Part 4

— Täällä on ikävä, sanoi hän.— Lassén istuu ja kirjoittaa, tuskin aterioiksi häntä saa alas. Kyllähän minä häntä kehoitin, mutta en ymmärtänyt, että hän istuisi yötä ja päivää. Eikä hänen huoneeseensakaan enää saa mennä. Ja minä hullu, joka niin olen hänestä pitänyt... Siellä mahtaa olla aika epäjärjestys tuolla ylhäällä. Neljään päivään ei siellä ole laastu eikä tehty vuodetta. Sellaistako se nyt sitten on se niinsanottu »luova työ»! Eikä hän edes suutu, vaikka härnään ja ärsytän... Enkeli, kuule, kun hän tulee tänne, niin sano hänelle, ettei saa olla sellainen mörökölli. Pitää toki muistaa, että on muitakin talossa... Eikö hän käy täälläkään? Eikö todella?

— Ei, sanoi Saima hiljaa, — hän ei käy täällä. Mutta...

— Mitä? Mitä sinä sanoit?

— En mitään.

— Sinun täytyy sanoa. Hän on minun sulhaseni, minun täytyy saada tietää kaikki. Minä tahdon tietää miksei hän enää suutele minua, miksi hän karttaa minua, miksen saa tulla hänen huoneeseensa... Onko hän todella rakastunut sinuun, sinuun, joka et edes osaa kävellä... Sano paikalla.

Pieni Saima ajatteli sitä aamuhetkeä, jolloin aurinko pääsi pimeään huoneeseen ja jolloin viime päivinä ikkunasta oli viskattu kukkanen lattialle keskelle auringonvaloa. Hän kuuli askelten etenevän, hän tiesi, että hänen kaunis ystävänsä oli häntä muistanut ennenkuin hän läksi vinttikamariinsa työhön. Tyttönen oli tavallista kalpeampi, kun hän sanoi:

— Älä pelkää, Ida, ei mitään ole meidän välillämme... eikä tule.

Eräänä iltana, kun täti ja setä olivat poissa, juoksi pieni Miia sisään täydessä itkussa:

— Auttakaa... auttakaa, äiti lyö... Miia tuo takaisin kaikki. Miia ei ole ottanut hopealusikkaa... Mansikoita Miia on syönyt, rintaneulan äiti otti ja lupasi myydä markkinoilla. Miia on pitänyt rouvan kenkiä... kirkossa... vanhoja kenkiä, jotka olivat vinnillä. Ruuton hatun Miia otti... Aatulla ei ollut hattua... Miia tahtoo tänne takaisin. Neiti puhuu... Ei Miia syö enää viinimarjoja eikä omenia... eikä vie pullossa maitoa. Ei Miia mene kotiin, äiti lyö...

* * * * *

Lagerspets koputti ja astui ääneti huoneeseen. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen ulos. Sitten hän tuli istumaan eikä vieläkään avannut suutaan. Vihdoin viimein hän alkoi.

