Part 2

— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita riepuja, jotka riippuvat rinnalla?

Mutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin hoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta ollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.

— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua vähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.

— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.

— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.

Minä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi minun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle:

— Minkä vuoksi minun poikasellani on tuollaiset rievut?

— Katsoppas minun lastani, täti Formica sanoi.

Ja kun minä katsoin siihen, niin sillä oli ihan samallaiset rievut.

— Katso muittenkin poikasia, täti Formica sanoi.

Ja kaikilla niillä oli rievut.

— Mitä tämä on, mitä ihmeessä tämä on, täti Formica? Kenen poikasia olemme erehdyksestä saaneet?

— Odota vähän, niin saat nähdä. Nuoleksi nyt polkastasi, kyllä se on oikea poikanen. Ja varo hyvin noita riepuja, niin saat nähdä mitä niistä tulee.

Ja kun siinä sitte seisoin ja pesin ja puhdistin poikasta, näin kuinka rievut vähitellen laajenivat mitä hienoimmaksi, ohuimmaksi kalvoksi, jota muutamat vahvat rimat pitivät levitettyinä. Rinnan kummallakin puolella oli isompi ja pienempi kalvo, ja minusta ne näyttivät niinkuin ne olisivat kudotut auringon kyynelistä. Mutta sitä ne eivät kai voineet olla, sillä minä olen monta kertaa koettanut pyytää kyyneleitä, joita olin tavannut metsässä vihreissä taloissa, mutta ne juoksivat aina pois tieltäni. Toisinaan olin imenyt ne kupuuni. Niin, mutta kuvustahan olin sitte antanut ruokaa näille lapsille — minä ja ne muut hoitajattaret, jotka kai myös olivat kyyneleitä juoneet. Ehkä oli kumminkin niin että ne olivat auringosta saapuneet.

— Eivätkö ne ole kauniita, sanoi täti Formica, joka huomaamattani oli ehtinyt luokseni. — Ne ovat siipiä. Heillä on siivet ja kerran he saavat lentää ulos korkealle ilmaan — korkeammalle kuin puut.

Lentävätkö he aurinkoon?

— Enpä tiedä, enpä tiedä, minulla ei ole koskaan ollut siipiä, sanoi täti Formica ja taivutti päänsä niin syvästi lattiaa vastaan, etten voinut häntä nähdä. Mutta huomasin että suurihmat värähtelivät. Silloin tunsin sisässäni niin kummallisen tuskan. Eihän minullakaan ollut siipiä, en voisi koskaan lentää — en ollut minä auringon lapsia enkä voisi myös koskaan siksi tulla. Mitä olen siis? Rufa, työmuurahainen, tuo innokas ja soma, ne toiset sanoivat. — Ja minun täytyi juosta pois, sukkelaan, ennenkuin kukaan sai nähdä minua, ei edes täti Formica.

Mutta hetken kuluttua tuli täti Formica ja etsi minua. Hän ei puhunut mitään siitä että olin juossut työstä, vaan taputteli minua suurihmoillaan ja oli niin kiltti ja ystävällinen, että tulin uudestaan iloseksi ja minun täytyi sanoa:

— Tiedätkö, en ole koskaan tuuminut minkä vuoksi aurinko nauraa, vaan aina vaan ajatellut sen kyyneliä. Mutta nytpä tiedän että aurinko on ilonen sentähden että täti Formica elää.

* * * * *

Nyt olimme saaneet uutta työtä talossa. Nuo uudet lapset, prinssit ja prinsessat, olivat niin ajattelemattomia ja heidän oli niin vaikea jotakin oppia. Varsinkin prinssit olivat suureksi vaivaksi, ne eivät edes voineet oppia itse syömään, vaan meidän täytyi ruokkia heitä, niinkuin he olisivat olleet pieniä lapsia. Eikä ollut prinsessojenkaan laita paljo paremmin. Sitäpaitsi meidän täytyi vartioida heitä, sillä täti Formica sanoi että heitä on kielletty menemästä talosta pois. Mutta meidän piti olla hyvin kohteliaita heille ja kumarrella ja kaunein sanoin pyytää heitä pysymään kotona. Minun kävi oikein heitä sääli. Mitään he eivät osanneet tehdä, ulos ei heidän sallittu päästä ja vielä vähemmin he saivat lentää kauniilla siivillään. Jos täti Formica ei olisi ollut niin luja päätöksessään, niin olisin antanut niiden, jotka olivat minun hoidettavinani, karata tiehensä.

