Part 1

language: Finnish

VALKEA HUVILA

Novelli

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

Eräänä ihanana kevätiltana tapahtui se rautatieonnettomuus, joka pariksi päiväksi antoi sanomalehdistölle aihetta laajoihin artikkeleihin ja sittemmin viranomaisille tutkintoihin useiden kuukausien aikana. Järkytetyin mielin lukivat kansalaiset pitkin maata kuvauksia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kätensä tai jalkansa, tai tykkänään henkensä. Parin päivän aikana oli asianomaisen pienen maaseutuaseman nimi kaikkien huulilla, jopa toistettiin uhrienkin nimiä. Ne olivat tuntematonta väkeä, työmiehenvaimoja, joku vaihdemies sekä eräs leskirouva ja hänen kuusitoistavuotias tyttärensä. Viimemainituista puhuttiin enimmän senvuoksi, että he, ollen samaa perhettä, herättivät enimmän sääliä. Äiti, Maria, kolmekymmentäkuusi-vuotias, kuoli asemahuoneella ennenkuin lääkäri ehti paikalle, tytär, Saima, oli niin vaikeasti ruhjoutunut, ettei hänen henkiinjäämisestään saattanut olla paljon toivoa. Syystä huusi yleisö kuohuissaan viranomaisten huolimattomuutta ja leväperäisyyttä.

Surullisen näköistä oli onnettomuusyönä todella ollut sillä pienellä asemalla, jonka nimeä yleisö seuraavina päivinä toisteli. Särkyneen vaunun ympärillä makasivat avuttomina ihmisten vaatteet, eväät, kopat ja jäähyväiskukkaset. Ja siellä oli myöskin verta ja silpoutuneita jäseniä. Joku utelias paikkakunnan tyttölapsi oli ollut pyörtymäisillään, kun sattui kompastumaan jalkaan, joka oli linkoutunut pitkät matkat kiskojen taakse. Jalassa oli siisti maalaiskenkä ja harmaa villasukka. Kauheaa se oli! Ne onnettomuusuhrit, jotka pääsivät liikkeelle, huusivat julki hätänsä, hajaantuivat nukkuviin asuntoihin ja vastaanottivat siellä kanssaihmisten säälin ja virvoituksen. Vaikeammin haavoittuneet makasivat asemahuoneen pienissä suojissa, voihkien ja valittaen. Eihän täällä ollut edes lääkäriä, ei mitään valmista rautatieonnettomuuksia varten. Kuolleet olivat vaiti — hekin olivat vielä elävien mukana, nimittäin se rouva, jonka nuoren tyttären ukko Trast oli asettanut pöydälle muun paikan puutteessa, ja se vaihdemies, jonka kuiskailtiin olevan syypään onnettomuuteen. Vaiti oli myöskin kuolleen rouvan tytär: hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa, ja ukko Trast, eläkettä nauttiva vaihdemies ja vanhin junavirkailija näillä mailla, arveli itsekseen, että olisikin parasta, jos hän seuraisi äitiänsä eikä enää palaisi tähän pahaan elämään. Niin kaunis lapsi hän oli, olisipa suonut hänen pääsevän pois ennenkuin maailma ehti häntä tahria. Ukko Trast oli jo käyttänyt trasselit, joita hän iänikuisesta tottumuksesta aina piti taskussaan, asemahuoneen pyyhinliinat ja mitä ikinä liinavaatetta löysi, hiljentääkseen peloittavaa verenvuotoa. Tyttö oli jo valkoinen niinkuin tuomien kukkatertut, jotka riippuivat alas räystään yli. Paras oli lapsen kuolla, paras. Ukko Trast oli nähnyt paljon, mutta nyt hän nieli kyyneliä. Hyvän aikaa hän sai liikkua yksikseen siinä keskellä hävitystä — kenenkäpä olisi tehnyt siihen mieli! Makasiinimies kiroili kanniskellessaan tavaroita onnettomuuspaikalta korjuuseen ja herrat soittelivat konttorissa telefonia.

