Part 4

— Sinä... tääl... herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta teeskennellä... olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki. Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. — Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!

Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.

HAJANAISIA PIIRTEITÄ LIIKE-ELÄMÄSTÄ.

Aikain alussa taikka ainakaan heti sen jälkeen ei ymmärretty muulla tavoin päästä omistamaan sitä, mikä oli toisen omaa ja jota tahdottiin itselle, kuin lyömällä kuoliaaksi tai ainakin rökittämällä pahanpäiväiseksi omistaja ja ottamalla se väkivallalla. Tämä oli tavaranvaihdon eli kaupan kaikkein ensimmäisin muoto ja sitä nimitettiin _omankädenkaupaksi_.

Mutta ihmiskunta lisääntyi, kuoliaiksi lyödyillä oli sukulaisia, seuraystäviä ja viiratovereita, jotka koettivat kostaa heidän kuolemaansa, ja ihmisten tappamisesta alkoi olla hankaluuksia, sittenkin vaikka oli kuinka väkevä. Silloin pisti jonkun älyniekan päähän antaa tuon halutun tavaran omistajan elää ja tehdä hänen kanssansa sellainen suostumus, että antaa hänelle jotakin sijaan: karhunnahan vasikasta, vakallisen rukiita hameesta j.n.e. Siten oli alkanut vapaa tavarainvaihto ja sitä nimitettiin yksinkertaisesti vaan _kaupaksi_.

Mutta ihmisellä saattaa olla omistamisen halu ja himo lähimmäisensä tavaroihin, vaikkei hänellä ole mitään millä vaihtaa. Silloin alkoivat nuoret yrittelijäät miehet valita itselleen vaimoja vanhempain herrain tyttäristä, joilla oli sellaisia tavaroita, jotka heitä viehättivät, ja tinkiä itselleen jonkun osan irtaimesta kaupantekijäisiksi. Tämä oli _naimiskauppaa_.

Avioliitto tuli nyt kaikkien noiden kolmen liiketavan keskustaksi ja sen kehystässä harjoitetaan vielä sekä kauppaa, naimiskauppaa että "omankädenkauppaa".

Viimein alkoi tuntua hankalalta pistää lammas taskuun lähtiessä ostamaan rintaneulaa tai ottaa härkä kainaloon mennessä hankkimaan itselleen uutta nuttua. Silloin joku nero keksi tuon tavaroitten sijasta käytettävän välikappaleen, jota sanotaan "rahaksi".

Enpä oikein tiedä, mitä siitä miehestä olisi sanottava. Hänen keksintönsä ei ole epäkäytännöllinen, mutta se on matkaansaattanut paljon harmia ja hiukan verran hyötyä.

Raha eroaa kolerasta, hammaskivusta ja kurkkumädästä siinä, että nuo viime mainitut Vaivaavat meitä enimmän silloin kun meillä niitä on, mutta raha eniten, kun meillä ei sitä ole. Taitava lääkäri voi vapauttaa meidät kaikista noista neljästä vammasta.

Rahalla saadaan ehdottoman varmasti kaikkea, mitä tämän maan päällä on, paitsi neljää pikku asiaa, nimittäin terveyttä, onnea, rakkautta ja virheetöntä hevosta. Kumminkin on raha aina hyvänä apukeinona näiden hankkimisessa, ja niiden _vastikkeita_ voidaan aina saada rahalla s.o. nautinnoita terveyden asemesta, päihtymystä onnen asemesta, rakastajatar ja vaimo rakkauden asemesta ja viisi sataa rautatietä hyvän hevosen, asemesta.

Luojaamme ajatellaan eniten kun ollaan hädässä, rahaa, kun sitä ei ole ja ruokaa, kun on kulunut kauvan siitä kun sitä viimeksi nähtiin.

Se, jolla on taitoa pitää rahaa arvossa, kun sitä on hänellä ja ylenkatsoo sitä, kun hänellä ei sitä ole, pääsee tavallisesti pitkälle tässä maailmassa.

"Häälyväisyyksiä" rahamarkkinoilla on tavallisesti sangen vaikea seurata, niin paljon voi kumminkin sanoa, että kun jonkun pankin osakkeet antavat yksitoista prosenttia, johtajat ovat mukana jossakin isänmaallisessa liitossa ja kassanhoitaja kuuluu liittokuntaan, silloin toinen kirjanpitäjäkin pääkonttorissa Voi olla kelpo kosija vaatimattomalle tytölle.

