Part 3

Jokainen persoonallinen elämänkatsanto ei riipu vain puhtaasti älyllisistä vaikuttimista, jotka johtavat syy-yhteyden, suuren maailmanjärjestyksen aatteeseen, vaan erityisesti siitä asemasta, joka sillä, mikä persoonallisuudesta on korkein arvo, on tuon maailmanjärjestyksen piirissä. Ratkaisevaa on tässä, mitä kokemuksia yksilö on tehnyt siitä taistelusta, jota arvot taistelevat pysyäkseen olemassa. Se yksilöllisesti erilainen luonne, jonka usko eli elämänkatsanto saa eri persoonallisuuksissa, riippuu osaksi niistä arvoista, joiden vaiheet ovat toivon ja pelon esineinä, osaksi niistä kokemuksista, joita tehdään tai luullaan tehdyn noista arvojen vaiheista. — En tässä lähemmälti kajoo koko kysymykseen. Se on vertailevan uskontopsykologian tehtävänä. Persoonallinen elämänkatsanto on asian laadun mukaan luonteeltaan paljoa erikoisempi ja konkreettisempi kuin tieteellinen teoria. Se syntyy yksilön saavuttamien tieteellisten tietojen yhdistelemisestä käytännöllisiin elämänkokemuksiin. — Esitettäköön tässä kumminkin muutamia huomautuksia siitä, millaiseksi uskonto ja tieteellisen ajattelun välinen suhde muodostuu tai sen täytyy muodostua meidän ajallamme.

3. Niinkuin luonnossa vaikuttavat eri voimat, joiden välistä yhtenäisyyttä luonnontutkija koettaa löytää, jos mahdollista, osottaakseen niiden yhtyyden, niin ihmissielussakin eri, usein ristiriitaiset voimat vaikuttavat, eikä ole vain tiedemiehen, vaan itsekunkin tehtävänä koettaa löytää yhtenäisyyttä ja, jos mahdollista, sopusointua niiden väliltä.

Ajattelu ja usko ovat kaksi tuollaista voimaa eli mielensuuntaa, jotka usein vaikuttavat toisiinsa, usein ovat jyrkässä vastariidassa keskenään, ei ainoastaan siksi, että muutamat yksilöt tahtovat pitää kiinni yksistään ajattelusta, toiset yksistään uskosta, vaan myös siksi, että ne voivat esiintyä vastakohtina yksilön sielussa ja synnyttää siinä hajaannuksen. Ja silti molemmat sisinnä kumpuavat samasta lähteestä: inhimillisestä persoonallisuudesta.

Ajatus etsii järjestystä ja lainmukaista yhtenäisyyttä havainnoiden kesken, ja mistä se ei löydä järjestystä eikä lakia, siellä se koettaa laajentaa kokemusta, tehdä uusia havainnoita, sen toivon johtamana, että mikä, niinkauankun se pysyi eristettynä, näytti satunnaiselta ja tilapäiseltä, voi osottautua kokonaisen yhtenäisyyden jäseneksi sitä liitettäessä ja verrattaessa suurempaan kokemusten joukkoon. Usein sen myös täytyy pysähtyä syystä, ettei ratkaisua voida löytää; havainnot ovat joko liian harvoja tai ne ovat moninaisuudessaan ja erilaisuudessaan niin tyhjentymättömät, ettei yhteistä näkökohtaa voida asettaa. Silti ei ajatus sentään heitä vaatimuksiaan ja ihanteitaan menneiksi. Ehdotonta loppua ei voida saavuttaa; mutta siten lopetamme kysymyksellä, päädymme ongelmaan, ja sikäli ihmettely voi olla, ei vain viisauden alkuna, vaan myös sinä mielialana, joka vastaa viisautemme viimeistä sanaa. Sitä paitsi on, niinkuin olemme havainneet, olemassa aate, joka seuraa ajatusta sen tiellä alusta loppuun, syystä että se sekä merkitsee ajatuksen itselleen asettamaa tehtävää että samalla ilmaisee sen, mihin ajatustyö johtaa onnistuessaan: tapausten laeissa ja kokemustemme välisessä yhtenäisyydessä ilmenevän suuren maailmanjärjestyksen aate. Ajatus työskentelee näköpiiri korkeana, joskin tämä näköpiiri alati merkitsee sen rajaa, minkä ajatus voi saavuttaa.

Ajatus pyrkii siten ulospäin, käy tehtävästä tehtävään, hakee yhä uutta ainetta ja näköpiirinsä avartamista; usko sitä vastoin merkitsee mielen ja tahdon koontaa, keskitystä yksityiseen mielikuvaan, yksityiseen aineeseen, joka yksilön mielestä luo valoa elämään, se kun hänestä ilmaisee, mikä antaa elämälle arvon ja samalla mikä turvaa tuon arvon häviämättömyyden elämän aallokossa.

