I.

LAULU KARHUSTA.

Karhu katsoi kämmentänsä, käänteli käpäliänsä, — joko on lappeat laveat, käkkyrät käpälän päissä?

Jo oli lappea lavea, oli se lapion lainen, käkkyrät käpälän päissä, ripsahtivat, rapsahtivat.

Jo on kaikki karhunvoimat, merkit metsien isännän!

Hihkasi! Ärähti, äyhki, ihastui ikihyväksi.

Syleili saloista puuta, lakkalatvan huiskutteli, työnti, tyrkkäsi tyveä, kynsin kaarnoja karisti.

Lähti linnaa liikkumahan, saloa samoilemahan.

Lintuset livertelivät, pikkukielet piipittivät ainaisen ilon pidossa, metsän suuren sunnuntaissa.

Risut rauskuen rasahti. Sieltä liikkui linnanherra, vaappui korpien komea, harppoi mäen harjanteelle.

Kohotti rotevan rungon, — niiskutteli, nuuskutteli.

Uinaili uninen lampi salon varjossa salassa, luona jylhän jyrkkärinnan, kallion kivikumean.

Kakisteli kaislojansa metsän silmänä syvänä, kuusien kuvastimena, pienen sorsan soutamana.

Kaunista ei karhun nähdä lammen uinailu uninen. Rauha ei raivon miettehissä, tyyni ei verissä väkeväni Suonet soittavat sotahan, valtimonsa vainoteille, viihdä ei pienet piipitykset, peippojen pesätarinat. Ennen suurena sodassa, kuin on raukka rauhantyössä!

Otti pallin paltamalta, saatteli satakiloisen kiven. Viskoi vierimähän, keikkumahan, kerkkimähän, jyskien jymisemähän, syöksymään syvän sylihin.

Piilohon pujahti särki, tavi rääkkyen räpisi, värjyi korpi ja kohahti iloissa oman isännän, jättivoiman järkyttäissä.

Lähti kontio kululle, vankkavarvas astunnalle.

Kuunteli. — Kilahti kello!

Muisti jo makean juoman, vaahtoisan, veripunaisen.

Muiskutteli, maiskutteli.

Kulki kukan kaatumatta, risujen risahtamatta, toisihin tuhotekoihin.

KETUNHIIHTÄJÄ.

Mies Tapion talohon hiihtää yli hankien hohtavanvalkoisten. Lumolemmellä lupaavat viihtää sinipiiat, hymy on herttainen, kun viitoja pukevat palttinaan. Mies hiihtävi, huurre on parrassaan.

Latu vierellä vilkas Turma käy, ketjuissa, leihaa läähättäin. Ketun jäljillä kulkevi surma. Säteet päivän, pyssystä välkähtäin, lyö leikkiä. Mikko jo viimeisen tais’ kyniä teeriltä höyhenen.

Rips raps — mikä putosi puusta? Siellä orava tirkisti oksallaan. Käpymurkinan menetti suusta, niin säikkyi, tuijotti tulijaan nyt nappikirkkailla silmillään. Töpö kaunis ol’ töllötys pienen pään.

Ajo käy. Niin kaukana liikkuu repo, jäljillä heleä haukunta. Lumilepehet oksilla kiikkuu. Mies vaihtaa paikkoja passissa. Hanan viritti. Asetta ojentaa. — Ei tullut — korpihin kaikkoaa.

On Tapio iloinen ukko! Hän päivänkin leikitti lapsiaan. Tuliluikun helähti lukko taas, jo on hämykin hiihdollaan. Näkyy kettu! On kevyttä loikka tään, kas, kyttähän vilkkuvi mennessään.

Käy pamaus, korpi sen toistaa. Mikon mielevän juoksu jo tupsahtaa. Kyttä tyhjää hylsyä poistaa. Erämies taas illalla kiitosta saa. Yli metsien, rotkojen, vaarojen, soi ti-ta-tu torvesta helkkyillen.