"Pankki" on laitos, joka laskee ulos seteleitä ja panee "sisään" vekselinväärentäjiä.

Valtakunnan vakavaraisin pankki on valtiopankki. Eipä kumminkaan ole syytä olla pahoillaan, jos on ainoastaan saatavaa kaikissa noissa muissa. Valtakunnan suosituin pankki on ostronbanken [osterimatalikko. Sanasutkaus. S.m.] Länsirannikolla.

"Yksityistä pankkia" on käytetty sangen paljon ja kauvan tässä maassa. Ennen oli se siinä, että jossakin siistimmässä laitoksessa kutsuttiin etehiseen saamaan joltakin tuttavalta selkäänsä.

"Agiolla" merkitään eroitus miljoonanomistajan vekselihyväksymyksen ja panoraamannäyttäjän lupauksen Välillä makson suorittamisesta, sitten kun hän saapuu paikkakunnalle.

"Vekseli" on soikea paperi lyhyeksi ajaksi, johon on parempi kirjoittaa pitkittäin kuin poikittain.

"Valuutta" on pätevä korvaus, joka saadaan etukäteen maksetusta rahasummasta. "Liikkuvilla valuutoilla" ymmärretään kilpa-ajohevosia ja mahtavia vävyjä rikasten kauppiasten taloissa.

Halu ja tarve saada rahoja suorittamatta valuuttaa lisääntyy sivistyksen mukana. Tämä luonnontarve se on synnyttänyt sen liike-ilmiön, jota nimitetään "lainaksi", ja jota pankeissa ja liikemiesten kesken ei koskaan ilman "vakuutta" harjoiteta. Kumminkaan ei vakaa esiintyminen ole kylliksi. Mutta "nimellä", yhden tai kahden, joilla ei mitään ole, luonnistuu kyllä, jos sinulla itselläsi on saman verran kuin heilläkin.

Se, joka yrittää "ottaa ulos" rahaa pankista niinä aikoina, jolloin pankki ei ole auki, "pannaan itse sisään".

Rahaa voidaan saada myöskin "panttia" vastaan. Mutta saada lempeä tarjoamalla vastaan ennen saatuja lemmenpantteja on mitä toivottomimpia yrityksiä.

Nuoret miehet, joilla ei ole mitään hyödyllisempää tehtävää, "avaavat jonkun liikkeen". Menettely siinä riippuu pää-asiallisesti siitä, mille vuorokauden ajalle tahtoo asettaa liikeaikansa. Öiseen aikaan tarvitaan vaan salalyhty ja kelpo tiirikka. Mutta jos liike on avattava päivällä, on katsottava, että saa luottoa jossakin ei järin kiivasluontoisella tukkukauppiaalla.

Liike-elämän nurjalla puolella näkyy yksi ja toinen pimeä kohta.

Kun halpa-arvoinen mies törkeällä tavalla kähveltää jonkun pienen summan, sanotaan sitä "varkaudeksi".

Mutta kun joku hieno mies kekloittelee sukkelalla tavalla itselleen suuret summat, niin sanotaan sitä "asioitsemisälyksi".

Sitä ajaneroitusta, mikä on sen hetken välillä, kun halutaan saada jokin tavara, ja sen hetken, jolloin tarvitsee yrittää valehtelemalla päästä sitä maksamasta, sanotaan "luotoksi". S Raakoja, hävyttömiä ihmisiä, jotka eivät suo lähimmäisensä elää, jotka onnettomuuden hetkellä urkkivat toisten talouskirjoja ja ovat laukeamaisillaan inhosta ja halpamaisuudesta, sanotaan yhteisellä nimellä "velkojiksi".

"Konkkurenssiksi" sanotaan sitä, kun joku nuori, yrittelijäs talonpoikaisrenki avaa puodin ja ostaa kankaita viidellä markalla metrin ja myy niitä neljällä. Kun tätä konkkurenssia on kestänyt jonkun aikaa, päättyy se "konkurssilla". Konkurssin kestäessä on kaikki konkkurenssi paikkakunnan ammattiveljien puolelta mahdotonta.

"Loppuunmyynnillä" ymmärretään sitä, että liikemiehen unelmat vanhentuneiden tavarain myymisestä hyväin tavarain hinnalla toteutuvat.

"Akortiksi" nimitetään sitä, kun velalliset ja velkojat sulautuvat suloiseen sopusointuun nylkeäkseen oikeuden valvojilta muut toimituspalkkiot.