Ajatuksen ja uskon välisuhde on kuin keskipakoisen ja keskihakuisen voiman välisuhde. Korkeinta olisi yhdistää ajatuksen vireys ja sen laaja näköpiiri uskon sisäiseen hartauteen ja keskitykseen. Sepä tehtävä, se jokaiselle vakavalle pyrinnölle asetetaankin. Mutta sekä sukukunnan historiasta että yksilön elämästä käy ilmi, ettei tuota sopusointua niinkään helposti saavuteta. Viriää yhä uudestaan taistelu vastakkaisten voimain välille. Ehkä se on ikuista taistelua. Tuleehan, niinkauankun elämä kestää, uusia havainnoita, joita ajatuksen on järjestäminen ja yhdisteleminen, ja aika tarjoo uusia kokemuksia, joihin nähden uskon on merkitseminen kantansa. Tuo tehtävä saavuttaa sopusointu ajatuksen ja uskon välille, ilmaantuu siitä syystä yhä uudestaan uusissa olosuhteissa. Taistelua on siten jatkuva yhä uusissa muodoissa.

Niinpä se on yhdeksännellätoista vuosisadalla käynyt läpi eri asteiden. Vuosisadan alussa ennusti romantiikka, että henkinen työnjako oli muka lopussa. Hengenelämä oli oleva ykseys, joka eri muodossa ilmenisi taiteessa, tieteessä ja uskonnossa. Onneton taistelu olisi lopussa. Minkä ajatus käsitti, se oli muka vain sen toisin ilmaisemista, mitä taide näkemyksissään tajusi ja uskonto aavisti. Tanskassa Henrik Steffens julisti palausta henkiseen tilaan, jonka arveltiin olleen olemassa menneellä ajalla, joka ei tuntenut uudenaikaisia vastakohtiamme ja erotelmiamme, — ajalla, jota kuvaillaan seuraavasti: „Elävään toimintaan sukeutui kaikki, mitä nyt sanoista etsimme, kaikki luonnon mullistukset ja kehitykset, kaikki uskonnon salaisuudet. Itse elämällä, sellaisena kuin se puhtaana jumaluudesta kumpusi, oli välittömästi se merkityksensä, jota nyt vain aavistamme. Siitä syystä olivat kaikki mielikuvat eläviä. Ei sen hajottavan kuoleman merkkiäkään, joka uudempina aikoina on tehnyt tieteen ja runouden sekä niiden mukana uskonnon niin hirviömäisiksi.“ Huomaa että Steffens johtaa uskonnollisen alan pulmat tieteen ja taiteen itsenäistymisestä ja erikoistumisesta. Se ajatuskulku, jota hän tehosti, näytteli suurta osaa tanskalaisessa hengenelämässä aina Steffensin luennoista (1802) Martensenin dogmatiikkaan asti (1849). Mutta Tanskan kaksi suurinta uskonnollista persoonallisuutta, Grundtvig ja Kierkegaard, vastustivat sitä pontevasti, ja heidän esiintymisensä on aiheuttanut noiden kahden henkisen voiman välisen vastakkaisuuden jyrkkenemistä. Lisäksi tuli sitten vuosisadan lopulla luonnontieteen valtaava elpyminen, historiallisen menetelmän tunkeutuminen kaikille henkisille aloille ja jälleen heränneen kriitillisen filosofian käsitystemme pätevyyttä koskeva tarkastelu — niidenkin käsitysten, joita uskonto käyttää ilmaisuikseen.

Tällaisessa asiain tilassa saattoi tuntua luonnolliselta sellainen tapa pelastua vaikeudesta, jonka mukaan on tehtävä ehdoton jako ajatuksen ja uskon välillä, joten tarkotus oli pitää ne erillään toisistaan, koska se oli ainoa keino, jolla molemmat voitiin pelastaa. Kierkegaardin kirjotusten ja Rasmus Nielsenin luentojen vaikutuksen alaisena koetin nuoruudessani tuota keinoa, mutta sekä elämänkokemus että mietintä opettivat minulle, ettei se voinut viedä perille. Nuo kaksi hengenvaltaa eivät voineet jäädä kerrassaan välinpitämättömiksi toisistaan. Ajatus voi tehdä itse uskon, sen perusteet, sen ihanteet, ne mielikuvat, joista se ilmenee, tutkimuksensa esineiksi, ja toiselta puolen lähtee itse ajatustyö tarpeesta, joka on sukua sille, joka vie uskoon. Siten on syytä lähemmin tarkastaa niiden keskinäistä suhdetta, jotta sillä keinoin saataisiin selville, missä oloissa tuo niiden välinen kamppailu, jota ei ole kartettavissa, on otaksuttava tulevaisuudessa tapahtuvan. Me katselemme hieman toisin koko kysymystä nyt kuin romantiikka ja positivismi, yhdeksännentoista vuosisadan kaksi tärkeintä ajatussuuntaa, tekivät.