— Tuvan ovensuussa on repo. Sen luona nyt lapsoset ilkamoi. Erämiehen on viihtänyt lepo. Mutt’ ennenkuin unetar unhoa loi, miesi Turmansa koppihin kurkistaa, pehkuvuodetta pehmeeksi kohentaa.

VAARIN KERALLA.

Vaari mun vei usein metsihin, ikäkymmentä kun aloin toista. Aika, sanotaan, ei sitä poista, lapsessa mi liittyi verihin.

— Muistan, miten tuli hiljaa ukko puoliyössä mua nykimähän: poika, nouse — rupeen lähtemähän, sarastaissa sahaa metsokukko.

Tuliputkeen ahtoi panoksen, etutulpat tappurasta laittoi. Haastoi: »Perän oma isku taittoi, kerran sutta kun löin hutaisten.

Valkoisena vilkkuvan näin hampaan, lumella kun kanssaan piehtaroitsin. Luonnon sulle, pojanpoika, soisin vaarivanhuksen, ei lauhan lampaan!»

Sammutettiin sitten tuli päreen. Soitimelle menin vaarin myötä. Otava jo viittoi aamuyötä, olkapäätäin hipui oksat näreen.

Petäjikköön, soiden rintamalla oppaan vakaa askel vitkaan johti. Pylväikköhön kuuhut haavein hohti, jylhät huudot oli huuhkajalla.

Istuttiin niin sammalpengermällä. Pyssyss’ oli, muistan, vaskihana. Suolla metelöitsi metsäkana aamun alkain naurunrähinällä.

»— Kohta kuulet metson läähätystä», vaari kuiskas mulle viereltäni. »Juoksuani matki jäljilläni, viipyessäni ei värähdystä!»

Ti tik, ti tik, tihentyen soi! Kolmiloikkamme tuon säestääpi. Kytät kyyryllensä hämyyn jääpi. Soipi metso. Kajastelee koi.

Tulta syöksyi vanhan pyssyn suusta. Harjut kaikui, raikui, roiskahteli; kuivat oksat poikki paukahteli, lintu komea kun putos puusta.

Nokan muistan valkoluisen, käyrän, rintasulat välkkyi vihreätä. Kotimatkalla ma kannoin tätä. Laukun kansi oli nahkaa mäyrän.

Vanhus haastoi: »Ikä iltaan hiipii, elonlyijyt sattuivat jo lihaan. Lahoon, putoon tuonentalon pihaan, viime sulkia jo syksy riipii.

Kevätkoitettasi elät, kuulet, mille suonissasi soittaa veri. Metsä viihtääkö vai kutsuu meri, monet miestä tavoittavat tuulet.

Arvelen, se miehenmitan täyttää, povessaan ken kantaa toivonkoitteen, kiitoksen ken kestää sekä moitteen, auraa, asetta ken osaa käyttää.»

Kotitalo vielä untaan nukkui. Tullessamme tuvan portahille Vahti vinkui, vaari äänsi sille. Helskytellen ensi käki kukkui.

YTÄN MUISTELO.

Käyn rannalla polkua kaitaa syysiltana. Vaiti on maa. Vain pyörtehet virran laitaa syyshuolissa huljuttaa.

Ol’ kesä, kun kerran tälleen sitä polkua samosin. Suvimuisto nyt saapuu jälleen, — tytön kainon ma kohtasin.

Ei silmiin katsonut, sieluun loi katseensa kaihoavan. Jo virran viehkeän nieluun näin itseni uppoavan.

Ja aaltonen hempeän hento ajoi syömmissä silloin niin. »On elämä — joutsenlento» — sulohaaveissa haastettiin.

Ah, oli se armasta aikaa! Nyt on syksy, on illansuu. Ei luonnossa lemmentaikaa, jo koivukin kellastuu.

Ja rikki on rakkauskin, ja on hiipunut hiililleen. On onni, jos elää tuskin se kielillä kanteleen.

