Part 1

language: Finnish

VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA

Kirj.

Sigurd [Alfred Hedenstierna]

Suomentanut

Juho Laine

Porissa, Gust. Ronelius, 1908.

SISÄLLYS:

Kun pikku Jykke rupesi saamaan selkäänsä. Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Mitä rouvat kello yksi yöllä sanovat. Herra Pietiläisen uusi asunto. Muutamia ajatuksia lampaanpaistiviipaleen ääressä eräällä Etelä-Ruotsin rautatieasemalla. Kamreeri Anderssonin kellokokoelma. Pieni ohjaus itsemurhaajille. Itsepäinen tyttö. Kumpiko Lovisa? Hajanaisia piirteitä liike-elämästä. Minkätähden setä Visakanto jäi vanhaksipojaksi. Sopimattomaan aikaan. Hänen vaimonsa ystävättäret. Matkailija sielustaan ja sydämestään.

Herra Blombergin koira.

KUN PIKKU JYKKE RUPESI SAAMAAN SELKÄÄNSÄ.

On ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun sellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat omia lapsia hoidettavakseen.

Meneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja hyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä tyhmyyksiä.

Mutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri sukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan kun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen viisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.

Niin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja lehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut sadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria virasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin hänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli ollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet pienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan katseensa edessä, ja toisinaan hän "tukistikin".

Ja he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli vapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei maistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä vatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa jok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston tuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.

Janne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli naimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: "Laura, siitä on suuri edesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko heidän eliniäkseen."

Erään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten muutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun, veti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: "Ei, ei!" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin jääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä kuningastiikerin kanssa.

Sillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän kaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi tuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.

Jo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit, onnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin erinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat vanhemmat.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta, kastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään "Jykkeksi".

Jykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat tapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia ympärillään.

— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten muotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.

— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita ruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.

— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme häntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.

— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän alottaa lukemista? esitti muuan setä.

— "Lukemista?" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän saa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen, kuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt oltiin, Janne?

— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa sitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan vasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.

— Mutta jos hän ei _tahdo_ maata sillä tacoin? Jos hän _kirkuu_? väitti muuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin oli nyt raatimiehenä Porosalmessa.

"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista". Janne ja Amalia vaan katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat suunnitelmaansa.

Mutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa muassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta hän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä ja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan mukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.

Yksi yö tehtiin kokeita "antamalla hänen huutaa kyllikseen". Mutta ensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista konserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa äidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret ihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.

Janne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman laattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka tuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka kiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi leposijansa kehdon juurella.

Pappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken nyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.

— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti järjestettyä elämää noudattamaan?

— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun "Neuvoissa nuorille äideille"... kuka tuo Vuorenharju oli?

— Pataljoonanlääkäri.

— Kenties hän itse oli vaan poikamies?

— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää melkein siltä.

Kasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja Jykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli hillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa ja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.

Mutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen kurituksensa todenteolla alkava.

— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena syntymäpäivänä.

Mutta Jykke, jolla oli asiaa kyökkiin, viis välitti muuanne menosta.

— Tule pian, taikka pappa suuttuu!

— Ujostele pappa!

— Tule heti! Muuten tottavie...

Pehmeä ja valkoinen, mutta hyvin ankara käsi tarttui hänen käsivarteensa.

— Mutta Amalia, me emme saa hemmotella lasta...

— Ei "hemmotella", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas niin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!

Kuuliainen pikku Jykke tuli heti nöyränä ja tottelevaisena.

— _Näetkös_, sanoi mamma riemuiten. "Lujuudella", "järkevyydellä" ja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen lapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt, oli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka mukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran vielä irvisteli piioille.

Ja _sinun_ sitä täytyy hänelle antaa, Janne, sanoi mamma.

— Niin kai, sanoi pappa.

Piiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä ainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja Jykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti neuvoa huolellisesti.

Mutta mamma yllätti hänet.

Silloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen kerta, kun sellaista sai tapahtua.

Nyt hän odotti kokonaisen päivän, mutta sitten oli asia taas ennallaan.

Silloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse saliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.

— Nyt hänen täytyy saada selkäänsä, Janne.

— Meidän täytyy asettaa varoittava esimerkki, Amalia!

— _Sinun_ täytyy se tehdä, Janne...

— Hm... _sinulla_ on pehmeämpi käsi...

— _Sinähän_ olet tottunut höyhentämään poikia?

