Part 3

Alkoipa nyt aika työ, kantaminen ja hinaaminen. Kaikki muurahaiset olivat turvassa, mutta silloin kuiskasin täti Formicalle:

— Emmekö lähde ottamaan selkoa siitä mitä on tapahtunut.

— Lähdetään vaan, täti Formica sanoi — lähdetään.

Niinpä lähdimme keosta ja kiipesimme erääseen puuhun. Ja siitä näimme molemmat auringon metsässä. Mutta se oli kasvanut hirmuisesti siitä kun ensiksi sen näin. Se oli kamalan ja pelottavan näkönen ja siitä kuului hirveä huuto ja pauhina.

— Mitä se on, kysyin vapisten — koska se ei ole aurinko?

— Se on se »punanen kukka», ja kaikki elämä metsässä ja ilmassa kauhistuu, kun se kohoo maasta. Se syö kaikki ja kaikkia, eläimiä, ihmisiä ja kasveja, eikä se tule koskaan kylläiseksi, sillä kuta enemmän se syö, sitä suuremmaksi ja nälkäsemmäksi se käy. Tule nyt, Rufa, tule pian, pian, meidän täytyy kotiin ja piiloutua syvästi maahan, muuten tuho meidät perii. Ja täti Formica sysäsi minua ja sitte aloimme molemmat juosta. Samassa kuulimme uusia ääniä metsässä ja katsahtaessani ylös, näin useita suuria puita, jotka vavahtivat ja horjuivat ja kaatuivat.

— Mikä nyt taas on, kuiskasin hiljaa — eihän punanen kukka vielä ole ennättänyt niiden luo. Minkävuoksi ne kaatuvat?

— Katso, katso, kuiskasi täti Formica minulle — ne ovat ihmisiä. Ne ne ovat, jotka purevat puut poikki terävillä etujaloillaan.

— Mutta minkävuoksi?

— Enpä tiedä. Mutta näetkö, näetkö Rufa, punanen kukka ryntää ihmisten päälle. Katso — nyt ne alkavat kaivaa suuria käytäviä maahan puolustukseksi. Tiedätkö Rufa, ne koettavat tappaa punasen kukan nälällä. Se ei elä, jollei se koko ajan syö ja syö, ja nyt se ei pääse mihinkään käsiksi, kun puut ovat poissa ja tuo syvä käytävä on kaivettu maahan. Ihmiset pelastavat meidät, ihmiset pelastavat meidät, täti Formica huusi ja oli aivan suunniltaan.

Hän oli aivan unohtanut pelkonsa ja että meidän piti juosta kotiin. Niinpä sitte pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Punanen kukka laihtui todellakin ja sen ääni heikontui yhä. Uskoimme jo kaiken vaaran olevan ohi. Mutta samassa tuli vahva ilmanpuuska ja heti punanen kukka nielasi niin paljo ilmaa, että se kasvoi ja suureni niin että ihmiset alkoivat juosta meihin päin.

— Nyt meidän täytyy alas, pian, pian, jos lainkaan enää ennätämme, sanoi täti Formica.

Ja me juoksimme.

— Syökö se ilmaa myös, kysyin juostessamme.

— Kyllä, kyllä, kaikkea se syö, täti Formica sanoi — kaikkia, meidät myös, ellemme kiiruhda.

Juostuamme kappaleen, huomasin maan täynnä pakenevia. Muutamat huokasivat ja ruikuttivat:

— Poikaseni, poikaseni — missä ovat poikaseni?

Toiset hätistivät lapsia edessään ja huusivat:

— Rientäkää, rientäkää, lapsukaiset!

Kaikki juoksimme, suuret ja pienet, eikä kukaan ajatellut tehdä toiselle pahaa. Ilmassa oli myös levotonta ja surua. Siinä ne räpyttelivät ja lensivät ja valittivat kilpaa. Yhä kuumemmaksi ja kuumemmaksi kävi, ja punanen kukka viskasi päällemme mustia pilviä, huumatakseen ja eksyttääkseen meitä. Toisinaan sinkoili punasesta kukasta pieniä siemeniä sekaamme ja mihin ne putosivat, siinä kasvoi pieni loistava, kuuma ja vaarallinen poikanen.

— Täti Formica, kuiskasin — olen niin väsynyt ja on niin kuuma. Enpä jaksa enää.

— Mutta sinun täytyy, täti Formica sanoi ja alkoi juosta takanani. Joka kerta kun vauhtia vähän hiljenin, sysäsi hän minua ja huusi:

— Parempi vauhti, Rufa — älä lannistu! Ja juoksimme ja juoksimme.

