Part 5

Laivamatka Lidoon on ihana. Siellä saa oikean kuvan laguuneista, näkee joukon Venetsiaa ympäröiviä saaria kirkkoineen ja luostareineen sekä lujat linnoitukset, jotka suojelevat Venetsiaa meren puolelta.

Lidossa saa ajaa raitiovaunussa, istua ulkoravintolojen mukavissa nojatuoleissa tahi rannalla kävellen hengittää Adrianmeren kevyttä suolaista ilmaa. Lapset poimivat meren huuhtelemasta rannasta simpukankuoria, meritähtiä ja monen moisia Ahtolan antimia.

Kalastajavenheet valkoisine purjeineen leijailevat merellä aivan kuin kalalokkien kiiltävät parvet. Mutta valkoisten purjeiden joukossa näkee tuon tuostakin punaisen ja ruskean keltaisia. Ne ovat chioggialaisten kalastajain purjeita, jotka aina helposti tunnetaan toisten joukosta.

Chioggia on Lidon läheisyydessä. Sen nimi on tuttu jokaiselle, joka on lukenut Venetsian taisteluista genualaisten kanssa. V. 1378—1381 käytiin tarujen ylistämä Chioggiasota. Genuan pyhä Yrjö ja Venetsian pyhä Markus olivat kauan kamppailleet kaupan herruudesta Välimerellä. Viimeinen sota oli verisin. Sen alkaessa Venetsian laivasto voitettiin niin perin pohjin, että vaan kuusi laivaa pelastui, ja laguunit olivat suojatta. Silloin kokoontuivat Venetsian patriisit huolestuneina Dogien palatsin suuren neuvoskunnan kokoussaliin keskustelemaan kaupungin puolustuksesta. Valkopartainen dogi Andrea Contarini johti neuvotteluja. Päätettiin tukkia laguuniväylät, upottaa kiviä laivareitteihin ja poistaa merimerkit. Mutta ennen kuin kaikki oli tehty, oli Genuan laivasto jo ylläköllä valloittanut Chioggian linnan ja purjehtinut sisään laguuneihin. Jos nyt genualaiset olisivat heti hyökänneet Venetsian kimppuun, niin se olisi ollut hukassa. Mutta he alkoivat valloitella laguunien muita linnoituksia, ja siten venetsialaiset saivat ajatusaikaa.

Venetsian neuvoskunta tarjosi genualaisille edullista rauhaa; genualaiset himoitsivat Venetsian perikatoa ja hylkäsivät ehdotuksen. Mutta onnettomuudessa Venetsia näytti voimansa. Käsityöläiset ja ylimykset tarjoutuivat kilvan valtiolle sotamiehiksi, merimiehiksi tai työmiehiksi laivaveistämöihin, ja valtion rahasto täyttyi vapaaehtoisista lahjoista. Aseita jaettiin kansalaisille, gondoolit ja muut veneet Venetsian kanavilla koottiin ja varustettiin sotakuntoisiksi. Laivaveistämössä tehtiin työtä yötä ja päivää. Ylimysten kustannuksella varustettiin vähässä ajassa 34 laivaa. Miehistöä harjoitettiin joka päivä Venetsian kanavilla. Dogi itse, vaikka kävi kahdeksaakymmentä, astui laivaan, luvaten ettei ennen palaisi palatsiinsa, kuin genualaiset olisivat karkoitetut, ja useimmat neuvosherrat seurasivat hänen esimerkkiään.

Kirkkaana kuutamoyönä (jouluk. 13 p. 1379) Venetsian sotalaivasto äkkiä purjehti ulos laguuneista. Genualaiset, joiden laivat olivat talvimajoissa Chioggian sisäpuolella, hämmästyivät. He koettivat kaikin voimin tukkia Chioggian kahta kulkuväylää kivillä ja proomuilla, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Saarrettuina Chioggian hiekkasärkkien taakse genualaiset pian menettivät vahvat asemansa laguuneissa. Seitsemän kuukautta he kestivät vimmattua piiritystä, ja heidän täytyi seuraavana keväänä, menetettyänsä 5,000 miestä ja 32 laivaa, antautua voittajan armoille.

