Part 4

Yleensä tapahtuu uskonnollisen tajun kehityksessä siirryntä kokemuksesta sen tulkintaan hyvin nopeasti. Ja se riippuu, niinkuin jo yllä on huomautettu, siitä, että yksilö löytää perinnäisistä uskonnollisista mielikuvista ennakolta valmiin selityksen. Perintätieto, yhdyskunnassa vallitseva tunnustus, ei ilmene vasta silloin, kun on keksittävä muoto ja ilmaisu, vaan sen sisältö kutoutuu ehdottomasti näköjään välittömiin kokemuksiin, näkemyksiin ja mielikuviin, joiden otaksutaan viriävän aivan omaperäisesti ja puhtaasti sisäisistä lähteistä. Vallitseva tunnustus vaikuttaa samaten myöhemmin, kun eletyn tarkotus on tajuisesti ja täydellisesti esitettävä. Sanotulla tunnustuksella on suuri valta sen kautta, että se on selvään muotoon valettu ja muovailtu; se herättää kunnioitusta iällänsä, ja se tehoo ehkäpä pakottavastikin yhteiskunnallisella järjestöllään. Senvuoksi on uskonnollinen kokemus enimmäkseen siinä, että yksilöt koettavat huomata ja hyväksyä perinnäisiä mielikuvia omassa persoonallisessa elämässään ja usein he silloin ovat aiheuttaneet luultuja elämyksiä, tiloja, jotka todellisuudessa eivät perustu heidän olentoonsa. Siitä tulee, käyttääkseni Poul Møllerin sanaa, affektatsionia, jonkinlaista teeskentelyä, eikä persoonallista totuutta. Siitäpä johtuu se kouristuksentapainen muoto, jossa uskonnollinen elämä monesti esiintyy ja josta Pascalin ja Kierkegaardin uskonnollisuus ovat niin tyypillisiä esimerkkejä. Kaiken nerokkuutensa, kaiken rikkaan tunnelmaelonsa ja koko tahdontarmonsa Kierkegaard kohdisti „yksilöllisten, inhimillisten olosuhteiden, vanhan, tutun ja isiltä perityn, läpi lukemiseen vielä kerran“. Elämänkokemus ei tällä tavoin muodostu itsenäiseksi ja alkuperäiseksi uskon lähteeksi; uusien selityksien mahdollisuus ja oikeutus katkaistaan ennakolta. Kirkkohistorioitsija Gottfried Arnold kirjotti aikoinaan (1715) kirjan, jota nimitti _Theologia experimentalis_ (Kokeellinen jumaluusoppi) ja joka ei vain nimensä kautta ole mielenkiintoinen. Hän tehostaa siinä hyvin jyrkästi, että kokemuksella tulee olla toinen sija kirkolliseen jumaluusoppiin nähden kuin sillä on tieteessä. Tieteessä kokemus on itsenäinen lähde ja käy ennen uskoa, mutta uskonnossa (tunnustuksenmukaisessa uskonnossa) sen on tuleminen jäljestäpäin ollen harjotusta siihen, mitä raamattu opettaa, ja sitä on alati „arvosteleminen Jumalan sanan mukaan“. Arnold on tässä paljon selvänäköisempi kuin monet uudenaikaiset teologit, jotka ilman muuta rinnastavat kokemuksen aseman kirkollisessa ja tieteellisessä maailmassa. Onhan toki kirkollisessa teologiassa niin ylen paljon, mitä ei kukaan yksityinen ole kokenut ja mikä kumminkin on uskottava. Se omaksutaan silloin olennaisesti luottaen seurakunnan perintätietoon, mikä on eräs laji „sydenpolttajan uskoa“ (fides implicita). Katolinen kirkko onkin niin suvaitsevainen, että se maallikoilta vaatii vain tuollaista uskoa, lapsellista luottamusta siihen, että kirkolla on totuus, joskin se menee sen yläpuolelle, mitä yksilö voi kokea tai ymmärtää. Luther oli epäjohdonmukainen tuomitessaan sellaisen uskon, samoinkuin Kierkegaard oli epäjohdonmukainen pannessaan niin suurta painoa „vanhaan, tuttuun ja isiltä perittyyn“, kun hän samalla julisti, että subjektiivisuus on totuus.

