Part 2

— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo: "Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta kylällä.

— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?

— Ei ikinä.

— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen ilmeensä haihtui pois.

— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen. Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa! Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas _siinä_ on nainen kaikessa täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut kotiin kymmenen minuutin kuluessa.

Ja niin hän meni ennen muita.

Ja kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.

Mutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:

— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.

Ja hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.

Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.

Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen puolestansa.

HERRA PIETILÄISEN UUSI ASUNTO.

Lokakuun 15 päivänä.

— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan samalla hintaa.

Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!

Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä, me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia, saat uskoa.

"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit mytoloogisine kuvioineen.

"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta, joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta. Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.

Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.

Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on, makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.

Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme. Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina puoliseinään asti ulottuva.

Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki minut alakuloiseksi.

Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu, asumme ihan kuin Paratiisissa.

* * * * *

Syyskuun 1 päivänä.

— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua vuokralla kaupungissa.

Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos, muutamme kuukauden kuluttua pois.

— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.

Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä, tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle, joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa merillä.

Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas. Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava! Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.

Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja porsaita.

Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan ja juhliaan.

— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit. Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille. No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:

— Puhukaa... herra insinööri...

Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin kanssa — joululahjasta morseimelleen.

Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:

— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?

Silloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:

— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.

Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja, ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.

Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran, niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin löytääkseen elintarpeensa.

Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä, kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.

— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat pienokaisemme.

Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.

Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää" ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme mitään tekemistä.

Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä tavoin.

MUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN RAUTATIEASEMALLA.

On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa puolenkolmatta tuntia.

Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta, joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.

Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön kuittina säännöllisestä elämästä.

Ahaa, lampaanpaistia!

Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten paremmin.

Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat minusta varsin pieneltä lohdutukselta.

Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.

Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!" huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin, julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!

Sellaista on elämä.

Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä. Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä saapusalla?

Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin, rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.

Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella, joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen, rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden. Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan rouvan vaaleanharmaalle kapalle.

— Kas härkää! kiljahti rouva.

— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta kyllä se on lammasta, sanon minä.

Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi. Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.

Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin "manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."

Luuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui vahingossa?

Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.

Mutta nälkä raivosi sisikunnassani.

Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia, joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian pääsisimme pulasta.

Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.

Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä. S.m.]

Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden ilme kasvoillani.

Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista, jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.

Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista perhetapausta.

Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä, että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.

Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella. Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys, yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin, ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin lemmikkieläintä.

Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana. Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut, enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä. Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota minä melkein pidän lievänä pilkantekona.

Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.

Kuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!

Hinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.

Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä. Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.

Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.

Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.

Sallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!

Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!

Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista eläneiden pässin jäännösten kimpussa.

Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.

Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja kymmenen äyriä.

KAMREERI ANDERSSONIN KELLOKOKOELMA.

Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään, toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.

Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika". Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin, kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää heiltä edes heidän aamukahviaan.

Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa, kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut: "Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä, ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.

Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja, neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen, mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä luottamusta.

Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus, pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta, jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta, joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä, vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina. Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.

Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa, kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon. Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta, kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja riemusta.

Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä; kellot herrastelivat noissa neljässä.

Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa esiin, osoitti kelloa ja sanoi:

Wie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]

Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin silloin pois sekä huovat että lakanat.

Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.

Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta, muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan, ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.

Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri. Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.

Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.

— Hm... anteeksi... onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja standaareja?

— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka...

— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, _ei ensinkään_.

— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi tavallisia?

— Ei... ehei... no... ky... kyllä... niin no, antakaa olla! Suuri, hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa... ja... sitten pikkuruinen, viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm... anteeksi! Minun pitäisi ehtiä junalle, ja minun kelloni... Mitähän kello nyt lienee?

Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.

— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.

— Rakas muisto.

— Ette kai... hm... anteeksi... Ette kai tahtone myydä sitä?

— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.

Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon piilopaikkaan.

— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!

Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.

— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin kolmesataa kruunua.

— _Ei koskaan_, herra!

Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti Holmin huoneessa.

— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot... mitä sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?

— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.

— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä...?

— _En koskaan_, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain omaisuuteni.

Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta, Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin sääryksetön sukka ilman jalkaa.

Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.

— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.

Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.

— Tu... tu... _tuhat_ kruunua, neiti!

— Käteistäkö?

— _Käteistä_, neiti Holm.

— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta... mutta... ei, minä _en voi!_ Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa...

Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan. Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman mitään varjoa.

Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja marsalkansauva rensselissä.

Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.

Kamreeri puhui: