Part 4

— Mitä sukua pieni neiti on ja teidän neljä hedeveljeänne, kysyin kohteliaasti.

— Peipin sukua, kaikki viisi vastasivat.

— Ja se on vanhaa, hyvää sukua, pieni neiti sanoi.

— Varhain nousemme ylös ja myöhään menemme levolle, huusivat molemmat pitkät heteet.

— Mutta niinpä ovatkin varastohuoneet täynnä kesän parainta ruokaa, kun tulee yö ja tuo pitkä uni, lisäsivät molemmat lyhyet.

— No, miten teidän käy, kun yö tulee, kysyin.

— Me — me kuihdumme ja vartemme ja lehtemme lakastuvat myös, mutta tuossa lämpöisessä ihanassa maassa nukkuu maanalainen vartemme kaikkine aarteineen, jotka pitkän kesän kuluessa olemme keränneet. Ja kevään tullessa, nousee sukumme taas nuorena ja aamuvirkkuna maasta. Niin meillä on, Rufa, mutta mitä luulet meillä olevan talon pohjalla? Tiedätkö?

— En, sanoin minä.

— Siellä on pieniä munia, pieniä munia, jotka muuttuvat siemeniksi ja jotka saavat nukkua maassa koko yön ja heräävät ja kasvavat keväällä.

— Kuka auttaa niitä pieniä keväällä, kun ne heräävät, kysyin minä ajatellen miten me hoitelimme lapsiamme, niiden ryömiessä ulos munista.

— Auttaa niitä, neiti Emi sanoi ja näytti arvelevalta. — Sitä emme ole ajatelleet.

— No, mutta pikku sisar, pikku sisar, huusivat heteet — nehän saavat evästä mukaansa.

— Niin, niin, sanoi neiti Emi — sitä ne kyllä saavat, mutta Rufa kysyi, kuka niitä auttaa. — Mutta nytpä tiedän. Maa pitää ne sylissään, sade hiipii niiden luo, ilma hyväilee niitä ja aurinko lämmittää niitä ja houkuttelee ne ylös — korkeammalle ylös. Niin on, neiti Emi sanoi ja nyökkäsi ilosesti.

— Niin on, niin on, kaikki heteet huusivat kilpaa.

— Ne ovat hyviä hoitajattaria, sanoin minä. — Mutta nyt meidän pitää lähteä, meillä on kiire.

— Meillä on myös niin kiire, niin kiire, kaikki viisi huusivat ja nyökkäsivät meille.

— Ajatteles, sanoin täti Formicalle, rientäessämme sieltä pois — että nuo viisi pientä voivat olla niin ahkerassa työssä.

— Nuo viisi pientä, täti Formica sanoi ja nauroi — ovat nuorimmat koko perheessä. Ne haluavat rupatella ja tarinoida ja vanhemmat eivät tuosta välitä. Mutta kyllä ne ovat ahkeria kaikki tyyni, jokainen kykynsä mukaan.

Juoksimme taas edelleen kunnes täti Formica kääntyi puoleeni ja virkkoi:

— Hiljaa, hiljaa, Rufa. Epeira on lähellä ja on ankaran näköinen.

Hiivin lähemmäksi ja tirkistin sinne päin minne täti Formica oli osottanut ja siinäpä seisoi vanha tuttavani Epeira ja puuhasi jotakin.

— Mitä se tekee, kuiskasin.

— Se järjestää pienokaisilleen yötä varten, kuiskasi täti Formica takasin.

— Näetkö, minkä suuren käärön se on kutonut. Mitä luulet sen käärineen kaikkiin noihin lankoihin?

— Lapsensa, arvaan minä.

— Niin onkin. Epeiran munat siinä nukkuvat. Hyvää ja lämmintä ja pehmeätä niillä on ja hyvään kätköön ne joutuvat. Keväällä ne heräävät.

— Mutta mihin vanha Epeira itse piiloutuu, kysyin.

— Se kai lakastuu aivan niinkuin ne viisi iloista Peipin talossa.

— Puhuttelemmeko sitä?

— Ei, ei. Se on aina vaarallista, mutta nyt enemmän kuin ennen, kun se on kätkemässä munansa.

Ja niinpä teimme pitkän kierroksen ja kiipesimme puuhun. Juostuamme siellä vähäsen sanoin täti Formicalle:

— Eihän täällä ole kukkahuoneita eikä ketään neiti Emiä, jonka kanssa sopisi jutella.

— Ei ole, täti Formica sanoi — mutta voithan kerrankin jutella vanhempienkin kanssa.

— Kyllä, kyllä, jos ne vaan minusta välittävät, mutta useat ovat lentäneet pois kun olen tullut heidän luokseen. Mutta koetanpa uudelleen, sanoin ja astuin erään suuren, vihreänkellertävän lehden luo.

— Hyvää päivää, sanoin.

Vastaukseksi vaan kahisi ja rapisi.

— Kesä on kohta lopussa nyt, sanoin.

— Niin on, niin on, huokasi lehti.

Minua säälitti tuo vanha lehti enkä tiennyt mitä sanoisin.

— Miksi jätätte oksanne, sanoin vihdoin.

— Olemme lopettaneet työmme ja olemme vanhat ja väsyneet, vastasivat lehdet.

— Senkö vuoksi huokaat ja olet pahoillasi, kuiskasin minä.

— En ole pahoillani, pikku Rufa, olenpa vaan vanha ja kuiva ja senvuoksi kuuluu helposti ikäänkuin huokaisin joka tuulenpuuskan takia. Emme ole pahoillamme me vanhat, jos vaan ehdimme saada kaikki valmiiksi ennen yön tuloa.

— Mikä silloin on oleva valmis?

— Ruoka niille nuorille, jotka heräävät ensi keväänä.