Vapaa elämänkokemus on estynyt sen suuren merkityksen vaikutuksesta, joka traditsionilla on ollut uskonnollisessa elämässä. Silmä on sulkeutunut useilta elämän, sekä hengen sisäisen että tuon moninaisen ja laajan ulkonaisen elämän puolilta. Tämänpä tähden koko sitä työtä, joka on suoritettu olemiston tieteellisen ymmärtämisen suuntaan, persoonallinen elämänkatsanto on ennakolta käsittänyt vihamieliseksi tai ainakin yhdentekeväksi. Ja on oltu taipuvaisia asettamaan määrätty yksityisen persoonallinen elämäntyyppi normaaliseksi, yleiseksi esikuvaksi. Tässä kohden on kaikessa olennaisesti traditsioniin perustuvassa uskonnossa se ristiriita, ettei se voi selittää omaa alkuansa. Kun uusi uskonto perustetaan, se ei koskaan tapahdu alkamattomalle pohjalle; on aina olemassa perinnäinen perustus. Mutta sen traditsionin, joka on perustajan henkisenä ilmakehänä, täytyy kumminkin olennaisesti muuttua hänen henkilöllisyytensä ja elämänkokemuksensa vaikutuksen alaisena. Tehdään uusi lisäys, tapahtuu „mutatsioni“, käyttääkseni biologista sanaa, joka voi sisältää historiantutkimukselle suuria arvotuksia, mutta joka on tunnustettava olevaksi, jotta itse myöhemmin vallitsevan traditsionin synty voidaan ymmärtää. Tähän sisältyvät vaikeudet peitetään usein siten, että perustaja muitta mutkitta käsitetään sellaiseksi kuin miksi hänen henkilönsä vasta itse perintätiedon vähittäisen kehityksen kautta on muodostunut.

Kokemus on elämänkatsannon niinkuin tieteen alalla tunnustettava omintakeiseksi uskonlähteeksi, jos mieli persoonallisen totuuden päästä oikeuksiinsa. Mutta tässäpä tulee uusi pulma. Tiede on oivaltanut, ettei otaksuma ole täysin todistettu sillä perusteella, että saattaa ymmärtää kokemukset siitä lähtien. Täytyy samalla toiselta puolen voida osottaa, ettei kokemuksista voida päästä toiseen otaksumaan, joten kokemukset voidaan selittää vain tuolla määrätyllä tavalla, ja ettei mikään muu otaksuma ole mahdollinen. Siitä syystä — niinkuin jo on huomautettu — monet tutkijat olettavat, että ne periaatteet, joiden mukaan luonnontiede on tähän asti työskennellyt ja joista käsin on onnistuttu selittää niin monta ilmiötä niin täsmällisellä tavalla, eivät itse ole todistettuja, koska ei voida näyttää mahdottomaksi että toisista periaatteista lähtien voitaisiin päästä samoihin tuloksiin. Jo Leibniz lausui, ettei hypoteesin menestys ole todistuksena sen totuudesta; täytyy myös voida osottaa, että tuo hypoteesi on ainoa mahdollinen selitystapa. Voidaanhan päästä samaan päätelmään varsin eri edellytyksistä lähtien. Jos sovellamme tämän persoonalliseen elämänkatsantoon, on selvää, ettei voida todistaa, että jonkun ihmisen kokemuksen täytyy johdattaa häntä aivan määrättyyn uskolajiin, olipa tämä usko yhtä kuin sen yhdyskunnan usko, jossa hän on kasvanut, taikka uudella ja omintakeisella tavalla sukeutunut. Eikä vastakoetta voida tässä asian luonnon johdosta tehdä. Taito on pitkä, mutta elämä lyhyt; — se pitää paikkaansa myös siitä elämäntaidosta, jonka ilmaisuna on ihmisen usko. Mutta ei yksistään aika estä vastakokeen tekemistä. Usko eli elämänkatsanto, joka on todella persoonallisuuden omaisuutta, tekee vertailun muihin katsantoihin mahdottomaksi. Käy tässä niinkuin vakavassa päätöksessä: tahto on tässä keskittynyt siten, että kaikki muut mahdollisuudet hälvenevät; vertailun aika on ohi. Kun mielen koko sisäinen hartaus ja koko persoonallinen elämänkokemus on pantuna vakaumukseemme, ei enää voida täydellä todella tutkia kysymystä, emmekö sisäisine ja ulkonaisine edellytyksinemme olisi voineet johtua toiseen tulokseen. Kierkegaard joutuu eräässä paikassa päiväkirjoissaan koskettamaan tätä kohtaa ajatellessaan seuraavaa uskoansa vastaan tähdättyä vastaväitettä: „Niinpä niin, mutta olihan mahdollista, että olisit voinut tulla pelastetuksi toisella tavalla.“ Hän sanoo aivan oikein, ettei uskovainen voi siihen vastata; jos hän vastaa huomautukseen, on se sen merkkinä, ettei hän todellisuudessa olekkaan uskovainen. Tämä on sielutieteellisesti totta; olemme kaikki tyynni samassa asemassa, olipa uskomme mikä hyvänsä. Mutta siitä seuraa myös välttämättä kaiken dogmaattisen viisauden rajotus. Ei millään elämän kohdalla kokemus ole tyhjentynyt — ja joskin se olisi tyhjentynyt, niin siitä johdettu päätelmä ei olisi ehdottoman pätevä. Kehottakoon se varovaisuuteen. Ja kun tiede itse tässä huomaa oletuksiensa ja tuloksiensa kiistämättömän pätevyyden rajotuksen, tulee uskon omasta puolestaan tehdä sama myönnytys. Jokainen usko on uhkayritys, uskallusta, ennakoimista, älköönkä se antautuko niin rauhaan — enempää yksilön mielessä kuin oppirakennuksissa ja yhdyskuntajärjestyksissä — että se sen unohtaa.