"Säästöpankin" tehtävänä on säästää pitäjään mahtimiehiä Vaivautumasta kaupunkiin lainaamaan rahaa ja valmistaa "hoitajan" paikkoja oman pitäjään lapsille, jotka lukutiellä ovat horjahtaneet pois kiskoilta.

"Vekselinmakso-päivät" ovat kriitillisiä ensiluokkaisia Falbinpäiviä.

"Diskontto" on se ainoa osa jostakin vekselimäärästä, josta pankki voi olla varma, ettei sitä menetä.

"Väärät paperit" ovat tavallisesti "hyviä papereita", vaikka lainanottaja olisikin rutiköyhä, sillä hän tietää, että ellei paperia lunasteta ulos, niin ajaa hän itse sisään.

"Pesäerolla" ymmärretään vaimon oikeutta saada nauttia ilman maksua.

"Oikeuden valvoja" on virka, jonka perustamisen on aiheuttanut epäluulo toimitsijoita kohtaan, että yksin voisivat mielinmäärin tyhjentää konkurssipesän.

"Faktuura" on paperi, joka näyttää maakauppiaalle, minkä verran hän oli päissään kauppamatkustajan viime kertaa ollessa hänen luonaan.

"Hinnanalennus" on eroitus sen rajan välillä, johon asti on _tahdottu_ nylkeä lähimmäistänsä ja sen, johon asti hän on _sallinut_ nylkeä itseään.

Ennen maailmassa käytettiin sitä myöskin hyvin edullisesti, kun oltiin tekemisissä epäpätöisten ihmisten kanssa. Silloin myytiin esim. 70 prosentin alennuksella, pidettiin huoli siitä että saatiin netto, valvottiin brutto konkurssissa, saatiin siitä 30 prosenttia jako-osuutta ja oltiin katos'alla.

"Prokura" on jotakin, jonka vaimo antaa miehelleen, kun hän viimeisen konkurssin tehtyään alkaa uudestaan harjoittaa kauppa-asioita.

"Komppanjuuni" on otus, jota kirjailijat käyttävät kauppahuoneen esimiehen vaimon viettelijänä.

"Kirjanpidoksi" nimitetään sitä kun joku taloudelliseen rappiotilaan jouduttuaan vie kladdikirjansa eräälle hoikalle miehelle, joka kuukauden kuluessa muodostaa "laissa säädetyt kaupanpitokirjat" kolmen tai neljän vuoden ajalta. Vähintäinkin yksi sellainen kyky on jokaisessa kaupungissa olemassa.

"Tilinpäätös" on jotakin, jota ei koskaan uskalleta näyttää. Jos se on ruma, niin silloin meluavat velkojat, jos se on kaunis, niin silloin tekee takseerauslautakunta tyhmyyksiä.

MINKÄTÄHDEN SETÄ VISAKANTO JÄI VANHAKSIPOJAKSI.

— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään. Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He _rakastavat_ harvoin tällä vuosisadalla; he myyvät itsensä, ja _ostaa_ minä en tahdo.

— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?

— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta. Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.

— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?

— Kyllä, _vähäsen_. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt naimisiin.

Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.

Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.

Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty ainoatakaan riviä yliopistosta.

Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin, että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies, sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.

Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin, niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen. Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin" haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.

Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.

Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan äitiänsä.

Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.

Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa, pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.

— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu metsävuohi.

— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.

— Voi, _ettekö_ näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme! Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. _Tulkaa!_

Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä, rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.

Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin rotta satimessa ja sanoin:

— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?

— _Johto_ on, mutta _apparaatti_ on sama, mikä isällä on kaupungissa. Se muutetaan tänne kesäksi.

— Oh, sitten minä kippaan kaupunkiin ja lähetän vaunut ja...

— Tahdotteko mennä tällaisessa sateessa?

— Äh, eihän se ole vaarallista miehelle.

— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin kauheasti... minä kuolen.

Satoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet kokonaisen korttelin vaarainmehua.

Kun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme pitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka olivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut sisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.

— Kas, päivää, päivää!

— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin hattuani.

— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin saatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.

— Meitä on... on vaan... insinööri, ja minä... sanoi neitiseni. Meidät saavutti rajuilma...

— Ahhaa... vaiiiiniiii... i... i... n... sanoi se mamma, jonka luona olin kastanut leipää lihapataan.

— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa _kävellä_, arveli se mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.

— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.

Ja niin he ajoivat pois.

Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys, jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli salaperäinen merkitys.

Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia, että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.