Vihdoin tuli siihen sitten paikkakunnan naisia, ja yrittihän joku heistä ruveta panemaan vesikääreitäkin. Mutta heissä ei sattunut olemaan sellaisia, joiden luonto olisi kärsinyt nähdä näin pahoja verihaavoja ja niin säälittiin ja valiteltiin ja päätettiin lopuksi odottaa tohtoria.

Yksi haavoittuneista huusi lakkaamatta, kysellen huutojensa välissä lapsiaan. Hänelle sanottiin, että ne ovat hyvässä turvassa, kaikki terveinä ja vahingoittumattomina. Silloin rupesi sairas haromaan päätään, voihkimaan ja puhuttelemaan miestään, joka ei ollut täällä. Hetken perästä hän taas kyseli lapsia. Paikkakunnan naiset tahtoivat hautoa hänen päätään kylmällä vedellä, mutta hän työnsi kovakouraisesti kaikki auttavat kädet luotaan. Hänessä ei näkynyt mitään vikaa, mutta hän ei päässyt pystyyn ja vakuutti, että hänen selkärankansa on katkennut. Köyhille aina tapahtui onnettomuus, sellaista oli maailman meno — rikkaat hienoissa rautatievaunuissa säästyivät nytkin. Ja vielä puhuttiin Jumalasta!

Sairaan huudot kajahtelivat läpitunkevina yöhön, joka lemusi nuoria yrttejä ja kukannuppuja.

— Minä kuolen... menkää hakemaan lapsia... ai jäi! Menkää hakemaan... Ei parempaa sijaa... lattialla köyhä kuolee... Selkä on poikki... Rikkaitten vaunuissa ei taittunut yksikään selkä, sellaista se on oikeus. Janne auta, kyllä minä niin monet askeleet olen ottanut puolestasi... Eikös nyt ole tohtoria... Minä kuolen... Oiii... voiii!

Vaimo hänen vierellään äänteli toiseen nuottiin:

— Älkää... älkää... mitä se siitä paranee... Kyllä tässä on kärsimistä muillakin... Vertako mahtanee olla tuolla jalkapäässä, kun tuntuu niin märältä... Sinne menee kyllä lanka sinne koululle, jos niinkuin koettaisi soittaa, että tulisivat vielä katsomaan... Ei, en minä ole koululta, mutta ne tietävät minun kotini. Älkää, hyvä ihminen, huutako, ei se siitä parane... Mikähän minussakin oikein on poikki ja puhki. Kuolema tästä tulee... Kuinkas kaukana se on täältä pappi...?

Paikkakunnan naiset tarttuivat kiinni tilaisuuteen ja riensivät joukolla konttoriin soittamaan rovastille. Ukko Trast seisoi yksinään nuoren tytön ääressä, hihat käärittyinä kuin teurastajalla, ja ajoi vaatetta kuolevan jalkapäähän, mistä hiljalleen valui verta alas pöydän syrjiä.

Keskellä voihkinaa, jossa molempien äskenmainittujen vaimojen äänet vuorottelivat pitkinä puheluina, vaikeni tyttö ja ainoastaan heikkojen veriaaltojen kulku hänen kasvoillaan osoitti, että hän oli hengissä.

Sattui niin, että ukko Trastin oma tytär oli sairastunut tällaisena kesäyönä, samanikäisenä kuin tämä lapsi, vaikka kauan sitten. Ukko Trast muisteli noita menneitä ja jo unohtuneita öitä ja tämä sairas oli ensi hetkestä joutunut hänen mielessään toiseen asemaan kuin nuo muut. Hänen ajatuksensa ottivat yht’äkkiä, ties mistä syystä, uuden suunnan, hän sanoi Jumalalle, että lapsi tarvitaan maailmassa ja että Jumala ei ottaisi häntä pois.

— Sinä otit Elli vainajan... Mutta silloin oli enemmän hyviä ihmisiä. Nyt on paljaita pahoja. Jätä tämä. Sinulla on siellä valoa ylenpalttisesti. Syytät sitten, että maailma on pimeä, kun otat kaikki hyvät pois.

