Part 5

Siihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.

»Vastaa minulle.»

Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen, voimatta pitää sitä liikkumatta.

Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni. Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin, ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei ollut vahattu.

Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet, hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa. Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi olimme toisiamme miellyttäneet.

Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.

»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun. Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan... Se ei ole oikein... Sinä et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki tietää.»

Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta, jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on mahdoton arvata.

»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta sinulle ansiosi mukaan... Kuuletko sinä, Armand?»

Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä, pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.

Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.

Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.

Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani sääreni ristiin.

Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun. Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa. Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.

Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni puolustuksetkin.

Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut pelastaa.

Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni jälleen nauttia elämästä.

Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä tunnetta, että olin uhri.

Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin, jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä viitsisi minua sääliä.

Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät merkin lihaan.

Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet. Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni. Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät, että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka, nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle selvemmin.

Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.

Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen, vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.

Istuuduin jälleen.

Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin makuuhuoneeseen.

KYMMENES LUKU

Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi mitään häiriötä.

Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.

Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.

Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun, jos jokin ovi oli avoinna.

Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.

Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.

Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin, peläten, että niveleni napsahtaisivat.

Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.

Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua, jos ne ovat ulkona.

Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.

Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.

Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella, hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna. Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.

Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen hänen äitinsä ommellessa.

Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä ennustamatta.

Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi ääneti.

Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni vähäisintäkin kosketusta.

Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti kasvonsa. Varmaankin hän itki.

En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa olisi uudistunut.

En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin melusta.

Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja, ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä kirkkaampi.

Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.

Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin puhellessani kutsuin:

»Jeanne!»

Hän ei vastannut.

»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.

Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen, yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu. Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen muun ajatuksen.

Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut. Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:

»Jeanne!»

Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen, ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.

Nyt en enää voinut itseäni hillitä.

»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa. Minä pyydän sinulta anteeksi.»

Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.

Jatkoin kuitenkin:

»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen kykenemätön tekemään pahaa.»

Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.

»Minä en kuuntele sinua, Armand.»

Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.

Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään olin osoittautunut.

Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni. Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.

En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.

Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin kompastuvani kiveä vasten.

Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.

* * * * *

Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.

Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.

Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä. Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.

Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä kaikki muistaen, työnsi minut pois.

* * * * *

Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin täsmälleen kello seitsemän.

Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.

Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.

Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä alakuloinen kuin keskellä yötä.

En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn, jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua vaipumaan jälleen uneen.

Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla, niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen antautumisensa todellisuuden rinnalla.

Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta. Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin. Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta. Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.

Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle peittyäkseen.

Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se häntä herättäisi.

Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita kurkkuaan.

Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät. Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.

Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:

»Jeanne!»

Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle vastaamatta.

»Oletko minulle vielä vihainen?»

Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti käsivartensa takaa.

»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat lopussa.»

Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin, että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista. Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.

Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan, jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni. Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan lattialle.

Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos käsivarteni ovat paljaat.

Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa, ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.

Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.

YHDESTOISTA LUKU

Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.

Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin tottunut.

Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit, saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.

Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.

Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa, toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.

En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.

Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.

Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.

Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.

Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.

Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea käsivartenikin on tanakampi.

Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän? Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?

Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen uneni aikana ehtinyt muuttua.

Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen kulmista riippui lattiaan asti.

Äkkiä Jeanne nousi.

Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan, seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.

»Armand!»

Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:

»Parempi on, että eroamme.»

Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä tunsin olevan kaukana.

Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.

»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi. Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»

Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen kovuuden.

»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»

Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin ennen.

Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä peräytynyt.

»Jeanne!»

»Mikä sinun on?»

En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.

Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan valoa oli tunkeutunut saliin.

Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan, näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.

Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut hänen ruumistaan.

Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.

Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.

Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme jäisi jäljelle vain muisto.

»Jeanne, anna minulle anteeksi!»

Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani, ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi osa minusta.

»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui, täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi, minä luotin sinuun.»

Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.

Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.

Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua jäämään!

Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä, kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni takaisin.

Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni. Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.

»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»

Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.

»No, Armand, ole järkevä.»

Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.

Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.

Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.

Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000 riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita; joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä, kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä onnistuneet, sivukuvina.

Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat, jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.

Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän, käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi, että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.

Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei häntä enää liikuttanut.

Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni, päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt, jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta puolta.

Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.

Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa korkeammalla riippuvat vaatteet.

Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi itsepäisesti surullisena.

En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä pitäisi karttaa valoa.

Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi minun olevan.

»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»

Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.

»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»

Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.

Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus, mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.

Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi. Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät. Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat vieraita.

Lähdin liikkeelle takaperoa.

Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.

Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä. Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.

Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti miettiväiseltä. Hän oli tyyni.

Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin puhumaan, mutisin: