Part 3

— Onko täällä käynyt joku? Mikä sinun on?... Älä viitsi, puhelimme tuolla juuri, että sinä varmaan pian olet niin terve, että voimme nostaa sinua päivisin ulos. Tahtoisitko? »Enkeli»... Oletko sinä enkeli? Oletko todella niin hyvä kuin miltä näytät?... Kuule, jos... jos Lassén tulee tänne, niin aja hänet pois, sillä hänellä on hyvin kiire. Hänen pitää jouluksi saada valmiiksi kirja, ja käsikirjoitus pitää lähettää paljon aikaisemmin. Hänen täytyy istua paperiensa ääressä. Sano sinäkin se hänelle... »Tuuolta tuottaisin kullalleeni ko'on kultaa ja hoopeaa... Tuuolta tuottaisin...» Mikä sopii minulle paremmin, sininen vaiko punainen? Minun täytyy saada uusi puku Eeva Erkkilän häihin. Ehkä sentään valkoinen on kaikista hienointa. Sano sinäkin tädille, että minun täytyy saada uusi puku. Katso, täti on, suoraan sanoen, vähän saita. Voi hyvä Isä, kerran on ihminen nuori ja täällä sydänmaalla ei totisesti ole paljon mahdollisuutta huvitella. Pojat uhkaavat syksyllä lähteä Helsinkiin — silloin totisesti en tiedä, miten täällä taas saa ajan kulumaan. Onhan se selvää, kuka täällä olisi vapaaehtoisesti. Aih... mitä nyt? Kuinka säikähdin. Älkää vain tulko ikkunasta, onhan ovikin. Täti suuttuu kovasti...

Lassén oli kavunnut kivijalalle ja katsoi sisään ikkunasta.

— Salliiko neiti Saima... Oi kuinka täällä on rauhallista ja suloista, oi, täällä ihminen uudistuu. Minä olenkin aivan lopussa. Täällä Lepolassa on kauheaa... täällä tulee hulluksi. Hän on itse pirun isoäiti, tuo valkopukuinen täti Roora pienine kuuluisine jalkoineen. »Voit tulla kastelemaan kurkkuja, Rudolf... Ei, ala tästä päästä... Menee sivuille... Sinä tuhlaat vettä. Jos tulee kuiva kesä, niin kyllä saat kantaa tarpeeksesi... Sinä hukutat taimet... Missä olit eilen illalla?... Et ollut kotona kello kymmenen. Me toivomme papin kanssa, että kaikki ovat kotona kello kymmenen...» Onko mokomaa kuultu: kesäiltana peitteen alla kello kymmenen! Ei, minä en ole täällä yhtä päivää. Vaikka varastaisin matkarahat, niin minä matkustan! Olen kärsinyt, olen purrut hammasta... mutta vesikin on minulle täällä sapelia sekoitettua. Ja täällä pitäisi minun _luoda!_ Oi, Saima neiti, antakaa anteeksi, että täytän teidän rauhallisen suojanne valituksillani, mutta en jaksa, en jaksa...

— Hiljaa, rukoili Ida Salenius. — Hiljaa, Jumalan tähden...

— Tottakin, sanoi kirjailija, havahtuen epätoivostaan, — setä etsii sinua, Ida. Mene nopeasti, minunhan oli määrä heti pyytää sinut...

Mutta kaunis nuori tyttö seisoi kuin naulittuna.

— Tule sinä mukaan, muuten en mene.

— Miksen minä sitten saisi jäädä tänne! Saima neiti, hetkinen — sallittehan minun olla täällä. Minä en jaksa mennä tuohon kirottuun puutarhaan, missä tora ja salattu viha kyllästyttävät ilman. Täällä ovat ruusutkin minulle inhoittavat, senvuoksi, että maa, josta ne ovat kasvaneet, on lannoitettu kiukulla ja pahoilla sanoilla. Mene nyt, Ida, ole hyvä, säästä meitä siitä nalkutuksesta, mikä seuraa, jollet... Ah, Saima, pikku Saima, lapsi, enkeli, eksynyt maan pahan päälle! Kertokaa minulle jotakin itsestänne... lapsuudestanne. Kuinka te jaksatte kantaa kohtaloanne? Niinkuin valkoinen karitsa te siinä makaatte keskellä susilaumaa. Tiedättekö... teistä minä tahtoisin kirjoittaa kirjan. Siitä vasta tulisi jotakin. Ah, Rudolf Rönkä tulisi sillä kirjalla suureksi... Runo se olisi... Hän on teille mustasukkainen, tuo pieni kana. Emme me ole kihloissa, älkää luulko. Minä en ole niitä miehiä, jotka heittävät pois vapautensa... Kuulkaa... Mutta miksi te vapisette? Lapsi, tehän menehdytte, mitä minä olen tehnyt...?