Ensin hän itsekseen ajatteli, mutta lopulta hän jo puhui. Miehenä, joka luki läpi raamattuaan kolmattakymmenettä kolmatta kertaa, seurusteli hän Herransa kanssa kuin toverin kanssa ikään, lähestyen häntä luottavasti ja avonaisesti.

— No, Isä meidän, joka olet taivaassa, tarvitaanhan maailmassa hyvyyttäkin eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja.

Ikäänkuin Jumala olisi vastannut hänen yksinpuheluunsa, avasi kuoleva yht’äkkiä silmänsä ja ne loistivat niinkuin valkoinen helmiäinen kaikkien niiden köyhien, verentahrimien repaleiden keskeltä, joissa tyttö makasi.

— No niin, arvasinhan minä sen, puhkesi vanha vaihdemies puhumaan. — No, no, no... tohtorille on soitettu, tohtori tulee... Kyllä, kyllä, kyllä kaikki käy hyvin.

Tytön sinertävän valkoiselta otsalta puhkesi esiin hiki, alkaen valua alas ohimoja. Ukko hääri hänen ympärillään, lohdutteli, peitteli, kävi akkunassa, taittoi tuomenkukkia, viskasi ne samassa pois, palasi ja jäi vihdoin hihallaan pyyhkimään omaa otsaansa, jolta hiki valui virtana yli kasvojen.

Muut sairaat voihkivat ja huusivat. Tämä vaikeni. Olisi ollut helpompaa kuulla valitusta kuin katsella tuota mykkää tuskaa.

Äännähtikö lapsi?

— Mitä? Sanoitteko jotain?

Ukko Trast laski kätensä olkapäälle, jota peitti kostea, siniraitainen kesäpuku. Tyttö lausui selvästi kysymyksen, jonka hän nähtävästi oli tehnyt jo äsken. Hän lausui kuivalla, karhealla äänellä:

— Ovatko... ovatko... — minun molemmat jalkani poikki?

Ja kysyjän silmät katsoivat vanhan miehen kiihtyneihin kasvoihin niin hellittämättä, että hiki yhä uusina suihkuina tunki esiin vanhuksen otsalta. Jalatko poikki? Eivät suinkaan ne poikki olleet... Saattoi tuntua siltä, mutta eivät suinkaan ne sentään olleet poikki...

— Kyllä ne ovat poikki, sanoi tyttö liikkumattomin huulin. — Ovatkohan molemmat? Onko minun äitini kuollut? Hänellä on musta hame... pitkät hopeakäädyt... harmaa sadetakki... Onko hän kuollut?... Sanokaa vain... Missä hän on? Minä tahtoisin nähdä hänet. Ettekö voi vähän kääntää minua...

Sinä hetkenä, jolloin ukko Trast kohotti häntä harteista, sammuivat silmät. Joko henki meni? Tuskako lapsen tappoi? Vai oliko hän huoneen kulmassa nähnyt ruumiin, jonka yllä oli harmaa sadetakki? Vanha mies puhui hänelle hätääntyneenä, harmitteli tohtorin viipymistä ja löi uudelleen ja uudelleen pään poikki toivolta, joka kaikkien tosiasiain uhallakin yritti vakuuttaa, että tyttö elää ja jää eloon. Trast seisoi taasen ikkunassa ja silpoi nuorta tuomenoksaa, kun hän yht'äkkiä voihkinan keskeltä eroitti tytön äänen.

— Mitä... mitä sanotte? Niin, tiesinhän minä: kyllä te paranette!

— Me olemme... nyt... sitten... kaikki kuolleet, kuului luonnottomana äänenä kuolevilta huulilta.

— Kaikkiko?... Eikö teitä ole sisaruksia kotona...?

— Isä... äiti... minä... kaikki olemme kuolleet. Muita ei ole... Kaikki... kuolleet.

