IV.

ISTUIN ILLALLA TUVASSA.

Istuin illalla tuvassa, ajattelin armastani, kuvittelin kultaistani.

Toivoin luokseni tulevan, hiipivän hämyn keralla, öisen usvan untuvilla.

Ulos katsoin. Maa pimeni, kovin korpikin kohisi.

Kuullut en kullan astumista, nähnyt en tuttuni tuloa.

Armas aitassa lepäsi tuonen sulhon tuttavana, manan ristit rinnoillansa, kalman kukat kulmillansa.

Siksi en kuullut kullan ääntä, nähnyt en tuttuni tuloa.

MIETELMÄ.

Tähti katsoi kaiken yötä, tuikki taivahan tulena, aalto vieri viikon pitkän, tuulen tuiman työntämänä, — ilman tuskan tuntemista, harmien havaitsemista!

Iän kaiken ihmislapsi kantoi kaihoista povea elontuulen tuutimana, aavan aukean ajona, kaiken taistelun tajuten, käsittäen kärsimyksen.

Vaan en vaihtaisi eloa tähtihin tähyävihin, enkä aaltona ajellen kehtaisi meriä mennä. Elinonnen etsiminen innosti inehmonlasta!

Taistellen tapasi onnen, kultakuplan, pienen pirstan, oksan orjantappurasta, kasvista punakukasta.

Tuonkin hukkasi, hukutti, niinkuin lapsi laittelunsa.

Sittenkin oli elänyt, unelmoinut, uskaltanut!

Sepä tappiot tasoitti, ylenti elämänarvon.

SYKSYN SYYTKÖ?

Polku kaltainen, kapea. Harso harmaa taivahalla. Mieli astujan apea, — syksyn syytkö sydänalalla?

Muistelma vain menneen ajan, palas vaeltajan poveen. Jälleen jättämänsä majan eteen astui, iski oveen.

Kysellyt ei syytä surun, tiesi, mikä mieltä painaa. Muisti murtuneeksi murun: — toive valoisin on vainaa.

Lehdet putoo, puree halla, myrskyt laulaa, laineet ärjyy. Syyt ei syksyn. Sydänalla väreet elämän vain värjyy.

HIIHTÄJÄ.

Iltatuuli tietä jäätävänä käy. Revontulin paistaa pohjanliesi. Ihmisliikuntaa ei muuta näy, kuin hangen selkää hiihtelevä miesi.

Korpi laulaa öistä lauluaan, kuudan hohteen maisemille valaa. Hiihtäjä ei tuota huomaakaan; povessaan niin jäytää, polttaa, palaa.

Varjonsa vain vitkaan heilahtaa, jälkeenjääpä latu hämyyn haihtuu. Tylsin miettein miesi tuijottaa kärkiin liukuinten, ne vuoroin vaihtuu.

Hiihtäisikö riemuin toinenkaan, sysäisikö sompaa innoissaan, — tuskinpa, tuon uskon aivan varmaan, jos ois samanlainen tehtävä: viesti pappilaan on vietävä kuolinvuotehelta oman armaan.

PÄIVÄN MENTYÄ.

Minne peityit päivyeni, aurinkoiseni alenit, mihin kuljit kuuhueni, kuhun valoni vaelsit?

Kysyn, ei kylä sanele, tunne häntä ei tulijat, kukaan ei nähnyt kulkenutta.

Mikäpä nyt miehen työksi, askareeksi armottoman?

Kätkeä povehen poltto, syvälle sydänalahan, miss’ on itkut istutettu, tupa vaivoille valittu, sija suuri sirpaleille, hauta mielihaikioille.

AINON MUISTOLLE.

Suri lehdon leppä itki rantapaasi. Kalevalan Ainon kuolema kun kaasi.

Rintahelyt riisui — pahoitti niin mieltä. Sinikello lähtee syksytuulen tieltä.

Aino näkee kevään esikkona unta. Väinämöinen hiihtää, hiuksillaan lunta.

Kalpean on kaunis aamu Ainolassa. Kaihoisena kannel soi Suvantolassa.

METSÄN LAULU.

Yhä seison ma tiheenä, taajana näin, yhä latvoilla tavoitan tähtihin päin! Yhä aatteeni eellehen yksi on vaan: ylös ilmoille, pilvihin, mullasta maan!

Jos Tapio majansa muuttohon käy, ja Mielikin riistoja enää ei näy, jos karhut ja petrat juoksuhun läks, povi metsän ei tuost’ tule synkemmäks.

Yhä pyyhkivi tuulonen hiuksia puun, käy holveissa iltaisin haavehet kuun, sinipiikojen pienien soittimet soi, yhä latvani hymniä huminoi!

On kaunista kuolla, kun uskovi näin: ylös mullasta, pilvihin, päivähän päin! Jos taittuvi yhden sankarin tie, kaks uutta sen aatetta voittohon vie!

Ah, suurta on yletä yhtenä näin maan mullasta tähytä taivohon päin! Jos miestemme kaikkien murtuisi tie, kevätkukkaset aatteemme eellehen vie!