Kokemus ja elämä ovat se leveä ja syvä pohja, jolle sekä tieteelliset että uskonnolliset käsitteet rakennetaan. Kaikki käsitteemme johtuvat sen ajattelemisesta, mitä on välittömästi ja ehdottomasti koettu ja eletty. Se on se alus (subjekti), jota vähitellen selitetään ja määrätään ajatuksin ja sanoin esittämiemme lausumain (predikaatti) avulla. Yksinkertaisimmissa arvostelmissamme on vain yksi sana lausuttuna, yksi käsite muodostettuna, nimittäin predikaatti. Niin on laita puhtaiden huudahdusarvostelmien, esim. „Kaunista!“ „Ihanaa! Suurenmoista!“ Predikaatti on ainoaa, mitä vailla ei arvostelma voi olla, kaikki muu on ajatuksellisesti lisättävissä, vaikkei olekkaan lausuttuna. Usein voimme vain viittauksin osottaa sitä, mitä predikaatti koskee, voimatta sitä sanoin ilmaista. Ja niin on varsinkin huudahdusarvostelmain laita. Jos kaikki viisaus, tieteellinen niinkuin uskonnollinen, alkaa ihmettelyllä, niin huudahdusarvostelmat luonnollisesti kuuluvat ensimäisiin arvostelmiin. Vasta myöhemmin käsitteemme saattavat sitten määräytyä ja kiintyä, niin että ne voivat esiintyä subjekteina. Mutta on hyvin tärkeää pitää kiinni siitä, että kuta enemmän lähenemme alkuperäisiä, neitsyellisimpiä kokemuksiamme, sitä enemmän käsitteemme ovat pelkkiä predikaattikäsitteitä. Se on niiden ensimäinen kehitysaste, jolle jokaisen perinpohjaisen pohdinnan tulee peräytyä. Ja olletikin uskonnolliset käsitteet kaipaavat alati siihen suuntaan käyvää tarkastusta. Itse jumalakäsite on siten predikaattikäsite, elämysten ja kokemusten ajatuksellisena ilmaisuna syntynyt. Tämä käy selville niinpiankun kysytään, mikä tekee Jumalan Jumalaksi eli määrää Jumalan jumaluuden. Silloin käy ilmi, että jumalakäsitteeseen ovat kullakin ajalla ja kussakin uskontolajissa yhdisdettyinä arvokkaimmat ominaisuudet, joita ihmiset havaitsivat olemistossa ja elämän kulussa, sikäli kuin sitä tunsivat ja ymmärsivät. Tässä on yhteinen piirre jumalan käsitysten äärettömässä vaihtelussa. Ja siihen uskonnollinen väittely aina pyrkii lopulta palaamaan, niin pulmallista kuin jonkin käsitteen varsinaisen synnyinhetken keksiminen voikin olla. Kysymys on yksilön kannalta oleva, voiko hän kokemuksensa mukaan mielessään uudistaa sen prosessin, josta perinnäiset uskonnolliset mielikuvat alkuaan lähtivät. Mahdollisesti täytyy muuttaa noita käsityksiä melkoisesti, jotta hänen kokemuksensa tunnustaisi ne oikeiksi. Mahdollisesti hän johtuu sepittämään aivan uusia mielikuvia, jotta olisi uskollinen todelliselle kokemukselleen. Kenties hänen on mahdotonta muodostaa aivan määrättyjä käsityksiä, tai hän pääsee selville siitä, että vain kuvat ja vertaukset voivat häntä tässä auttaa.