Vihdoin viimein sai tyttö sanat suustaan.

— Menkää pois... Kirjoittakaa kirjanne valmiiksi. Se kirja, jota olette aikonut. Teillä on kiire... Teidän pitää istua paperienne ääressä.

Lassén purskahti suureen nauruun.

— Vai niin... Minä tunnen hänen sanansa! Nuo kaikki hän on istuttanut teidän päähänne, se pieni kana. Ah, jos minä yleensä jaksan tässä helvetissä hetkenkään olla, niin sentähden, että täällä on enkeli, joka vilvoittaa tätä paahtavaa paikkaa...

— Kuinka te voitte puhua tuolla tavalla, te, joka _kävelette!_

— Te luulette, että se riittää ihmiselle, jos hän kävelee. Voi teitä, lasta...

Tytön harmaat silmät tummenivat mustiksi ja kapeat valkoiset sormet pusertuivat ristiin.

— Menkää ja kirjoittakaa ihmisille kirja... siitä... että he tietäisivät mitä se on, kun he voivat kävellä!

Rudolf Rönkä tuijotti puhujattareen pitkään. Sitten hän alkoi hymyillä ja veti sauhun paperossistaan.

— Lapsi, te ette tiedä, mitä ovat sielun kivut ja poltot! En pyhäile, puhun totta, kun sanon: vaihtaisin teidän kanssanne...

Hän vei kunnioittavasti huulilleen tytön käden ja läksi.

Saima Aaltoa kylmäsi: jo toisen kerran sanottiin hänelle, että hänen tilansa oli kadehdittava...

Lagerspets tuli sisään täynnä veitikkaa kuin poikanen.

— Neiti Saima, minä halkean, niin paljon olen syönyt mansikoita! Odottakaa te vain vähän aikaa, niin alkaa puutarhassa suuri syyllisen kysyntä. Mahdan olla paha ihminen, mutta niin perhanasti minua huvittaa kiusata tätiäni... Hän ilmoitti minulle tässä, eilen, että saan lähteä. Ei, täti Roora, siitä ei tule yhtään mitään! Minä olen Anttolan perillisiä niinkuin täti Roorakin, ei mikään maan mahti saa minua täältä pois. Se on sellaista, että täti ei kärsi minun suoruuttani, hän pitää sellaisista perin kieroista ihmisistä kuin Ida Salenius. Ida lavertelee makeasti, mutta minä puhun suoraan... Kai täti on teillekin kertonut juttuja minusta, kuinka minut humalaisena pantiin alas junasta. Perhanan valhe! En sylje lasiin, mutta en ikinä ole ollut humalassa... Siitä tulee hauskaa, jahka tulevat Eeva Erkkilän ja Allani Soivion häät. Silloin saa täti paistua punaiseksi kiukusta ja harmista, sillä häntä ei kutsuta häihin. Meidät kaikki kutsutaan — ja me menemme! Mutta ei tätiä ja setää. Teidät kutsutaan, neiti Aalto, niin, niin — miksei kutsuttaisi? Ja te tulette... ja olette kaikkein kaunein. Eikö Lassén ole teille puhunut? Perhana, taisin ilmaista salaisuuden: me kannamme teidät! Kantotuolissa te istutte... valkoisessa puvussa, kukkanen hiuksissa... Täti ja setä eivät pääse. Perhana sentään, kuinka punaiseksi täti paistuu... kiukusta ja kateudesta. St... Nyt se alkaa...

Hyvinvoipa, punaposkinen nuori mies asettui avonaisen ikkunan ääreen ja kuunteli huvitettuna ääniä, jotka vuorottelivat puutarhassa.

— Erehdys... kuka täällä olisi käynyt?

— Oi, hyvänen aika, kun juuri eilen panin merkille raakilot tässä kulmassa. Täällä on käyty. Oi, hyvänen aika! Sunnuntaina olisimme voineet syödä ne päivälliseksi...

— Joutavia. Koira olisi haukkunut.

— Miten se haukkuisi varkaita, kun sinä pidät sitä huoneessasi. Onko nyt laitaa, että koira pidetään sisällä... ja vielä kesällä...

-— Se ei ole ollut sisällä... Kysy vaikkapa Kaisalta... ethän sinä muita usko... tai Idalta — on sinun hengenheimolaisiasi... En ole koiraa nähnytkään.