Kyynel, joka vieri tytön poskea alas, oli kuin hyvästijättö elämälle. Se raivasi raskaana tiensä läpi hikipisaroiden, jotka kauttaaltaan olivat kostuttaneet tytön kasvot.

Vanhus tunsi oman elämänsä lahjan tuiki ansaitsemattomaksi tällä hetkellä. Hän ei jaksanut katsoa tuon nuoren ihmisen lähtöä. Ja taas seisoi hän ikkunassa, pyyhkien kyyneliään, huojutellen päätään ja hirvittävällä levottomuudella tuntien ytimissään ristiriidan kuoleman hävityksen ja heräävän luonnon elonhuuman välillä.

Salo helähteli ikäänkuin kevät yhtäkkiä olisi muuttanut sen ainoaksi kanteleeksi, jonka kielet ulottuvat idästä länteen asti. Aamun rusotuksen mukana olivat linnut heränneet ja kukunta, raksutus, vihellys ja onnellinen piipatus täyttivät maailman taivaan ääriä myöten. Maa hengitti autuaana ilmoille nuoren vihantansa lemua, ylhäällä selkeni selkenemistään yön hämärästä sini ja joku pieni punertava pilvi astui esiin kuin airut, joka helmassaan kantaa ruusuja siroitellakseen niillä valtiaansa tien, valtiaansa, joka voitollisena tekee tuloaan. Aurinko lähestyi lähestymistään. Idän taivas syttyi nopeasti ja kukkulat, vuorenharjat, laaksot ja notkot alhaalla vaihtelivat yhtä nopeasti väriä, valoja ja varjoja. Keltaiset kukat vesiojien varsilla ja tuomipuiden valkoiset tertut, nämä ensimäiset maan yrteistä, jotka täällä olivat ehtineet kukkaan, tuntuivat puhella hymistävän jotakin hyvää, iloista asiaa hyönteisille, jotka unisina pyrähtivät ylös onnelliseen päivään.

— Näin köyhä kuolee... Koko elämänsä on raatanut... Kyllä tohtoreille maksetaan kalliit palkat... mutta ei missään heitä ole...

— Oi... voi... Eikö täällä ole ketään joka auttaa...

— Minun selkäni... aijai!... Herra Jeesus...

— Tässähän oli äsken ihmisiä... minne he menivät... Vettä...! Eikö ole vesipisaraa...?

Naiset saapuivat pian kaikki ja ilmoittivat, että rovasti lupasi heti panna hevosen valjaisiin. Myöskin ruustinna oli luvannut tulla ja tuoda mukaansa pitäjän diakonissan, tohtorin taas täytyy heti olla täällä, tunti sitten jo häntä dresiinalla oli lähdetty tuomaan.

Hetkiseksi taukosi voihkina ja kevään huuma tulvi sisään ikkunasta, jota vanha vaihdemies piteli auki. Kevään voitollinen mielialako lieneekin vaikuttanut, että hän mielessään taasen asetti nuoren tytön parantuvien lukuun ja taasen rakensi hänen tulevaisuuttaan. Entä jos ottaisi hänet yksinäiseen mökkiinsä? Tyttö oli ehtinyt sanoa, ettei hänellä ollut ketään omaisia. Päivänsäde oli tämä tyttö. Mutta jos hänen jalkansa todella ovat poikki? No niin, onhan pitäjässä hyviä ihmisiä ja rikkaita ihmisiä, joilla on varaa palkata hoitaja. Niinkuin maisterin herrasväkikin. Lapsettomat ovat lisäksi maisteri Kannisto ja hänen rouvansa.

Pitäjän lohduttavat naiset kertoivat sairaille, että vielä muuan neitikin oli lähtenyt tohtorin mukana, joku, joka ymmärsi haavojen hoitoa. Hän oli kai sairaanhoitajatar.

Hetken kuuntelivat sairaat, sitten alkoi voihkiminen taasen.

— Oi voi, täällähän on ruumiita elävien joukossa, parkaisi äkkiä joku, joka oli jaksanut kääntyä katselemaan ympärilleen. — Eikö nyt niitä kanneta pois? Emme vielä kaikki ole kuolleita. Eroittakaa toki elävät kuolleista.