— Kärsivällisyyttä vaan, täti Formica sanoi — niin saatpa nähdä kuinka komeata tulee olemaan hääpäivänä.

— Mikä päivä se on, kysyin minä.

— Se on se päivä, jolloin he kaikki lentävät pesästä yhtaikaa. Mutta heidän tulee sitä ennen saada tarpeeksi vahvat siivet, ja toisekseen meidän täytyy odottaa kesän kauneinta päivää.

— Koska se sitte joutuu?

— Se joutuu hääpäiväksi, ja hääpäivä on silloin, se on kaikki, mitä minä tiedän, täti Formica sanoi.

* * * * *

— Mutta kuule, täti Formica, sanoin eräänä päivänä ollessamme ulkona hakemassa ruokaa taloon — tänään on varmaan kesän kaunein päivä. Miksemme pidä häitä nyt?

— Ei tänään, Rufa, ei tänään, mutta ehkä huomenna. Tunnen jotakin jaloissani, saa nähdä, saa nähdä, jollemme saa tuota pikaa vetäytyä kekoon ja sulkea kaikki ovet.

— Minkätähden, kysyin minä. — Aurinkohan on niin ilonen ja ystävällinen ja ilma on tyyni ja lämmin.

— Niin, sepä on melkein liian tyyni ja lämmin, täti Formica sanoi. — Mutta jos tulee hyrskytyrsky tänään, niin ehkä meillä on häät huomenna.

— Hyrskytyrsky, sanoin minä, minkä vuoksi kutsut kyyneliä hyrskytyrskyksi?

— Eikö se sitte ole hyvin, sanoi täti Formica, ja samassa olimme kotona ja riensimme suoraa päätä kaikkien niiden luo, jotka tyhjin vatsoin meitä odottivat. Parastaikaa syöttäessämme kuningaslapsia, kuulin jonkun huutavan:

— Sulje kaikki ovet, sulje kaikki ovet! Vie prinssit ja prinsessat maakerrokseen! Pelasta kaikki kotelot ja lapset! Pian, pian, menkää kaikki piiloon sinne alas! Tulee hirmunen ilma, aurinkokäärmeitä ja jyminää.

— Mitä aurinkokäärmeet ja jyminä on, kysyin täti Formicalta, hätistäessämme kuningaslapsia alempiin kerroksiin, missä oli rauhallista ja turvallista.

— En ole koskaan nähnyt niitä, täti Formica sanoi — olen aina ollut semmonen että olen piiloutunut maahan, kun tunnen särkyä jaloissani, ja sitä olen aina tuntenut ennen aurinkokäärmeitä ja jyminää. Sanoinhan vastikään että luulen hyrskytyrskyn olevan tulossa ja se tulee aina käärmeitten ja jyminän perästä.

— Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, minä sanoin.

— Ei, ei, Rufa, sinä et saa mennä. Voi tapahtua jokin onnettomuus.

— En minä mene ulos, tirkistän vaan hiukan ovesta, vastasin — ja jos sattuu vaara, kiidän tänne alas.

Ja samassa käännyin ja riensin muutamaan tornihuoneeseen, ennenkuin täti Formica oli ennättänyt sanaakaan sanoa. Mutta tuskin olin päässyt tornihuoneeseen ja tirkistänyt oven raosta, kun näin jotakin kauheata ja pitkää ja mutkaista ryntäävän läpi mustan vaipan, joka riippui puunlatvojen takana. Oli niinkuin aurinko olisi ollut hyvin äkänen ja heilutellut suurihmoillaan.

Ja aurinko puhui!

Mutta silloin minä niin pelästyin, että kaikki jalkani notkistuivat ja kävivät niin heikoiksi, ettei niillä voinut seistä, ja vielä vähemmin saatoin juosta pakoon. Kauvan makasin sitte tornihuoneessa ja näin aurinkokäärmeet ja kuulin auringon sanelevan.

— Sinä et saa — sinun täytyy, kuulin sen sanovan kerran toisensa perästä.

Vihdoin kuiskasin minä.