— Miksemme koskaan tule kekoon, ähkin minä.

— Olemme sekasorrossa juosseet väärään, täti Formica sanoi. — Tuulen että meidän täytyy missä hyvänsä kaivautua maahan. Kunpahan kerkiäisimme tarpeeksi syvään voidaksemme pelastua. Se syöpyy syvään maan sisään sekin, tuo kauhea punanen kukka.

Niinpä pysähdyimme ja aloimme kaivaa ja purra ja repiä maata päästäksemme sen sisään. Mutta hitaasti se kävi ja punanen kukka läheni yhä. Ihmiset tosin vielä olivat sen ja meidän välillä ja purivat puita poikki ja kalvoivat käytäviä, mutta emme enää uskoneet että ne voisivat pelastaa itseään tai meitä. Silloin kuulimme huminan, jonka hyvin tunsimme, ja samassa syöksyi auringosta kyynelvirta, niin väkevä ja raju, että se tempasi meidät mukanaan. Kohiseva virta nieli minutkin enkä enää tiennyt mitään. Kun heräsin huomasin vieressäni jonkun, joka nuoleksi ja silitti ja hieroi minua. Tietysti se oli täti Formica, joka oli vetänyt minut kyyneljärvestä, jossa muuten olisin hukkunut.

— Missä punanen kukka on, sanoin minä, heti kun osasin puhua.

— Poissa, täti Formica vastasi. — Sade on niellyt sen ja kaikki sen pienokaiset. Ne ovat kaikki tyyni kuolleet.

— Ja ihmiset ja kaikki muut?

— Kai he ovat piiloutuneet niinkuin mekin, mutta kyllä he tulevat taas esille, kun aurinko alkaa paistaa.

— Mutta kuule, täti Formica, ihmisethän tahtoivat pelastaa metsän ja meidät.

— Niin, kyllä he sitä tahtoivat.

— Mutta sittenpähän he eivät olekaan niin pahoja, kuin luulimme.

— Ei, mutta tiedätkö, Rufa, on niin vaikea ymmärtää heitä, kun on niin pieni kuin sinä ja minä. Ja ehkä ihmiset puolestaan ovat liian suuria meitä ymmärtääkseen.

— Ehkä niin on. Mutta nytpä luulen tietäväni, mitä aurinko tarkoitti, puhuessaan minulle.

— No, mitä sitte?

— Et saa heti ajatella pahaa muista. Sinun pitää miettiä, miettiä tarkasti ja olla lempeä ja kiltti. Etkö sinäkin usko auringon tahtovan niin?

— Kyllä, sitä kyllä voin uskoa, täti Formica sanoi ja jatkoi hieromistaan.

— Kiitos, kiitos, täti Formica, nyt voin hyvin, sanoin minä ja niin juoksimme molemmat kekoon.

* * * * *

— Rufa, Rufa, täti Formica huusi minulle eräänä päivänä, vähän aikaa tuon kamalan punasen päivän perästä — tule mukaani; lähdemme metsästämään.

— Metsästämään, sanoin — siinä en ole ennen ollut muassa.

— Sen vuoksi onkin juuri nyt aika että opit senkin, täti Formica sanoi. — Näetkös, tuon pitkän yön pian saapuessa meidän täytyy olla lihavia ja kylläisiä, muuten emme jaksa sitä kestää, ja sen vuoksi ei ole kylliksi, että maistelemme vaan hunajakastetta ja makeisia. Nyt meidän täytyy hankkia itsellemme voimakasta liharuokaa. Tuolla metsässä on riistaa kaikenlasta.

— Mutta silloinhan me olemme aivan samallaiset kuin muurahaisleijona, sanoin kauhistuneena.

— Kyllä, sanoi täti Formica — kyllä me olemme kaikki samallaiset, mutta toisinaan unohdamme sen.

— Kaivammeko niinkuin leijona kuoppia ja väijymme niissä, sanoin vähän aikaa käveltyämme.

— Eipä niin, sanoi täti Formica — me pyydystämme toisin tavoin me. Kelvatakseen meidän retkillämme täytyy olla nopea ja rohkea ja vahvoilla hampailla varustettu. Ja muista että sinulla on muurahaishappoa takaruumiissasi. Ensin sinun tulee purra ja sitte ruiskuttaa muurahaishappoa haavaan, sillä silloin saaliisi helposti ja mukavasti käy hervottomaksi.