Pyhä Markus oli voittanut pyhän Yrjön. Rauhanteossa Genua luovutti kaikki ne alueet, jotka se oli sodan alussa valloittanut Venetsialta. Genua vajosi mitättömyyteen ja Venetsiasta tuli maailmankaupan keskus.

Tämän tarinan sukupolvi toisensa jälkeen kertoo lapsilleen, ja muinaisaikojen sotaisten tekojen synnyttämä itsetunto elää vieläkin siinä pienessä kalastajakaupungissa, joka on syntynyt muinaisen Chioggian linnoituksen paikalle. Chioggian asukasten luonteessa on säilynyt sotainen piirre, jota todistavat kalastajain ja merimiesten rohkeat seikkailut sekä heidän tuimat ja terävät kasvonpiirteensä, jopa nuo räikeän heleät väritkin, joilla he purjeitansa koristelevat.

Lidon hotelleissa, maantiellä ja kävelyteillä näkee kansaa kaikista maista, sillä siellä on m.m. kuuluisa kylpypaikka. Adrianmeren vettä pidetään niin terveellisenä, että jo Rooman keisari Nero antoi kuljettaa sitä suurissa astioissa omiin kylpyaltaihinsa.

Paluumatka Lidosta tehdään tavallisesti auringonlaskun aikana, jolloin päivän kehrä painuu meren syliin ja laguuneilla leikkii hurmaava värien loisto. Venetsia on silloin autereisen hämyharson verhossa ja meri, maa ja taivas sulautuvat yhteen äärettömässä kaukaisuudessa.

VIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA

Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja läksimme kaupunkia katsomaan.

Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan, jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo: katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä. Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko hieno maailma oli ostoksia tekemässä.

Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria, pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä, kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.

Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia. Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja, nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten ja kyyhkysten kuvia.

Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit, joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu Venetsian loistorakennus.

Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen, jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen, joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa... on oikea taideteos.

Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.

— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen toverilleen.

Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä, hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.

Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.

Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja, kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.

Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa vieressä... koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.

Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät, joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien tauluista.

Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.

Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.

Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa. Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.

Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja, kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta, gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät, säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.

Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.

Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki, sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto vielä kokonansa mennyt!

Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää, kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa... ja soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät...

Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi sillä lailla laulaa... yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää...

Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin, kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.

Sellaisesta musiikista... sellaisille taiteilijoille... kuparikolikko hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa antaneet.

Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan, kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman kuparikolikon.

Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä ainoana suurena konserttisalina.

Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun. Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen "Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta hiekkakehdosta"... Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä... Nyt kajahti "Santa Lucia"!

"Sul mare luccica l'astro d'argento, placida è l'onda, prospeio è il vento. Venite all'agile barchetta mia. Santa Lucia!"

(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)

Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet...

Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle. Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja "lyijykamarien" kauhuista...

* * * * *

Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje kotoa.

Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta ja vinhat vihurit... että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista synkeät... ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja kylmää kevättä...

Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä huhtikuuta... Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet...

Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten kesken... täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.

Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää...

Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin, niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.

Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa on kaikki nuorta... kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa. Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä... mutta siellä nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen...

Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä, että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan profeetallinen ennustus:

"Viel' lempemme saa hehkullaan Sun toivos, riemus nousemaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa korkeemman kaiun saa!"

IX. VÄHÄN VENETSIAN TAITEEN HISTORIAA

Sen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä teoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta, sillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa. Luonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen taiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot tässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman taiteen tunnetuimmista mestareista.

Myöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla oli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät vapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa alkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa kaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen jäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi Venetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15. vuosisataan saakka.

Sen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta vaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi saarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin _Vittore Pisano_ ja Umbriasta _Gentile da Fabriano_, molemmat 1400-luvun suurimpia mestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea Verrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat molemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että renessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian, Paolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja kuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja on heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen, että vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa, lienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti rahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita suorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet noista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan, loivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän hartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.

