan, lämmin vähenee, kun yöt pimenee ja päivät lyhenee ja se kaikkia kuolettava talvi tulee, niin silloin on polo Pohjolassa elo leivätön Lapissa.

Miten maata kuvataan ja viivataan.

Maata kuvataan ympyräiselle pallolle, josta syntyy pallo-kartta, taikka viivataan kaksi ympyrän kehää paperille; toiseen ympyrään kuvataan maan pallon toinen puoli ja toiseen taas toinen, ja niin saadaan kehä-kartta. Manner painetaan tavallisesti jollakulla värillä; vaan vesi jätetään enimmiten paperin karvaiseksi.

Sekä pallo- että kehäkartoissa on monta viivaa. Näistä on se merkillisin, joka on viivattu maan ympäri idästä länteen, yhtä kaukana maan kummastakin navasta. Sitä sanotaan _Equatoriksi_ eli _päivän tasaajaksi_; sillä kun auringon säteet paistavat kohtisuoraan tätä viivaa vasten, niin päivä ja yö ovat yli koko maan yhtä pitkät, eli 12 hetkeä kumpikin. Päiväntasaaja on noin 3600 peninkulmaa pitkä, ja jaetaan, kun muntkin ympyrät, 360:een yhtä-suureen osaan, joita sanotaan gradiksi eli asteiksi. Joka aste on siis 10 penikulmaa pitkä. Päiväntasaaja jakaa myös maapinnan kahteen yhtä suureen osaan, nimittäin: _Pohjois_- ja _Eteläpuoliskoon_. Pohjoispuolisko on se maan puoli, jonka keskellä pohjoisnapa löytyy. Eteläpuoliskoksi sanotaan taas etelänavan ympäristölle kuuluvaa maan puoliskoa.

Maan navasta maan napaan, kohtisuoraan päiväntasaajata vasten, vedetaän 360 kaaren kalttaista viivaa, joita sanotaan _Meridianiksi_ eli _puolipäivän-piiriksi_ sentähden, että kaikissa paikoissa yhden meridianin alla on yhtäaikaa puolen päivän aika. Puolipäivän piiriä voipi viivata minkä paikan lävitse tahansa mutta tavallisesti viivataan ensimäinen puolipäiväpiiri pienen Ferro-nimisen saaren sivutse, josta sitä sanotaankin _Ferron puolipäiväpiiriksi_. Siten jakaantuu maa uudelleen kahteen osaan _Itä- ja Länsipuoliskoon_. Itäpuoliskoksi sanotaan ensimäisestä puolipäiväpiiristä itään päin olevata maan puoliskoa, ja Länsipuoliskoksi sitä, joka samasta puolipäiväpiiristä jääpi länteen. Suurin osa manteretta on kahdessa jaksossa, yksi kummallakin maa-puoliskolla. Näistä sanotaan suurempata ja leveämpää vanhaksi mantereeksi sen suhteen, että vanhimmat tunnetut kansat ovat siinä pitäneet asuntoa; toista, keskeltään kapeaa ja ikään kuin kahdessa osassa olevata mannerta nimitetään _uudeksi mantereeksi_. Paitsi näitä on vielä itäisen maan-puoliskon kaakkois-reunalla isonlainen manner, nimeltä _Uus Holland_.

Päiväntasaajan molemmin puolin on viivattu rinnatusten kulkevia yhtäsuuntaisia ympyröitä, joita sentähden sanotaan _leveys- eli tasa-piireiksi_. Näitä tasapiiriä on 90 pohjois-puolella ja yhden verran etelä-puolella päiväntasaajaa. Päiväntasaajasta 23 1/2 astetta pohjoiseen ja etelään päin on kaksi ympyrää, joita sanotaan _käännepiireiksi_. Pohjois-puolimaisen erityinen nimi on _ravun_-käännepiiri ja etelä-puolimaisen _kauriin_-käännepiiri. Yhtä-pitkältä molemmista maan-navoista, kun käännepiirit ovat päiväntasaajasta, on taas toinen yhtä-suuntanen ympyrä-pari, nimittäin: napa-piirit, joista toista sanotaan pohjoiseksi toista eteläiseksi napapiiriksi.