— Aurinko, rakas aurinko, mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy tehdä?

Mutta aurinko vastasi vaan:

— Sinä et saa — sinun täytyy!

— Mitä tarkotat — mitä sinä aurinko tarkotat, kuiskasin taas.

— Sinä et saa — sinun täytyy, vastasi aurinko uudelleen hetken kuluttua.

Tarkotatko että minun pitää itse ajatella mitä minä en saa tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, kuiskasin minä.

— Sinun täytyy, lausui aurinko, ja sitte se ei sanonut enää mitään, vaan kyyneleet alkoivat pudota niin tiheästi ja niin sukkelasti etten mitään voinut nähdä.

Samassa tuli täti Formica ja haki minua.

— Rakas Rufa, hän sanoi — minkätähden teit näin?

Olin niin peloissani sinun tähtesi. Oletko sairas, Rufa?

Ja muuta kysymättä hän alkoi minua hieroa päästä kantapäähän.

— Jos tuntuu paremmalta nyt, niin tule selkääni! Kannan sinut sinne alas.

Ja täti Formica kantoi minut alas erääseen maakammioon ja hoiteli minua, kunnes olin taas entisellään.

— Tiedätkö täti Formica, sanoin tuntiessani itseni paremmaksi — aurinko on puhutellut minua.

— Mitä sanotkaan, mitä sinä sanot?

— Niin, kyllä se puhui, mutta en ymmärtänyt mitä se sanoi. Sinä et saa — sinun täytyy, se saneli kerran toisensa perästä. Mitä luulet sen tarkottaneen?

— En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että aurinko puhuu, Rufa. Oletko varma, Rufa, että niin oli?

— Mutta kuulinhan minä, täti Formica, ja se puhui monta kertaa samaa. Mutta se ei tahtonut selittää, mitä tarkotti, vaan kun minä kysyin, tahtoiko se että itse miettisin, niin se vastasi: sinun täytyy. Etkö sinä voi auttaa minua, täti Formica, sinä, joka kaikki tiedät?

— Rakas pieni Rufa, auringosta en tiedä, sen enempää kuin mitä keskenämme olemme jutelleet, ja kuka tietää, Rufa, jos se mitä siitä uskomme, on oikein. On niin vaikea tietää, kun se on niin kaukana. Mutta ehkä kerran, kun sinä tulet vanhemmaksi, voimme lähteä etsimään sitä maakoloa, jossa aurinko lepää yöllä, niin saat nähdä ja puhutella sitä ja kysellä kaikkea mitä tahdot tietää. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, täti Formica, sitä minä niin hirveän mielelläni haluaisin. Mutta enkö jo ole tarpeeksi vanha? Emmekö voi lähteä nyt heti, hyvä, kiltti täti Formica?

— Ei, ei, ei, sanoi täti Formica. Huomenna meillä on häät talossa ja saamme paljo työtä ja sitte — niin, tiedätkö Rufa, sitte joutuu kummallinen aika, jolloin kaikki tulemme unisiksi ja väsyneiksi ja meidän täytyy nukkua ja vaan nukkua pitkän, pitkän yön. Ja silloin on parasta olla kotona.

— Mistä tiedät että huomenna on häät, kysyin.

— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja hyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme nähdä huomenna.

Ja täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko hymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin ne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat ja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka kiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte uskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat kiihkoissaan ja levottomia.

— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.

— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.

— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki ole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?

Ja niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka olivat jo ennestään aivan hyvät.

— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää siipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että kuului:

— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat lentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät koko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä korkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte en enää heitä nähnyt.

— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö sinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?

Täti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.

— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät auringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän lentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle, sillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan naapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat yhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään — ja niin hekin olivat poissa.

— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä työtä itse hääpäivänä?

— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.

Ja niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään, viheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan, ja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä verho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle kiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:

— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!

— Mitä he sanovat, minä kysyin.

— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita täällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.

Tullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja kumarsi ja sanoi:

— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!

— Mikä nimesi on, kysyin.

— Neiti Emi, hän sanoi.

— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?

— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai kyyneleen silmäänsä.

— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.

— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi kellossani soinut:

— Tervetuloa, tervetuloa!

Samalla alkoi kello soida:

— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!

— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica. Ja tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan iso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne tervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului kaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui eteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa, jotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon paksua, pölyistä turkkia.

— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.

— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.

— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut kumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:

— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.

Kun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä kasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.

— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.

— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske minuun, älä koske minuun!

— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat muistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja kuuletko kuinka kello nyt soi:

— Tyhjä talo, tyhjä talo!

— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.

— Heillä on ollut jotakin, josta sinä paljo pitäisit, heillä on ollut hunajaa. Mutta näetkös, Bombus söi kaikki tyhjiksi. Mutta ehkä löydämme jotain muuta hyvää muualla. Tule, niin lähdemme.

Kun olimme kävelleet vähän aikaa, sanoin:

— Minä nousen tähän. Tämä pylväs on kaunis.

— Vai niin, sanoi täti Formica — ja minä jään tähän ja odotan.

Kummastelin hiukan miksei täti Formica tullut mukaani, mutta kiipesin kumminkin. Pylväs oli niin kaunis. Se loisti punaselta, ja pieniä vihreitä lippuja oli sekin ripustanut kyljilleen. Seisahduin eräälle lipulle ja huusin:

— Tule tänne sinäkin, täti Formica, täällä on hauskaa.

— Niin, ehkä on parasta että tulen ja katson miten sinun käy.

— Hyvin vaan, hyvin vaan, sanoin minä. Ja niin kiipesin edelleen. Mutta nytpä kuulin jonkun huutavan:

— Kielletty tie, kielletty tie!

Onpa aivan niinkuin täti Formica sanoi, ajattelin mielessäni, ne ovat hirveän epäkohteliaita nämä pylväsolennot, mutta ei siitä auta välittää. Kuljin siis edelleen. Mutta olin kävellyt vaan lyhyen matkan, niin huudettiin taas:

— Kielletty tie, kielletty tie!

— Kuka siellä huutaa, minä kysyin, mutta ei kukaan vastannut. Kuljin taas edelleen, mutta en ennättänyt astua kuin muutaman askeleen kun jalkani tarttui paksuun ja ilkeään limaan, joka oli tielläni. Sain ponnistella pitkän aikaa ennenkuin sain jalkani vapaaksi ja puhdistetuksi ja harjatuksi.

Käynpä pylvään toiselle puolelle, tuumin ja olin hiukan nolona kaikesta tästä. Ja kiersin, kiersin, mutta joka puolella oli limasta.

Voinhan ottaa pitkiä askelia, ei suinkaan sitä ole niin kovin paljon, ajattelin ja astuin rohkeasti paksuun limaan. Mutta siihenpä jäinkin. Juuri kun minun piti huutaa apua tuli täti Formica.

— Mutta Rufa kulta, missä sinä seisot, hän sanoi.

— Keskellä limaa, minä sanoin.

— Noh, ei ole niin vaarallista kuin näyttää, täti Formica sanoi ja nauroi. — Mutta pysy nyt hiljaa siksi kunnes tuon sinulle muutamia kiviä, joilla voi seistä, niin ettemme molemmat tartu, sillä silloin on pahempi.

Samalla hän juoksi alas ja ylös monet kerrat tuoden kiviä, jotka asetteli sillaksi. Siltaa myöten hän tuli luokseni ja alkoi hinata minua pois.

Miltä silloin näytin, tiedättekö, Biggi ja Gunni! Niin, olinpa ihan sellainen kuin tekin kun te kesällä olitte töhrinneet itsenne rannan savessa.

Täti Formica, auttaessaan minua siistimisessä ja harjaamisessa, kysyi eikö kukaan ollut varottanut minua kulkemasta edelleen.

— Kyllä, joku kyllä huusi: kielletty tie! — mutta siitä en huolinut, vastasin minä.

— Luulin varmasti että huutaisit minulle ja kysyisit minkätähden tie oli kielletty.

— Tahdoinpa kerran tulla omin neuvoin toimeen, ja niinpä kävikin hullusti, sanoin.

— No, parempi onni toisen kerran, täti Formica lohdutteli ystävällisesti ja vetäsi harjallaan viimeisen kerran.

Niinpä sitte kiipesimme alas tervapylväältä ja astuimme edelleen.

— Mitähän nyt keksisimme, sanoin minä.

