Part 6

Ennen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa friaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla romanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä. Tizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika oli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten luo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman mosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat ja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse. Jonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian Giovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa opettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin mestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen vaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione, joka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän tutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista taidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa renessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa muistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon enemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä, että hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen, vapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.

Tizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: "Jumalallinen piirre hänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun, joka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu, ja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä todellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän esittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on yleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä niin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin Tizian". (Jak. Burckhardt.)

Tizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden perikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja suuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta ja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja hengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha. Hän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää, ja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan pelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.

Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan. Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.

Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa, oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin" sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa, Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja, joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä, millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.

Jälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä tunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan suuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella huoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt huomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen kauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen Tizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset ihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.

Näin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian hallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat lahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää huomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman kauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.

Siihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta. Kauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen kruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan ihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja voimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää korkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä kauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena kuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu seuraava kirjoitus: "Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen, sillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta."

Kun näemme noita Tizianin "Venuksia" valokuvissa ja taidehistorioitten lehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus, että nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä alastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa, joka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen. Mutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on taiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien voima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne unohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme, että mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja puhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää. Alastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse rauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!

Tizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta taiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta, joka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä taiteilijoita, jotka "peittävät paljastaakseen" ja siten johtavat katselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen luomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan kädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia ovat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat tunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen. Sellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu puhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.

Tizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea, jota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri suru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen avioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2 tytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden perikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut oheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.

Loppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä Venetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat, jotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin ikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan Italian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa. Frans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa perästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet vieraakseen.

Siihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja tavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman mahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan kerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin kädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan ihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin henkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V korotti Tizianin faltskreivin arvoon.

Tällaisiin kunnianosoituksiin sen ajan ihmiset, etenkin venetsialaiset, panivat rajattoman suuren arvon. Tizian oli tässä kohden oman aikansa lapsi. Hän iloitsi ylhäisten kunnioituksesta seurustellen ruhtinaana ruhtinasten joukossa, mutta loistava asema ei häirinnyt hänen tasapainoaan. Tizian teki uupumattoman ahkerasti työtä ja oli aina tunnollinen. Vaikka häntä alituisesti ahdistettiin suunnattomalla tilausten määrällä, ei hän koskaan hätäillyt työssään.

Hänen työtavastaan kerrotaan, että hän ensin siveli kankaalle pohjamaalin, veti sitten voimakkain piirtein kuvan ääriviivat, maalasi mustalla varjot, valkoisella valokohdat sekä punaisella ja keltaisella keskivärit. Kun tämä alkutyö oli tehty, jätti hän kuvan joksikin aikaa lepäämään, otti sen uudestaan esille, pani taas lepäämään, ja vasta kolmannessa käsittelyssä sai maalaus sen värien tenhon, jossa ei yksikään maalari ole tullut Tizianin vertaiseksi. Nuorempina päivinään Tizian sen ajan tapaan maalasi jokaisen yksityiskohdan huolellisesti hienoin piirtein, niin että joka ainoa hiuskin näyttää erikseen maalatulta, mutta vanhempina päivinään, jolloin tilausten paljous alkoi häntä yhä enemmän rasittaa, oli hänen pakko keksiä nopeampi maalaustapa, jotta lyhempiaikaisella työllä saisi syntymään enemmän valmista. Hänen onnistuikin muutamilla harvoilla piirteillä saada aikaan voimakkaita vaikutuksia. Tämän myöhemmän maalaustavan tuotteita on m.m. Tizianin verraton taulu "Ristiltä ottaminen" Pietarin Eremitagessa. Varsinkin kaukaa katsottuina ovat täten maalatut kuvat erinomaisen eläviä. Näin hän tuli opettajaksi ja tienraivaajaksi meidän aikamme maalareille, jotka tämän maalaustavan ovat kehittäneet korkeimpaan täydellisyyteen, mutta uusi maalaustapakaan ei voinut vietellä häntä hermostuneeseen kiireeseen: Yhä edelleen, elämän loppuun asti oli joka ainoa piirre hänen teoksissaan syvimmästä vakaumuksesta lähtenyt.

Tizianin teoksia on joukottain miltei kaikissa maailman suurimmissa taidekokoelmissa. Tässä mainitsemme ainoastaan muutamia ihanimpia ja eniten tunnettuja.