No?... Mitä te nyt oikein olette tehnyt? Tai kuka on tehnyt mitä?... Täti sanoi tänään, että hän on valmis auttamaan minua, jos tahdon syksyllä lähteä kauppaopistoon. Miten tämä on käsitettävä? Niinkö, että hän hinnasta mistä hyvänsä tahtoo minusta päästä? Vai niinkö, että hänellä on paha omatunto? Vai onko tuo viekas eukko kuullut meidän pienestä kepposestamme ja tahtoo koota tulisia hiiliä päämme päälle? Oletteko te ilmaissut hänelle asiamme?... Te käskette tietysti uskomaan hänestä hyvää, mutta minä tunnen hänet. Jos minä tietäisin, että hän tuolla kauppakoululla ajattelee minun parastani. Sillä minulle kyllä on yhdentekevää, tuleeko minusta kauppasaksa vaiko advokaatti. Mutta minun rakas tätini ajattelee sitä, ettei hänen tarvitsisi minua nähdä... Arvasinhan, että te puolustatte häntä. Mutta minun muistoni hänestä ovat liian syvällä. Meiltä kuoli äiti — meidän äitimme olikin toista kuin tämä, vaikka he kaksoset olivatkin! Minä jouduin kouluun ja asumaan Kannistojen vastaperustettuun perheeseen. Nukuin ruokasalin sohvalla... Kun oli vieraita, pääsin nukkumaan myöhään. Pidin makeisista... otin sokeripalasta missä vain näin. Otin myöskin punssipullosta, missä sen tapasin. Täti tuli suutelemaan saadakseen selville, olinko juonut. Ne olivat oikeita Juudaksen suudelmia. Suudelmilla hän myöskin otti selvää siitä, olinko tupakoinut... Sanokaa nyt: voiko tämä nais-Juudas toivoa minulle hyvää? Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! En lähde kauppakouluun. Olen täällä, syön, juon, vetelehdin, odotan perintöäni. Tädillä ei ole ketään läheisempää. Pankissa on hänellä paljon rahaa... Ei, hän ei testamenttia muille, sillä hän piti äidistäni, he olivat kaksoset. Meitä ei ole muita elossa. Minun isärääsyni... hän... mittaa katuja ja teitä. Suoraan sanoen: hän elää sillä mitä entiset luokkatoverit hänelle antavat... Minäkö sääliä häntä kohtaan? Onko hän koskaan tuntenut sääliä minua kohtaan?... Kurjaa on elämä... Tuo laulava tyttö tuolla... hän kyllä on iloissaan, jos jään tänne. No niin, miksei... meneepä päivä kerrallaan hänen seurassaan, koska kerran kirjailija ei nyt enempää näy hänestä välittävän. Ja onhan meillä nyt tiedossa häät. Me nuoret, me joudumme kaikki niihin. Niin, niin: tekin. Valkoisessa puvussa, kukkasia hiuksissa... En luovu tuumastani, en... Mutta kuulkaa: jos hän nyt on niin hyvä kuin te luulette, niin eihän hänen toki siitä pitäisi suuttua, että meillä on vähän hauskaa... Saima neiti, minä uskon, että tätini on hyvä. Hän päästää meidät hyvästä sydämestä huveihin kirkonkylään... Mitä nyt...? Ettehän toki ole noin arka... Valkeat puvutkin minä hankin... Olkaa huoleti, keksin kyllä keinot... Rehelliset keinot tietysti. Joko tekin luulette, että varastan? Lapsena otin sokeripaloja, mutta en täysikasvaneena sentään ota puotien hyllyltä pukukankaita. En...

* * * * *

Sekä Ida Salenius että Lagerspets puhuivat nykyään enää vain häistä, jotka kuukauden perästä vietettäisiin kirkonkylässä. Vihkimisen oli määrä tapahtua kirkossa, päivällinen syötäisiin Seuran talolla ja tanssi luonnollisesti kuului myöskin sinne. Kirkonkylän nuoret valmistivat erinäisiä yllätyksiä, liikkuvia kokkoja järvellä, ilotulituksia ja muita sellaisia. Ida Saleniuksen täytyi tyytyä ompelemaan häälahjaa sekin oli Roora-tädille kuvaavaa, ettei hän ollut antanut Idalle mitään rahoja tähän häälahjaan, vaan oli Idan täytynyt myydä vanha talvitakkinsa. Salaa hän oli sen myynyt ja odottaa saattoi, että nousisi sota, kun täti talven tullen alkaisi sitä kysyä.

Miten käy? Jos täti Roora todella ei saa hääkutsua ja jos hän kieltää nuoria lähtemästä häihin — niin miten käy? Seuraa pitkä, surullinen vihamielisyys talossa, vihamielisyys, joka ehkei koskaan lopu. Tekeekö herra Lassén jotakin, muistaako hän, että hän lupasi auttaa?

Saima Aalto makasi jännityksessä vuoteessaan ja odotti. Hän alkoi pelätä, että koko hänen aurinkoinen toivonsa murtuisi. Pohja, jolle hän kauneimpana kesäaikana oli rakentanut, horjui. Kirjailija pysytteli vinttikamarissaan. Hän kuului siellä tupakoivan niin, että ikkunastakin aina suitsutti sininen höyry. Täti Roora kulki ja poimi paperossinpätkiä pihamaalta ihme, että hän teki sen ääneti. Tuontuostakin häipyi Lassén metsään tai järvelle. Yksinään hän oli ja huoneensa avaimen hän vei mukanaan. Se oli hyvä, että hän teki työtä, mutta talon sovun rakentamista hän tietenkään ei ehtinyt ajatella. Tyttönen tunsi taasen ympärillään entisen yksinäisyyden. Särky jaloissa tuntui pahemmin kuin moniin aikoihin. Puutarhassa kypsyivät omenat. Lintujen laulu oli lakannut. Vain jokunen varpu vielä piipatti. Omenat alkoivat varista, niitä olikin niin tiheässä. Miten käy tämän kauniin kodin? Tulevatko sen jäsenet koskaan tuntemaan hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, vai tulevatko he vähitellen, hiljalleen, pienillä pahansuovilla pistoilla saattamaan toisensa hautaan?