— Onko mielestäsi tämä ollut hauskaa?

— Kyllä, kyllä, vastasin. — Mutta voikohan muilla olla yhtä hauskaa kuin meillä kahdella?

— Enpä tiedä, mutta miksei, täti Formica sanoi. — Kaikki mitä me näemme ja osotamme toisillemme ja jolle me nauramme, sehän on myös muita varten. Ja kaikki pienet muurahaiset ovat kai joskus pistäneet jalkansa tervavirtaan ja olleet sinun näkösiäsi, töhrääntyneitä ja noloja — jos tämä nyt oli niin hauskaa. Mutta nyt meidän täytyy hakea itsellemme vähän ruokaa, Rufa.

— Mennäänkö ehkä hakemaan lehmiä?

— Ei, nyt ajattelen tarjota sinulle hääruokaa. Tuleppas mukaani, niin koetamme onneamme tässä pylväässä.

Ja niinpä kiipesimme taas useitten kapeitten lippujen ohitse. Tulimme pian erääseen kohtaan, jossa oli kaksi tietä, mutta täti Formica kulki suoraan leveämpää tietä myöten ja tuli eräälle talolle, jossa oli korkea seiväs katolla.

— Tämä tässä on vaan raunio, hän sanoi, kulkien ohi komean talon luo, jonka seinät loistivat vaaleankeltasina ja punasina.

— Mutta tässä ei ole ovea, sanoin minä.

— Kyllä on, mutta se on suljettu.

— Koputamme, sanoin minä.

— Koeta, täti Formica sanoi.

Astuin ovelle, joka oli vahvasti kiinni teljetty, koputin ja huusin:

— Olkaa hyvä ja päästäkää sisään!

— Astu sisään, jos voit, astu sisään, jos voit, kuului vastaus talosta.

— En saa ovea auki, huusin minä.

— Niin jää sinne, missä olet, jää sinne missä olet, vastattiin.

— Emme täälläkään mitään saa, täti Formica, valitin minä ja kävin alakuloiseksi — ja nyt olen oikein nälkänen.

Mutta täti Formica vaan nauroi minulle ja sanoi:

— Tule tänne Rufa ja katso minkä tempun minä taidan.

— Kun tulin hänen luokseen, huomasin hänet täydessä puuhassa. Hän pureskeli ja pureskeli pientä torvea, joka kuului taloon, ja tuota pikaa hän oli purrut suuren reijän torven kylkeen.

— Tule nyt tänne, Rufa, pistä pääsi reikään ja juo.

Ja tiedättekö, Biggi ja Gunni, niin hyvää kuin silloin sain keltasesta talosta juodakseni, en ole koskaan sittemmin saanut. Koko ajan kuulin jonkun huutavan:

— Tyys, tyys! Ken syö hunajaani? Tyys, tyys! Mutta täti Formica, joka pysyi vieressäni, sanoi: — Juo vaan, Rufa, älä huoli siitä mitä he puhuvat. Eivät he niin pahaa tarkota kuin miltä kuuluu.

Käveltyämme hetkisen noilla keltasilla taloilla, täti Formica sanoi:

— Nyt meidän täytyy lähteä kotiin.

— Nytkö jo, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, näetkö Rufa, meidän täytyy olla prinsessoja vastassa, jos he ehkä jo tänään tulisivat kotiin.

— No mutta prinssit sitte?

— Niin, tiedätkö, he eivät koskaan enää tule meille takasin eikä kukaan heitä tahdokaan.

— Mutta kuinka heidän sitte käy?

— Niin kyllä heidän käy hullusti, täti Formica sanoi ja pudisti päätään. — Mutta tiedätkö, hän sanoi — kaikki prinsessatkaan eivät löydä kotiin.

— Käykö heidänkin hullusti, minä kysyin.

— Ei, ainakaan ei kaikkien. Muistathan että he olivat paljo viisaammat kuin prinssit. He alkavat omaa talouttaan pienessä maakolossa, ja sinne he munivat munansa ja hoitavat niitä ja lapsiaan, kunnes nämä voivat itse alkaa työtä tehdä, vetää hirsiä ja rakentaa kekoa. Ja niin syntyy uusi muurahaispesä.

— Vai niin, sanoin minä — mutta prinssejä minun käy sääli.