Hänen nuoruutensa teoksiin kuuluu "Veroraha", joka on Dresdenin taulukokoelmassa. Kuva esittää Jesusta ja fariseusta, joka kiusaten kysyy: "sopiiko keisarille maksaa veroa?" Jesus luoden häneen tyynen, syvän ja läpitunkevan katseen, torjuu luotaan kavalan fariseuksen noilla tunnetuilla sanoilla: "antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat". — Tämä taulu on tunnetuimpia taiteen mestariteoksia ja on se valokuvajäljennöksinä, vaskipiirroksina ja valopainoksina tuhansien Suomenkin kotien kaunistuksena.

Eräs toinen Tizianin varhaisemmista tauluista "Rakkauden kaivo" nimeltään, on melkein yhtä tunnettu. Se esittää kahta nuorta naista kaivon luona ihanan iltamaiseman keskellä. Toinen naisista on komeassa puvussa, toinen aivan alaston, suitsutusastia kädessä, — molemmat ihmeellisen kauniita — ja pieni siivekäs rakkaudenjumala sekottelee kaivon vettä. Tämän taulun värit ovat sulavat ja kirkkaat. Matkustaja, joka Roomassa on joutunut Borghesen taidekokoelmaan ja pysähtyy siihen huoneeseen, jossa Tizianin alkuperäistä maalausta säilytetään, joutuu kuin lumouksen valtaan. Siinä on sukupolvi toisensa perästä vuosisatoja seissyt äänettömässä ihastuksessa ja taiteen tuntijat ovat kirjoittaneet laajoja esityksiä selittääkseen Tizianin ihmeellisen kuvan aatesisällystä. Selvää on, että maalaus on vertauskuva, mutta minkä ajatuksen taiteilija siihen on kätkenyt, siitä oppineet ovat eri mieltä. Joku on väittänyt, että nuo nuoret naiset olisivat rakkauden vertauskuvia, alaston muka esittäisi maallista ja puettu taivaallista rakkautta, toiset luulevat alastoman esittävän rakkautta ja puetun muka häveliäisyyttä. Aivan viime aikoina on muuan saksalainen taiteen tuntija Avenarius vihdoin keksinyt selityksen, joka mielestämme poistaa häiritsevät harhaluulot ja opettaa meitä katselemaan Tizianin taulua aivan kuin uudessa valossa. Näin kirjoittaa Avenarius: "Tizianin kuvan selitys on oikeastaan niin yksinkertainen ja luonnollinen, että katselijan, joka ei ennestään ole kuullut siitä mitään selitystä, pitäisi jo ensi silmäyksellä itsestään ymmärtää sen merkitys. Mutta vuosisatojen kuluessa ovat väärät selitykset niin syöpyneet sivistyneiden katselijain tajuntaan, että he eivät voi vapaasti ja harhaluulojen häiritsemättä tätä ihanaa kuvaa katsella. Ylhäinen kaunotar on eronnut seurueestaan ja istunut yksinäisen kaivon kehälle. 'Häntä' ajatellen on hän taittanut ruusun pensaasta. Kuvat kaivon kehässäkin muistuttavat rakkautta, iltamaisema synnyttää haaveksijassa lemmen muistoja ja veden solinassa pieni lemmenjumala leikkii. Ja katso: hiljaa lähestyy häntä ylimaailmallinen nainen, itse Venus rouva — hän istuu jo kaivonkehän toisella reunalla kuiskaten kopealle kaunottarelle suloisia sanoja, jotka saavat hänen sydämensä ylpeyden sulamaan rakkauden jumalattaren häntä yhä lähemmä siirtyessä. Näin käsitetylle kuvalle voisi antaa nimen: 'Kehotus rakkauteen'."

Näin Avenarius. — Tuntuu tosiaankin, kuin hänen selityksensä haihduttaisi häiritsevät harhaluulot ja avaisi silmämme Tizianin taulun yksinkertaiseen ymmärtämiseen. Mutta olkoon kuvan oikea selitys mikä tahansa, se vaan on varma, että ken kerran on tämän taulun nähnyt, ei koskaan unohda sen ihmeellistä värien tenhoa eikä sitä viehättävää maisemaa, jonka keskellä tuo komea kaunotar uneksii. Väritöntä valokuvajäljennöstä katsellessa ei tietysti voi aavistaakaan alkuperäisen teoksen kauneutta.

Tizianin muotokuvista on Ranskan kuninkaan "Frans I:n kuva" kuuluisimpia. Se esittää Frans I:n miehekkään muodon, mutta kasvoissa näkee myös sen nautinnonhimoisen piirteen, joka oli tälle kevytmieliselle kuninkaalle luonteenomainen.

Uskonnollisista maalauksista on "Marian taivaaseen astuminen" ("Assunta") kaikkein kauneimpia. Se on suurikokoinen komeasti väritetty taulu, joka täyttää kokonaisen seinän Venetsian Taideakatemian salissa. Mestari on valmistanut sen voimansa päivinä v. 1518. — Taulussa on kolme eri ryhmää: keskellä madonna pilvilaivassa, ylhäällä Isä Jumala Pojan ja Pyhän Hengen seuraamana ja alhaalla apostolit. Tätä taulua kuvaa Lübke seuraavasti: "Ympärillään ihana parvi riemuitsevia enkeleitä liihottaa madonna mahtavan juhlallisesti ylöspäin. Ihmeellinen säde ylevää kirkastuksen intomieltä välähtää hänen jumalallisista silmistään, jotka näkevät taivaan ihanuutta, sillä hänen yläpuolellaan ilmestyy Isä Jumala kädet levällään enkelisädekehän keskellä. Mutta alhaalla valtaa kiihkeä kaipuu apostolit, jotka hän on jättänyt maan päälle, ja jotka tuntevat tenhovoiman vedättävän heitä kirkastetun mukana ylöspäin."

Venetsian Taideakatemiassa on eräs toinenkin Tizianin suuri maalaus neitsyt Marian elämästä. Se esittää neitsyttä pienenä tyttösenä astelemassa ylös temppelin portaita. Ellei tietäisi, että kuva esittää Marian temppeliin viemistä, ei uskoisi, että tämä on uskonnollinen kuva köyhän jumalanäidin historiasta, sillä Tizian on tässä taulussa kuvannut oman aikansa Venetsian uhkeata loistoa. Itse neitsyt-lapsikin komeassa puvussa tepastelee terhakasti ylös portaita. Kuva on niin elävästi maalattu, että muukalainen, joka ensi kerran eläissänsä astuu siihen saliin, jonka seinää se kaunistaa, miltei säpsähtää, luullen näkevänsä elävän tyttösen Venetsian entisen komeuden ajoilta.

Tizian on maalannut suuren joukon madonnankuvia, joita tapaa monissa Italian kirkoissa ja muun maailman suurissa taidekokoelmissa. Ihanaisin niistä on n.s. "Pesaron madonna" Venetsian Frari-kirkossa. Tätä kuvaa on sattuvasti verrattu "voitonvirteen", ja on vertaus siitäkin syystä paikallaan, että teoksen on tilannut ja kirkolle lahjoittanut rikas Pesaron suku sen johdosta, että eräs suvun jäsen oli saanut voiton Venetsian hirmuisista vihollisista turkkilaisista.

Tämä Tizianin madonna on siitä merkillinen, että jumalanäiti ei ole kuvan keskellä, kuten kaikkien edellisten mestarien alttarikuvissa, vaan on sijoitettu kuvan oikeanpuoleiseen syrjään, jossa katselija näkee hänet sivultapäin. Korkealta istuimeltaan madonna armiaasti kumartuu alas rukoilijoiden puoleen. Hänen sylissään leikkivän lapsen huomiota koettaa pyhä Franciskus kääntää viiteen Pesaro veljekseen, jotka komeissa puvuissa ovat maassa polvillaan. Keskellä taulua madonnan edessä istuu arvokkaana ja juhlallisena pyhä Pietari suuri kirja sylissä ja avain jalkain juuressa. Portaiden juurella on polvillaan pyhä Antonius. Mutta vasemmalla turkkilaisten voittaja rautahaarniskassaan taluttaa turkkilaista vankia voittosaaliinaan. — Luonnollista on, että Pesaron suvun ylhäiset herrat ovat alttarikuvan päähenkilöinä, ja heidän muotokuviensa mestarilliseen esittämiseen Tizian onkin kiinnittänyt suurimman huomion.

Tämän madonnankuvan läheisyydessä on Tizianin oma hauta. Sinne sureva Venetsia saattoi suurimman taiteilijansa maalliset jäännökset komeassa gondoolikulkueessa v. 1576. Yhdeksännellätoista vuosisadalla rakennutti Itävallan keisari hänelle upean hautamerkin, joka on kolmiosaisen riemuportin muodossa. Keskellä on kuva maalariruhtinaasta, joka tempaa pois Sais'in jumalattarenkuvaa verhoavan esiripun.

[Saisin verhotun jumalankuvan taru on meille tunnettu Schillerin ihanasta runosta. Siinä kerrotaan intomielisestä nuorukaisesta, joka tahtoi kuoleman uhallakin avoimin silmin nähdä sen, mitä ei kenenkään kuolevaisen ollut lupa elävin silmin nähdä, tempasi esiripun jumalankuvan edestä, ja vaipui kuoliaana maahan.]