Tässä on olemassa eräs meidän päiviemme uskonnollista kysymystä koskeva päänäkökohta. Monissa kohdin tahdotaan niinkuin tähän asti käydä taistelua luonnontieteen, historiallisen kritiikin ja kriitillisen filosofian taholta. Mutta tiede ja filosofia eivät voi tuottaa uskoa eivätkä riitä persoonalliselle elämänkatsannolle. Usko ja elämänkatsanto kasvavat ehdottomasti elämästä ja ajattelulla on suurempi merkitys rajottavana ja tarkastavana valtana kuin positiivisesti tuottavana syynä. Tiede voi vain vaatia, että yhtä vähän kuin se väittää voivansa päästä olemistosta selville, yhtä vähän tulee uskonnon luulla milloinkaan voivansa luoda yleisvälttämättömiä ja tyhjentäviä ilmaisuja ja muotoja persoonallisen elämän kokemusten esittämiseksi. On aina tehtävä erotus elämyksen ja selityksen välillä. Tätä erotusta tanskalaiset ajattelijat ovat tahtoneet terottaa vaatiessaan persoonallista totuutta, ja sen tähdellisyyttä uusin sielutieteellinen tutkimus terottaa. Ei ole enää kysymys vain vanhojen kirjojen ja tunnustuksien tulkinnasta, vaan elämän itsensä selittämisestä, sen elämän, joka on rikkaampi ja syvempi kuin minkä mikään perintätieto voi ilmaista. Jos tällä tavoin korjataan uutta viiniä, on käyvä ilmi, voidaanko se saada vanhoihin nahkaleileihin mahtumaan.

Uskonnonvapauden tunnustaminen on vienyt askeleen eteenpäin vapaan personallisuuselämän mahdollisuuden suuntaan. Uskonnonvapaus lepää sillä edellytyksellä, että myös kirkollisesti määrättyjen uskontokuntain ulkopuolella voidaan elää arvokasta ja jaloa ihmiselämää. Ensin pakotettiin kirkolliset vallanpitäjät tunnustamaan tuo edellytys; mutta se on sukeutumaisillaan positiiviseksi periaatteeksi, sen luottamuksen ilmaisuksi, että inhimillisellä kokemuksella ja inhimillisellä kehityksellä on itsenäinen merkitys. Kuta enemmän kirkko herkee vaikuttamasta ulkonaisella vallalla ja valtiolaitoksena, siis sen valtiosta erkanemisen edistyessä, sitä enemmän tarjoutuu tilaa itsenäiselle elämänkokemukselle ja sitä välttämättömämmäksi tämä kokemus käy. Kirkko itse joutuu toimimaan ihanteittensa puolesta toisissa olosuhteissa kuin ennen; se astuu nyt ensi kertaa sankariaikansa jälkeen areenalle ja joutuu yhtäläiseen asemaan kuin muut inhimilliset pyrinnöt, joiden tarkotuksena on tehdä elämä suureksi ja kauniiksi. Ja sen on silloin pakko ottaa enemmän kuin ennen ja nimenomaan suuremmalla selvyydellä varteen se kokemuspohja, jolle se voi rakentaa. — Niinkauankun sen omat traditsionit enemmän tai vähemmän selväleimaisessa muodossa määräsivät sen henkisen ilmakehän, jossa kaikki yksityiset kasvoivat, niinkauan ei sen työ ollut niin vaikeata. Se oli suureksi osaksi unohtuneiden lapsuussävelien ja kotoisten muistojen elvyttämistä. Nyt sen on pakko rakentaa rakennuksensa alkaen perustuksesta asti. Ja mitä kirkon vastustajiin tulee, tuovat siten muuttuneet olot mukanansa sen hyvän, ettei perinnäinen arvostelu ole kysyvä niin paljon omintakeisesti pyrkivien aikaa ja tarmoa. Liian monissa heräsi ja pääsi voimaan uskonnollisten traditsionien yliherruuden aikana pelko ja vastahakoisuus jokaista positiivista elämänkatsantoa kohtaan, ja oli siihen määrään totuttu kriitilliseen, arvostelevaan, kantaan, että unohdettiin kaiken kritiikin pelkkä valmistava ja alustava merkitys. Seurauksena oli milloin välinpitämättömyys tai puuttuva luottamus elämän positiiviseen kehkeämiseen uusiin muotoihin, milloin suorastaan elähtänyt veltostuminen. Kestänee ehkä kauankin, ennenkun dogmaattisuuden onnettomat seuraukset häviävät. Mutta kuuluuhan vanha sananlasku, että ken uskoo, hän ei kiirehdi.