Kahdessa eri kohdassa, joita molempia on edellisessä lyhyesti kosketeltu, ilmenee sisäinen sukulaisuus tieteellisen ajattelun ja persoonallisen elämän kesken.

a. Kaikki tiede on pyrkimystä löytää yhtenäisyyttä hajanaisten ja erilaisten havainnoiden kesken. Kaikkina aikoina ovat ihmiset tunteneet siihen tähtäävää tarvetta. Nuo monet havainnot muuntuvat ehdottomasti ihmishengessä yhtenäisiksi kuviksi ja ajatuksiksi, yhtä ehdottomasti kuin ravintoaineet elimistössä muuntuvat lihaksi ja vereksi. Ajattelun eri kehitysasteiden välinen eroovaisuus riippuu siitä, kuinka monta ja kuinka tarkkoja havaintoja on käytettävänä ja kuinka huolellisesti niitä vertaillaan ja yhdistellään. Että täytyy olla olemassa yhtenäisyys, on edellytys, joka ehdottomasti tarjoutuu, — siinä, mikä meistä on lapsellista liikauskoa, yhtä hyvin kuin siinä, mitä sanomme tieteeksi ja mitä tuhannen vuoden perästä ei ehkä siksi sanota. Egyptiläisessä mytologiassa ei se aurinko, joka aamulla nousi, ollut sama kuin se, joka illalla oli laskenut; mutta ne liitettiin kumminkin toistensa yhteyteen siten, että aamuaurinko otaksuttiin olevan ilta-auringon poika. Newton huomasi kiven putoomisen maahan ja kuun maan ympäri tapahtuvat liikunnot saman lain esimerkeiksi ja Ørsted huomasi yhteyden sähkön ja magnetismin, veteen, välillä, joita siihen asti oli pidetty eri voimina. Muinaistutkijat ovat osottaneet pohjoismaiden jätinroukkioiden ja Kreikan vanhan ajan kupuhautojen historiallisen yhteenkuuluvaisuuden. Sielutiede osottaa, että mielikuvien tulo ja meno on määrättyjen ehtojen alainen, jotka voidaan yleispiirtein määritellä.

Tarve löytää yhtenäisyyttä ja ilo sellaisen löytämisestä perustuu, niinkuin jo olemme havainneet, syvälle itse persoonallisuuden luontoon. Sanomme ihmistä persoonallisuudeksi syystä, että hänen pyrintöjensä, hänen mielialojensa ja mielikuviensa kesken ilmenee yhtenäisyyttä, ja kuta pontevampi, omituisempi ja enemmän oma hankkima tuo yhtenäisyys on, sitä suuremmassa määrässä omistamme hänelle persoonallisuutta. Koskaan ei persoonallisuus tyhjene yksityiseen tilaan ja yksityiseen ilmaisuun, niin omituisia kuin nämä voivatkin olla. Persoonallisuudella on yhdellä kertaa runsas sisältö ja yhtyys, mikä on jotakin enempää kuin mikä yksityinen tila tahansa, ja persoonallisuuden mittapuuna on osaksi se ala, jonka sama persoonallisuus käsittää, osaksi se sisäinen läheisyys, jolla se yhdistää tuohon alaan kuuluvat ainekset. Tiedeppä ei ole muuta kuin yksi niistä muodoista, joissa runsaan sisällön ja yhtyyden tarve ilmenee, muoto, joka älyllisissä luonteissa ja tieteellisissä neroissa esiintyy erityisen selvästi. Se on itse aina persoonallisen elämän muoto eikä mikään satunnaisuus hengenelämässä, ei voi siitä syystä koskaan joutua olemaan puhtaasti ulkokohtaisessa suhteessa tuohon elämään. Muutamille luonteille voi tuottaa suurta henkistä tuskaa olla pakotettu tyytymään hajanaisiin tai ehkäpä ristiriitaisiinkin havaintoihin ja mielikuviin, niinkuin jokaiselle kehittyneelle persoonallisuudelle tuottaa tuskaa elämykset, vaikutukset tai mielikuvat, joita ei käy saattaminen sopusointuun luonteen ja koko elämänkatsannon kanssa. Niinpä se älyllinen rehellisyys, joka kaikesta kyvystään ja voimastaan kerää saatavissa olevia havaintoja ja yhdistää ne niin selvään ajatusyhteyteen kuin mahdollista, on sekin hyve, jonka merkitys ja välttämättömyys kasvaa sitä suuremmaksi, kuta selvemmäksi tieteen ja persoonallisuuden välinen sukulaisuus käy. Ei jokainen voi olla tiedemies, mutta yhä useampia teitä myöten käy mahdolliseksi päästä yhteyteen sen tietoaarteen kanssa, jonka sukukunta on vaelluksellaan saavuttanut, ja yksilö on vastuussa siitä tavasta, jolla hän tuollaista mahdollisuutta käyttää. Se on sellaista totuudenrakkautta, johon ei varempina aikoina syystä kylläkään voitu niin paljon painoa panna. Totuudenrakkaus saattoi silloin ilmetä vain vilpittömyytenä, huolenpitona tunnustuksen ja uskon välisestä yhtäpitävyydestä, tai persoonallisena totuutena, huolenpitona uskon ja persoonallisuuden todellisen sisäisen elämän ja riennon yhtäpitävyydestä. Ja se seikka, että syntyy paikka uudelle totuudenrakkauden lajille, on todisteena siitä, ettei ajattelun ja uskon välinen vastakohta voi pysyä ehdottomana.

