Part 2

Niin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli alhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet jälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään oli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja ryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue kukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän hallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino della Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki itselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan Bartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen rakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja Juliaan.

Alberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka aikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton Paduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja taiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita, runoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa. Niihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan Veronassa.

Mutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen sukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus vietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha ja nautinnot hävittivät koko suvun.

Tämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista taideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.

Muukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle hautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa marmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy suuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa avonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin rautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa ilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät ole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti koristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon tornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun vaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen liittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan povessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken kansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka huipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen selässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.

Intohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se kuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!

VIIKKO VENETSIASSA

III. ENSIMMÄINEN ILTA VENETSIASSA.

Lieneekö maan pallon pinnalla toista kaupunkia, jonka nimi niin lumoavasti vaikuttaa kuin Venetsian?

Sen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen meren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa gondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat bengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa hohteessa.

Venetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan määrä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot värisyttävät.

Mutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka ensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan ja tunteensa hurmauksessa on valmis "Adrianmeren kuningattaren" purppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun kääriytyneen vanhan vaimon!

Mutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata Venetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan, silloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan halvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren, kullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla kaikki mainen kauneus kalpenee...

Tällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä iltaa Venetsiassa.

Me, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä hetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan marmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli käsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.

Kun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää Venetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin asemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä taiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla kirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.

Ja kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti tarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne puistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita rahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota Venetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.

Seurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja gondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat sen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota tavanmukaista "soldia" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.

Ja sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin kuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta kuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten pohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.

Gondolieeri, joka huomaa että vastatulleet uteliaina koettavat katsella ympärilleen, alkaa opastaen mainita kanavan varrella olevien talojen nimiä: Corner della Regina... Palazzo Pesaro... Palazzo la Cà Doro.

Me, joiden huomio yhä vaan oli kiintynyt noihin viheriän liman peittämiin portaihin ja pohjakerroksiin, katsoimme hämmästyneinä toisiamme.

— Nuoko ne nyt ovat niitä Venetsian marmoripalatseja!

Kotimaassa olivat Venetsiassa matkustaneet ystävät kyllä valmistaneet meitä siihen, että todellisuuden Venetsia on toisellainen kuin mielikuvituksen Venetsia, mutta näin kolkoksi emme kuitenkaan olisi todellisuutta luulleet.

Muuan gondooli tulee vastaan ja takanamme kuuluu pitkäveteinen kamala huuto: "a—òel, a—òel". Toisesta gondoolista vastattiin samalla tavalla, ja joka kanavan kulmassa kuului noita outoja, salaperäisiä huutoja, jotka tekivät melkein pelottavan vaikutuksen illan hämärässä.

Ne olivat gondolieerien eli gondoolinsoutajien varotushuutoja yhteentörmäysten välttämiseksi. Tämmöisten huutojen jälkeen tavallisesti kuului gondoolin sivulta veden hiljaista solinaa, ja gondoolit äänettömästi sivuuttivat toisensa, liukuen eteenpäin kuin käärmeet kanavan mustilla aalloilla. Nuo pitkät solakat miehet, jotka gondoolien perässä huojuvin liikkein yhdellä airolla keveää alusta kuljettivat, olivat meistä kuin lauttamiehiä kuoleman virralla.

Vihdoin siirsimme kuomun uutimet syrjään, joten näköala tuli vähän väljemmäksi. Gondooli liukui tutun näköisen suuren sillan alatse.

Oliko se "Huokausten silta"?

Ei, se oli _Rialto-silta_, joka johtaa Canale granden poikki. Sen läheisyydessä gondooli kääntyi pimeään vesikujaan, joka oli niin kapea, että kaksi gondoolia tuskin saattoi sivuuttaa toisiaan, ja vedestä kohoavien hirvittävän korkeitten rakennusten välitse näki vaan kapean kaistaleen taivasta. Sade lotisi sameaan veteen, ja ilma tuntui likaisen suolaiselta.

Meitä puistatti.

Äkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille kiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa miestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään kujaan.

Silmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset epärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian salaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt ovat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen labyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja jossa ei ihmisiin voi luottaa.

Kun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme oli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin miesten perässä juoksimme, johtivat "Saksalaiseen kotiin", jossa huone oli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui ruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen jälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle parvekkeelle.

Sinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Koko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään satumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri, ja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia kupooleja. _San Marcon_ eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat! Ja tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä, toisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen siivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät... ja täällä jalkaimme alla Markuksen tori... niinkuin suunnattoman suuri juhlasali... Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman näköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat käsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien palatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja siellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja meressä saari kirkkoineen!

Mistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki vaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista pilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden. Siellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia ollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa orkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein joka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman maksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti esitettävän.

Mikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan korkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla. Ja missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli tuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.

Me kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan kuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.

Äkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa muistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä. Siellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e. kahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska kuului 23 lyöntiä.

Kellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä kuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut kamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme missään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme kellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa maailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko maapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa pronssimiestä ("maurit") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon suuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on ilmoitettava.

Noita lyöntejä me kaiken yötä ihmetellen kuuntelimme, sillä joka kerta kun "Maurit" vasaroillaan iskivät kelloa, vapisi koko huone ja me olimme kuin lumouksen vallassa. Mutta me emme hermostuneina viettäneet yön hetkiä. Joka kerta kun kellonlyönteihin heräsimme, oli mielemme kuin onnellisten lasten, jotka jouluaaton edellisenä iltana toivovat, että viimeinen yö pian kuluisi ja huomenna saisi nähdä mitä joulupukki on pannut kuusen juurelle. Rauhallisen, onnellisen unen keskeltä alituiseen nousi kysymys: mitähän ihanuuden aarteita "Adrianmeren kuningatar" aikoneekaan näyttää meille päivänvalossa?