Eräänä päivänä kuului pihamaalta outoa liikettä ja puheensorinaa. Koira haukahteli: oli varmaan tullut vieraita. Ehkäpä ruustinna ja rovasti? Saima Aalto tunsi sydämensä tykinnän ohimoissa asti. Hän odotti ja odotti. Olivatko kaikki hänet unohtaneet? Oliko tapahtunut jotakin pahaa vaiko hyvää? Varmaan oli jo syöty päivällistä. He näyttivät kaikki hänet unohtaneen. Tuntui tukalalta. Jumala, mitä sinä tarkoitat, miksi sinä otit jalkani? Kukaan ei tullut edes niin likelle, että olisi voinut huutaa. Hänen silmänsä tähtäsivät oksaan, jolla riippui kolme suurta punaista omenaa. Ne olivat siinä kypsyneet hänen silmäinsä alla, hän oli tuohon oksaan katsellut kärsimystensä ja toivojensa hetkellä. Nyt yht’äkkiä putosi hänen nähtensä suurin omenoista. Lintuko oli asettunut oksalle ja tuottanut sille liiaksi painoa? Oksa kävi tyhjän ja paljaan näköiseksi. Oudon autioksi kävi myöskin tytön sydämessä. Tuskat jaloissa eivät enää olleet pahinta. Jokin kirvelevä tunne tuli mieleen ja alkoi siellä kalvaa.

Vihdoin viimein kuului askelia ja Kaisan harmaat sudenkasvot ilmestyivät ovenavaukseen. Hän ei sanonut sanaa, hän ei myöskään katsonut tyttöön.

— Kaisa kulta, sanoi vihdoin Saima Aalto, levottomuuttaan pidättäen, — onko tullut vieraita?

Astiat kalisivat harmaissa, luisevissa käsissä.

— Kaisa kulta, onko tullut vieraita? Ei Kaisa suutu... Onko ehkä ruustinna tai joku muu? Eikö Kaisa nyt sanoisi... Olisi niin hauskaa kuulla. Olen vain kuullut, että jotakin erinomaista on tapahtunut. Rakas hyvä Kaisa...

— Posti on tullut — saahan sen nyt tietää vähemmälläkin kysymisellä.

— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.

— Ja kaikkien tässä nyt sitten pitäisi asiat tietää.

— Kaisa, ei Kaisa mene... Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin? Kaisa nyt sanoisi!

— Tohtii olla. En minä tiedä.

Harmaat kasvot hävisivät.

Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.

Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä se nyt oli... kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille, hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile... tahtoisin antaa heitä korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys on saanut voiton.

Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala...

Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.

Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.

— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia ‒ ja nyt saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet... ja Lagerspets, jolle lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani, niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa...

Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät keinotekoisestikaan pystyneet iloon.

— Rakas täti... täti on siis saanut kutsun... kutsun häihin?

Roora-rouvan harmaat kasvot silisivät naurunirvistyksestään.

— Mitä sinä sanot... minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet... Ei.

— Mutta mitä sitten?

Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.

— Onko täti siitä iloinen?

— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa kuoppaa minulle... Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa täytyy, voi hyvänen aika sentään...

Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.

... Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin... viilsi ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys... eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä, hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi humala... Aurinko paistaa... Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä myös... Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko minä? Tuletko, äiti... Nyt me kaikki olemme kuolleet... isä, äiti, isän tyttö... kaikki kuolleet... tulleet terveiksi...

Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan, tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.

— Tohtori, ei ole mahdollista, että hän olisi kuollut. Hänhän on päivä päivältä tullut paremmaksi...

— Tjaa... Se oli odottamatonta minullekin, mutta... Tjaa...

— Pieni enkeli... pieni päivänsäde... Nyt tulee valkoisessa huvilassa entistä kylmempi.

— Me emme osanneet häntä suojella, hän paleltui.

— Onko lääketiede todella näin voimaton..§§.?

— Tjaa...

— Vanha Trast raukka...

— Voi hyvänen aika sentään, älkää nyt enää puhuko. Menkää pois... antakaa minun olla yksin hänen kanssaan.

— Minä en lähde. Minun paikkani on täällä...

— Älä herran tähden sytytä paperossia...

— Älä sinä siinä pyhäile. Minä rakastin häntä, nyt sen tiedätte. Nyt vasta sen itsekin tiedän. Niin, niin: rakastin — joko annatte minun olla!

Kirjailija lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja laski kätensä kuolleen hennolle kädelle. Kasvatusäidin raukeiden silmäluomien alitse vuotivat vuolaina kyyneleet. Hän kyseli lakkaamatta, minkätähden tämä lapsi oli tullut taloon, minkätähden käynyt rakkaaksi ja juuri silloin otettu pois. Oliko se totta, että hän täällä oli paleltunut?