Part 3

Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut sisäpuolelle.

Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut. Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja, jotka narisivat.

* * * * *

Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu, ikäänkuin esikoishedelmä.

Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään, vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.

Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä jälleen.

Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.

Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani, ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat, koska niitä oli äsken liotettu.

Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.

Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet, mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai viittä minuuttia vailla kymmenen.

Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä. Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.

* * * * *

Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen kasvojensa ruskeaan väriin.

Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli aamulla jäljellä.

Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa. Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.

Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.

»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole pukeutuessasi saapuvilla.»

»Jää sinä vain.»

Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se jo poistumassa.

Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse, ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.

Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi, kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.

Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi, ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta puuttuivat piikit.

»Minä tulin sinut yllättämään.»

Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi hänen sormiensa välitse.

»Minut yllättämäänkö?»

»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme. Minä en ollut kohtelias.»

Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.

»Mihin aikaan?»

»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»

Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää liikutetulta, hän sanoi:

»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla luoksesi.»

Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.

Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.

Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän terveyden merkki.

Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai riittäisi hänelle eliniäksi.

Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.

Äkkiä kolkutettiin ovelle.

Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.

KUUDES LUKU

Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin, ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.

Hän epäröi kahistella.

Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä ilmi.

Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.

Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.

Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni mustetolppoa.

Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä ulos.

Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.

Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan. Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä, pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta tehdä minulle kepposta.

»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»

Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen luonaan käynyt ketään.

»Tietysti sinä avaat.»

Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli, että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.

Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.

Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon vaiheilla.

Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli tottunut pujahtelemaan.

Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet, niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä, laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.

Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti, jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina napinrei'istä esille.

»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.

Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun nähteni.

Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle, joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.

Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen laskenut kädestään.

Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö, jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.

Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet näkyivät liittyneen yhteen.

Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä huoneessa.

Kaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme nolostuisi.

Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän. Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen yksinäisyytensä ajatukset.

Äkkiä Lucien tiuskaisi hänelle:

»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että olen herrasmiehen seurassa.»

Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.

»Minä olen saanut kyllikseni... Mene.»

Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan. Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä, missä se on herkin.

En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa, ikäänkuin piiloon.

»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»

Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset, ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.

Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.

»Puolustatko sinä häntä?»

Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.

»En suinkaan, Lucien.»

Hän jatkoi kuitenkin:

»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka häntä on kasvatettava.»

Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden askeleen päästä korvaani:

»Jätä hänet rauhaan.»

* * * * *

Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.

Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu, jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle kulkevia rakoja.

Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle. Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei salia illalla valaistu sähkövalolla.

Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten vain silloin tällöin.

Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta. Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.

Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen, mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:

»Minä tulen pian takaisin.»

Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa. Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.

Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.

Ovi oli sulkeutunut itsestään.

Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.

Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät. Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan, vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.

Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä kysyä. Hän sopersi:

»Se lyö minua... se ei anna minulle anteeksi...»

Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi selvästi erottaa kadun.

Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan, liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.

Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.

Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle, ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.

Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei Lucien palaisi, säälin Margueritea.

Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.

Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen, hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä, jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.

Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien päässä.

Mutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin erehtyneeni.

»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.

Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä hetkellä muuttaa.

Ovella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.

Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän kadun valkohohtoisella pinnalla.

Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.

Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.

»Jos niin tahdotte.»

Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas. Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian korkeat pilvet eivät verhonneet.

Ylhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.

Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni, toinen jalkani.

Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen lailla maahan.

Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.

Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.

Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin rippeet tahrasivat kylttiä.

Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.

»Menettekö jo kotiin?»

Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain hänet hämille.

»Minun täytyy mennä sisälle.»

Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.

Mutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.

Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti, sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.

Hetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:

»Saisinko teitä seurata?»

Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni, näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.

Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta, herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin ikkunoihin.

SEITSEMÄS LUKU

Samana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni, yksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä, niinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että täytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei nainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet säilyttää.

Useita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut ikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen oli palannut häneen.

Märät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät valkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä läpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä paikoillaan.

Kävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se näytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma, etteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin mieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin edes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.

Hieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen riuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten linnoitusten lailla hammasharjaiset.

Pian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti sitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin pieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin yöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.

Tunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta kokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.

Vieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten pidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan, missä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään minuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.

Aloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että askelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää. Kaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin kaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien purkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista, lukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.

En tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle, jonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut valtasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän itse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.

Kuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan kummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.

En nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä huoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.

Otin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta taskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua tavoitellessani.

Sitten kolkutin hiljaa, niinkuin tehdään illalla.

Hämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan. Kohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden hiuksieni läpi.

Marguerite avasi niin nopeasti, että hän huomasi laskeutuvan käteni tietämättä, mistä se tuli.

Hän säpsähti. Olin astahtanut eteenpäin toisella jalallani, jottei hän voisi sulkea ovea. Kuitenkaan en tohtinut mennä sisälle. Hänen yhä palmikoidut hiuksensa riippuivat vielä selässä ja, kuten kaikkien naisten, tuottivat minulle pettymyksen lyhyydellään. Hän vapisi. Hänen liikutuksensa johtui osaksi arvonannosta, jota hänessä herätin, niin että hän joutui epäröimään, sillä toiselta puolen hän halusi sulkea oven, toiselta taas avata sen selkoselälleen.