IV. SAN MARCO

Yö kului. Päivä koitti — ihana ja kirkas.

Me tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen kirkkoon.

Sinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli aivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä asuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten kirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä hartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon mennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys on melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa ikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.

Se vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan pyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa kulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista leikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita, kukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat kädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta, veistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä pohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset kupoolit.

Ja alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa pyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli tahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.

Ja mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja pylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä, tummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja pylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia lehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät, porttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja varastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa pari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.

Astumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja kuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon. Keskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi on aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina juhlapäivinä.

Ensimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys. On kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa virtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja soihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti huumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen hyminä.

Mutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa, miten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto on kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia, sädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja kaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia olentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja hyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa ristinkuva.

Olin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta, mutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja värittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa ihmeellisen temppelin loistoon.

Ja kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron luomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä, ja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla, neronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!

Sanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia, kalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja että mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!

Muukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston, sellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San Marcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan eikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy kokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä ja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa meressä.

Mutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa ja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa aaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on erivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet ovat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja alttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen tuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet, ja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka on satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat, riemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian alla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit, täällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu tänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet, astelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta vuosisatoihin...

Jokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja, ja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana kuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.

Johtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja kuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit loimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä särkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt kotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille, jotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne kolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille paaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi varakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot laajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus jumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.

Siihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat Italian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin valtaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.

Mutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi itsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi rikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta keskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin _dogiksi_.

Kuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian henkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen eteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat, hänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista maista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua, hän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä auttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron tuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs jalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä silmillään.

Keskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten ruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin varmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus. Mitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli hänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin haluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta, neitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan esim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja suureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan alulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella anastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä Aleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä kuljettaa ne kotikaupunkiinsa.

Siitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan, alkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli mahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen kansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla taideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät pyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle kätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä näemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva muhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa ja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa, joka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää pyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.

Heti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830 vaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat valmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan. Tuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen muinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus, jonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.

V. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian rikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa komeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja työmiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan käytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin bysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä kupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä kuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin muodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin jalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle rakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä ristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia muita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä paksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta loistavilla mosaikeilla.

Katto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla, ja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä marmorilevyillä.

Noitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti toisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia, suuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen arvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista taidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan, jolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas saarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.

Nykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen barbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa sulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta noilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio koristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi uskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla. Nuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja ihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat raamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta, opetusta ja uskon lohdutusta.

Markuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin järjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli hänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme San Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja. Siitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon etusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä järjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa korvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen: "Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat."

Kirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren mosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen Kristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä on avattu kirja ja siinä sanat: "Minä olen ovi, joka minun kauttani käypi sisälle, tulee autuaaksi." Ja mosaikin punaisessa kehyksessä on sanat: "Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun omani ovat, astua sisälle minun kauttani." Kirkon länsiosassa näemme punaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka kuuluu näin: "Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän sinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä sinun tulee visusti ajatella."

Nämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut ainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka kirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet lukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä saivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista naapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien sisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen painuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.

Mutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä matalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä kesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia kirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta kirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan ensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:

"Kristus on ylösnoussut" ja "Kristus on tuleva tuomiolle."

Nämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan venetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat San Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön, julisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden ilosanomaa:

"Kristus on ylösnoussut."

Ja joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja nautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen kupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:

"Kristus on tuleva tuomiolle."

Näin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen, mikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä ensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.

Mutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa. Myöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään temppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.

Mutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen rakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit jyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen pyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.

Tämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden ihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit rakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat perineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet arabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai uutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko suippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa tekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi. Samalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja muita goottilaisia koristuksia.

Samaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli Italian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit vapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit esikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.

Tämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja työskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin _Verrocchio, Sansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini_ kahden poikansa kanssa, _Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio_, sittemmin Paolo Veronese, ja ennen kaikkia _Tizian_, tuo "taiteilija Jumalan armosta", jolle luonto ja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka suosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä on maalarien saavuttamattomana mestarina.

Tizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on muutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa Canale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut renessansimiehet. _Massegne_ veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet kokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka takana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja neitsyt Mariaa.

Kirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo Sansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo Tintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa "voittokaarta" mosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin bysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta liikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin vanhat mosaikit.

Merkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on "Neitsyt Marian sukupuu". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit istuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu, jommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista aihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt mieltäkiinnittävä taideteos.

_Alttareita_ on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on pääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat lunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa säilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita. Tämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät arvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on veistetty _Verde Anticoksi_ nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä. Tätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin muinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset leikkasivat ornamentteja.

Alttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa _Pala d'oro_, kullasta ja hopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala d'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla valmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä ryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina kuvilla koristettu.

Pääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs toinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria, jotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.

Tämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita Jacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat korkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta. Hautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien joukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot helposti tuntee toisten joukosta.

Mutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta alttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja ja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa, on tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen verta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä ja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja mestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes Kastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.

— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä protestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee huomaavansa hurskasta petosta.

Tähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä kiivastuksella:

— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse todistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa kaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin säilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti vahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla ihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat parantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja kaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.

Tämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen, mutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi hartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten uskonnollisia tunteita.

Me etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden todenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me löydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177 lankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen selässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.

— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan lausuneen.

— Minulle sekä Pyhälle Pietarille, oli paavin vakaa vastaus.

Tämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti kehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen Suomeen.

Tosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin Pohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle valtiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko kristikunnan täytyi totella!