Ehkäpä taistelu tulee olemaan ikuinen niiden välillä, joiden ajatukset elämästä voidaan muodostaa tunnustukseksi, joka heillä on muiden kanssa yhteisenä perintätiedon pohjalla, ja niiden, joiden sisäistä elämää — olipa se avu tai puute — ei käy sillä tavalla tyydyttäminen. Eräs henkevä tanskalainen pappi sanoi kerran: „Etsivä seurakunta on mielettömyys.“ Totta on, että uskonnollisen yhdyskunnan tulee liittyä yhteen määrätyn elämän käsityksen kannattajaksi ja että herkeemätön etsintä jääköön yksilöiden asiaksi. Onkin monta uskonnonhistorioitsijaa, jotka korostavat sitä, että uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö, niin suuressa määrin, etteivät välitä niistä yksilöllisemmin määrätyistä uskonmuodoista, jotka sentään ovat sekä alkukohtia että huippukohtia uskonnon historiassa. Mutta siltä näkökannalta, jonka kanssa meillä on tässä tekemistä, tulee kysymys olemaan, liikkuuko elämä aina väkevämpänä niissä, joilla on kaikki dogmaattiset nimikkeet täytettyinä, kuin niissä, jotka huolimatta vakavasta etsinnästä eivät päädy lopullisesti määrättyyn tunnustukseen. Jospa sisäisintä, persoonallisinta ja arvokkainta, mikä elää ja kokea voidaan, ei voitaisikaan ilmaista dogmilla enempää kuin tieteellisellä oppilauseella, olisiko niinollen mielettömyyttä olla etsijä ja sellaisena pysyä?

Tämä kysymys on tärkein, mikä meidän päivinämme voidaan asettaa. Siihen annettava vastaus on ratkaisevana eronmerkkinä. Sillä on merkityksensä panemalla sydämellemme, että elämässä niinkuin tieteessäkin on viime kädessä rakentaminen kokemuksille, joita itse on tehnyt ja joiden selitystä ei ota toisten kädestä. Yksilö kehittyy sekä elämässä että tieteessä sukukunnan perintätietojen ja perintätapojen, sekä kunnioitettavien että kierojen, vaikutuksen alaisena. Ne ovat hänelle milloin avuksi, milloin esteeksi. Mutta ansaitsevatko ne yksityistapauksessa kunnioitusta vai eivät, ja ovatko ne avuksi vai esteeksi, sen voi yksilö puolestaan ratkaista vain oman persoonallisen kokemuksensa avulla.

Taistelu hengen maailmassa on tapahtuva paremmilla ehdoilla, kuin tähän asti, jos tämä katsantotapa pääsee yhä enemmän voitolle. Ja vain jos niin käy, saattaa se, joka huolehtii sekä ajatuksen vapaudesta että persoonallisen elämän rikkaudesta ja sisäisyydestä, luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta.

Viitteet:

[1] Suomentajan huomautus: Vert. Goethen sanoja: in der Beschränkung zeigt sich erst der Meister.

[2] _Hamlet_ I, 5. (Horatio:) Nimessä taivaan, outoa ja kummaa! (Hamlet:) _No, sano tervetulleeks outo vieras._ Horatio, taivaassa ja maass' on paljon, jot' ei sun järkioppis uneksikaan!

[3] Suomentajan huomautus: Tanskankielisessä alkuperäisessä on _Samfoldighed_, sana, jota on mahdoton suomentaa. Sukulaiskäsitteitä ovat _Enfoldighed_, yksinkertaisuus, yhdistämättömyys, ja _Mangfoldighed_, moninkertaisuus, moninaisuus. Persoonallisuus ei ole _Enfoldighed_ eikä _Mangfoldighed_, vaan _Samfoldighed_, mikä ilmaisee persoonallisuuden synteettistä, yhtenäistä ja yhdynnäistä luonnetta.

[4] Teoksessa _Udvalgte Stykker af dansk filosofisk Litteratur_ (1910) ovat mainittujen tanskalaisten ajattelijain luonteenomaisimmat lausumat luettavina.