— Niin, kyllähän... niin... mutta hän on niin surkean pieni, poloinen.

— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa. Joutuin sisälle hänen kanssaan!

— Hyvä rakas, tee _sinä_ se! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää koskaan pidä minusta sitten...

— Oletko sinä _mies_, mitä?

— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla loppu!

— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta... älä kiivastu... Janne kulta! Häntä et saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet luunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vain _varovasti_, kuuletkos!

— Vait siinä! Tule tänne, Jykke!

— Ehkä me kumminkin... tämän kerran vaan...

Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan huoneeseen.

— Hän on niin _pieni_, Janne.

— _Vait!_

Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä... Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa! Hiukkasen vaan... Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi...?

— Avaa! _Minä_ se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt kuoliaak...

Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:

— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt häntä?

—. Hm... näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja... hm... menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on luvannut pappallensa...

— Mitä? _Etkö_ sinä olekkaan...? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi oikea rasavilli, täytyy _minun_ ottaa hänet käsilleni.

ÄLÄ OTA KOSKAAN TOISTEN ASIOITA TOIMITTAAKSESI.

Setä Pekkarinen on paljon kokenut, ja yhden tunnin puheleminen hänen kanssaan on yhtä hyvä kuin ottaa vihko "Pohjoismaiden perhekirjaa" mukaansa vuoteelle illoin. Hän itse on saanut monellaisia kolahduksia maailmassa, ja siitä on seurauksena, että hän Voi panna merimerkkiä vähän joka paikkaan salakallioihin elämän n.s. valtamerellä.

Muun muassa hän kerran sanoi näin:

Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Se on kaikkein kiittämättömintä, mihin ihminen voi ryhtyä. Pidä kekkereitä ystävillesi, jos sinulla siihen on varoja. Pidä heille seuraa puolisen vuorokautta, vaikka olisivat kuinka kauhean ikäviä. Kirjoita heidän vekseleihinsä ja köyhdy puti puhtaaksi heidän tähtensä, jos se sinua huvittaa. Tuon kaiken he ehkä suovat sinulle anteeksi.

Mutta älä ikinä ota heille keppipahastakaan ostaaksesi äläkä koskaan suostu panemaan kirjettä postiin heidän puolestansa.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten minäkin toimittelin toisten asioita, mutta minä kyllästyin siihen.

Olin kauppias Heimosen hyvä tuttava ja raatimies Tuomisen hyvä ystävä, hänen, joka söi kuoleman itselleen rautatienvihkiäisissä, tiedäthän. Kerran lienee tullut joku sykkyrä Tuomisen ja Heimosen väliseen lankaan, sillä Heimonen tapaa minut keskellä katua ja sanoa päläyttää:

— Mihinkäs nyt?

— Olen menossa Tuomiselle viemään tätä lainhuudatuskirjaa, sanon minä silloin.

Nytkös Heimonen pusertamaan espanjanruokoansa hirveästi hurjistuneen näköisenä ja sanomaan näinikään:

— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän on tuhattulimmaisin roisto, voitkin!

Ja sitten hän meni.

Kun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan lautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä tyynesti ja varovaisesti sukaisen:

— Hm... hm... ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin helkkarin pikapäinen arvosteluissaan.

— Hän on _nauta_, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta, tokaisee silloin Tuominen.

— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen toisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen, olet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi sanottu.

Ja niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat sattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta -arvostelusta.

Sitten seuraavana päivänä sanon Heimoselle:

— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän sinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän eilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.

Heimonen möyrähteli kuin teurastettava härkä.

Kuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat Tuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina ja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat toistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät he kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen kuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa vastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.

Nuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella. Niinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani seuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan yrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.

— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä olisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän siellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle. Keihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin uuden ostaminen tai tikkauttaminen.

— Ah, niin mielelläni! Mitä siitä saisi maksaa?

— Noh, noin seitsemän, kahdeksan markkaa hyvästä peitosta.

No, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä huudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä, ja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat minulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut peitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja tahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei kamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti peitosta, vastaa hän:

— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin, kiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja yhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.

Mutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin kauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa. Lopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili pyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.

Siten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan ja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:

— Herra Pekkarinen, te olette surmannut meidän Johanneksen!

Kun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä sokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:

— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta nyyhkyttelikin:

— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä kukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä...

Siitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin yhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö tuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa, pyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin kulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.

Sinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin enkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän, jäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko ja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan kolmekymmentä minuuttia elon aikaa.