Käänne- ja napapiireillä jaetaan maan pinta viiteen _ilman-alaan_. Napapiireillä rajoitettuja aloja, joita on kaksi, sanotaan _kylmiksi_ aloiksi eli _talvi-maiksi_; napa- ja käännepiirien välillä olevata kahta alaa nimitetään _lämpimiksi_ aloiksi ja käännepiirien väli saapi nimen: _kuuma-ala_ eli _kesä-maa_.

Manner ja meri.

Mantereita on kolme: _Vanha_- eli _Itä-manner_, _Uusi_- eli _Länsi-manner_, ja _Uusi-Holland_ eli _Kaakkois-manner_.

Vanha- eli Itä-manner on maanpallon itä-puoliskolla, paitsi koillista niemekettä, jota on vähän länsi-puoliskollakin. Leveydellään täyttää se melkein koko itä-puoliskon, ja on suurimmaksi osaksi sen pohjois-puoliskolla. Ainoasti yksi vanhan mantereen niemi ylettyy eteläiselle maa-puolelle. Länsi reunallaan lähenee vanha manner ensimäistä puolipäiväpiiriä. Sen laajuus idästä länteen on melkein puolta suurempi, kun pohjoisesta etelään. Valtameren selkä tunkeiksen lännestä melkein vanhan mantereen keskelle. Sitä sanotaan sentähden _Väli-mereksi_. Toinen kaitanen lahti, nimeltä _Arabian-lahti_ eli _Punanen meri_, tulee etelästä niin likeelle Välimertä, että niihen välille jääpi ainoasti pari penikulmaa leveä _Suetsin_ taipale. Nämä vedet jakavat itä-mantereen kahteen osaan. _Urali_-vuoret, jotka menevät melkein suoraan etelästä pohjoseen, jakavat suuremman näistä osista vielä kahteen osaan. Siten jakaantuu vanha manner kolmeen maa-osaan, jotka nimitetään Aasia, Euroopa ja Afrika.

Uusi- eli Länsi-manner on kokonaan maanpallon länsi-puoliskolla. Tämä manner on pohjosesta etelään aivan pitkä, mutta idästä länteen hyvin kapea. Sen koillis-puolella on maailman suurin saari Grönland eli Vihantamaa, jonka länsi-ranta, sikäli kuin se on tunnettu, kulkee aivan liki Ferron puolipäivä-piiriä. Uusi-manner on jaettu kahteen osaan, jotka Panama-taipale päiväntasaajan pohjois-puolella yhdistää. Pohjois-osa on kokonaan maanpallon pohjois-puoliskolla. Suurin leveys on pohjoisessa, josta se sitten kapenee vähitellen etelään päin. Etelä-osa on suurimmaksi osaksi maanpallon etelä-puoliskolla, ja sen itä-reunalla, ainoasti ylimmäinen reuna pistäiksen pohjoiselle maa-puoliskolle. Tämäkin osa uuden maailman manteretta on levein pohjoisessa ja kapenee etelässä kapenemistaan niin, että se näöltään on melkein kolmi-kolkkanen. Koko uusi-manner pidetään tavallisesti yhtenä maa-osana, nimeltä Amerika, jonka pohjois-puolta sanotaan Pohjois-amerikaksi ja etelä-puolta Etelä-amerikaksi.

Uusi-holland on vanhasta mantereesta kaakkoseen päin, itäisen maa-puoliskon etelä-alalla. Laajuus poikki maan, idästä länteen, on suurin keski-paikalla. Halki maan, pohjoisesta etelään, on tämä manner lyhkäisempi, kuin poikelleen. Pohjoisin niemi on nimeltään Cap York, (lue Kaap Jork), ja etelin Cap Vilson, (lue Kaap Uïls'n). Uus-holland ja sen ympärillä oleva avara saaristo pidetään viidentenä maa-osana, nimellä Australia.

Maa-osia on siis viisi, nimittäin: _Aasia, Afrika, Euroopa, Amerika ja Australia_.