— Sitten ovat varkaat kotiväkeä...

— Tai taivaan lintuja... Kyllä ne osaavat nekin...

— Eivät taida olla kotiväetkään paremmat. Oi, hyvänen aika... Mutta sen minä sanon, että nuo vetelehtijät saavat lähteä...

— Mutta ethän sinä nyt epäile isoja miehiä... Tietysti se on Miian työtä.

— Hän ei uskalla. Olen häntä niin kovistanut. Ei, ei se ole hän...

— No Ida sitten...

— Aina sinä Idaa sätit ja moitit. Hän on ainoa täällä, joka... Mutta sinä et tunne ihmisiä.

‒ Ja sinä heidät tunnet!

— En voi sanoa, että tunnen. Ainakaan en tuntenut sinua, kun sinun kanssasi menin kihloihin... Olisinpa tiennyt... oi, hyvänen aika!

— Roora...

— Mitä...

— Roora...

‒ Oi, hyvänen aika...

— Mutta pitääkö meidän elää tällä tavalla...?

— Minäkö sitten olen kaikkeen syypää...?

— En tiedä... Mitä sinä kokoat tänne vieraita ihmisiä, jotka hermostuttavat sinut tykkänään...

— Minäkö kokoan...? Oi, hyvänen aika...

— En tiedä, tiedän vain, että täällä tulee hulluksi... Ja kuinka hyvä meillä voisi olla. Eikö meidän ympärillämme ole paratiisi...

— Tässä paratiisissa on käärmeitä liian paljon... Katso tänne. Näitä olen omin käsin kitkenyt ja mullittanut ja tässä tulos, oi, hyvänen aika...

— Sinä katsot minuun aivan niinkuin ajattelisit, että minä olen syönyt mansikkasi... Ehkäpä ajattelet, että pikku Aalto on käynyt täällä...

— Oi, hyvänen aika, onko nyt pilasi sopiva vanhalle miehelle...

— Hänhän voi kuulla... Ikkuna on auki — etkö nyt yhtään ajattele!

— Minäkö aloin hänestä puhua? Sinä itse! Katso nyt, taas me olemme täydessä riidassa. Oi, hyvänen aika!

Ikkuna oli auki ja aviopuolisoiden puhe oli todella joka sanaa myöten kuulunut matalaan huoneeseen, missä Saima Aalto makasi. Lagerspets huomasi hänen kuulleen tarpeeksi, nousi ja sulki nopeasti ikkunan. Hän jatkoi vielä keskustelua äskeiseen tapaansa, puhuen häistä ja kepposesta, jonka Lepolan holhokit aikoivat valmistaa holhoojilleen. Saima seurasi suurin, vakavin silmin hänen liikkeitään, mutta ajatteli jotakin aivan toista. Hänen sielunsa sumu oli alkanut hälvetä. Yht'äkkiä hän oli alkanut ymmärtää jotakin, jota hän tähän saakka turhaan oli koettanut tehdä itselleen selväksi. Hän iloitsi, kun Lagerspets lähti. Hänen täytyi saada olla yksin.

Tai yksin ei hän ollut. Hän tunsi selvästi erästä läsnäoloa, joka teki hänet turvalliseksi ja onnelliseksi. Pitkästä aikaa hän näki edessään tien, jota hän oli kulkemassa. Se oli täynnä teräviä kiviä, mutta se oli valaistu. Hän ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut oikeus, hän ymmärsi, miksi hänet oli pantu tänne, näiden ihmisten joukkoon. Hän makasi kädet ristissä ja katseli auringon leikkiviä läikkiä permannolla. Omenapuiden oksat koskettivat ruutua, pääskysten vikinä kuului läpi suljetun ikkunan. Kuului myöskin kukon laulu ja tuntui eräänlainen huomaava kuumuus siitä kesästä, joka kypsytti kukintoja hedelmiksi. Hän ei tuntenut mitään tuskaa, valon virta oli temmannut hänet syliinsä ja täyttänyt hänet ylenpalttisella lämmöllä ja elävällä voimalla. Hän oli rikas, hänellä oli kaikki: elämä, kuolema, isä, äiti, hänellä oli Jumala, hän oli kiitollinen... kiitollinen...