— Mutta mitä sitte metsästämme, kysyin.

— Kaikki, mihin pystymme on meidän, ja muurahainen, Rufa, ei ole pelkuri.

— Ei, ei olekaan, sanoin minä.

— Katsoppas nyt, Rufa, näin se käy, huusi täti Formica ja ryntäsi samassa ison kuoriaisen niskaan, puri siihen itsensä kiinni ja taipui kuin kaari. Kuoriainen ravisteli ja juoksi pakoon, mutta täti Formica pysyi kiinni. Miten kuoriainen väänteli ja käänteli itseään, teki se äkkiä korkean hypyn ilmaan. Molemmat putosivat ja lensivät eri tahoille. — Nyt se pääsee karkuun, tuumin. Mutta eipäs, täti Formica oli taas jaloillaan ja juoksi sen perästä ja niin he alkoivat taas. Vähän aikaa kuoriainen oli paikoillaan ja täti Formica huusi minulle:

— Tule tänne, Rufa, nyt viemme sen kotiin.

— Mitä tämä on, kysyin minä hinatessamme sitä tietä pitkin.

— Se on seppä, sanoi täti Formica. — Etkö nähnyt kuinka se napsautti korkealle ilmaan ja minä selässä.

— Kyllä, vastasin siihen. — Mutta eikö tuo ollut vähän vaarallista sinullekin?

— Kyllä varmaan, mutta tiedätkö Rufa, semmosta ei ajattele. Eihän tämä seppäkään ollut peloissaan. Sellaisia me olemme kaikki metsästystuulella. Tiedätkö, olenpa kerran taistellut itse Bombuksen kanssa. Se lensi korkealle ilmaan ja hörisi ja pörisi, niin että olin aivan pyörryksissäni ja kuuro. Olinpa lähellä hukkua, mutta viime hetkellä ruiskutin siihen niin paljo muurahaishappoa, että se huumaantui ja putosi maahan. Sitte veimme sen kekoon. — Mutta tiedätkö, Rufa, vietyämme kotiin tämän sepän, lähdemme taas metsään seikkailuille. Haluatko?

— Kyllä mielelläni, täti Formica.

* * * * *

Jätimme saaliimme kekoon ja palasimme uudelleen metsään.

— Tällaiset retkeilyt ovat minusta hauskemmat kuin metsästys, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, mutta metsästyskin on hyvä, sanoi täti Formica — ja kun nyt kerran olemme ulkona niin voimme katsoa miten muut pienet olennot metsästävät ja puolustavat itseään metsästäjiä vastaan.

Vaelsimme kauas metsään, missä en koskaan ennen ollut käynyt.

— Mitä nämä pienet olennot ovat, jotka seisovat niin kylki kyljessä toistensa vieressä ikäänkuin olisivat peloissaan, kysyin minä kävellessämme yli tiheän viheriän peitteen.

— Kysy niiltä, sanoi täti Formica.

— Kuulkaa, huusin — ketä te olette ja mitä te osaatte?

— Meitä on niin monta, niin monta, humisi tuhansista hienoista varsista vastaukseksi.

— Sen kyllä näen, mutta mikä on nimenne?

— Sammal, sammal, sammal, he vastasivat ja samassa lensi pieniä keltasia tuppia korkealle ilmaan.

— Mitä nuo sitten ovat?

— Lakkeja, lakkeja, lakkeja, vastasivat he ja sitte he kaikki mutisivat jotain miten tyhmää oli pitää lakki päässä niin myöhään kesällä ja että muutamat vitkastelevat niin etteivät koskaan tule ajoissa valmiiksi.

— Mitä ne tarkettavat, kysyin täti Formicalta.

— Enpä tiedä, hän sanoi — mutta ehkä heistä on epäkohteliasta pitää lakki päässä kun kesä on kauneimmillaan.

— No, teettekö mitään hyötyä, pienet sammaleet, kysyin edelleen.

Silloin humisi vastaan niin paljo sanoja yht'aikaa, että täti Formica aivan säikähti ja nykäsi minua ja kuiskasi:

— Joudu, mennään pois!

Mutta silloin humina vaan yltyi:

— Pysähdy ja kuule, pysähdy ja kuule!

— No mitä saamme kuulla?

— Olemme niin monta, niin monta, niin monta.

— Mutta senhän näemme, ei teidän ole pakko sitä ehtimiseen toistaa. Monta teitä on, mutta mitä te taidatte? Ei teistä saa selvää, sanoin minä.