b. Kenties joku sanoo, että tiede sittenkin vierottaa persoonallisesta elämästä koettaessaan keksiä yleisiä lakeja, joihin nähden yksityisillä tilaisuuksilla, tapauksilla ja yksilöillä on vain häviävä merkitys. Kauas tuolle puolen yksilöllisten kohtalojen ja niiden ahtaiden piirien, joissa ne kehkeytyvät, loitos avaruuden ja ajan silmänkantamattomiin maailmoihin, joissa yksityinen ihmiselämä häipyy näkyvistä, pyrkii ajatus innoissaan keksiäkseen olemiston järjestyksen ja lainmukaisuuden. Joka persoonallisuus on yksityinen ja yksilöllinen, määrättyyn aikaan ja paikkaan sidottu, mutta tiede pyrkii universaaliseen, yleiseen. Tältä kohtaa on kenties jyrkin vastakkaisuus tieteen ja personallisuuden välillä löydettävänä.

Totta on, että tiede on viettänyt suurimmat voittonsa osottaessaan yleisiä lakeja ja se on toistaiseksi myöskin pysyvä sen tähdellisimpänä tehtävänä. Mutta ei ole oikeutettua pitää sitä tieteen korkeimpana tehtävänä ja lopullisena ihanteena. Tehtäväksi jää yhä edelleen osottaa, missä yksityisten olomuotojen paikka on siinä suuressa maailmanjärjestyksessä, joka toiselta puolen kannattaa niitä ja jota toiselta puolen ne itse osaltaan pitävät voimassa. Yleisten lakien tuntemus on lopulta keinona yksityisten, yksilöllisten olomuotojen ymmärtämiseksi. Keksiäkseen yleislait on ajatuksen jaettava nuo olomuodot niiden alkuosiin; sillä laaja-alaisimmat lait koskevat olioiden alkuosien keskenäisiä välisuhteita. Oliot ovat tehtävät yksinkertaisemmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat, jotta yleisimpiä näkökohtia voidaan käyttää. Mutta kun tämä työ on tehty, on jälleen yhdistettävä se, mikä on hajotettu osiinsa ja annettava lakien ja näkökohtien myötävaikuttaa kokemuksen tarjoomien yksityisten, määrättyjen kokonaisuuksien ymmärtämiseksi. Se merkitys, joka kehityshypoteeseilla on ollut viimeisinä puolenatoistasataa vuonna, viittaa siihen suuntaan. Keksityt yleislait käytetään muodostamaan käsitystämme aurinkokunnasta, taivaankappaleiden ja elollisten olentojen kehityksestä. Siten saa itse luonnontiede historiallisen leiman. Psykologiassa ei ole kysymys vain mielikuvien ja viettien vuorovaihtelua selittävien yleislakien keksimisestä, vaan niiden käyttämisestä määrättyjen yksilöllisten persoonallisuuksien ymmärtämiseen. Ja sosiaalinen tilastotiede on auttava meitä ymmärtämään yhteiskunnan kehitystä. Lakien yhteisvaikutuksesta todellisissa olomuodoissa, siitä on viime kädessä kysymys. Joka yksilö on, niinkuin H. C. Ørsted sanoo, „yhdynnäisyys“[3]; sen olemassaolo perustuu lakien yhtymiseen, yhteisvaikutukseen. Ja niinkuin vielä aikaisemmin Leibniz lausui: yksilöllisyyttä opimme tuntemaan siitä kehityslaista, joka on voimassa sen eri tiloista. Tieteen tehtävä on lopultakin biografinen, „elämäkerrallinen“. Niiden kokonaisuuksien täydellinen ymmärtäminen, joita kokemus meille osottaa niiden taukoomattomassa taistelussa olemisestaan, — tähtikuntien, taivaankappaleiden, eliöiden, persoonallisuuksien, yhdyskuntien — olisi tieteen todellinen loppupäätös, mutta se on alati pysyvä ihanteena. Nimenomaan kaikkeen kehitysoppiin kuuluu tuo jo mainittu seikka, että on vaikeaa, ellei mahdotonta, kokeellisesti tarkastaa oletuksien todenperäisyyttä, koska tällöin viime kädessä olemme tekemisissä „unikumien“, „ainokaisuuksien“, olomuotojen kanssa, jotka esiintyvät vain yhden kerran kokemuksessamme. Tässä voi siten aina olla puhe vain likimääräisyydestä. On aina oleva irratsionaalinen, mitaton, suhde yleisen ja yksityisen välillä.