Ukko Trast kuuli yhtäkkiä radalta tutun äänen, loi katseen pöydälle, minne oli asettanut holhokkinsa, ja kiiruhti ulos. Hän odotti asemapäällikön kanssa laiturilla, kun dresiina pysähtyi, otti tohtorin laukun ja piti huolen siitä, että tohtori ensinnä tuli sen haavoittuneen luo, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

Hyvä oli, että tohtori oli sallinut erään pelastusarmeijalaisen dresiinassa seurata itseään onnettomuuspaikalle. Tämä pelastusarmeijanainen oli onnettomuuden tapahduttua heti neuvokkaasti ryhtynyt keräämään rahoja onnellisempien kanssamatkustajien kesken eteenpäin jatkavassa junassa, ja saatuaan pienen säästölaatikkonsa täpötäyteen tarjoutunut palaamaan haavoittuneiden luo. Hän avusti äänettömänä ja jäntevänä lääkäriä eikä säikkynyt sitä kauhistuttavaa näkyä, joka karkoitti useimmat paikkakuntalaiset huoneesta. Naisten piti suorastaan istuutua portaille, sillä he olivat pyörtymäisillään. Pelastusarmeijalainen nukutti haavoittuneen ja ukko Trast avusti tohtoria. Siinä ei ollut aikaa puheiden pitoon, tuskinpa ajattelemiseenkaan. Sekä ukko Trast että pelastusarmeijalainen tiesivät, mistä ihminen saa voimia kestämään, kun niitä tarvitaan eivätkä ihmetelleet, että pysyivät pystyssä ja saattoivat toimia. Hiki valui vanhan miehen otsalta, mutta laiha armeijatar toimi huulet kokoon puristettuina, tyynenä ja hiljaisena.

Runsas tunti oli kulunut, kun nuori Saima Aalto lepäsi paareilla asemahuoneen edustalla, ympärillään utelias kansanjoukko ja takanaan valittavat ja voihkivat onnettomuustoverit. Tiedettiin jo hänen ja hänen äitinsä nimi ja ihmiset, jotka aamuyöstä olivat lähteneet liikkeelle vuoteistaan, toistivat toistamistaan näitä ja muita nimiä.

Tyttönen oli kuin kuollut. Ääneti katselivat jurot sydänmaan miehet hänen viatonta kauneuttaan ja heidän vaimonsa ja sisarensa itkivät, tukahuttaen kyyneleet esiliinaansa, kuin omaista. Joku kirkonkylän neitonen kuiskasi ystävättärelleen, että täytyy nopeasti harjoittaa kuoro hautajaisia varten, ja postinhoitajatar toi kimpullisen tuomenkukkia ja laski ne haavoittuneen rinnalle, ikäänkuin hän jo olisi ollut vainaja. Kaikki silmät välttivät näiden paarien jalkapuolta ja kaikkia silmiä veti tämä sama jalkapää puoleensa sillä vetovoimalla, jolla kauhu vaikuttaa. Kaikki tiesivät, että tuon kauniin ihmislapsen molemmat jalat heti polven alapuolelta juuri olivat sahatut poikki. Onni olisi hänelle saada kuolla — mitäpä sellaisesta elämästä!

Ainoastaan vanha Trast hääräsi ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä iloinen ja valoisa nuori elämä, jota hänen oli suotu jollakin tavalla edistää. Hän oli käynyt telefonoimassa ja tuli nyt tarmoa höyryten ja hymy huulilla alas portaita, työntäen ihmisiä syrjään paarien ympäriltä.