Kuvaavia taiteita edustavat veistokuvat muodostavat mestaria ympäröivän kunniavahdin ja hautamerkin pinnat on kaunistettu korkokuvilla, jotka esittävät Tizianin pääteoksia.

[Lähellä Tizianin hautaa on erään Pesaro sukuun kuuluvan dogin kerskailevan komea hautamerkki barokkityyliä, Baldassare Longhenan työtä. Tämän täydellisenä vastakohtana esiintyy sen viereen sijoitettu yksinkertainen suuri marmoripyramiidi, jonka avatusta ovesta surevaiset hiljaa vaeltavat sisälle kantaen uurnaa. Pyramiidin alla lepää Venetsian viimeinen suuri kuvanveistäjä Antonio Canova (1757—1822).]

Vielä sananen muutamasta Tiziania nuoremmasta taiteilijasta, joiden teoksia tapaa kaikkialla Venetsiassa.

_Paris Bordone_ syntyi v. 1500, oli Tizianin oppilas ja vietti suuren osan elämäänsä Venetsiassa. Bordone oli värien käyttämisessä niin etevä, että hänen taulujaan joskus on luultu Tizianin maalaamiksi. Hänen parhain teoksensa on muuan suuri öljymaalaus Taideakatemiassa. Taulu esittää erästä aikaisemmin kertomaamme tapausta Venetsian loistoajalta: komeaan neuvoston kokoukseen ilmestyy köyhä kalastaja antaen dogille jalokivisormuksen ("pyhän Markuksen kihlasormuksen"), jonka hän on löytänyt suuren kalan vatsasta. Tämä taulu on Taideakatemian kallisarvoisimpia aarteita ja hauska niiden katsella, jotka tahtovat tutustua Venetsian loistokauden historialliseen elämään.

Jacopo Robusti (1518—1594) oli värjärin poika Venetsiasta ja sai sen johdosta kotikaupunkilaisiltaan liikanimen _Tintoretto_ ("pikkuvärjäri"). Hänkin oli vähän aikaa Tizianin oppilaana, oli kunnianhimoinen ja levoton luonteeltaan eikä tahtonut tietää niitä kohtuullisuuden vaatimuksia, joita rikaslahjaisimmankin taiteilijan täytyy noudattaa. Tintoretto tahtoi olla Tizianin vertainen värien käytössä ja kilpailla Michelangelon kanssa piirustuksessa, tavoitellen alkuperäisyyttä ja voimakkaita vaikutuksia. Tintoretto herätti hämmästystä käsittelemällä vaikeita aiheita ja maalaamalla mahdottoman suuria tauluja. Hänen teoksiaan näemme San Marcossa, mutta varsinkin Dogien palatsissa, jossa tältä taiteilijalta on 56 maalausta, niiden joukossa tuo ennen mainitsemamme mahdottoman suuri "Paratiisi".

On sanottu että Tintoretto on pyrstötähti, jonka kirkkautta aika on himmentänyt. Paolo Cagliaria, jota syntymäkaupunkinsa mukaan nimitetään Veroneseksi, sitä vastoin saattaa verrata kiintotähteen, joka vielä tänäkin päivänä loistaa yhtä kirkkaana kuin kolme vuosisataa sitten.

_Paolo Veronese_ syntyi 1528 Veronassa, mutta asui suurimman osan ikäänsä Venetsiassa ja kuoli siellä 1588. Hän oli nero, jolla oli rikas mielikuvitus ja suuri luomiskyky. Venetsian tasavalta ymmärsi antaa Veronasta muuttaneelle mestarille täyden arvon käyttäen häntä varsinkin Venetsian suurten muistojen kuvaajana. Viimeiset kymmenen vuotta elämästänsä hän omistikin kokonansa dogien palatsin kaunistamiseen. — Paolo Veronesen kuuluisimpia seinätauluja tämän palatsin loistosaleissa on suuri ja komea maalaus, joka kuvaa Europa nimisen Kreikan taruajan kuninkaantyttären ryöstämistä.

