Part 2

— »Jahka ehdin»... Niin, sinullahan on niin paljon työtä...

— Mutta sano silloin minulle, muuten tärvelen kaikki vaatteeni. Tiedätkö mitä vaatteet nykyään maksavat?

— Mitäs hän. Toisen kukkarosta menee. Etkö olekin tahrinut omiakin vaatteitasi. Älä koetakaan sitä peittää minulta, näen, että olet koettanut bentsiinillä ottaa pois tahraa — etkö sinä tiedä, että maali lähtee tärpätillä? Bentsiini sen vain levittää. Ja pitääkö nyt käyttää valkoisia housuja sellaisessa työssä! Oi, hyvänen aika. Miia, sano Kaisalle, että hän yht'aikaa puhdistaa herra Lagerspetsin takin. Oi, hyvänen aika. Tai saat itse puhdistaa, Janne. Ehkä sitten muistat paremmin varoa. Kaisalla on sitäpaitsi työtä yllin kyllin. Ja kun maalaat toiset penkit, niin merkitse ne, muuten saamme aamusta iltaan puhdistaa vaatteita.

— Olkaa hiljaa, ei hän nuku...

— Nukkuu, on tainnoksissa. Hänhän sai kloroformia. Menkää nyt syömään, vihdoinkin...

‒ Kyllä sinäkin, Lassén, saisit olla polttamatta.

— Älä sinä pyhäile, savu tekee hänelle vain hyvää. Jos hän tuosta herää, aion ensi työkseni opettaa hänet polttamaan. Muuten hän täällä menehtyy...

— Ja sillä sinä luulet hänet pelastavasi.

— Tiedänpä millä olen itseni pelastanut...

— Nyt minä olen tuonut pöytään puuron ja lähden mansikkamaahan. Ei ole minun syyni, jos kaikki on kylmää...

‒ Kuinka monta kertaa olenkaan teitä käskenyt.

— Mikset sitten itse tule?

‒ Vai voisin minä jättää sairaan? Ukko Trast lupasi varmasti tulla häntä noutamaan mökkiinsä ja tuoda mukaansa diakonissan, mutta — eipä häntä kuulu! Saan kauniisti istua tässä. Päällisetkin minun tänään piti saada saliin, aurinko hävittää tykkänään uudet huonekalut. Mutta istu tässä.

— Täti menee, minä istun tässä.

— Vai luulet minua niin kovaksi, että heittäisin sairaan sinun haltuusi. Et tunne minua. Ei, menkää te vain ja syökää.

— Luuleeko täti sitten minua niin kovaksi, että saattaisin istua syömässä, kun tässä vieressäni nuori elämä riutuu pois. Täti ei tunne minua.

— Olkaa hiljaa, hän kuulee kaikki.

— No, ja entä jos kuulee: emme ole sanoneet mitään pahaa.

— Tulee olemaan hauskaa nähdä milloin Trast saapuu...

‒ Sitä saamme odottaa.

— Älä sinä siinä pyhälle, lähde pois aamiaiselle...

‒ Pane toki pois tupakka, etkö näe, että se koskee hänen silmiinsä...

-— Hänen pitäisi jo herätä... Hänellä on edessä kauheat tuskat...

— Raukka... raukka...

‒ Ja mitä se valittamisesta paranee... Menisitte nyt... No, nyt tulee papikin takaisin — se vielä puuttui.

— Missä te viivytte kaikki? Ei ole suolaa pöydässä.

— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.

— Saisi Kaisakin sellaiset toimittaa.

‒ Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida... missä Ida on? Anna sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut... Vihdoinkin. Ah... oh... Oi hyvänen aika... No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun? Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?

— Näen.

Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön huulten väliin.

— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt, sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no tietysti sinä olet sairas... Mitä? Nyt hän kuolee...!

Rouva Kaunisto huusi niin, että koko talonväki kokoontui paikalle.

Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan, että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki. Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.

Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.

— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, — Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?

Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä luottamusta:

— Uskon.

— Niinkö, lapseni, iloitsi ruustinna. — Sitten olet onnellinen.

Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui, siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.

Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi:

— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette. Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko rakkautensa.

— Niin... kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, — jääkö hän eloon... ja antaako hän rakkautensa... ja ansaitsemmeko sen. Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä. Kiittämättömyyden saa palkakseen.

Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin, vakavin silmin ja kysyi:

— Onko minun äitini jo haudattu?

Ruustinna taisteli kyyneliään vastaan.

— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli... Rovasti näki hänet... minun mieheni nimittäin... ja hän oli ollut niin rauhallisen ja onnellisen näköinen.

Tyttönen sulki silmänsä. Ruustinna itki hiljaa.

— Saako... virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, — saako minun äitini kauniin arkun?

— Saa toki, lapseni... sen lupaan sinulle!

Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön vaaleille hiuksille.

— Saako hän valkoisen arkun?

— Niin, en tiedä... valkoinen arkku kuuluu aivan nuorille... Mutta...

— Minun äitini oli nuori! pääsi kiihkeästi sairaan huulilta ja hikipisarat valuivat alas otsaa.

— Jos sinä tahdot, lapseni, niin hän saa valkoisen arkun...

— Minä tahtoisin, että minun äitini haudattaisiin sinne missä minä olen...

— Ja niissä sinä tahtoisit olla? Tahdotko kotipuoleesi vai jäätkö tänne?

— Jos minut pidetään täällä...

— Olet tullut hyvien ihmisten luo. Tästä talosta ei kukaan ole lähtenyt ilman apua.

— Jos minun äitini haudattaisiin tänne...

— Teemme niin, kaikki tehdään, lapseni, niinkuin sinä toivot. Ja tiedätkö: ehkä sinä vielä tulet kävelemäänkin. Nykyään voidaan tehdä keinotekoisia jalkoja niin hyvin, että ne miltei ovat kuin omat... Se on kyllä hyvin kallista, mutta... olet tullut hyvien ihmisten luo, jotka myöskin ovat rikkaat.

Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan, ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta opettajaksi.

Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa? Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.

Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään outoa.

— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast tahtoo.

Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi hämmästyä.

— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?

Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti kupariastiat.

— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.

Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.

— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö taas? Sinä sen saat päättää.

‒ Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?

Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä, jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista. Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:

— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te molemmat olette niin herttaisia!

Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että miltei kuului ruokasaliin.

— »Yritämmekö taas, papi?»

— »Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?»

— »Sinä sen saat päättää, pani.»

— »Suloinen mami, sinä sen päätät.»

Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.

— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.

Ja perinpohjaiseen tapaansa kertoi hän juurta jaksain, miten ensin oli toivottanut tytölle pääsyä pahasta maailmasta parempaan, mutta kuinka hän sitten oli sanonut Jumalalle, että hyvyyttäkin tarvitaan eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja. Hän oli niin pitkäpinnainen jutuissaan, ukko Trast, vaikka hän muuten oli niin rehellinen mies ja vaikka hän oli Lepolan väille suorastaan välttämätön, hän kun toimitti heille kaikkinaista pientä, tärkeää palvelusta.

— Päivänsäde hän on...

— Se nähdään sitten...

‒ Hän on paras kaikista mitä olen taloon tuonut...

— Sillä totisesti ette paljoa lohduta.

— Hyvä rouva, se on kaikki junan syy, että herrasväkeä rasitan. Ne ovat kaikki olleet junan tuomia. Juna tuo paikkakunnalle kaiken liikkuvan väen...

— Mikä heitettiin alas vaunusta senvuoksi että hän oli humalassa, mikä mistäkin syystä... Mutta seuraavalla kerralla käännän teidät takaisin portilta.

— En tuo enää ketään. Mutta kun täällä Lepolassa oli hyviä ja onnellisia ihmisiä, niin... Ei, en tuo enää ketään.

— Olen teille suuttunut, Trast.

— Rouva antaa anteeksi.

Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin isä kaivattua vastasyntynyttään.

— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin, eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä, minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.

Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa. Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.

Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar. Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen, joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta, missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.