— Maisterille me mennään, Lepolaan, sanoi hän. — Sinne vain, sinne. Sainhan minä rouvan telefoniin ja selvitin asian. Eivät tietäneet onnettomuudestakaan mitään, sentähden kestikin ennenkuin tulin puhuneeksi kaikki juurta jaksain. Panihan hän vastaan, tietenkin. »Ei Trast tuo häntä tänne... minä kiellän sen... Trast on jo lähettänyt niin monta ihmistä meidän niskoillemme.» Kyllä, kyllä rouva niin puhui, mutta sinne me sentään mennään. Kyllä hänellä siellä tilaa on. Ja heiliä on varaa. Voivat tilata hoitajattaren, ja tilaavatkin. Ei Trast antaisi lasta pois, jos Trastilla vain olisi varoja. Mutta ne laupeudensisaret ovat kallista väkeä. No, kuka tarttuu toiseen päähän?

Ukko laski jo kätensä pääpuoleen paareja ja nyökkäsi vastapäätä seisovaan miesjoukkoon. Silloin nousi naisten puolelta melu. Postinhoitajatar otti tuomenoksat maasta, jonne ukko Trast ohi astuessaan oli ne pudottanut ja puhkesi kiihkeästi puhumaan:

— Vai sinne te kiskoisitte tuon kuolevan raukan, te julma ihminen. Ei ikimaailmassa. Ylös sellaista mäkeä! Ja sellaisten ihmisten luo. Jollei hän nyt jo ole kuollut ja jollei hän kuole matkalla, niin siellä hän varmasti kuolee. En olisi uskonut teistä, Trast, että olette niin sydämetön!

— Vai sydämetön, hymähti ukko ja nyökäytti miesten puolelle, kädet yhä kiinni paarien käsipuissa.

— Sehän on kuin hautaholvi tai perunakuoppa tai mikä muu pimeä luola hyvänsä...

— Tuo kaunis valkea huvila! keskeytti ukko, — kylläpä se neiti osaa. No sittenpä sinne nyt tulee päivänsäde...

— Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin. Eikö nyt ole mitään muuta keinoa? Sellaista se on, kun ei ole saatu toimeksi sitä sairastupaa...

— Päivänsäde...! kuiskasi joku joukosta ja kaikki silmät seurasivat pientä väristystä, joka väänsi tytön puoleksi verhottuja kasvoja. Kuoleman varjosta olisi saattanut puhua, mutta ei päivänsäteestä.

Kuin lakastuva liljankukka makasi hän siinä keskellä luontoa, joka kukkui, raksutteli, piipatti, solisi ja lemusi taivaan ja maan täydeltä. Hän oli mykkä kuolema keskellä kylläistä elämää.

Mutta pieni postinhoitajatarpa oli saanut rohkeutta senjälkeen kuin hän oli joutunut kihloihin Allani Soivion, rikkaan maisteri Kanniston sukulaisen kanssa. Allani Soivio, metsäherra, oli riidassa tätinsä ja hänen miehensä kanssa, senpätähden tämä morsiankin nyt sätti maisterin väkeä! Eipä siltä, että hänen väitteensä olisivat olleet aivan aiheettomia. Kyllä Lepolassa sellaista kylmää oli, muut palvelijat eivät siellä pysyneet, paitsi se Kaisa, joka siellä oli ollut niin kauan. Syytettiin aina tämän Kaisan olevan niin häijyn, ettei kukaan tullut hänen kanssaan aikaan, mutta taisipa talossa olla jotakin muutakin syytä, niin hyvältä kuin kaikki näyttikin ulospäin. Toiselta puolen ei voinut kieltää, että maisterin herrasväki todella harjoitti hyväntekeväisyyttä — heidän kuolemansa jälkeen saattoi lisäksi odottaa suuria lahjoituksia yleisiin tarkoituksiin. Niin että ei kuitenkaan olisi ollut lupa puhua sillä tavalla kuin neiti Erkkilä puhui. Näin ajattelivat kirkonkylän emännät. Sydänmaan äänetön kansa muisti toiselta puolen, että Lepolasta oli lohjennut ilmaiseksi lääkettä monelle sairaalle, toiselta puolen, että siellä maksettiin munista ja marjoista huonommin kuin missään. Sillä ei siis ollut mitään muuta mielipidettä kuin että parasta oli viedä haavoittunut maisterin herrasväen luokse kuolemaan. Niilläpä oli varaa haudata hänet, tai hoitaa, jos hän kitumaankin jäi. Kukaan muu ei kuitenkaan puuttunut väittelemään innokkaan Trastin kanssa, paitsi neiti Erkkilä. Hän asteli paarien vierellä ja puhui miltei sopimattoman lujalla äänellä näin kuoleman läheisyydessä, lakkaamatta pinoten tuomenoksiaan punaiselle huopapeitteelle, joka verhosi onnetonta neitoa.

