Part 4

Hän ei vieläkään vastustellut. Äkkiä hän sentään loittoni minusta harkitsevasti. Kuten kaikki naiset, ajatteli hänkin, että myöhemmin syyttäisin häntä liian helposta antautumisesta. Mutta selvästi näkyi, että tämä kannanmuutos oli ennakolta mietitty valmiiksi. Hän oli siitä niin selvillä, ettei uskaltanut kauan säilyttää tuota asentoa, peläten väsyttävänsä kärsivällisyyttäni ja sitten joutuvansa pakosta nöyryyttämään itsensä, jotten häntä jättäisi.

Silloin, säälien tätä suurta levottomuutta, suutelin häntä huulille.

Hän piti niitä suljettuina. Suuteloni ei ollenkaan mäiskähtänyt. Huuleni vain koskettivat hänen huuliaan.

Tämän lapsen edessä, joka taisteli siveytensä ja sen pelon välillä, että hän minut suututtaisi, sain tunnonpistoksia.

Nousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa tasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska olin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt naurattaa lasta.

Hän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa vieressään.

Minusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten olisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt karkoittaa. Niinpä suoristausin.

»Minun täytyy lähteä, Marguerite. On jo myöhä.»

Tämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen verran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka hänellä oikeastaan oli toinen nimi.

En ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli yksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.

Silloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin tasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän ajatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti, vaan täydellinen lohdutus.

Lausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään. Hänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.

Otin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni, vaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.

Hän ei lähestynyt ovea joko avatakseen tai minulta tietäkään sulkeakseen.

Juuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja ja alkoi nyyhkyttää.

»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta minun täytyy nyt lähteä kotiin.»

Olin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut niillä sanoilla kaikista eroamaan.

Hän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi mahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä. Ulos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin hänelle.

Hän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi hän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun lähdettyäni puuhasi.

* * * * *

Joka toinen lyhty oli sammuksissa.

Yhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa idästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä sillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.

Ajattelin Margueritea.

Nyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa kaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki mahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä ajoittain varmaksikin.

Ajurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni. Lapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.

En lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen esiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.

Äkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen tietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.

Silloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää. Ketään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin luottamusta paremmin kuin Marguerite.

Astuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu. Tilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle lapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.

Olisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta minulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea, että hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen luokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.

* * * * *

Yölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota hän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.

Herätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin epäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.

Hänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut arvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne, kun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen yrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman kuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt takkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat polttavan kuumat.

Jeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin, ettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta. Hän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa kutistuvansa.

»Mistä sinä tulet?»

Jostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata, että olin ollut kävelyllä.

»Minä tulen kahvilasta.»

Hän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa kiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin läpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi arvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.

»Armand, tule luokseni.»

Minua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin unohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.

Istahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat suorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei noudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä hullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.

»Sinä olet käynyt naisen luona.»

Tuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi käynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni puhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi punastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella äänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni kuumuuden vuoksi.

»Sinä olet käynyt naisen luona.»

Hän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni itseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä tällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.

»Sinä kiusoitat minua, Jeanne!»

»Minä tiedän, että sinä olet käynyt naisen luona.»

Nyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli onnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää hievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen toivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.

Mutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät sellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja. Niinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten mielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.

KAHDEKSAS LUKU

Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa. Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.

Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.

Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.

Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen lasi on viistoreunaiseksi hiottu.

Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään kalustetussa huoneessa.

Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.

Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.

Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää, seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.

Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.

Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni hänet.

Hän avasi silmänsä.

Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut. Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta. Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin lapset.

— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn reunalle.

Hän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani katseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten silmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli tapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla oli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.

Hän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen ja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut itseään.

Hän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle jalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen tohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan kulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt hänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti liikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen tanssijatarta.

Hän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin tehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla hän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.

Kaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki minua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan. Niinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin esittää minulle kaikki etunsa.

Sillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran kuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua vasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos, nihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin kasvoni.

Keskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta tuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä reiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen kaula oli ahdas.

Kuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua. Käännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä nähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon. Kääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa ääriviivaa, hän kysyi:

»Näytänkö nyt sirolta?»

Mutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua sulkemaan silmäni.

* * * * *

Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle rauhaa.

Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran, ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.

Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.

* * * * *

Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja katseli kirjaa, joka oli pöydällä.

Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni ovea, syventyi lukemiseensa.

Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.

Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.

»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»

Hän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.

Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni. Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä toistaiseksi en oikein aavistanut.

Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin häneltä jotakin salasin.

»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»

Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.

Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi. Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa. Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu, näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.

Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan. Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.

Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten hänen muotonsa jälleen synkistyi.

Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.

Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.

Lucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi housujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan. Hänen huulensa raottuivat.

»Lurjus!»

Vavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin ei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet suipentuen kuin puiden oksat.

»Eikö sinulla ole häpeän tunnetta, lurjus?»

Äkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin katseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.

»Sinulla on nainen, joka on rikas ja tekee kaikki sinun hyväksesi, ja...»

Hänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat toistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut hänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa puristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet toisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.

Änkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt mitään, mutta se oli kuitenkin sana.

»Epäilemättä...»

Kaikki, mitä muuta voin tehdä, näytti minusta hyödyttömältä.

»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa. Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa, jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä luulottelet.»

Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin tuska teki hänet vielä rajummaksi.

»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta kohtaan!»

Hän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.

»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle, no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»

Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.

Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin nöyrtyä.

»Lucien, kuuntele minua.»

»Pidä suusi kiinni.»

»Kuuntelehan sentään... Minä pyydän sinulta anteeksi... Sinä et tiedä, kuinka se kävi.»

»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»

»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»

Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.

»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen luonaan, kuten minulle sanoit.»

Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu. Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen kiinnitetyn kaidetangon alla.

Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista kiukustumistaan.

Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua, koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.

Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.

»Lucien, vannon sinulle... minä en häntä koskaan enää tapaa.»

Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut niiden lähtökohtaa.

Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan, siveli hiuksiaan.

»Lucien.»

»Mitä?»

»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»

Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.

Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua, lyödä, herjata minua jälleen?

Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen. Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.

Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty. Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää samanlaiselta.

Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan viereisellä kadulla.

Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:

»Näkemiin, Lucien.»

* * * * *

Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.

Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.

Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.

Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä. Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.

YHDEKSÄS LUKU

Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti minussa pelkoa.

Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot, jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.

Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.

Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt, koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään liivintaskuun.

Tänä iltana hän ei hievahtanutkaan.

En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.

Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.

Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.

Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.

Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista, avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei ollut syönyt päivällistä.

Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa. Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi minut kuitenkin pian uudestaan.

Kirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.

Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut uudestaan.

Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani, vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se kohosi kurkkuun ja niskaan asti.

Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!

Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.

Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan huolimattomalta.

Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.

Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä. Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.

Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.

Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni, jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.

Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet. Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän minusta väsyneeltä.

Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.

Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi näennäinen syy tulla ja mennä.

Vihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.

Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.

Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni, pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.

Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta, nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.

Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.

Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.

Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus, joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki. Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä. Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.

Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää, etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.

Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin sähkön palamaan.

Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden, astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.

»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»

Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.

Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin sammuttanut valon eteisestä.

Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena, Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa niitä mukaani.

Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä minusta, selkä ikkunaan käännettynä.

Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen ponnistus olisi lisänä puhumisessa.

»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»