Kaisa tuli huoneeseen tyhjä tarjotin kädessä. Ovi kolahti hänen jälkeensä ja suu lujassa puserruksessa aikoi hän koota astioita tuolilta vuoteen vierellä. Hän otti myöskin pöydältä kukkavaasin ja lakaisi tarjottimelle lehdet, jotka olivat varisseet. Hän ei puhunut yhtään sanaa. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Varmaan hän oli hyvä ja kunnollinen. Varmaan hän oli hyvin suuttunut. Vuoteessa makaava tyttö olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei keksinyt mitään. Varmaan hän vain olisi suututtanut Kaisaa. Tuntui siltä kuin auringon valo vähitellen olisi alkanut sammua huoneesta. Ei, hän ei päästä pois valoaan! Kaisa kuitenkin läksi leppymättä.

Täti tuli huoneeseen.

— Kuule sinä, täälläkö se Miia viettää aikaansa? Älä sinä kuuntele mitä hän sanoo, hän on hyvin huonon äidin lapsi. Vähämielinen hän on. Jollei hän pysy kitkemässä, niin hän saa mennä. Lepola ei ole mikään kasvatuslaitos... Mitä sinä naurat? No, mikä nyt on? Vastaa, etkö saa suutasi auki...

— Täti, hyvä täti, sanoi tyttönen, — en minä naura. Olen vain niin kiitollinen...

— Kiitollinen — mitä sinä höpiset? Olisiko joku kiitollinen? Älä uskottele minulle sellaista. Jos sinä osaisit kävellä, niin hyppäisit tuolla muiden mukana ja parjaisit ja panettelisit... Mutta pahaksi onneksi et pääse liikkeelle. Ei, älä ymmärrä minua niin, että soisin sinun iäti pysyvän tuossa, ei, kyllä suon, että pääset liikkeelle. Mutta et saa täällä pidätellä talon väkeä, heidän täytyy pysyä työssä. He tulevat tänne niin mielellään viettämään aikaa. Sinä olet hyvä toveri laiskoille ihmisille, sinä joka aina olet laiskana... No, joko sinä taas itket — olenhan sanonut, ettet saa itkeä. Oi, hyvänen aika, ei mitään saa sanoa nykyajan ihmisille: heti itketään...

— Täti, ei täti mene... Voisinkohan minä saada kirjoja. Olisin niin kiitollinen...

— Aa... vai niin. Tätä sinä siis äsken valmistit, kun tuossa hymyilit ja puhuit kiitollisuudesta...

— En, minä vakuutan...

— Älä mitään vakuuta. Koetan katsoa sinulle kirjoja. Mutta se on sellaista, että sedän kirjat ovat oppineita vanhojen ihmisten kirjoja, joista et sinä ymmärrä mitään. Ja ostaa uusia kirjoja — se maksaa rahaa. Mutta täytyy kai koettaa. Minun kylpymatkani täytyy jäädä, olen siitä iloinnut kaksikymmentä vuotta.

— Täti... Eihän täti pahastu... Minä osaan paljon satuja, kauniita satuja. Minä kertoisin niitä mielelläni lapsille... Kun tässä muutenkin makaan laiskana...

— Mitä? Satuja? Tarkoitatko, että nuo lapset tulisivat tänne? Ja sinä puhut kiitollisuudesta! Olet yksinkertaisesti hävytön. Nuo lapset... oi, hyvänen aika! Ne repisivät kukat ja raakilot kuljettaisivat sisään santaa... Kaisa on muutenkin uhannut lähteä pois... Hankin sinulle kirjoja, maksakoot mitä maksavat...

— Täti suo anteeksi... Olin tyhmä, en pyydä kirjoja... enkä lapsia... Mutta pyytäisin yhtä — olen sitä niin paljon ajatellut...

— Yhä uusia pyyntöjä! Mutta lapsi, saatat minut suunniltani. Mitä sinä vielä tahtoisit? Onko sinulla täällä niin paha? Ei, älä enää pyydä mitään, taikka minä lähden talosta ja jätän teidät kaikki. Sinä mahdat luulla, että raha kasvaa puissa täällä Lepolassa... Mitä sinä tahtoisit, olisipa hauska kuulla. No, annappas kuulua. Taitaa ollakin sinun yllytystäsi, että Ida pyytää yhtäkkiä valkoista pukua. Katso, Ida on otettu tänne rouvan apulaiseksi, hänen kodissaan kun on yhdeksän lasta, onhan edes yksi siten poissa. Hänen pitäisi auttaa minua, mutta hän huvittelee visiiteillä. Yhtämittaa lähdetään kirkonkylään, ja postineidin kanssa hän on ystävystynyt. Mutta siitä en minä yhtään pidä, sillä neiti Erkkilä on röyhkeä tyttö. Mitä Ida tekee valkealla puvulla? Ja hän sanoo, että sinäkin — mitä sinä teet valkealla puvulla? Vai ehkä sinulla pitäisi olla sininen — tietysti sininen, kun sinulla on vaaleat, kauniit hiukset...