Tämän yhteydessä on se, että tieteellisiä periaatteita ja lakeja katsotaan yhä enemmän työhypoteeseiksi, edellytyksiksi, joiden merkitys on yksistään se, että ne panevat ajatuksen työhön. Kun esim. opetetaan, ettei luonnossa synny eikä häviä ainetta eikä voimaa, niin tämän väitteen merkitys riippuu siitä, että se joka kerta, kun näyttää ainetta tai voimaa syntyvän tai häviävän, pakottaa meitä ottamaan selville, mistä muista aineista tai voimista ne syntyvät tai miksi muiksi sellaisiksi ne muuntuvat. Jos toiset hypoteesit voisivat hedelmällisemmällä tavalla panna tutkimuksen liikkeelle, olisivat ne parempina pidettävät ja omaksuttavat. Tieto-opissa esiintyvä n. s. pragmaattinen suunta on meidän päivinämme vienyt tämän katsantokannan huippuunsa siten, että usein voi näyttää siltä kuin niillä ajatuksilla, joita sepitämme itsellemme olemistosta, ei oikeastaan olisi mitään tekemistä itse olemiston kanssa eikä myöskään oman luontomme kanssa, vaan ne olisivat meille havaintojemme järjestämiskeinoja, keinoja, joita milloin hyvänsä voitaisiin vaihtaa toisiin tarkotuksenmukaisempiin. Mutta niinkuin jo ennen on huomautettu, kuuluu olemiston luonteeseen, että se on ymmärrettävissä vain määrättyjä teitä, joskaan nämä tiet eivät kaikkina aikoina ole samat. Ja meidän on lisättävä, että myös ihmishengen luonteeseen kuuluu, että se voi saavuttaa tietoa vain muodostamalla ajatuksiaan määrätyllä tavalla. Paljon ennen pragmatismia oli kriitillinen filosofia terottanut, ettei meidän pitänyt sekottaa niitä muotoja, joissa ajatuksemme liikkuvat, itse olemiston ominaisuuksiin. Molemmat suunnat, kritisismi yhtä hyvin kuin pragmatismi, ovat sen merkkejä, että tiede kehittyy yhä vähemmän dogmaattiseksi. Ne varottavat molemmat, kumpikin omalta kannaltaan, pitämästä niitä katsantotapoja, joita käytämme perehtyäksemme ja kodistuaksemme olemistoon, „ikuisina totuuksina“. Tieteellisten lakien totuus ei ole se, että ne ilman muuta kuvastavat olemiston tajuttavaksemme, vaan siinä, että ne sisältävät osotuksia hedelmälliseen hengentyöhön. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa aivan toiset periaatteet ja lait ovat tarpeellisia sen havaintojen runsauden ja sen niiden välisen yhtenäisyyden saavuttamiseksi, jota tiede alati tavottaa. Emme ole tyhjentäneet olemassaolon mahdollisuuksia emmekä tunne kaikkia sen vaatimuksia emmekä varmaankaan ole tyhjentäneet myöskään niitä ajatusmuotojen mahdollisuuksia, joita piilee ihmishengessä.

Tällä viimeisellä tarkastelulla ei ole merkitystä vain ajattelun ja uskon väliselle suhteelle, vaan sillä on erityinen merkityksensä aikana, jolloin tehdään niin paljon työtä tieteen kansantajuistamiseksi. Kansantajuistamistaito on niin vaikea, koska tarkotuksena ei saa olla vain tarjota valmiita tuloksia, dogmaattisesti esitettyjä väitteitä, vaan antaa käsitys työtavasta, perustelusta ja rajottamisesta. Tehtävänä on johdattaa tutkijan sisäiseen työpajaan, ja se on vain välillisesti, viittauksin ja omaa ajattelua herättämällä tehtävissä. Käytettävä on tuota vanhaa sokratelaista menetelmää, jos mieli kansantajuistamisen merkitä muuta kuin täyttää aivot valmiilla mielikuvilla, joiden alkuperää ja kantavuutta ei ymmärretä. —