— Missä ne sitte ovat tuon pitkän yön aikana?

— Ne nukkuvat huoneissaan, jotka niille olemme rakentaneet, lehti vastasi. — Näetkö, tuo pieni, ruskea pallo varteni tyvessä, on noiden pikkuisten lämmin talvikehto. Sellaisia pieniä kehtoja on paljo tällä oksalla, ja toiset ovat suuremmat ja pyöreämmät kuin toiset.

— Minkä vuoksi niin, kysyin uteliaana.

— Mieti vähäsen, Rufa, sanoi täti Formica, joka seisoi vieressäni — mieti miten on omain lastemme laita.

— Toukkalapsienko, kummastelin minä.

— Niin, toukkalapsien, kun ne ovat nukkuneet.

— Kotelot, sanoin tuumiskellen. — Niin, meidän kuningaslapsillamme on isommat kehdot kuin muilla. Ovatko ne teidän kuningaslapsenne, jotka asuvat noissa suuremmissa taloissa, kysyin innoissani.

— Niin kyllä, niin kyllä, kuningaslapsemme ne ovat. — Heteet ja Emit, vastasi lehti.

— Onko niissä muissa sitten sellaisia kuin täti Formica ja minä?

— On, lehti vastasi — jos te myös pidätte siellä teillä huolta ruoasta ja ilmanvaihdosta ja puhtaudesta ja paljosta muusta lisäksi, niinkuin me viheriät teemme meillä. Sillä pieniä vihreitä ne ovat, jotka nukkuvat minun kehdossani.

— Niin, sellaisia juuri me olemme, minä huusin ja nyökkäsin.

— Ne nukkuvat niin hyvin tässä, lehti sanoi ja kumartui edestakaisin pienen, ruskean pallon yli — ja koko pitkän talven ne nukkuvat, mutta keväällä, silloin seinä särkyy, ja ne ryömivät esille — pieninä, vaaleanvihreinä ja vähän karvaisina pysyäkseen lämpösinä. Kauan ennen niitä emit ja heteet ovat puhkaisseet seinänsä ja tulleet esille mitä hienoimpina valkosina silkkitupsuina.

— Mutta miten ne uskaltavat ulos niin varhain? Eikö ole yöllä hyvin kylmää?

— Ne ovat niin kärsimättömiä ja kiihkeitä ja jos aurinko hetkisenkin paistaa niiden seinään, niin ne heräävät ja alkavat huutaa toisilleen:

— Olemme nukahtaneet liiaksi, olemme nukahtaneet liiaksi. Varmaan on jo aikoja sitte kevät.

Ne ojentelevat itseään ja sanovat että on niin kauhean lämmintä ja ahdasta, ja kaikki ne haluavat tirkistää ulos — edes vähäsen pienen pienestä raosta — vaan nähdäkseen, eikö kevät jo ole valmis.

Ja kaikki ne ojentelevat itseään ja kaikki ne tirkistävät ulos. Ja sittenpä seinä halkeaa ja siinä ne ovat.

— Näetkös mitään kevättä?

— En, mutta näetkös sinä, ne kysyvät toisiltaan.

— Liian aikaiseen olemme tulleet, sanoo vihdoin joku. — Tämä on vielä Valkonen talvi.

— Hyvä on että meillä on pehmeä silkkiturkkimme, toinen sanoo.

— Pysykäämme lähellä toisiamme, niin käy kyllä hyvin, kolmas sanoo.

Ja sillä tavoin ne pysyvät likekkäin toinen toisensa vieressä Valkosissa talviturkeissaan ja odottavat kevättä. En ole koskaan niitä nähnyt, mutta mikäli olen kuullut täytyy niiden olla kauneinta ja pehmeintä kaikesta kauniista ja pehmeästä. Samassa silkkitupsussa asuu joko vaan pieniä emiä tai vaan heteitä. Meidän puumme on neitipuu.

Samassa tuli tuulenpuuska ja repi vanhaa lehteä, niin että luulin sen irtaantuvan. Mutta se pysyi.

— Vielä en ole valmis, se sanoi kun oli rauhottunut. — Vielä minulla on vähäsen ruokanestettä, joka on lähetettävä silmuille — nuo pienet ovat silmuja. Sitten repiköön minut tuuli.

— Mutta eikö siihen tule paha haava kun putoat pois.

— Ei, se sanoi ja hymähti vähäsen — etkö luule, ettemme ole sitäkin ajatelleet? Silloinhan tuo kallis elämän-neste juoksisi pois. Ei, ennenkuin minä olen valmis putoamaan, on meidän rakennettava seinä rungon ja minun väliin. Pian se on valmis ja silloin minä putoan maahan ja pieni arpi on ainoa, joka osottaa entisen paikkani.

* * * * *

Maahan kaikki näkyvät tahtovan, sanoin kävellessämme puulta kotiin. — Siinä ne haluavat nukkua ja siinä ne haluavat kuihtua. Onpa oleva oikein sulosta ryömiä siihen ja nukkua koko pitkän yön.

— Niin minunkin mielestäni, täti Formica sanoi.

— Mutta kuuletko, sanoin — hyvin mielelläni tahtoisin olla valveilla kun kevät tulee, tuo, josta kaikki puhuvat.

Täti Formica nauroi.

Silkkitupsu, hän sanoi — missä on turkkisi?

Nauroin hiukan hämilläni.

— Älä ole levoton, Rufa kulta, kyllä heräämme keväällä, hän sitten sanoi ja nyökkäsi. — Mutta sano, Rufa, mitä pidät ensimäisestä kesästäsi?

— Täti Formica, täti Formica, minä sanoin ja silittelin häntä suurihmoillani — olen niin ilonen pitkästä, ihanasta kesäpäivästäni.