— Täti...

— Ei, tiedätkö, älä sinä enää esitä pyyntöjä. Voi, hyvänen aika, onhan minunkin kärsivällisyydelläni rajat...!

— Täti...

— Taas sinä naurat!

— En naura...

— No, mitä sinä tahdot, sano se nyt yksin tein. Minullakin on hermot, voi, hyvänen aika...

— Täti... Minä tiedän yhden asian, joka ehkä tulee pahoittamaan tädin mieltä.

— Vai niin, taas jokin uusi harmi... Sehän on hauskaa kuulla... Pelkään, että tulen hulluksi...

— Se on hyvin pieni asia.

— Pieni — no, mitä sinä sitten sitä valmistelet niinkuin olisi kysymys matkasta kuuhun...

— Kun en minä oikein tiedä miten sen sanoisin... Neiti Erkkilä tulee pyytämään häihinsä kaikkia meitä nuoria Lepolasta, mutta ei setää ja tätiä...

— Mitä sinä sanot...? Neiti Erkkilä... teitä, vieraita ihmisiä eikä minua, sulhasen tätiä! Mistä sinä tämän tiedät?

— Tiedän vain... En voi sanoa...

— Aaa, siihen siis tarvitaan valkeita pukuja... Rahat minun kukkarostani... oi teitä hävyttömiä! Mutta entä jollen minä päästä teitä, en ketään... Siis sinäkin olet kutsuttu, mutta en minä! Ja mikä sinä olet menemään... Hyi...

— En minä sellaisia ajattele...

— Ajattelet tietysti! Oi, hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt, kun te noin kauheasti kiusaatte minua!

— Täti, minä tiedän.

— Kyllä, kyllä sinä tiedät, kyllä te kaikki tiedätte. Ja sinäkin puhut kiitollisuudesta.

— Täti, minä tiedän: täti ei anna kiusata itseään. Olen ajatellut tämän asian juurta jaksain: täti antaa heidän mennä, ei kiellä heitä. Ehkä he eivät mene...

— Ja hekö eivät menisi? Kyllä he menevät.

— Mutta heiltä menee pois se ilo, etteivät saa kiusata. Se on oikein. Ja neiti Erkkilältä myöskin.

— Olet oikeassa. Et taida olla niinkään tyhmä.

— Mutta tädin täytyy voittaa tämä asia myöskin sydämessänsä.

— Mitä? Rupeatko sinä määräilemään mitä minun on voitettava sydämessäni? Voi, hyvänen aika, kaikkea pitää kuulla!

— Täti... rakas täti...

— Älä sinä mielistele.

— Täällä Lepolassa on niin kaunista. Kun minä katselen ikkunasta, näen omenapuun oksat. Aurinko paistaa niihin. Ensin näin nuput, sitten kukat, nyt näen pienet omenat ja syksyllä ne ovat suuret... Täällä on ihanaa, täällä täytyy asua hyviä, onnellisia ihmisiä...

— Vai onnellisia! Itse voit olla onnellinen, mutta minä ainakaan en sitä ole. Mikä hätä sinulla on, mutta minä, minä, oi hyvänen aika!

— Mutta rakas täti, voihan se muuttua, tädin täytyy tulla onnelliseksi...

Rouva Kannisto loi katseensa kirkkaihin kasvoihin vuoteessa. Epätoivo kuvastui silmissä, jotka katsoivat paisuneiden silmäluomien välitse.

Tytön kädet etsivät kasvatusäidin käsiä ja hän painoi niitä pitkään ja hartaasti, ikäänkuin vuodattaakseen niihin voimastaan.

— Minä ajattelen sanojasi, sanoi valkopukuinen nainen vihdoin raukeasti ja jätti huoneen.

Pienelle Saima Aallolle oli tullut outo voiman kausi. Hän tahtoi olla ihmisille hyvä. Hän tahtoi katsoa heitä silmiin ja painaa heidän käsiään. Hän tahtoi näyttää heille, että täällä oli kaunista ja onnellista. Hän tahtoi, että he olisivat iloiset. Hän tahtoi, että he olisivat hyvät, hyvät itselleen ja muille. Tuskat eivät enää saaneet häntä valtoihinsa. Hän ei tuntenut niitä samalla tavalla kuin ennen. Hän ajatteli jokaista erikseen niistä ihmisistä, jotka täällä olivat, ja rakasti heitä jokaista.

