IV.
Istuin illalla tuvassa Mietelmä Syksyn syytkö Hiihtäjä Päivän mentyä Ainon muistolle Metsän laulu
RUNOTUPAAN TULLESSA.
Metsä lauloi, maa iloitsi, aallot kaikki karkeloitsi.
Lintu liekkui, toinen soitti, kannelmoi kevätkäkönen.
Pilvet liiti, varjot liukui. Armas aurinko hymyillen katsoi halki hattaroiden.
Syttyipä sydän minunkin, pilkahti pimeän mieli.
Tunne tuli, toinen lähti, aatos aaltona ajeli, läiskytteli, loiskutteli.
Aihesiemenet sirahti. Runosirpaleet sikisi.
Sykähti sydänalassa, poltteli poviperässä, syntyivät sydänesikot.
Yksi syntyi yöpimeessä, toinen aamuautereessa, eräs suolla, eräät maalla jotkut veneessä vesillä.
Kapaloitsin, kasvattelin, noita ihailin, imetin. Illoin syötin, sylkyttelin, aamuin kulmia kukitin.
Nimet annoin aatoksille, koltun ompelin omille.
Tulen nyt runotuville, laulutalon lattialle, joukkoineni, joikuineni, lapsineni, lauluineni.
Tulen näitä näyttämähän, kainoja kylittämähän.
VANHA MAININKI.
Korpi on kotini luona, korvessa kotoinen palsta. Siellä raadoin, raivaelin.
Kuului kummainen kohina, pauhu. Tuota tarkkaelin.
Metsä vaiti, tunne tyyni —. Mikä on kuohu kummanlainen, mikä? Puitani pinosin, ratokseni rallattelin.
Käki kukkui, kummut helskyi, tuoksui tuoreina petäjät, päivyt paistoi, sirkut soitti, siinteli sininen taivas, kukki kankahan kanerva, — miksei mielikin iloinen!
Yhä jyski ja jymisi, korven taustalla kohisi. Läksin tuota tutkimahan.
Älysin selän sinisen, laajan Laatokan lakean, aavana, alastomana, silmän siintämättömänä.
Käy ei vihurit vesillä — kullat päivyen pälyvi, aallot ei riehu aavan päällä — suvihyttynen hypelti.
Vanha maininki vesiltä, eilistuulen tempomana tuli, läikkyen läheni, soljueli, soudatteli, nousi, laski, laikahteli, vieri pitkänä, pihisi, karkoi kallion sylihin,
paatta vasten paukahteli, huokui hurjana, humusi valkeana, vaahtoisana. — Uupui, läähätti, läkähtyi, sihisi, sähisi, särkyi.
Siitä oli raivo rantamassa, siitä kummainen kumunsa, jylinänsä, jyskinänsä.
Katseli karankokuuset tyynen aavan tyrskimistä, katsoi kukka kalliolta pirskua tuhatpisaran. Katsoin itsekin, ihailin, tuota paaden paukkumista, vaahdon valkoista valua, vanhan voiman voivotusta.
Kirves oli kiikkumatta, aatos askarin ajeli.
Hämy hiipi, tyrskyt tyyntyi, talttui mainingin tapailu, vitkasteli, viivähteli, vähiin huoaten hupeni, sydämenä sykkeröitsi, veren vellovan omana, sulasurun saattamana.
Kuljin jo kotipolulle, mietiskellen mennessäni:
Niinkuin Laatokka lakea, suuren tuulen suutelussa, kaikui jo Kalevan laulu. — Kuni Laatokan lakean povi tuulten tyynnyttyä — kannel Kalevan nykyinen:
syttyvi, sykähtelevi, läikähtävi, lämmittävi, hetken huokuen humuna, muinaiskunnon muistelona.