Mikä koskee tiedettä, nimittäin että on tehtävä jyrkkä erotus itse esillä-olevien aineiden ja niistä ajatusmuotojemme, periaatteidemme ja hypoteesiemme avulla antamamme selityksen välillä, se koskee myös kaikkea uskoamme, kaikkea persoonallista elämänkatsantoa. Sanottakoon, että tiede on ollut dogmaattinen, on ollut taipuvainen pitämään ajatuksiaan ja oletuksiaan ikuisina totuuksina, mutta dogmaattisuus on sitäkin suuremmassa määrässä voinut rehottaa uskon maailmassa. Se johtuu siitä seikasta, että perinnäisyydellä ja tottumuksella on suurempi merkitys uskon kuin tieteen alalla. Tieteessäkin voivat totutut katsantotavat ja perinnäiset käsitykset kauan harjottaa valtaansa ajatuksen suhteen; tajuisesti tai tajuttomasti vaikuttaa se, mikä on juurtunut. Koulukuntain, suuntain ja menetelmäin pitkällinen valta sitä osottaa. Mutta sitäkin suurempi valta on traditsionilla uskonnan alalla. Siinä sitä pidetään ehkäpä vielä välttämättömyytenäkin. Ei riitä, että on olemassa elon arvotusten ratkaisu tai että toivolla ja uskalluksella on tukensa; tulee myös olla varmaa, mistä tuet ovat saatavina, ja uskonnollinen taju tuntee itsensä oikein turvalliseksi vain, kun kunnianarvoinen perintätieto ne takaa. Auktoriteetilla on ollut ja on yhä ratkaiseva merkitys uskonnollisella alalla, ja itse uskon käsitettä ymmärretään, ei sen ilmaisuksi, minkä yksilön elämänkokemus ja mietintä ovat kiinnittäneet hänen tajuunsa, vaan se merkitsee luottamusta ja liittymystä perinnäiseen elämän ja sen kohtaloiden ymmärtämiseen. Se mielen koonta ja keskitys, joka sielutieteellisesti katsottuna on uskolle ominaista ajatuksen usein eksyttävän harhailun vastakohtana, esiintyy useimmiten liittymisenä johonkin uskontunnustukseen, historialliseen esikuvaan, liittymisenä, jolla milloin on lapsellisen luottamuksen, milloin kuuliaisuuden, milloin intohimoisen tarrautumisen luonne. Ja silloinkin kun uskonnollinen taju antautuu näkemyksiinsä tai mielenjohteihinsa, silloinkin perinnäiset muodot ja kuvat tahattomasti ja tajuttomasti tunkeutuvat esille ja ne ainoastaan tuntuvat luonnollisesti ilmaisevan sitä, mitä on nähty ja koettu. Kun jokin uskonto on ensimäisessä kehityskaudessaan, on siinä jonkun verran vapautta persoonalliseen kokemukseen ja selitykseen. Mutta sitä mukaa kuin järjestäytyminen dogmien ja jumalanpalveluksen puolesta edistyy, vedetään yhä ahtaammat rajat yksilöiden vapaalle hengenelämälle. Niinkuin kirkko pidättää itselleen vallan ratkaista, mitä on ihmeenä pidettävä, niin se ottaa myös ratkaistakseen, mikä on uskonnollista kokemusta ja miten sitä on selitettävä. Keskiajan mystikot tarkastivat siitä syystä harkinnan hetkinä sitä, mikä heidän hurmauksen hetkinä kokemiensa näkemysten mukaan oli muistoon kirjotettu, jottei siinä olisi mitään, mikä „sotisi pyhien isien ilmotusta vastaan“. Mutta tahattomasti kutoutuivat nuo perinnäiset ja vahvistetut mielikuvat itse näkemyksiin. Missä auktoriteetti ja traditsioni siten tajuisesti ja tajuttomasti vallitsevat uskonnollisella alalla, siellä on kerta kaikkiaan määrättynä, mitä henkistä ravintoa ihminen tarvitsee, mitä hän tarvitsee uskoakseen ja toivoakseen, elääkseen jaloa elämää ja pysyäkseen pystyssä elämän taistelussa. Ei oteta varteen ihmisten välisiä suuria eroovaisuuksia, joiden tähden heillä ei voi olla aivan samoja esikuvia eikä aivan samaa turvapaikkaa. Eikä oteta varteen sitä, ettei persoonallisuus ole millään asteellaan tai missään muodossaan lopullisesti kehittynyt; alati ilmaantuu uusia elämyksiä, joissa saavutetun vakaumuksen on kestettävä koetuksensa, uusia tilanteita, situatsioneja, joissa siihenastisen elämänsaavutuksen on osotettava arvonsa. Persoonallisuus voi kasvaa yhtä rintaa suurempien päämääriensä kanssa vain, milloin se ei tarkastamatta jättäydy määrättyjen katsantotapojen varaan. Tässä on kohta, jossa tieteen historia sisältää opetuksen persoonalliselle elämälle yleensä, osottaen välttämättömäksi kohoutua totutusta ja läheisestä ja soveltaa uusia näkökohtia uuden ymmärtämiseksi. Tiede saattaa työskennellä korkeimpien ajatuksiensa avulla antamatta niiden kiteytyä kiinteihin muotoihin ikiajoiksi. Ja yleensä kaikista työskentelevistä ajatuksistamme pitää paikkansa, etteivät ne ole olemassa vain itseänsä, vaan elämää varten. Niinpä sen tulee pitää paikkansa erityisesti uskonnollisista mielikuvista. Niinkuin itse syysuhteen laki on ennakointia, älyllisen toivon ilmaisua, toivon, jolle ajatustyö hakee vahvistusta, niin myös uskonnolliset oppilauseet voivat säilyttää merkitystä ja ehkäpä vasta silloin oikein saada merkityksen, kun niiden olennaisesti käsitetään ilmaisevan sitä suurta toivoa, että henkisen elämän arvot säilyvät, joskin pukeutuvat uusiin muotoihin uusissa olosuhteissa, — toivoa, joka todellisuudessa on kaiken vakavan riennon tajuinen tai tajuton edellytys.

Tässä katsantotavassa ei ole mitään rauhatonta eli tantaluksenomaista. On nyt kerran niin, ettei sisä- eikä ulkomaailmassa ole ehdotonta lepoa. Rientomme huippukohdilla on omassa itsessämme ja ulkopuolellamme toteutuvan elämän ihailu luonnollisesti puhkeeva esille ja pukeutuva suurimpiin kuviin, mitä ajatuksellamme ja kuvittelukyvyllämme on käytettävinään. Mutta ellei sen mieli muuttua hedelmättömäksi haaveiluksi, on sen osottautuminen tehokkaaksi jatkuvassa pyrinnössä, jospa jollakin salaisemmalla tavalla. On olemassa luonnollinen poljento suuren innostuksen ja hiljaisen työn kesken, rytmi, joka yhtäläisesti koskee uskon ja ajatuksen elämää.