Oli kuitenkin vaikea löytää sanoja. Sanat ikäänkuin jotenkin repivät rikki sen aurinkoisen voiman, jolla hän lähestyi ihmisiä. Ida ja Kaisa tulivat. Juuri heitä hän olisi tahtonut hartaimmin kiittää. Kuinka raskasta vaivaa he hänestä näkivätkään! He eivät kuitenkaan katsoneet häneen. Heidän käsistään ei myöskään saanut kiinni. Ei siis voinut katsoa heitä silmiin eikä painaa heidän käsiään. Ei voinut heitä auttaa. He kantoivat veressään pahan mielen kauheaa myrkkyä. He olivat sairaat. Mitä tehdä...? Kun he olivat huoneessa, toivoi hän, että he pian olisivat hoitaneet hänet ja voisivat lähteä, ja kun he olivat lähteneet, toivoi hän, että he palaisivat. Hän uskoi jo voivansa sanoa heille sen tärkeän asian, minkä tuli heidät pelastaa. Hän odotti jännityksessä, joka hermo pingoitettuna kuuntelemaan heidän askeliaan. Nyt laulaa Ida. Kun hän tulee, tarttuu hän hänen käteensä, katsoo häntä silmiin, sanoo hänelle, ettei hän kantaisi pahaa mieltä tätiä kohtaan, ketään ihmistä kohtaan. Sellainen myrkyttää elämän... Vielä tärkeämpää oli Kaisan saada tämä kuulla. Jos Kaisa tietäisikin, kuinka kauniiksi hän tulee, kun hän hymyilee... Hän on ruma nyt, ihminen on ruma ja peloittava, kun hän kantaa sydämessään pahaa mieltä. Kaisa kulta, hymyilkää, ajatelkaa kuinka Lepolassa on kaunista... Kanat kaakattavat ja juoksevat Kaisan perässä. Koira tulee ja nuolee Kaisan kättä. Ne saavat ruokansa Kaisalta ja rakastavat Kaisaa. Pieni vieras tyttö tuli taloon eikä elä, jolleivät Ida ja Kaisa hoida häntä. Hän rakastaa Kaisaa ja on niin kiitollinen. Rakas, hyvä, kiltti oma Kaisa...

Tällaiset sanat elivät tytön huulilla, mutta kun harmaat kasvot ilmestyivät näköpiiriin, kuolivat sanat huulilla ja tunne jähmettyi sydämessä.

— Noo tyttöseni, sanoi setä istuutuessaan vuoteen laidalle, — sinähän loistat ja paistat. Tohtori onkin sinuun hyvin tyytyväinen. Tuon sinulle tässä jotakin. Se on oikein kaunis kertomus nuoria tyttöjä varten. Ja tiedätkö, mami aikoo valmistaa sinulle suuren ilon. En uskalla siitä puhua, sillä mami tahtoo kai itse tuoda esiin keksintönsä. Älä kysy, en sano, sillä mami on uskonut sen minulle. Katso, pikku tyttöni, sinä olet voittanut mamin sydämen. Voitko olla hiljaa: mami aikoo pyytää kylän lapsia tänne luoksesi, että sinä saisit seuraa ja kertoisit heille satuja. Mami on sentään niin hyvä, kun hän vain antaa hyvälle sydämelleen voiton. Mutta sinä et saa olla tästä tietävinäsi — ethän ole. Et mitään sinä tiedä. No, etkö itkekin, piru vie... Vai nauratko sinä? Ahhah, kuinka hauska huone tämä onkin. Ovatko nuo omenat jo noin suuret... Minä lepään vähän tässä keinutuolissa pienen päivänsäteen luona. Ukko Trast oli aivan oikeassa... Piru vie, kuinka raukaisee. Kuule, herätäthän minut hetken perästä, jos sattuisin nukahtamaan...

Saima Aalto näki harmaan parran vaipuvan syvälle rintaa vastaan ja lempeän rauhan laskeutuvan sinipunertaville kasvoille. Pian ilmaisivat tyynet hengenvedot vanhuksen nukkuvan.

Mutta tyttönen iloitsi ja riemuitsi. Hänestä tuntui siltä kuin hän leivosten kanssa olisi livertänyt ja kohonnut korkeutta kohden. Kuinka kiitollinen hän oli elämälle ja Jumalalle. Hänen tiensä oli nyt niin selvä, kaikki oli valoisaa, kaikki hän ymmärsi ja kaikesta hän kiitti.