— Eipä aivan syyttä, sanoi täti Formica. — Mutta katso, katso, tuossa — tuossa — tuossa on eräs prinsessojamme. Riennä, riennä, viemme sen kotiin. Sukkelaan, sukkelaan, Rufa, tule pian! Ja täti Formica oli niin innoissaan, että kaikki jalkansa ja lankansa viipottivat ja vapisivat. Hän riensi tiehensä pienen prinsessan luo, joka näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä. Päästyään luo täti Formica tervehti ja kumarsi ja niiasi monet kerrat, paljo syvemmin ja kohteliaammin kuin meillä ennen oli tapana.

— Rakas rouva kuningatar, hän sanoi — me autamme sinua, Rufa ja minä. — Rufa, tule tänne ja tervehdi, kuiskasi hän minulle — kumarra syvään, kumarra ja kysy, salliiko kuningatar sinun auttaa häntä kotiin.

— Tahtooko pieni prinsessa — sanoin.

— Rouva kuningatar, sinun pitää sanoman — hän on kuningatar nyt, kuiskasi täti Formica ja nykäsi minua.

— Saanko auttaa pientä rouva kuningatarta kotiin, kysyin ja kumarsin ja heilutin suurihmojani.

Puhuessamme, täti Formica ja minä, pienen väsyneen kuningattaren kera, tuli muuan sisaristamme ja hänkin kumarsi ja tervehti. Mutta tervehdittyään hän meni kuningattaren luo ja alkoi purra ja repiä jotakin kuningattaren selässä. Pieni kuningatar ei puhunut mitään, mutta huokasi niin syvään.

— Mitä sinä teet, huusin minä. — Hyi, hyi, hyi, kuinka olet paha, minä kirkasin, kun samassa näin että hän puri poikki kuningattaren siivet — hyi, hyi! Ja sitte juoksin hänen luokseen ja rupesin lyömään häntä jaloillani.

— Rufa, huusi täti Formica ja äänensä oli niin ankara, että heti taukosin lyömästä ja poistuin.

— Rufa rukka, täti Formica sanoi, ja olematta suuttunut hän taputteli minua suurihmoillaan. — Minun olisi pitänyt kertoa sinulle, että prinsessojen siivet ovat otettavat pois kun he saapuvat kotiin. Kerran he saavat lentää, mutta sitten ei enää koskaan. Katso Rufa, muurahaiskeossa siivet vaan likaantuisivat ja menisivät rikki. Eikö ole parempi että leikkaamme ne poikki, Rufa?

— En tiedä, en tiedä vähääkään, sanoin — mutta minusta me olemme niin pahoja noille kuningaslapsi raukoille.

— Ei Rufa, sitä emme tahdo olla. Emme koskaan unohda kuningaslasten lentäneen korkealle, jonne me emme milloinkaan voi päästä, ja senvuoksi olemme aina ystävällisiä ja kohteliaita heille ja hoitelemme heitä parhain tavoin. Tiedätkö Rufa, näin kerran kuningattaren, joka ei tahtonut palata kotiin, vaan sanoi, että hän aikoi pitää omaa taloutta. Ennenkuin hän meni maareikäänsä, asettui hän siivilleen ja väänsi ja kiersi itseään siksi kunnes itse sai siivet irtaantumaan. Siivet olisivat vaan vaivaksi ahertaessa jokapäiväisessä työssä, hän sanoi. Etkö ymmärrä nyt, Rufa, ettemme pahanilkisyydestä pure siipiä poikki. Eikä se ole niin vaarallista, jos tekeekin vähän kipeätä: Me muurahaiset emme saa hemmotella.

— En minä siitä välitä, tekeekö se kipeätä, minä sanoin — mutta siivethän olivat parasta, mitä heillä oli.

— Niin, siinä sinä olet oikeassa, Rufa, sanoi täti Formica — mutta parhainta, mitä omaa, sitä ei saa tahrata. — Mutta tule nyt, niin saat kantaa kuningattaren kekoon.

Ja niin me menimme kaikki kotiin hääpäivän illalla.