4. Niinkuin aiemmin olemme havainneet, ilmaantuu tieteelle yhä uusia tehtäviä, ja olemisto jää tyhjentymättömäksi, huolimatta tieteen jatkuvasta edistymisestä alkuasteistaan. Ajatuksen ja olemiston välillä on irratsionaalinen suhde. Mutta vastaava suhde on olemassa persoonallisen elämän ja niiden muotojen välillä, joissa se ilmaisee uskonsa ja toivonsa. Kun persoonallisuus sisältää muitakin aineksia kuin älyllisiä, voinee tuskin tiede koskaan täydelleen ilmaista sitä, mikä siinä liikkuu. Siitäpä syystä esiintyy — se on sielutieteellinen väite, jonka lähempi tarkastelu on aina huomaava yksityistapauksissa todeksi — jokaisella kannalla erotus tietämisen ja uskon välillä. Jokainen yksityinen persoonallisuus on sellaisten kokemusten keskus, joita ei voida tehdä missään muualla maailmassa. Kuta syvemmälle elämän kokemus menee, sitä yksilöllisempi se on ja sitä vaikeammaksi se käy esittäminen yleisin laein ja näkökohdin, niin, yksinpä pelkkä sanoin ilmaiseminen tarjoo vaikeuksia. Vasta äskettäin ovat sielutieteilijät täydellä todella huomanneet yksilöllisten eroovaisuuksien merkityksen. Ihmiselämä on kuin niitty. Useimmat näkevät vain tuon yksitoikkoisen vihreän kentän; täytyy taivuttaa korret syrjään huomatakseen sitä monipuolista elämää, joka niiden alla liikkuu. Jokainen ihminen, joka on enemmän kuin ympäristönsä kaiku, rakentaa ehdottomasti omantuntonsa ja uskonsa niille kokemuksille, joita hän itse on tehnyt. Mikä antaa elämälle arvon ja mikä siitä syystä määrää suurimman toivomme, se on kunkin opittava omin päin, ja kaikki opetus voi vain auttaa yksilöä tekemään kokemuksensa omalla tavallaan, sinä omituisena elonkeskuksena, joka hän on.

Tähän kohtaan ovat jo kauan erinäiset tanskalaiset ajattelijat kiinnittäneet huomiota. A. S. Ørsted lausui, yhtyen Treschowiin, ettei ominaista ja yksilöllistä voida käsitteillä tyhjentävästi esittää, ja siveysopin suhteen hän tekee sen johtopäätöksen, etteivät mitkään yleiset siveyskäskyt voi tyhjentävästi ilmaista, mitä yksityistapauksessa vaaditaan, ja varsinkaan eivät tuollaiset yleiset säännöt voi päästää yksilön omituisuutta oikeuksiinsa. Itsekullakin täytyy sentähden olla eräässä merkityksessä oma siveysoppinsa. Sibbern korosti suuresti sitä, että kehitys kaikilla aloilla alkaa useista eri kohdista, niin että yhtenäisyys ja yhteisyys on loppuna eikä alkuna. Niinpä alkaa henkinen kehityskin yksityisissä persoonallisuuksissa, joissa elämä liikkuu eri tavoin, ja vasta heidän välisestään vuorovaikutuksesta on käyvä ilmi, voiko yhteisyyttä syntyä. Kaikella, mitä myöhemmin pidetään objektiivisena oppina, on ollut ensi alkunsa yksityisten sielujen sisimmässä. Semminkin uskonnollisella alalla on yhteydellä arvoa vain silloin, kun se tulee luonnollisena seurauksena siitä, että kaikki saavuttavat saman tietoisuuden. Dogmatisoitaessa kiskaistaan totuus irti sen elävästä juuresta; siitä tehdään muumio ja se jätetään siinä muodossa menemään perinnöksi polvesta polveen. Poul Møller terotti persoonallisen totuuden käsitettä vastoin sitä teeskentelyä, joka panee ihmisen uskomaan ja tekeytymään, ikäänkuin hänellä olisi toisia elämyksiä ja pyrkimyksiä kuin hänellä todellisuudessa on. Hän on vakuutettu siitä, että ajatus, joka todella vastaa omalla pyrkimyksellä hankittua vakaumusta, ei voi olla aivan väärä; sillä on aina oleva merkityksensä määrätyltä näkökannalta katsottuna, niin rajotettu kuin tämä näkökanta lieneekin. Søren Kierkegaard kehitti jyrkimpään mahdolliseen muotoon sen, että, mitä suuriin elämäntotuuksiin tulee, kysymys ei ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, miten se sanotaan. Kysymys on persoonallisesta sisäisyydestä, intohimoisesta pyrkimisestä ja etsimisestä, ja oikeinkin ja totisin uskonsisältö muuttuu persoonalliseksi valheeksi, milloin tuota olennaisinta edellytystä puuttuu.