_Andrea Verrocchlo_, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli syntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin harrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä. Hän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista, terracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee voimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin _Bartolonimeo Colleonin_ mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo kirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja palkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella olivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli tasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan varotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä niin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle 100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä pystytettäisiin Markuksen torille!

Pelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten Firentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan eräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin fasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan 1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen mukaan.

Colleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu, ja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat. Väkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan vertauskuva. "Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen rajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa seikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo, on kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa. Yksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos edessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat ratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla". Näin kuvaa eräs taiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.

Venetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman _Jacopo Tatti_, joka opettajansa mukaan otti _Sansovinon_ nimen. Hän syntyi Firentsessä v. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino eli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan, jolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo freskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja innostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v. 1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta saamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka tunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen koristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on _Markuksen Kirjastotalo_ Piazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta "ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä joonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa aukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen pylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka runsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja friiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet päälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan päällispäätteen". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.] Monet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen mallikelpoisena esikuvana.

Sansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia "Zecca" eli rahapaja Canale granden varrella sekä "Loggettaksi" nimitetty korurakennus, joka hautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.

Sansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa Michelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat kokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin jäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa, pysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat valoisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista vahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902, mutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt kuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja kuvapatsaita.

Sulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa. Sitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat "jättiläiset" _Mars ja Neptunus_, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa Michelangelon "Davidin" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan Venetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.

Vähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta kuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja teollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin perheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on Venetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt monta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian etevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne veljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat San Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin _Buon, Rizzi, Lombardi ja Leopardi_ nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi on _Bellinin_ perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja pojat Gentile ja Giovanni Bellini.

_Jacopo Bellini_ on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa vapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman alan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee harvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin Venetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan Adrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät asukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja kehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää hiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden kuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten lähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään edistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja maalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät tämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt ovat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän kuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan sanoja käyttääksemme, "ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun kauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten onnellisesta olostaan".

Oikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika _Giovanni Bellini_. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea Mantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan, eläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat maalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse Tiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti tutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa teoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön. Mitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin että hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin teoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen loppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta. Bellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha. Hänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian kokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva "Maria de Frari" kirkon sakastissa, sekä "Madonna valtaistuimella", joka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä soittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti kopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa kuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on "dogi Loredanin" kuva tunnetuin.

Giovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen taiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei voitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit mannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos Venetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli seinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata öljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien kokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat venetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva tilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen tehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi veli _Gentile Bellini_, joka oli saanut ristimänimensä isänsä opettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli 1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret taiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi laatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena on aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa mestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen tauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia 15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on "Pyhän Markuksen saarna Aleksandriassa", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian Taideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista Markuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa näemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.

Gentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän sai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien parantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta, että Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile lähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän maalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain kuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa, koottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita. Venetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti Dogien palatsin maalaukset.

Korkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen, mutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu kohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat Giovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme suurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.

He ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta. Giorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien Alppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla, joiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien kotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa heidän luomisaikansa loppuun asti.

Ensiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, _Giorgione_, on tullut tienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini oli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet maisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa semmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija, joka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen voiman, "kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi tuleksi".

Giorgionen kuuluisimpia kuvia on "Tähtien tutkijat": kolme miestä keskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset muodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä kuuluisa on "Giorgionen perhe", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin maiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän matkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana. — Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m. eräs Firentsessä oleva kuva "Soittajaiset". Näemme erään hengellisen herran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka soittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu päässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden kasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.

Giorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat mestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden houkutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä. V. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen kuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen surusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut hänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen suudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen neronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian aikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa vertaiseksi.

_Palma Vecchio_ syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v. 1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala. Hän on maalannut "pyhiä perheitä", joista huokuu vastaan hiljainen onni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on "Marian ilmestys", jota säilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on 7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen sankarillisena ryhdiltään.

Nyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista _Tizian Vecellistä_ eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien sivistyskansojen keskuudessa.