— Me, me teemme työtä koko metsän hyväksi; ilman meitä kaikki kuolisivat, komeat puut, iloset kukat ja tekin, ja tekin.

— Jaarittelette turhia, sanoi täti Formica ja suuttui — _me_ kumminkin teemme työtä itsemme ja lapsiemme hyväksi. Mitähän suurtöitä te tekisitte?

— Me juomme, me juomme enemmän kuin kukaan muu, juomme itsemme lihaviksi ja pulleiksi.

— Niin, luulenpa kyllä että olette ahneemmat kuin muut, sanoi täti Formica, joka vielä oli suutuksissaan heidän kehumisestaan.

— Ahneemmat, sanoi eräs sammal, jonka lakilla peitetty pää kurotti hirveän pitkän, ohuen kaulan päässä — ahneemmat, sanot sinä, mutta kuka sitten on ahne, kun kuiva aika tulee? Kyllä silloin kaikki imevät meitä niin että olemme kuin kuivat rihmat, eivätkä ne sittenkään saa tarpeekseen. Joka säästää, sillä on, sanotaan, mutta mitä me olemme säästämässä, sitä koko metsä on riistämässä. Eikä kukaan kiittää ymmärrä.

Ja kaikki he taas kohottivat äänensä.

— Meitä on niin monta, niin monta!

Heidän huutaessaan, täti Formica ja minä livahdimme tiehemme. Vähän olimme hämillään, sillä emme tienneet, eivätkö he hyvinkin olisi oikeassa.

Vähän ajan kuluttua tulimme jälleen sammalpeitteen luo, mutta tällä paikalla sammaleet olivat Valkosia ja muutenkin toisellaisia kuin edelliset. Varoin alkamasta niiden kanssa pakinoida, kuiskasin vaan hiljaa täti Formicalle:

— Nämä eivät näy jaksavan juoda kaikkea, minkä saavat, sillä tässä on hyvin kosteata.

Mutta olivatpa kuulleet mitä sanoin, sillä kaikkialta huudettiin:

— Kosteata, kosteata, vaan mitä luulet tulevan, jos meitä ei olisi tässä vartioimassa? Tulva tulisi, ja kaikki hukkuisitte, kaikki, kaikki!

Emme vastanneet mitään, vaan kiiruhdimme edelleen.

— Katso nyt eteesi miten astut, täti Formica sanoi — ja jos näet jotakin punasta ja makeata, niin varo. Vähäsen kuljettua näin todella jotain punasta vivahtavan edessäni ja huusin täti Formicaa.

— Niin, tätäpä juuri tarkotin, hän sanoi. —Nyt menemme aivan lähelle ja istumme odottamaan, niin saamme nähdä mitä tapahtuu.

— Uskaltaako sen kanssa puhua, kysyin.

— Kysy vaan, täti Formica sanoi — mutta älä anna itseäsi narrata!

— Miksi sinua sanotaan?

— Kihokki minä olen, pikku Rufa.

— Täti Formica, se tuntee minut, ja sillä on niin lystikäs nimi.

— Niin, kun itse saa sanoa, täti Formica mutisi.

— Minkä vuoksi sinulla on neulasia lehdilläsi? Näyttää vaaralliselta, Kihokki.

— Etkö näe, että ne ovat punaisia helmiä rihmojen päissä, ja joka helmessä loistaa kaunis pisara. Se se hyvälle maistuisi. Ole niin hyvä!

— Täti Formica, kuiskasin — se pyytää minua maistamaan.

— Muistatko tervakkoa, Rufa, täti Formica kysyi,

— Kyllä, kyllä, minä sanoin ja käännyin taas Kihokin puoleen.

— Ei kiitosta, kai hunajasi olisi jo aikoja sitte lopussa, kun sinulla se ei ole paremmin säilytettynä, jos siinä ei olisi vikaa.

— Katsos vain, katsos vain, kuinka viisas olet olevinasi, sinä pikku, Kihokki nauroi. — Mutta hiukan kohteliaampi voisit olla, kun sinulle hyvästä sydämestä tarjotaan.

— Niinpä olisinkin, kun vaan tietäisin että hyvästä sydämestä minulle tarjoot, mutta pelkään että tahdot vaan narrata minut johonkin, jota myöhemmin saisin katua.

Silloin Kihokki nauroi juonikkaasti ja nyökkäsi:

— Niin, niin, pikku ystävä, ole vaan aina varovainen ja katso eteesi, niin kyllä sinun hyvin käy mailmassa. Ja sillä hän kääntyi minusta pois.