Tämän hän lausuu paradoksaalisessa väitteessään: Subjektiivisuus on totuus.[4] Ei ole suinkaan epäilyksen ja uupumuksen merkkinä, että suurin paino noin pannaan persoonalliseen totuuteen vastoin objektiivista elämän arvon ja merkityksen oppia. Se johtuu siitä, että vanhemmissa tanskalaisissa ajattelijoissa asui elävä vakaumus siitä, että persoonallisuus oli se maaperä eli oikeammin se kylvös, josta yksistään totinen elämänviisaus saattaa kasvaa. Mikä tieteen kannalta kuuluu äärimäisiin aineihin, joiden selvittämistä kaikkien yleisten lakien tulee auttaa, — persoonallisuus omituisena pikku maailmana, — se on elämänkatsannon ja uskon kannalta ratkaisevana alkukohtana.

Uskonnollista probleemia sielutieteellisesti pohdittaessa on aina välttämätöntä ottaa yksilölliset eroovaisuudet huomioon. Niinpä olenkin _Religionsfilosofi_ (Uskonnonfilosofia) teoksessani koettanut antaa yleissilmäyksen osaksi tärkeimpiin alkuperäisten luontaistaipumusten vastakohtiin, osaksi näitä luontumuksia vastaaviin uskonnollisten tyyppien välisiin eroovaisuuksiin. Edellisessä katsannossa huomaan, mitä tiedoitsemiseen tulee, vastakohdan luonteiden välillä, joissa miettelyllä ja ajattelulla on päämerkitys, ja luonteiden, jotka niinkauankun mahdollista pitävät kiinni havainnosta ja jotka, milloin havainto ei riitä, mieluummin sepittävät kuvia kuin antautuvat ajatustoimintaan. Mitä ajatustoimintaan tulee, on vuorostaan erotus luonteiden välillä, jotka mieluimmin menevät yksityiskohtiin, hajottavat havainnot niiden yksinkertaisimpiin aineksiin, — erittelevien, analyyttisten luonteiden, — ja toisten luonteiden, jotka ehdottomasti pyrkivät yhdistämään kaikki havainnot ja kaikki ajatukset yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi, — synteettisten luonteiden. Mitä tunne- ja tahdonelämään tulee, on minusta ensinnäkin vastakohta luonteiden välillä, joissa liikkuu erilaisia ristiriitaisia mielialoja ja viettejä, — epäsointuisten luonteiden, — ja toisten luonteiden, joissa koko tunnelma- ja viettielo pyrkii voittamaan yksilöllisen rajotuksen, jotta sen tarmo pääsisi purkautumaan ja ilmenemään, — ekspansiivisten luonteiden. Edelleen on tärkeä vastakohta passiivisten ja aktiivisten luonteiden välillä, — niiden välillä, joiden sisäelämä liikkuu nykäyksin eli harppauksin, ja niiden, joissa se kehkeää tasajatkuisesti, — sekä niiden välillä, joiden mieltä eniten kiinnittää se, mikä heissä itsessään liikkuu, ja niiden, joissa välitön antaumuksen tarve vallitsee. Koska nämä ja varmaankin vielä useampia tyypillisiä eroovaisuuksia on olemassa ja koska ne vuorostaan voivat esiintyä eri keskenäisissä yhdistelmissä, on selvää, että sekä elämykset että selitykset tulevat erilaisia. Niinpä huomaammekin tutkiessamme uskonnollisen uskon sielutieteellisiä päämuotoja paljon erilaisia tyyppejä silloinkin, kun pysymme saman uskokunnan piirissä. Olen koettanut kuvailla seitsemää tuollaista tyyppiä. Usko voi olla lepoa sisäisestä ja ulkonaisesta taistelusta taikka hengenelämän vapaata ja sopusointuista kehkeämistä. Se voi luonteeltaan olla kontemplatsionia, mietiskelyä, taikka luottavaa uskallusta taikka resignatsionia, alistumista. Se voi olla eristetyn yksilön kouristuksentapaista kiinnipitoa omasta käsityksestään ja se voi olla „sydenpolttajan uskon“ lapsellista luottamusta perintätietoon ja -tapaan. Tähdellisin näistä vastakohdista on varmaan epäsointuisten ja ekspansiivisten luonteiden välillä, — niiden välillä, joiden mielessä riiteleviä voimia liikkuu ja joiden pyrkimyksenä olennaisesti on päästä lepoon, ja niiden, joissa suuri voima ja sisällön runsaus pursuu ja joiden pyrkimyksenä siitä syystä on löytää ilmaisu ja muoto. Edellisten elämä tarjoo syvätehoisia käänteitä ja heilauksia; jälkimäisten kehitys pikemmin käy kuin tasaisesti juokseva kymi. — Tätä viimemainittua vastakohtaa ovat muutkin uskonnonpsykologit suuresti terottaneet, ja mahdollisesti voidaan kaikki muut vastakohdat johtaa siitä. —