KOLME KERTAA.

Kävin keväällä kylätietä, suvituulonen suuteli maan. Tyttö torpan portailla istui, oli viehkeä varreltaan.

Kävin kesällä toisen kerran. Mikä veikään matkani niin? On sairaana — äitinsä haastoi, pani uutimet ikkuniin.

Syyskylmällä kerran vielä sivu hiivin ma hiljalleen. Pihamaalla en älynnyt muuta kuin vuotehen, vaatteineen.

MUMMO JA TYTTÖ.

Mummo istui muurin luona, liki kiukoan kiviä.

Sanoi vanhus vaivan nähnyt, hampahaton haukotteli:

»Tulis Tuoni ottamahan! Vaiva vanhan on elellä, ikälopun istuskella.»

Haastoi tyttö penkin päästä:

»Enpä kuolisi, eläisin! Hyvin on ikä ihana, nuoruusaika armahainen.»

Kului vuosi — vieri toinen.

Tuli Tuoni mummon luoksi, varsin valkeissa sukissa, kalpeassa kauhtanassa.

Nykäisi. Havahtui ämmä.

»Älä tapa, Surmakulta! Lupaa vielä viikon päivät etehen elinikäni!»

Pois meni Manalan miesi.

Neitipä jälestä juoksi.

ROJUVAJASSA.

Kerran oikku ahtaan ajan teki mulle pientä pilaa: makuusuojaksi soi vajan: muualla ei ollut tilaa.

Aika armas toki, kesä, tyyntä tuohikaton alla. Mietin, mukiin menee pesä, harvempi on harakalla.

Tyytyväisnä tyynnyin kojuun, venyin olkipatjain päällä, katsoin kaikenlaiseen rojuun, silmänruokaa riitti täällä.

Tuolla tuohikontti, merta, kalapytty, pyydys, nuotta. Noita vaari käytti kerta; ukko elänyt ei suotta.

Mieleen muistuu miesi hyvä, Tarut monet mulle antoi. Katse kulman alla syvä, kalakojettaan kun kantoi.

Rantaan juoksin jälillänsä. Pimetessä tehtiin tulta. Vaari paikkas’ pyydystänsä, länsi hehkui kuni kulta.

— Nurkkaa nakerteli hiiri, katkes multa muistokuvat. Narahdellen naukui viiri. Aatoksella omat luvat:

siirtyy tuohon sekä tähän sattuu kaluun kaikenmoiseen. Romut elpyi elämähän, muistot yhtyi yhteen, toiseen.

Katson lapsuuskätkyttäni. Tuossa ajoin erään illan, alkumatkaa elämäni, oksanpäillä pirtinsillan.

Äiti lauloi lapsenvirttä, tähdet himmehinä hiilui. katse siirtyy seinähirttä pitkin. Mikä kirkas kiilui?

Vaskihelaa näytti valjaat Mikonpäivän mieleen johti. Keltakoivut puolipaljaat aamu hallaisena hohti.

Ensi kerran kirkkotiellä ajoin isän kera. Poikki kankaan kanervaisen siellä repo rullihäntä loikki.

Ruumislauta, tuokin täällä. Siinä venyi viime vainaa. Aavistus käy aivon päällä: samaa puuta saan mä painaa

hiihdettyä loppuun ladun. Mielikuvat kuni aaveet astuu päähän elonkadun. Eelleen hiljaa hiipii haaveet.

— Naapur’-vaari virttä laulaa, vakavana seisoo väki. Nyt ne arkun kantta naulaa. Pellon takaa kukkuu käki.

Joukko kaikki kiittää miestään, miehet, naiset hyvää haastaa. »Viime virsta meni tiestään!» Syyt’ ei sysiä, ei raastaa.

Kuka kuivaa kyyneltänsä, kysyn, kaipuun vuoksi nyyhkii? Moni meistä silmiänsä joka tuulen tullen pyyhkii.