— Täti Formica, sanoin — Kihokki on hyvin hauska.

— Jäämme tähän odottamaan ja näkemään, täti Formica sanoi.

Tuskin oli hän tämän sanonut, niin ilmassa suhisi jotakin, ja ennenkuin ennätin virkata mitään, oli pieni kärpänen istahtanut Kihokin lehdelle.

Mutta nyt olisitte nähneet, Gunni ja Biggi, kuinka kävi. Pahemmin kuin minulle tervavirrassa. Hunaja ei ollutkaan hunajaa, vaan pelkkää limaa, joka imeytyi kiinni eikä päästänyt pois sitä joka sinne oli uskaltanut. Eikä Kihokin helmet olleet punasia, varrellisia helmiä, vaan julmia raatelukoukkuja, jotka hitaasti painuivat yhteen. Koko lehti teki samoin ja sulki kärpäsen väliinsä niinkuin iso koura. Siinä se nyt oli satimessa.

— Hyi, hyi, Kihokki, mitä teetkään, huusin.

Mutta se ei vastannut mitään.

— Kihokki, Kihokki, miksi noin teet, sanoin vieläkin kerran.

— Minä syön, senhän voit ymmärtää. Näkisit juureni, miten pienet ja heikot ne ovat, ja jos tietäisit kuinka tässä on laiha maa, niin ymmärtäisit, että näkisin nälkää, ellei minulla olisi tämä konsti. Muutaman päivän perästä levitän taas punasen mesikämmeneni. Silloin se on kuiva ja kärpäsestä on jäljellä vaan vähänen kuori. Sen tuuli siivoo pois. Sitten puserran esille kirkkaita pisaroita helmien ympärille, ja olen valmis uutta pyydystämään. Eikö sinusta tämä ole hauska metsästystapa, Kihokki myhäili.

— Enpä tiedä kenen metsästystapa on parempi, muurahaisleijonan vai sinun.

— Vai omasi, Kihokki sanoi.

— Vai omani niin, sanoin hiukan arvelevana ja käännyin sitten täti Formican puoleen.

— Kuljemmeko edelleen nyt?

— Niin, varmaan teemme sen, täti Formica sanoi.

— Minua aivan jo väsyttää tuo Kihokin jaaritus.

— Hyvästi sinä pikku Rufa, huusi Kihokki jälkeemme.

Nyökkäsin päätäni ja niiasin ja juoksin sitten jäljessä, täti Formican kiitäessä edellä.

— Rufa, täti Formica huusi, vähän aikaa astuttuamme — joudu tänne, niin näytän sinulle sopivan kokoisen saaliin, jolla voit alottaa metsästyskokeesi.

Ja täti Formica kiipesi puuhun, minä perästä.

— Ruvetaanko nyt taas metsästämään, kysyin nyreissäni — etpähän silloin ennätä näyttää minulle kaikkea mitä lupasit, sillä meidän kai täytyy hinata saalis heti kekoon.

No, no, rauhotu, Rufa, emme ole vielä nähneet onnistuuko jahtisi. Tule tänne ja katso. Katsoppas, tuolla viheriällä seipäällä on perhostoukka. Tartu kiinni, jos voit.

— Ettäkö en voi, sanoin minä — saatpa nähdä.

Samassa, kiidin toukan luo ja olin puremaisillani, kun se hävisi jäljettömiin. Hädin tuskin pysyin seipäässä kiini, sillä olin rynnännyt sellaisella vauhdilla, että olin putoamaisillani maahan.

— Joko rupeemme kuljettamaan kotiin otusta, täti Formica kysyi, vähän aikaa odotettuaan. Olin hyvin nolona ja saavuin hitaasti hänen luokseen.

— Se on poissa, sanoin.

— Vai niin, vai niin, täti Formica sanoi.

Mutta onhan niitä muitakin, joita voi koettaa. — Katsos tuonne.

Yritin uudelleen, mutta joka kerta kun olin tarttua toukkaan, niin se samalla katosi:

— Minne ihmeeseen ne katoovat, kysyin aivan epätoivoisena.

Hän nauroi ja sanoi:

— Pysy tässä hiljaa ja tähystä ylöspäin minne minä menen, niin saat jotakin nähdä. Ja nyt täti Formica kiipesi vähä ylemmä.

— Huomaa nyt, hän sanoi, ja samassa näin pienen perhostoukan hiljaa ja kauniisti laskeuvan alas ilmassa.