* * * * *

Lagerspets, Lassén ja Ida tulivat järveltä ja toivat hänelle lumpeita ja lemmikkejä.

— Olemme, alkoi Lagerspets, — koko ajan puhuneet teistä. Riitelimme siitä, kuka antaisi lumpeet, kuka antaisi lemmenkukat. Tietysti molemmat halusimme antaa lemmenkukat.

— Olemme myöskin riidelleet muista asioista, sanoi Ida. — Katso... enkeli... tämä kirjailija uhkaa tehdä tyhjäksi erään hauskan tuumamme, koska hän luulee siten iloittavansa enkelinsydäntäsi. Mutta olethan toki järkevä, Saima, ja annat meidän pitää vähän hauskaa. Kyllä meitä on täällä tarpeeksi kiusattu. Herra Lassén aikoo rukoilla Eevaa pyytämään häihinsä myöskin sedän ja tädin. Sinun tähtesi... niinkuin sinulla siitä olisi jotakin iloa. Tämähän on niin pieni asia, anna meidän nyt pitää pieni huvimme. Sano nyt sinäkin, Lagerspets, hänelle, ettei täti siitä pakahdu, jos vähän suuttuukin... Hyi, sinua, Saima, en olisi sinusta uskonut. Sinähän katselet minuun niinkuin mikäkin... Kas vain!

— Mene pois, Ida! huusi yhtäkkiä Lassén. — Sinä et saa olla tässä huoneessa. Miksi? Sen voit itse arvata. Anna anteeksi, mutta minä talutan sinut nyt ulos, sillä minulla on puhumista neiti Saiman kanssa. Niin, saat suuttua, sille en voi mitään. Tekisit viisaammin, jos koettaisit etsiä sydämesi sokkeloista, olisiko sinne vahingossa jäänyt kätköön jokin pieni murunen hyvyyttä. Onnittelen sinua, jos löytäisit tuon murusen. Ja sinä Lagerspets, ole ritarillinen ja seuraa loukattua naista ja koeta johdattaa häntä oikeille poluille... Mutta lapsi, miksi olet niin säikähtynyt? Ethän toki pelkää jäädä kanssani kahden... enhän toki ole peto. Ei, tähtiä ei himoita... Sanokaa minulle vain, olenko ymmärtänyt teidät oikein. Se on minulle tärkeämpää tietää kuin kaikki muu. Sanokaa: olenko ymmärtänyt teidät oikein?

Hetken oli huoneessa aivan äänetöntä. Vihreä hämärä lankesi ulkoa lehtiverkosta huoneeseen, jota toipuvan tytön silmät loistaen valaisivat.

— Olette, lausui tyttönen sitten —... Juuri sitä minä tahtoisin, että me jokainen etsisimme sydämestämme sen murusen hyvyyttä, mikä sinne on ehkä jäänyt. Kuinka oikein te sanoitte! Tässä kauniissa talossa pitäisi olla niin hyvin. Tuo hääkutsu... se on minulle ensimäinen askel. Jos se tulee otetuksi, niin seuraa muita askelia. Ette usko kuinka minulle on tärkeää, että hyvyys voittaisi. Se voi näyttää lapselliselta, mutta minusta tuntuu, että kuolen, jos uskoni katkeaa. Oi, jos kaikki tässä pienessä asiassa saattaisivat lakata kiusaamasta toisiaan. Eihän se ole suuri ponnistus. Jos jokainen vain hallitsisi oman mielensä... Autatteko te minua...? Oli pitkä aika... en ymmärtänyt miksi olin tullut tähän taloon... enkä ymmärtänyt miksi minulle tapahtui tuo hirveä onnettomuus. Minä olin pimeässä, en löytänyt minnekään. Sitten minulle valkeni, tiesin miksi minut oli lähetetty tänne: juuri sitä varten, että kaikki etsisimme esiin hyvyyden murusemme. Jollei se onnistukaan? Luuletteko? Luuletteko, että täti ja Ida ja setä tahtovat koettaa? Luuletteko, että Kaisa joskus hymyilee ystävällisesti?

Herra Lassén vakuutti, että aurinko on aina sulattanut pahimmankin roudan ja ettei suloisen pienen tytön rukousta kukaan voi vastustaa. Molemmat tunsivat siinä outoa onnea. Kokeneena miehenä käsitti Lassén, että hän tähän tyttöön olisi voinut rakastua. Tai ehkä hän olikin rakastunut. Tyttö taas tunsi riemuiten, ettei hän enää ollut yksin. Hänellä oli ystävä. Tälle ystävälle voi kertoa kaikki. Tosin hänellä oli ollut se vanha hyvä mies, joka hänet pelasti. Mutta tämä oli kuitenkin toista. Lassén oli kaunis ja nuori. Hän oli sanonut, ettei pidä Idasta, mutta Ida piti hänestä. Varmaan he kuitenkin menevät naimisiin. Mutta se ei tee mitään. Lassén on hänen, Saiman, ystävä ja yhdessä he nyt ponnistavat kohti iloa ja hyvyyttä.