— Voi herra Pekkarinen, hän huokasi.

Kun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin aina niin monimielisesti kuin taisin:

— Ah neitiseni!

— Tiedättekö, mitä olette tehnyt?

— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin, kyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat...

— Te olette murhannut minun elämäni onnen... Te unhotitte panna kirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin... Se on kai teillä vielä taskussanne... Antakaa tänne se!

— Neitiseni, vannonpa...

— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö te, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni, rakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen, joka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut... Oi Jumalani... me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne...

Minä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon, minä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi, ja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka käskisivät.

Ja niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella toisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti ostaa "kaunis sadan markan maksava joululahja" langolleni, niin ostin papukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata palvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta rangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle mitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.

Mutta hirmuisinta kumminkin oli... hm... no, se ei tähän kuulu... hm...

— Totta kai, kertokaa, kertokaa!

— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti rakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi ujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin, olisiko hänellä mitään toivoa...

"Ei", sanoin minä, "tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy aina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä. Joku muu vaan pilaa asian."

Mutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen hengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti nähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.

Vihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin, ajelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli. pannut hänen päänsä niin pyörälle...

Pekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja suuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.

— Se... se on kamala muisto, sanoi hän.

— Tyttö oli kova kuin timantti, tietysti?

— Eikä.

— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen kauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?

— Eikä, se oli kiltti mies, joka tarjosi mitä talossa voitiin.

— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon rakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?

— Voi, he eivät koskaan... eivät koskaan päässeet yhteen, sen pahempi!

— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema, hellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden unelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?

— Ei kumpaankaan... ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti, kolkosti eteensä.

— Mutta Jumalan nimessä sanokaahan!

— Niin... haa, se on hirmuista... kun aloin puhella tytölle sydämen hellemmistä tunteista ja... ja... tuollaisesta, niin hän kuuntelee hyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea johtopäätöksissään... aivan helkkarin liian nopea... ja... ja...

— Noo?

— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se olikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten asioita.

MITÄ ROUVAT KELLO YKSI YÖLLÄ SANOVAT.

— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani, sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.

— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti soittokelloa.

— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut... kiljahti pikku tuomari Palmu ja syöksähti pystyyn.

— ... ettet se ole _sinä_, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.

— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias' ja pani nappejaan kiinni.

— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella, muistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles alkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.

— O... o... ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät alkoivat loistaa.

— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin ovat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää, sanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.

— No, olkoon sitten menneeksi... hm... menneeksi yhdellä höynäyksellä... mutta sitten menemme _heti_, sanoi Palmu.

Mutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt pormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku "onnellinen tapaus", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi. Ja kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri päivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän lunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery seciä.

Ja kahvia y.m.

Silloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista johonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat pystyvät.

— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette? sanoi hän.

— "Hyv' iltaa!" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa hiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin valtiaalta.

Tiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan "isäntä talossaan" ja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri siltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.

— Niin, "mitäpä ne sanovat", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu, ne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat kuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta meillä, jotka istumme täällä, ei ole usein _tapana_ oleskella ulkona renttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin...

— ... niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti, naureli Rauhaniemi.

— _Eikä!_ Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja nuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru kotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on juttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos koskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä on _toisia_ keinoja... huokasi neuvosmies Vuorensalpa.

— Hyvä! Kuinka _sinun_ siis tekee? Maljasi, Vuorensalpa! sanoi pormestari.

— Hm... se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan... mutta nähkääs, hänellä on _muisto_, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä nyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut tulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen sisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää hyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja sanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut kaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee kyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse, ja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:

— Muistatko, Albert, mikä päivä se on, joka nyt on alkanut?

Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi sanoa...

Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oi _sitä_ aikaa, Albert? Oi kuinka sinä rakastit minua _silloin_!" kuiskaa hän ja hyväilee minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin kapakasta.

— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.

— Sitten _minun_ on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:

— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää tapahtunut sinulle?

Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.

Silloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:

— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii, ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä...

Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä, tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:

— Hyvää _huomenta_, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua _eilen_ kiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!

— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena. Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä kemuista!

— _Minun_ akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee, olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:

— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja. Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla. Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.

Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:

— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?

Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla äänellä:

— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi. Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä onkaan ankaraa!

— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut raha-asiain ministeri; _hän_ olisi kyllä pusertanut rahat irti eduskunnalta.

Nyt on Palmun vuoro. _Sinun_ pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!