— Täti Formica, huusin — se ei putoa ilmassa — se ei putoa, niinkuin sinä ja minä.

— Etkö näe, täti Formica sanoi tullessaan taas alaspäin — että se kehrää itselleen langan, jolla se kiipee. Kuta enemmän se kehrää, sitä lähemmä maata se joutuu, ja kun se tahtoo päästä ylös jälleen, niin se kerii lankansa pieneksi keräksi. Etkö muista, Rufa, että meidän omat lapsemme myös voivat kehrätä alahuulestaan?

— Mutta tuota olisi hyvin hauska osata, minä sanoin — katso, miten se keijuu ja kiikkuu.

— No, ei meidänkään ole niin huonosti laita, sillä me voimme laskeutua varsin korkealta vahingottamatta itseämme, täti Formica sanoi.

— Niin, onpa totta, onpa totta se, sanoin minä innoissani. — Katsos tänne, täti Formica, tästä minä hyppään.

Ja samassa laskin irti ja putosin. Kuulin täti Formican huutavan. — Rufa, Rufa — mutta olipa liian myöhästä.

Ennenkuin saavuin maahan, kohtasin jotakin, johon paikalla tartuin kiinni, sillä olin hiukaan pyörryksissäni ja peloissani putoamisesta. Se ottikin niin pehmeästi vastaan ja keinui niin hauskasti. Katsoessani ympärilleni, huomasin, että se missä olin, oli hieno kudos, tehty kehruulangoista. Vähän tahmeat nuo langat olivat ja tuntuivat ilkeiltä, mutta muuten siinä oli hauska keinua. Olin juuri huutamaisillani täti Formicalle että minullapa oli yhtä hauskaa kuin tuolla pienellä perhostoukalla, kun sain nähdäkseni jotakin kauheata. En tiennyt mitä se oli ja kauhistuksissani en voinut erottaa minkä näkönen se oli; sen vaan ymmärsin, että jotakin kauheata se oli. Rupesin heti ruiskuttamaan happoa, niin että olin kuin pilvessä. Päästäkseni pian pois, rupesin repimään ja puremaan ja särkemään kudosta, joka minusta ei enää ollut niinkään hauska, ja joka kerta kun hirviö liikahti, ruiskutin happoa sitä vastaan. Silloinpa huomasin kumman. Tuo musta ja valkea peto puri myös poikki kudoksen säikeitä, näytti siltä kuin se olisi tahtonut päästä minusta vapaaksi. Sen nähtyä, muutuin taas rohkeaksi. — Tuo varmaan minua pelkää, arvelin ja rauhotuinpa kokonaan. Vähän aikaa työskenneltyämme molemmat lankojen repimisessä, irtaantui se osa kudosta, jossa minä olin, ja putosin maahan. Siinä tapasin taas täti Formican, joka oli hyvin levoton.

— Kuinka on laitasi, hän kysyi kiihkeästi.

— Hyvin vaan, minä sanoin. — Tiedätkö, tuo musta ja valkea pelkäsi minua.

— Sepä onneksi sinulle, sillä tiedätkö, Rufa, tuon mustan ja valkean kanssa ei ole leikkimistä. Jos sinulla on happoa, niin sillä on myrkkyä. Etkö nähnyt myrkkykoukkuja. Jos olisitte joutuneet taisteluun, niin pelkään, että hullusti olisi sinun käynyt. Tuo musta ja valkea oli ristihämähäkki Epeira, ja jos tuntisit sen paremmin et puhuisi noin ajattelemattomasti.

— Mistä Epeira on saanut verkkonsa, kysyin minä, oltuamme vähän aikaa puhumatta.

— Se on itse tehnyt sen ja taitavasti se kutoo, täytyy myöntää, täti Formica sanoi. — Minusta kyllä olisi nurinkurista kutoa langoilla, jotka eivät lähde alahuulesta kuten meillä.

— Mistä sitten Epeiran langat lähtevät?

— Takaruumiin kärjestä, voitko ajatella. Hyvin epämukavaa se lienee. Mutta taitava se on kutomaan, sen ymmärtää. Tarttuihan vaarallinen Rufakin verkkoon, täti Formica sanoi ja katsoi minuun hymyillen.

— Kyllä ensin pelkäsin, sanoin minä vähän häpeissäni — mutta kun huomasin sen tahtovan päästä minusta, niin —

— Niin rohkeus kasvoi, voin ymmärtää, täti Formica sanoi ja taputteli minua suurihmoillaan.