Saima Aalto makasi pienessä huoneessa omenapuiden alla ja seurasi jokaista oksaa ikkunan takana. Aurinko paistoi niihin, sade valeli niitä, linnut istuutuivat niille ja madot kulkivat ylös alas. Linnut olivat nopeat kuin ajatus, madot kulkivat hitaasti — kuitenkin nopeammin kuin se, jolla ei ole jalkoja. Tytön silmä odotti levottomassa toivossa jokaista tulijaa, etsien hänen silmistään merkkiä siitä onnen ajasta, jonka tulemista hän oli lähetetty jouduttamaan valkoiseen huvilaan. Hänen sydämensä hohti hyvää tahtoa jokaista kohtaan, hänen sydämensä paisui voimaa ja kiitollisuutta.

Yhä useammin tuli talon herra, maisteri, huoneeseen omenapuiden alla, laski leikkiä ja nukahti nojatuoliin, parta laihaa rintaa vastaan.

— Noita, sanoi hän ja tarttui tyttösen leukaan, — pieni noita, mitä olet tehnyt mamille? Mami on tänään taputtanut minua päälaelle. Sitä ei ole tapahtunut kymmeneen vuoteen. Sinäkö käskit hänen taputtaa minua? Minulta kaatui koko maitokannu puhtaalle pöytäliinalle: luulin, että viikon saisin siitä kuulla. Piru vie, viikkoja se aina on kestänyt, kun olen kaatanut maitokannun — ikäänkuin ei se minusta itsestänikin olisi ollut ikävää ja harmillista! Ja nyt tulee mami vain ja taputtaa minua päälaelle... Noita, sinä pikkuinen veitikka, otappa ja käännä uskoosi se Kaisakin. Hän on niin helkkarin hapan. Heti kun aamulla astut huoneestasi, näet vastassasi äkäiset kasvot, kuulet ovien läiskivän ja astioiden kyökissä kalisevan suuttuneissa kourissa. Oi-joi-joi, piru vie, en pelkää helvettiä, jonne väitetään syntisten ihmisten joutuvan, sillä täällä kotona on valmis helvetti. Pieni noita, opeta meidän vanha hapan Kaisa kerrankin hymyilemään hyväntahtoisesti... Kuuleppa. Kun hän oli ollut talossa kymmenen vuotta, annoimme hänelle kultakellon. Luuletko että hän kiitti. »Mitä minä tällä! Kaikkia joutavia...» Ja kun minä sanon hänelle: »Kaisa menisi nyt vähän lepäämään», niin hän olkansa yli tiuskaa: »kyllähän sitä on aikaa haudassakin levätä.» Ja tätä on aamusta iltaan ja vuodesta vuoteen... No mutta, sinähän itket kuin taivaankaari. Se ei ensinkään ole tarkoitus. Hyi sinua, piru vie, eikö sinulle uskallakaan puhua huolistaan. No, no, no, no... nauretaan pois taas!

Rouva Kaunisto tuli ja istuutui samaan tuoliin, missä hänen miehensä hiljan oli istunut.

— Lue, lapsi, minulle jotakin. Mitä hyvänsä. Lepään hetken tässä.

Saima etsi tuolilta vierestään kaikkein kauneimman kirjansa ja alkoi nopeasti lukea. Hänen silmiinsä koski, oli liian pimeää, mutta toiselta puolen oli niin sanomattoman hauskaa lukea tädille. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt kauvas, ennenkuin nyyhkytys särähti vihreässä hämärässä.

— Täti, rakas täti! pääsi tyttöseltä.

Mutta siihen hänen sanansa pysähtyivät. Valkeat kädet painelivat liinaa vasten raskaita silmäluomia ja tuntui siltä kuin kauan pidätetyt kyyneleet nyt väkivaltaisesti olisivat etsineet oikeuksiaan. Ei sanalla saattanut kuormittaa vuosientakaisia kärsimyksiä, ainoastaan itkeä itkevän kanssa. Pieni Saima itki, itki ja rukoili.

* * * * *

Ida Salenius ei enää laulanut.