* * * * *

Kesän kaunein päivä oli nyt mennyt ja kuningaslapsilla oli ollut häälentonsa. Useimmat heistä eivät olleet koskaan saapuneet takaisin. Mutta kaikilta kotiin tulleilta kuningattarilta siivet purtiin poikki, aivan kuin täti Formican ja minun pieneltä kuningattarelta. Vaikka kyllä tiesin täti Formican olleen oikeassa, kävi minun kumminkin heitä kaikkia hyvin sääliksi ja kohdatessani heitä pesässä, pysähdyin aina ja kumarsin hyvin syvään ja ajattelin: sinä olet ollut prinsessa ja sinulla on ollut siivet, pieni kuningatar raukka. Ja sitte kumarsin taas, vaan en puhutellut heitä, sillä en luullut heidän siitä pitävän.

Eräänä päivänä olin yksinään metsässä ja olin joutunut hyvin kauvas, kun huomasin auringon alkavan ryömiä vaippansa taakse. Käännyin takasin että ehtisin kotiin ennenkuin tulisi pimeä, musta yö ja hyrskytyrsky. Minulla oli niin kiire, etten lainkaan ennättänyt katsoa muuanne — kiiruhdin vaan eteenpäin pää maata vasten. Siinä juostessani kuulin äkkiä oudon äänen ilmasta ja joku huusi:

— Pelastakaa itsenne, pelastakaa itsenne, pikkuolennot! Lentäkää ja ryömikää, lentäkää ja ryömikää!

Pysähdyin kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta sillä, joka huusi, oli ollut kova kiire ja oli hävinnyt. Kun käännyin ja katsahdin taakseni, näin jotain outoa metsässä puitten välissä.

— Mitähän se lienee, tuumin ja kiipesin muutamaan pylvääseen nähdäkseni paremmin. Silloin näin jotakin, joka yhtaikaa pelästytti minua ja teki minun iloseksi.

Aurinko — aurinko oli pudonnut alas metsään. Siinä se nyt oli, aurinko, jota aina olin rakastanut.

Mutta samassa kuulin taas jonkun huutavan ylhäällä ilmassa:

— Pelastakaa, pelastakaa itsenne, pikkuolennot!

— Minkähän tähden ne huutavat noin — eivät suinkaan noin voi aurinkoa pelätä, ajattelin. — Juoksenpahan pian kotiin ilmottamaan täti Formicalle ja sitte palaamme yhdessä tänne auringon luo. Laskeuduin alas pylväältä ja rupesin juoksemaan. Lähestyessäni kekoa huusin jo pitkän matkan päästä:

— Täti Formica, täti Formica! Ja kun hän kuuli ääneni ja tuli vastaan, huusin hänelle:

— Täti Formica, aurinko on pudonnut metsään, olen sen itse nähnyt:

— Aurinko? Onko se pudonnut? Mitä sanot?

— Niin, niin, olen sen nähnyt. Se on metsässä aivan tässä lähellä.

— Mutta Rufa, täti Formica sanoi — katso nyt ylöspäin!

— Mihin? Mihin minun pitäisi katsoa?

— Ylös taivasta kohti, puunlatvojen taakse, jossa aurinko tavallisesti on.

Ja katsellessani ylöspäin, näin auringon, joka juuri kurkisti vaippansa takaa.

— No, mitä nyt luulet, täti Formica sanoi ja nauroi katsahtaen minuun.

— En tiedä, mutta yksi aurinko on metsässä, senhän näin. Ja muut ovat myös nähneet, koska he huusivat ilmassa:

— Pelastakaa itsenne, pikku olennot, pelastakaa itsenne!

— Kuka huusi sillä tavoin, kysyi täti Formica ja lakkasi heti nauramasta. — Tunsitko niitä?

— En, sanoin minä — äänet olivat vieraat.

— Nyt olemme hädässä ja koko metsäkin on vaarassa, täti Formica sanoi. — Meidän pitää heti ilmottaa kekoon.

Ja täti Formica juoksi kekoon huutaen alinomaa:

— Metsä on vaarassa, metsä on vaarassa.

— Mikä on tapahtunut, huudettiin takasin kaikilta tahoilta.

— En vielä tiedä, mutta ilman kansa lentää pakoon ja huutaa maakansaa pelastumaan.

— Silloin vaara on tarjona. Kaikki lapset, munat ja kotelot ovat heti vietävät maahuoneisiin ja parasta on että kaikki muutkin pysytteleikse siellä.