— Mahdan minä tietää mitä puhun! Kysykää pastorilta, jonka nuorena ylioppilaana toimititte Kannistoille lukemaan. Kysykää tylsämieliseltä pikku Miialta, joka oli itkemäisillään itsensä kuoliaaksi... Niin, niin, tohtori vainaja itse sanoi minulle, että hänen silmänsä olivat tulleet kipeiksi pelkästä itkemisestä... Minun sulhaseni sanoo, että... Mutta mitäpä minä puhun teille, te kannatte lapsiraukkaa yhä likemmä hänen vankilaansa...

— Mutta, hyvä neiti, keskeytti Trast vihdoin kuiskaten, — sanokaa nyt mihin minä hänet vien? Postikonttoriinko?

— No vaikka minne...

— Siinä se: vaikka minne. Sanokaa te maisterin herrasväestä mitä tahansa, niin sieltä se apu sittenkin aina lähtee. Siellä muristaan, mutta sieltä lopulta autetaan. Kyllä meidän pitäjässä on rikkaita, mutta kuka ottaa kuolevan luoksensa? Maisterin rouva, jota te kaikki olette valmiit moittimaan...

Neiti Erkkilä nosti pudonneet tuomenkukat maasta, pysähtyi ja puheli tiepuolessa, itkusta puolitukahtuneena:

— Kysykää herra Lagerspetsiltä, kysykää herra Lassénilta, kysykää Ida Saleniukselta... Minun sulhaseni sanoo... mutta mitäpä minun kannattaa siitä puhua! Tulkaapa vähän tänne, Trast, niin sanon jotakin: sulhaseni sanoo, että he ovat niin kylmiä, ettei hän tahdo nähdä heitä edes häissään. Päivänsädekin kuolee sellaisessa kylmyydessä...

— Mutta mitä minä teen? sanoi ukko Trast avuttomana.

Ja hetken perästä kulki saattue huolestuneen neiti Erkkilän ohitse kohti valkoista huvilaa, joka valkoisen aidan ja hoidettujen pensasryhmien takaa hohti korkealta, kummulta. Tämä huvila vaikutti satumaiselta ylhäisyydessään ja suorastaan eteläisessä rehevyydessään saloseudun karun, kainon asutuksen keskellä. Ei missään ollut sellaista vihantaa, niin moninaista, vaalean keltaisesta tumman vihreään ja harmahtavasta sinervään asti. Pensasaidat olivat leikatut, tiet peitetyt punaisella hiekalla ja hehkuvat jättiläiskukat nostivat tupsumaisia tai kellonmuotoisia teriään lihavasta mullasta. Aurinko hohti tänne joka taholta. Kun huvila oli yksinään kummulla, ei auringon säteitä pidättänyt mikään, vaan vuotivat kultaiset lämpöaallot runsaampina kuin minnekään juuri tähän valkoiseen kotiin ja sen ihmeelliseen puutarhaan. Päivänsäteistä ei täällä ollut puutetta. Kaikki lämpö mitä pohjoinen taivas saattoi lahjoittaa, vuoti tänne. Kukkulan alle portin eteen pysähtyivät paarit ja kantajat seisahtuivat kokoamaan voimia nousua varten. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat ääneti eteensä. Kiviportaiden kahden puolen versoi tuoreesta, muokatusta maasta suitsuttamalla sinistä, keltaista, valkoista kukkaa ja mehiläiset täyttivät ilman kuumalla, hekumallisella surinallaan.

