III.

KOTISEUTU.

Kaihoon sua, kallis kotiseutu! Päivin muistan, öisin unta näen sinusta, mi poveheni painuit niinkuin kuva lapsuuskumppanista sulosilmäisestä, lempeästä!

Muistan oman sinimetsän siinnon, suvilaihon hiljaa huojuvaisen, muistan maiseman, mi sieluun syöpyi, kuni kuva kumppalini hyvän, sinisilmän tytön, toverini, jonka kera lempeet lehdot juoksin, paimenpolut, sekä lapsuusleikit.

Taa nään järvensilmän sinivilkut, pellolta kun palaan nurmipihaan illoin tupruillessa saunansauhun, karjan kellojansa soitellessa siskon kulkiessa kiuluinensa tarhamaalle, missä lypsäessään kaihomielet kansanlaulut laulaa. Pelloilla nään puna-apilasta tuhatkukkaa, mesituoksuvaista vierillä sen veräjän, mi johtaa järven rantaan, venevalkamalle tutulle. Sen muistan, miten sieltä kaislikkoihin kahistelin. Pilvet kuvastuivat peilityyneen kalvoon, ahven kohoani kuljetteli, iltapuoli-äänet liikkui mailla.

Aattelen: ken kotirannan hylkää, lastuna se virran kera vierii, soljuu, kuohun kuljettelemana. Hylkyhaahtena on erään kerran ihmislapsi raahautunut rantaan kotivalkamansa.

Koskaan ällös, veljyt, hylkää halveksuen maata synnyinseutusi. Sen muotokuvaa kumminkaan et kuluttaa sä saata, vaikka tahtoisitkin. Öisin tarttuu käteesi sun hellä hengetär ja näyttää sen, min muistis pudotti jo päivin.

MITÄ TAHTOISIN — —

Kansa, ajan aukealla, innoin kulkevi, kumuten. Päivä päättyi — jo iloitsi, vuosi vieri — se parempi. Taas on jotakin tavattu, edistytty, on opittu!

_Minä tahtoisin takaisin!_

Tahtoisin jälelle jäädä, virstan verran viivähdellä, soudella nykyvesiltä ajan mennehen merille, unhon usvin uinuvalle. Jäisin jo vanavesistä.

Katseleisin — kuunteleisin.

Kuulu ei kylän kumua, kaivonvintin vinkumista, kuulu ei joukon joikumista, ihmisten ilonpitoa, eikä hallin haukkumista, villahäntäisen hälyä.

Korven kuuluvi kohina, tuhatlatvan tuutiminen. Kuulen tikan tilkutukset. kärjen huikeat huhuilut.

Yksin yöpyisin salolla, nukahtaisin nuotiolla.

Vaisu koi kun kumottaisi, kajas kaltainen näkyisi, saisin jo salopolulle, hiljaismaata matkoaisin, taattoja tapoamahan, kysymään kylän ukoilta:

Mikä onni miehen onni, kansan kaunehin ajatus, mikä ihmisen iloa huolirinnan rikkautta?

Kuljeksin. Sai suo etehen, rimpi vaani vastassani, ilman puutta, pensahatta, ilman sillatta silisi.

Ei osoa mies ylitse, pääse ei tietä tietämättä.

Istui impi tienohessa, paimen polun polvekkeessa, marjat makeat sivuilla, metsänhelmet helmassansa.

Solui soijin suortuvansa, hiukset hohtivat hopein. Helma vain risun repimä vaate varvun halkaisema, siksi paistoi paljas polvi, hiilui hienoinen hipiä.

Tiedustelin tien ratoa.

Sanoi: outo ei osoa, pääse ei vieras virkkamatta, neva ei kanna neuvomatta, vajottaa hete varatta. Tule — tunnen turveläikät, hypin hyllyvän ylitse, annan käydessä käteni, tuen vaaran vaaniessa.

Kulki neiti neuvomatta, opettamatta osasi.

Talonharja haalattavi. Tuntui tuohi jo katossa, löyhyt liistehen lomassa, kalut kaiket kartanossa.

Käski tytti: Käy tupahan, tupa on tulla uupunehen, saapujan salontakaisen.

Tartuinpa oviripahan, käsin kävin käkkyrähän.

Vinkui salvalta saranta, ovikisko kiljahteli:

Olet nyt runo-ovilla, Kalevalan kartanoilla! Älä käy sivu hakani, älä poikki porstuvani jos ei tupessa tulusta, kalevaista kainalossa.

Virkoin tuloni tueksi:

Kauan on veri vetänyt, lauluteille tempoellut, ajan uuden ahtehessa, varsin oudossa olossa. Toki on teillä toinen muoti, kaikuvi Kalevan laulu, Väinön soitto soinnahtavi: polomaalle Pohjolassa, poloisella poljennolla, polomielin poljettuna!

Ovi naurellen narahti, tunki tuttuna kätensä, tuuppasi minut tupahan.

Istui isäntä tuvassa, kengitellen keihästänsä, kirkastansa kiinnitellen, päättimeksi karhun päivän, kodin sorron kostajaksi.

Lausui: terve langolleni, terve, tuttavan tuloksi;

tunnen ma tutun tulijan, tunnen vierahan tulosta, sanon jo sanansävystä, miehen laadun lausehesta.

Käski tyttären kätevän kantamahan kakkaroita vierahan nälän menoksi, miehen vatsan vastineeksi.

Sanoinpa salon ukolle, pitkäparralle pakisin:

Mikä onni miehen onni, kansan kaunehin ajatus, mikä ihmisen iloa, kaihorinnan rikkautta?

Sai miesi sanelemahan:

Kansalles on kaunehinta, ihailla isien töitä, kokemuksin koitettuja. Kylvää kaskiin kaadettuihin, peltoihin suvisulihin. Uskaltaen uutta maata, vanhan jatkoksi varata, jotta tuntisi tulevat, vastaislapset lausahtaisi:

Eipä joukko jouten ollut, kansa kaskilla makaillut, paljon jättivät jälelle, kauneutta kartanolle.

Neljä miehen morsiota:

Yksi syntymäsijansa, yksi kantele Kalevan, yksi on kotoinen kaski, yksi nainen nauravainen, siveä, sulosanainen, kaksin kaihot kantamassa, kaksin vaivat vaalimassa, kaksin on suru sulempi, kaksin vaiva valkeampi!

Mikä ihmisen iloa, huolirinnan rikkautta? —

Mink’ on syömmensä syvempi, sen on onnikin omempi, olo kaikki kaunihimpi!

Otti kantelon omansa, virsikielensä viritti, istui pitkän pöydän päähän.

Iskimme ilon tupahan, uutta hiiltä hiilloksehen.

Isäntä säkeet sepitti, sanat hellin hehkutteli, sommitteli, soinnutteli.

Kuultelimme kumpainenkin nuori, nuottinsa sävyä. Tenho tempasi mukahan.

Luoksi neitosen lähenin, istuin vierelle ihanan.

Sormet sormiini sovitti, käden hennon kämmeneeni, yhtyin säihkyhyn sävelmän, helkyllä heleän äänen.

Tuli tuttu tyttärestä, ystävä säeseposta, tuttu tuntemattomasta, veli vennon vierahasta.

Sammui jo tuli tuvasta, hiili hiipui hiilloksesta, yö tuli, pimeni pirtti.

Kävi kuu kumottamahan, palkin päälle paistamahan. Sillat löi sinivaloiset, teki palkit palttinaiset.

Tytär on sydän sulana, mieli on minun hellempänä, isännän ilo parasna. —

Tätä tahtoisin tavata, — ajan tahtoisin takaisin.