Vihdoin hän väistyi ja työnsi sitten hiljaa ovea.

Ripein ja lyhyin elein, ikäänkuin hänellä olisi yllään aamunuttu, jota samalla kertaa täytyi pitää tiukkana hän kiirehti piilottamaan liinavaatteitaan ja lautasia, koska muka ujosteli kaikkea valkoista.

Vaikka kamari oli pieni, oli se kylmä. Oikealla, kaltevassa seinässä, oli suljettu ikkuna. Sänky, joka jalkopäästä oli huolellisesti reunustettu, oli kosteuden vuoksi vedetty seinästä irti. Tarpeettomia esineitä virui kaikkialla huonekaluilla. Samoin minulla oli tapana yksin elellessäni, hän ei huolinut heittää pois laatikoita ja pulloja, jotka olivat todistuksena tuhlatuista rahoista.

Huonetta valaisi lamppu.

Marguerite meni noutamaan tuolia, vetäen sitä perässään niinkuin lapset raitiovaunua leikkiessään. Istuuduttuani tunsin olevani hämmentynyt, ja mieleeni johtui äkkiä, että olin mennyt liian pitkälle, että käytin väärin häneen tekemääni vaikutusta saapuakseni illalla tämän lapsukaisen luo.

Hänkin vuorostaan istuutui. Me olimme vastatusten, minkään pöydän meitä erottamatta.

Hänellä oli ihoröijy ja flanellihame, köyhät kun pitävät flanellia suuressa arvossa, ja jalassa tohvelit, joiden kannat olivat litissä, kun hän ei viitsinyt kumartua niitä oikaisemaan.

Me istuimme siinä pitkän ajan, niin pitkän, että muuan vuokralainen ehti nousta kaikki portaat. Marguerite oli tyynempi kuin silloin, kun hänet jätin. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen, peläten unohtaneensa jollekulle huonekalulle esineen, jonka olisi tahtonut minulta salata. Jos hän olisi äkkiä keksinyt jotakin sentapaista, ei hän olisi tohtinut nousta sitä korjaamaan, vaan koettanut mielessään vakuuttaa, ettei siinä ollut mitään vikaa.

Viereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun aloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet tärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.

Kaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa avautuessaan.

Jalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen aikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet ohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota ne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani käsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa aiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni alas.

Samat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun tapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.

Naurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt sitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin tauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.

Niin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin sääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän tyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.

Siirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle kuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten naisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta sittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä häntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään odottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita, jotka olivat niin erilaiset kuin minun.

Tunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin yhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi, jotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen kämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten käsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle aurinko ei koskaan päässyt.

Marguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan, ikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.

Tarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota kulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat ansainneet suurempaa huomiota.

Kumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä pituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän lapsen ilottoman elämän vuoksi.

Miehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin kumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin hänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.

Sitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin huuleni hänen sormilleen.

Hän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni huoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos olisin ajanut häntä takaa.

Olin noussut seisaalle.

Hän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi minua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.

»Älkää olko minulle siitä vihainen, hyvä herra.»

Tartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä kuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.

Pää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä itseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan otteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.

Vapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa, tarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli äkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.

Minä istahdin vuorostani hänen viereensä. Koetin saada hänet kohottamaan päänsä pitelemällä häntä leuasta kuin lasta.

Jos olisin vetänyt vangitun käteni takaisin, olisi se, koska laajempi puoli oli minua kohti, helposti voinut luhistaa kaikki niinkuin sattuu rakennustelineillä. Niinpä en enää hievahtanut, ikäänkuin vähäisinkin liikkeeni olisi pilannut meistä otettavan valokuvan.

Vihdoin tartuin häneen kiinni vyötäisiltä. Ranteen kaarevuus, ennenkuin se oli kohdannut tuen, näytti minusta naurettavalta.

Kasvoni olivat lähellä hänen kasvojaan. Hänen huulensa vapisivat herkemmin kuin miehen. Hän koetti olla minua vastustamatta, koska minä olin hänen mielestään se, jota hänen tuli rakastaa ja joka saapuisi vain yhden kerran. Hän uskoi kohtaloon. Hän pelkäsi aina, ettei hän osaisi tarttua oikeaan tilaisuuteen. Poikkeus oli hänelle koetuskivenä. Niinpä juuri se, mikä läsnäolossani hänen huoneessaan oli poikkeuksellista, teki hänet varmaksi siitä, että minä olin se tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut.

Käännyin suoraan häntä kohti, jotta otsani, jonka iho on pehmeämpi kuin kasvojeni koskettaisi, ensiksi hänen poskiaan. Nyt olin tyyni. En tuntenut mitään halua sen enempää lähestyä häntä. Puristin häntä kuitenkin rintaani vasten, mutta en kiivaasti, koska en tohtinut kietoa kättäni hänen vyötäisilleen.

»Mitä te teette?»