Yht’äkkiä kajahti ankara koiranhaukunta. Spireapensastosta tuli näkyviin leijonankarvainen koira ja heti senjälkeen ilmestyi portaille kaksi naista, toinen valkoisissa, toinen tummissa vaatteissa, kaikesta päättäen rouva ja palvelijatar. Toinen oli sirorakenteinen, valkokätinen herrasnainen, toinen raskasliikkeinen, kolea työjuhta. Molemmat olivat kasvoiltaan harmaan ankarat ja luoksepäästämättömät. Ukko Trast lähestyi heitä lakki kourassa, hymyillen ja kömpelösti kumarrellen. Syntyi pitkä keskustelu, tai oikeammin sanoen väittely. Kukaan ei huomannut, että sairas koiran haukahtaessa oli vavahtanut ja alkoi selvitä pitkästä, piinallisesta unestaan elämään, joka ehkä ei ollut helpompaa. Ihanan puutarhan portilla väiteltiin siitä, saisiko hän tulla sisäpuolelle vai oliko hänen mentävä kerjäämään turvaa muualta. Väittelyn tulos oli niinkuin niin monasti ennen, että vanha Trast voitti ja paarit kannettiin ylös valkoiseen huvilaan, jolle sen isäntäväki oli antanut nimen »Lepola».

Saima Aalto jäi taloon vastaiseksi, päättelivät rouva Kannisto ja hänen palvelijattarensa.

Hän tuli tajuihinsa jossakin, jota hän luuli laivaksi ja jossa kaikki oli sinistä, seinät, sohva, peite hänen yllään. Hänen ruumiinsa tuntui olevan köytetty kiinni johonkin, jossa sitä venyteltiin, viileskeltiin ja poltettiin. Pää lepäsi alhaalla raskaana kuin vuori, jalat olivat pingoitetut ylhäälle ja niissä kirveli, nyki, kolotti ja kuumotti. Tuntui siltä kuin pää olisi ollut halkeamaisillaan, ei mitään hän voinut selvittää itselleen, ainoastaan sen, ettei hän ollut koskaan ollut näin sairas. Eikä apua kuulunut, ei lievennystä silmänräpäykseksi. Poltti ja pakotti. Ei mitään paikkaa voinut liikuttaa. Joka jäsen tuntui olevan poikki. Eikö sitten ollut yhtään ihmistä, eikö mitään apua? Ei hikipisaroita hän jaksanut pyyhkiä otsaltaan. Vai oliko hänen otsansa veressä? Käsi ei noussut, ei yhtäkään jäsentä voinut kohottaa. Oliko hänestä enää mitään jäljellä? Oliko Jumala kokonaan ylenantanut? Mitä oli tapahtunut?

Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin», sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule sisään... olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita ihmisiä... Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan... Ei, Trast, sanoinhan teille jo telefonissa...» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen...» »Mitä te sitten häntä tänne tuotte... Ei, porttia ei avata... Trasti tottelee vain ja paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!...»

Jalatonta ihmistä!

Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan, hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä. Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin. Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi: yli yksitoista... Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas...

Äiti on kuollut.

Ja häneltä, Saimalta, ovat jalat poikki. Molemmat jalat...

Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin tahtoi... Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.

Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan, — hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on jano, Miina menee vesisaaville... Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin, Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla...

Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.

Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?

Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa. Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa, astua alas vuoteesta... Jumala... mitä Jumala on tahtonut ja tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa. Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin onneton...!

Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.

Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin. Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän kylmä.

— Ei saa sillä tavalla. Ole hiljaa nyt. Kukaan ei tee sinulle pahaa...

Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli, kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri, ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut...

Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:

— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä? Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.

Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha, joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.

Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?

Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua kuiskaten.

‒ Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä tänne on tulijoita... Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan. Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä ottaa likaisen...

‒ Mistä minä tiesin.

— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille! Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna hänelle housut... anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi vanhat harmaat... Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän raukan.

— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on maalattu?

‒ Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen luona on maalattu. Oi, hyvänen aika...

— Ruoka jäähtyy...

— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka ehdin.