Paolo Veronese maalasi paljon kuvia, joilla on raamatullinen nimi, mutta hän valitsi aina sellaisia aiheita, joiden avulla hän sai tilaisuutta kuvata kauniita pukuja ja Venetsian ylhäisön elämää iloisissa juhlissa. Hänen kuuluisimpia kuviansa on Taideakatemiassa seinän täyttävä kuva: Jesus Levin vieraana. Siinä on maalattuna koko silloinen Venetsian ylhäisö komeassa pylvässalissa herkullisen pöydän ääressä. Fariseukseksi ja hänen vieraikseen kuvatut henkilöt olivat tuttua väkeä Veronesen omasta seurapiiristä, ja heidän keskuudessaan istuu Jesus, ylevä kauneus ja lempeä surumielisyys kasvoillaan.

Kun me luemme evankeliumin kertomusta Kaanaan häistä, niin me kuvittelemme häidenpitäjiä köyhiksi ihmisiksi, jotka varojen puutteessa eivät voineet hankkia kylläksi viiniä juhlaansa, mutta Paolo Veronese esittää Kaanaan häät ylhäisön herkullisina pitoina ruhtinaallisessa salissa, jonka seinät ja pilarit ovat hohtavan valkeata marmoria, ja jossa vieraat ovat renessansiajan komeimmissa puvuissa.

Sanotaan, ettei yksikään taiteilija ole kuvannut Venetsian suuruuden ajan elämää niin voimakkaasti ja väririkkaasti kuin Paolo Veronese. Mutta suurimmankaan maallisen ylellisyyden kuvauksissa ei ilmene alhaista nautinnonhimoa ja julmuutta, vaan koko tuo loistelias maailma on Veronesen maalauksissa ikäänkuin ihannoidussa valossa esitettynä. Siitä syystä nykyajankin ihminen mieltymyksellä ja väriloisteen lumoamana katselee Venetsian viimeisen suuren mestarin teoksia.

Paolo Veronese on saanut viimeisen leposijansa S. Sebastiano kirkossa, jonka kaunistuksena on sarja hänen parhaimpia teoksiaan.

Jälkeen Paolo Veronesen mainitaan Venetsian maalaustaiteen historiassa ainoastaan yksi kuuluisa nimi, Giovanni Battista Tiepolo, joka eli 100 vuotta myöhemmin kuin Veronese. Hän vielä kerran koetti kankaalle kiinnittää kotikaupunkinsa kukistuvan suuruuden muistoja, mutta italialaisen elämän kultakauden sävel oli silloin jo ainiaaksi soinnahtanut sammuksiin.

Olen esittänyt ainoastaan muutamia kuuluisimpia henkilöitä Venetsian taiteen historiasta. Ken on syvemmältä tutustunut esittämääni aineeseen, tietää ettei tässä ole mainittuna läheskään kaikki ne mestarit, joihin muukalaisella on tilaisuus Venetsiassa tutustua. Jos ken tahtoo saada monipuolisen ja omintakeisen käsityksen Venetsian taiteesta, hänellä täytyy olla aikaa ja mielenrauhaa oleskella muutamia päiviä etenkin Canale granden varrella olevassa Taideakatemiassa, jonka monilukuiset salit sisältävät suuren aartehiston maalauksia menneiltä vuosisadoilta.

Ne jalon taiteen tuotteet, joita omin silmin olemme nähneet, lämmittävät sydämemme ja täyttävät sielumme kauneuden kuvilla, jotka vielä elämämme iltanakin voivat olla ilonamme. Matkustaja, joka omia näkemiänsä kertoo, voipi ainoastaansa herättää lukijoissa ja kuulijoissa halua itse nähdä sitä, mikä hänen omaa silmäänsä on ilahuttanut.

X. CAMPANILI ELI SAN MARCON KELLOTORNI

Muukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä viimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä paikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet. Hän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin loistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja Canovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä Taideakademiassa.

Tämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme parvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä olimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut olivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta ja värien verratonta voimaa.

Mielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden majesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki, joka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.

Mutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa katsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy neliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin Kirjastotalon nurkassa.

Mitä se merkitsee? Ja mitä tietää Markuksen torin särkynyt kivitys?

Siinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98 metrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian kuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.

Noin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin, ja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen korurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.

Mutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo muutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka saattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä taloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille suljettiin.

14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin kellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa, ensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet sinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä paljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin viereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui tiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.

Paljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun vallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen silmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa...

Nyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan — syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan aikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas kohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.

Mutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka sai kasvot kalpenemaan... tornia ei voitane uudestaan rakentaa... perustus on liian heikko... se lepää meren liejuisella saarella.

Jokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me muukalaiset tiedämme sen myöskin.

Ruumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja kaikki, kaikki sortuisi soraan.

Venetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä olet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja tuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit muuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit huuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa satua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on yhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.