Kalmistohon kaunihisti jäikö kumpu kukkaniekka, vaiko valkea vain risti, päivänpaahtelema hiekka?

Arvaa en. — Vaan äityeni laskemassa jos on lasta tuutuun, kukan kummulleni katkoo vaikka katajasta.

Siunaten tuon hiljaa heittää, kuni vaatteen kehdon yli, milloin pienokaistaan peittää. Hän ei huonointakaan hyli.

— Katselen kuin kaidepuulta Manan virran vierimistä. Tuntune ei tuolla tuulta, kysyne en: mihin — mistä?

Haukkui yössä vanha Vahti! Havahduin jo haaveistani. Tuntui suonen tyyni tahti käsivartta koittaissani.

Silloin keksin pienen pilan: parempaan ken kaihoo majaan, maailmassa tapaa tilan, — vertaan tuon vain törkyvajaan.

Purret siellä soljuu kiviin. Tahto taittuu, ponsi puuttuu. Joskus silleen romuriviin itse ihminenkin muuttuu.

KOHTAUS METSÄTIELLÄ.

(Kansantarina.)

Ylpeä hovin isäntä, arvon herra aatelinen, ajeli saloista tietä, hyvällä ravihevolla työnnytteli.

Talvi kova. Lunta on lujasti tiellä, syrjässä sitäi syvemmin. Tiellä tok’ jalaksen jälki, — tiepuolia jäniksen jälki, pilkku ketun pistelemä.

Ajoi herra huoletonna.

Hepo korvia heristi. Mikä estettä edessä?

Tuli vastahan-tulija, kuormamiesi kuhnutteli, koni aisoissa alaston, takkukarva taipaleella. Mies nukkui tukin tyvellä, kähnys känttyrän selällä.

— Hei ukko! Hotua anna, käännä tieltä! — Käännä itse! Sulla on kevyt rekesi; mulla paljon painavata! — Pakana! pajahti herra.

— Älä kiroile! kirosi istukohot itsehesi! Jos et luistele lumille, käännä oitis oikealle, teen, kuin eilen tein papille

Alkoi aateli ajella, rekeänsä remmätellä. Pelkäsi pahan tulevan.

Pääsi jo hepo lumista, herra hangen kahlonnasta kömpi tielle. Jo kysäisi: mitä teit pahaa papille, mitä olisit minulle tehnyt kelminkeinojasi, jos en olisi ajanut, kääntänyt sivu sinusta?

— Olisin minä ajanut, kääntänyt sivu sinusta, — huusi. Pisti piippuhunsa.

SAUNAN SALAISUUS.

Paljon saunalla salaista, vaikk’ei paljoa pakise.

— Nukkui nuorikko väsynyt, lautaisella lautehella, saunassa savustuneessa.

Oli pikkuinen povella äskensyntynyt sylissä, poika kallis kainalossa, — kukkasena, kultasena, vanhuuspäivänsä varana.

Äänsi poppa porstuasta, nainen naapurin puheli:

»Annahan lapsi auttajalle, vähän pikkuista pitelen, taion, siunoan sikiön.»

»Älä taio», äiti virkkoi. »Taiat turhia tapoja, itse sirkun siunaelin.»

Mummo hymähti. Mutisi: »Taiat turhia tapoja. Katsohan pojusi päätä! Ei tuon otsa oivallinen, laadullinen päälakensa. Otsa on taaksi taipumassa. Anna päätäsi puristan, tasoittelen, taivuttelen, pyöristän!»

Älysi äiti todet totiset puhutun. »Otsa on taaksi taipumassa.»

Antoi äiti ainoansa. Poppa poikasta mukaili, takaraivoa rakenti. Pää tuli, kohosi kulmat.

»Tuli potraksi pojusi, tässä emo armahasi! Kiität naista naapurista, kasvettua kaunoisesi.»

Kulki kiitokset kiroina, huhuiluna hullun miehen saunan savuisen salana.