— Minne nyt menemme, minä kysyin.

— Nyt palaamme kotiin, kun ensin olemme olleet tässä puussa ja lypsäneet lehmiä.

Juoksimme kaunista valkopintaista runkoa ylös ja hauskat, vihreät liput liehuivat kaikilla suunnilla. Äkkiä täti Formica pysähtyi:

— Rufa, hän sanoi — joudu tänne. Näetkö jotain?

— Kyllä, näenpä kaikellaista — lehtiä ja oksia ja täti Formican ja —

— Vaan etkö näe jotain muuta — jotain outoa?

Koetin tirkistää ja tunnustella joka puolelle, mutta mitään outoa en erottanut.

— No, mutta Rufa, mitä tämä sitten on, täti Formica kysyi ja tunnusteli suurihmoillaan sitä mitä hän tarkotti.

— Oksa se on.

— Oletko varma, Rufa?

— Niin, kyllä minä uskon että se on oksa tai jotain, joka on olevinaan oksa.

— Joka on olevinaan — niin, joka on olevinaan oksa, sepä on oikein sanottu, täti Formica sanoi. — Istukaamme tässä aivan liikkumatta ja hiljaa, niin saamme nähdä mitä oksa aikoo tehdä.

Kauan saimme odottaa, mutta senhän voi käsittää edeltäpäin, etteivät oksat heti näytä kaikkia konstejaan ja kujeitaan. Mutta miten olikaan, oksa alkoi heilua — ensin hitaasti ja varovasti, mutta sitte niinkuin kovimmassa myrskyssä. En uskaltanut sanaakaan sanoa istuessani siinä täti Formican vieressä, ja vaikka tunsin, että hän vapisi — metsästysinnosta, luulen — niin hän pysyi kumminkin aivan hiljaa antaakseen minun nähdä. Vihdoin oksa taipui kaareksi ja alkoi kävellä. Kaaresta se muuttui suoraksi tikuksi ja tikusta kaareksi, mutta kävellä se osasi eikä niinkään huonosti.

— Kuka se on — kuka se on, täti Formica, kysyin minä.

Vaan en ennättänyt saada vastausta, ennenkuin se oksa, jolla me olimme, nytkähti niin äkkiä ja arvaamatta, että täti Formica ja minä saimme tehdä pitkän matkan ilmassa, ennenkuin jouduimme maahan puun alla.

— Mitä tämä oli, kysyin aivan pyörryksissäni.

Täti Formica ravisteli itseään, ojenteli jalkojaan ja heilutti suurihmojaan tunteakseen oliko kaikki tallella.

— Olenpa vähän liian vanha tällaisille matkoille, hän sanoi sitte — mutta hyvinhän kuitenkin kävi. Ja sitten hän purskahti nauruun.

— Miksi naurat, sano, miksi naurat, täti Formica, kysyin minä enkä tietänyt mitä ajatella, kun en saanut vastausta.

— Naura sinäkin, Rufa, naura mukana, parempaa emme voi, kun olemme olleet niin tyhmät. Vanha täti Formica oli antanut narrata itsensä oikein perinpohjin.

Ja niin hän nauroi taas ja minä myös, vaikka en vielä mitään ymmärtänyt.

— Muistatko Rufa, täti Formica sanoi hetken kuluttua — kuinka istuimme, ennenkuin teimme kuperkeikan?

— Kyllä, minä sanoin — istuimme pienellä oksalla ja katselimme — niin, mitä me katselimme?

— Se oli Koivumittari, Rufa. Mutta minkä vuoksi luulet että putosimme maahan?

— Tuuli kai heilutti äkkiä puuta, luulen minä.

— Ei, Rufa, ei ollut se tuuli — mieti tarkemmin.

— Et kai tarkota? —

— Niin varmaan, sitä juuri tarkotan. Istuimme aivan kauniisti eräällä Koivumittarilla ja katselimme toista. Ja meidän mittarimme tahtoi myös lähteä kävelylle, kun se ei luullut vaarassa olevansa, niin hiljaa kun me olimme istuneet.

Ja täti Formica purskahti taas nauruun.

— Nyt olen varmaan nauranut vuosinauruni, hän sanoi, kun aivan väsähtyneinä käännyimme kotiinpäin.

* * * * *

Monta päivää oli kulunut viimeisen seikkailumme jälkeen kun täti Formica eräänä päivänä tuli luokseni. Hän näytti hyvin huolestuneelta.