Minä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita sikareitani.

Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa hänen lapsensa.

_Minäkö?_ Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!

Sitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.

Ennen illan tuloa olimme kihloissa.

Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.

Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen "kokeen".

Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse, parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan näköisenä.

— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.

Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, _olihan_ minulla rakas Mariani, mutta _rahallisessa_ suhteessa olin typösen tyhjä.

— _Eikö mitään_ pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään langeta rinnoilleni.

— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut _kaikki_ pois? sanoi hänen äitinsä.

Noikkasin surullisesti päätäni.

Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin. Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen. Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä hengissä.

Minä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.

Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.

Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! _Tässä_ oli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! _Hän_, eikä kukaan muu, oli saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.

Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni: "Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle. Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."

Ja niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.

Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista vähintäinkin neljä kuolettavaa.

— Insinööri parka! sanoi tyttö.

— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!" tuumaili mamma, joka oli papin leski.

— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä! Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi tohtori minulle eilen.

Niin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen sääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä, aioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa köyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän ikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin viljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.

Mutta — he pitkittivät ulvomistaan.

— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää lankaa.

— Siunatkoon kuinka hirmuista! sanoi tyttö ja juoksi toiseen huoneeseen.

Neiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana päivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.

Ja siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni vanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitä _on_ kyllä olemassa rakkautta maailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö itsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan koetukselle.

SOPIMATTOMAAN AIKAAN.

Jos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa mitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan suureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee kohteliaasti: "Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja tahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?" niin luullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.

Jos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa, puhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten, kun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras ihminen tulee ja ehdottaa: "Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa — noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!" niin luultavasti vastataan: "Tietäkää huutia, hävytön!"

Mutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja houkutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti kasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut häntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo: "Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja perintöineen" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: "Olkaa hyvä, herraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja talletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?"

Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään taloudellisesta harrastuksesta.

— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.

Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä, jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.

— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.

— Ah, Salmela, hän on saanut jo _kahdeksantoista_ näinä viitenä päivänä, ja on yhtäläinen!

Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa, ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse Antinliisa.

Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että... ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara että... ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että... ja oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että... ja tänään, aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että... ja hän, Elina, oli niin hirveästi peloissaan että... sillä hän tiesi että pappa oli niin hirveän kiivas että...

Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta apua.

Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia kangasmallikirjoja.

Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan. Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt... tuollainen nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi... Jo, tottavie, koputettiinkin ovelle... _astukaa sisään!_

Hirveän nuori ja ujo herra kapuaa sisään, pysähtyy kumartaen ja alkaa;

— Minä halua...

— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te "haluaisitte", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette häiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte sisälle säälimättömästi...

— Suokaa anteeksi, minä koputin...

— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne! Minä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni, kun te juuri kuin pommi...

— Pyydän anteeksi, jos häiritsen...

— _Josko_ häiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä tuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi...

— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä, saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu? "Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?

— Surkea erehdys...

— _Juuri_ niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa. Mutta istukaahan, helkkarissa, _istukaa!_ Se on sydämettömyys, joka...

— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti...

— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, _eipä tietenkään_. Te otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun _ne_ ovat lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat, hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki, minä...

— Mutta jumaliste, jos minä aion...

— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla, ettette sitä _nyt_ ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne... sillä tietysti sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa... ja sitten Teidän molempain "ajanmukaiset" elämänvaatimukset... Jos sitten vielä kohtaa sairaus; _lapsia_ sitä kaikissa tapauksissa tulee...

— Mitä ajattelette, herra...

— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan pikkus...

— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell...

— _Herra!_ Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te jatkatte...

— Mutta _kuulkaahan_ siis, hyvä...

— _Ei koskaan!_ Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt...

— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään...

— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon! Olkaa hyvä ja pist...

— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki...

— Kas niin vaan, sehän on hienoa! _Uhkailkaa_ te vaan! Nytpä näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin! "Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi, niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'— retkaletta tahansa. _Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi vuotta, herraseni!_

— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä...

— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan, mutta...

— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskun _vai ettekö?_

— Säh... säh... sähkö... laskunko? Oletteko te siis...?

— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja seitsemänkymmentäviisi.

Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo Vietävän ihminen oli tullut salin kautta.

HÄNEN VAIMONSA YSTÄVÄTTÄRET.

He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka oli mennyt vääräänkurkkuun.

Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla 45 vuoden vanhoja.

Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan sattunut näkemään.

Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa hakaneulaa.

Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.