— Tiedätkö, Rufa, hän sanoi — näyttää siltä kuin saisimme sodan vielä tänä kesänä.

— Mitä sota on, kysyin minä.

— Lyödä ja purra ja ruiskuttaa myrkkyä ja ryövätä ja tappaa.

— Hyi, täti Formica, miten rumasti puhutkaan.

— Mutta totta se on, Rufa, sitä on sota.

— Vaan et sinä enkä minä tahdo tehdä niin, sanoppas?

— Ei, en minä tahdo tehdä niin, ainakaan nyt, mutta ehkä huomenna jo täytyy, täti Formica sanoi hitaasti ja vakavasti.

— Ketä vastaan sitten sotisimme, minä kysyin.

— Etkö ole huomannut, ketkä ovat tunkeutuneet meidän alueellemme näinä viime päivinä, ketkä ovat lypsäneet lehmämme ja haavottaneet ja tappaneet useita ystäviämme. Sen ovat tehneet nuo punaset rosvot.

— Mutta nehän ovat aivan pienet, minä sanoin.

— Pienet kyllä, mutta sitä vaarallisemmat, niinkuin pian saat huomata, täti Formica vastasi.

Ja pian sain sen huomata, sillä jo parin päivän perästä alkoi sota toden perään. Pienet, punaset viholais-muurahaiset marssivat meitä vastaan ja meidän täytyi mennä heitä vastaan puolustamaan kekoamme, lapsiamme ja itseämme. Kaksi päivää kesti taistelu ja meidän täytyi lähettää kekoon hakemaan avuksi toinen apujoukko toisensa jälkeen. En tahdo kertoakaan, miltä näytti, kun kaikki oli lopussa. Kauheata vaan oli. Nuo peljättävät punaset lopettivat taistelun vaan sillä ehdolla, että he saisivat useita lehmälaumoja, jotka kuuluivat meille. Ja meidän oli pakko sallia heidän ne ottaa. Sitten rupesimme kiiruusti kuljettamaan kotiin kaikkia haavottuneita raukkoja, niin että niitä keossa mitä paraimmin hoidettaisiin. Ja kuolleet me kannoimme kuolleitten luo. Kaikki kuolleet ystävämme asuvat näet yhdessä, pienissä maakoloissa.

— Niinkuin me kaikki olemme kerran maasta ryömineet esille, niin ryömimme jälleen maahan takaisin, täti Formica sanoi.

— Missä aurinko on ollut näinä kauheina päivinä, kysyin minä lopetettuamme haavottuneiden ja kuolleiden kuljetuksen.

— Enpä tiedä, täti Formica sanoi väsyneenä — en ole muuta nähnyt kuin punasta, punasta —.

— En minäkään tiedä, minä sanoin. — Mutta ellei se nyt ole itkenyt meidän tähtemme, niin enpä tiedä milloin sen pitäisi tehdä sitä.

— Kohta, Rufa, saapuu se pitkä yö, josta olen puhunut, sanoi täti Formica kerran kauan sodan jälkeen.

— Ja tiedätkö mitä mielestäni meidän nyt olisi tehtävä?

— No, mitä haluaisit, minä kysyin.

— Haluaisin että lähtisimme pitkälle kävelylle tervehtimään muita olentoja ja näkemään miten ne valmistautuvat yötä varten. Etkö tahdo, Rufa.

— Kyllä, minä sanoin.

— Niin saamme myös sulosemman muiston kun vaivumme uneen, täti Formica lisäsi ikäänkuin itsekseen.

Olimme kulkeneet pitkän matkan, kun huomasin olevamme paikalla, jota en ollut ennen milloinkaan nähnyt.

— Minne aiot mennä, täti Formica, kysyin.

— Olenpa ajatellut, että kerrankin menisimme tuonne niityn ja puutarhan puolelle. Katso, siinä metsä loppuu. Ja tässä on heti muuan, jonka kanssa voit alkaa tarinoida. Joudu, niin kiiruhdamme taloihin.

Niinpä juoksimme sukkelasti vartta pitkin ylös kunnes tulimme taloille, jotka olivat hiehkurassa ja joiden ovet olivat avoinna. Ne näyttivät hyvin vieraanvaraisilta. Astuin suurelle vihreälle lehdelle kiehkuran alla ja kurkistin erääseen taloon. Toinen ovipuolisko kaareutui Valkosena, hienona kattona talon neiti Emin ja hänen neljän hedeveljensä yli. Mutta hiukan kumarassa heidän täytyi seistä.