Omenapuun oksat huojuivat ikkunan edessä ja pääskyset suhahtelivat ohitse. Villit mehiläiset eksyivät huoneeseen ja täyttivät sen surinallaan. Kuului kanojen kaakatusta ja kukon laulua. Saima Aalto makasi ja kärsi ja makasi ja ajatteli. Pitkin päivää eroitti kuokan ja lapion kalketta sekä suihkukannun viivoittavaa rapinaa, kun kastelu tapahtui. Kuului myöskin ihmisten kinastelemista ja toraa. Kuinka he saattoivat olla tyytymättömiä? He kävelivät, he juoksivat — eivätkä he kuitenkaan iloinneet. Mutta oliko hänkään, Saima, iloinnut liikkumisensa lahjasta, silloin kun se hänellä oli? Tuskat vaihtelivat luontoa. Milloin ne olivat yhtämittaista kuumaa kolotusta, joka ikäänkuin polki paikallaan ja lainehti siitä äärimmäisiin osiin ruumista, polttaen ohimoja ja sormenpäitä myöten. Milloin ne asettuivat kahteen tai kolmeen kohtaan, vasaroiden niistä toisilleen niinkuin mitkäkin kateelliset naapurisepät, jotka takovat kilpaa. Mutta alasimena oli tunteva, avuton ihmisruumis. Sitä pidettiin pihdeissä, sille ei ollut pelastusta, se väänteli ja värisi kuin poljettu mato ja pysyi naulittuna paikallaan. Useimmiten oli tuska paikallinen: pisteli, nyki, kirveli ja kipunoi jaloissa. Ajoittain se kiihtyi niin että hiki puhkesi esiin joka huokosesta ruumiissa. Tuskien mukaan näkivät silmät eri tavalla. Milloin musteni kaikki, milloin huojui, milloin näytti kaikki veripunaiselta, milloin vihreältä. Milloin näki silmä outoja värejä, jommoisilla ei ollut nimeä, syviä samettisia värejä, joiden imevä kauneus synnytti tuskaa ja kaipausta. Oli riuduttavan ikävä... jotakin ja jonnekin. Jotakin sellaista ikävää oli ennen tuntenut lukiessa satuja, vaikka ei milloinkaan näin pohjatonta ja polttavaa. Oli sellainen tunne ikäänkuin olisi maannut kaivossa, jonka vesi oli kokoontunut kärsimyksen hiestä. Ei päässyt liikahtamaan, vaikka kuinka olisi ponnistanut, ei voinut nostaa päätä eikä kättä ja oli yksi ainoa palava toivo: nähdä taivas ja ilma ja puut ja linnut. Ja oli sellainen tunne, että ruumis makasi hyvin pitkällä laudalla ja että sen piti venyä yhtä pitkäksi kuin lauta. Joka hetki tuntui siltä, että kaikki jäsenet menevät hajalle. Sydän läähätti tätä odottaessa. Tai tuntui siltä kuin lukemattomia peitsenpäitä olisi tungettu onnettomiin jalantynkiin. Toiset olivat kiiltävät, toiset ruosteiset, toiset olivat terävät, toiset tylsät. Pistot tunkivat sydämeen saakka, vihloen ja kivistäen. Mistä nämä mahdottomat ajatukset tulivat? Onnellisten menneitten aikojen pohjaa vastaan ne kasvoivat esiin kuin varjot.

Trast kävi talossa kerran viikossa — kesällä tarvittiin niin vähän puita ja kasvitarhassakin oli juuri tällä hetkellä hiljaisempi aika. Ukko istui silloin tuntikauden tytön huoneessa. Hän olisi mielellään ollut kauvemmin ja tullut useamminkin, mutta niinhyvin vanhus kuin tyttönenkin tunsivat, ettei talon hallitus siitä pitänyt. Sinä tuntina, jolloin Trast istui tuolilla Saima Aallon vuoteen ääressä, oli rouvalla pari kolme kertaa asiaa huoneeseen ja Ida tuli hänkin tuomaan tai viemään jotakin tavallista useammin. Mitä he pelkäsivät? Mitä he luulivat? Ystävykset eivät puhuneet mistään vaarallisista asioista. Trast oli käynyt Saiman äidin haudalla ja kertoi kuinka kauniisti orvokintaimet siellä kehittyivät. Pian tuo hän sieltä kukkasen. Tai hän kertoi kuinka kauniin saarnan rovasti oli pitänyt viime pyhänä kirkossa. Tai hän ihmetteli, eikö neiti Erkkilä todella ollut sulhasensa kanssa käynyt Lepolassa. Yhtäkaikki olivat maisterin herrasväet hyviä ihmisiä. Pienen sokean Ruutonkin he olivat toimittaneet kouluun, poika oppi siellä käsitöitä. Eiköhän sentään ollut kaikkein vaikeinta, jos oli sokea. Mutta varmaan oli joka tilaan annettu lohdutus. Ukko kuvasi tytölle kotinsa. Niin tarkkaan hän kertoi kaikki, aidasta, portista, perunamaasta ja valmuistutuksista lähtien vuoteeseen ja ikkunan verenpisaraan asti, että Saima tiesi löytävänsä kuin kotimökissä joka esineen, kun hän kerran voisi kävellä niillä keinotekoisilla jaloilla, jotka nyt kangastivat hänelle pelastajina ja johdattajina toimelliseen elämään. Ukko Trastilla oli kissanpoikanen. Se oli hyvin hauska ja leikkisä. Milloin se tarttui kiinni jalkaan, milloin se hyppäsi niskaan. Ja pahaa se teki, latki kerman astiasta pöydällä, kaatoi maitotuopin, varasti tuoreet kalat. Eilenkin se kuljetti niin suurta ahventa, että se painoi miltei enemmän kuin koko kissan-alku. Harmaa se oli, valkoista kaulalla, valkoinen seppel ympäri pään ja hännänpäässä valkoista. Ja silkkipintainen se oli, ei yksikään ihminen ollut niin puetettu kuin tämä pieni jumalanluoma. Mökin pihalla oli omenapuu, se oli oikein makeaa lajia. Ellin nimikko se oli, silloin se istutettiin, kun Elli syntyi. Syksyllä, kun tämän omenan hedelmät punoittivat, oli lapsilla usein asiaa Trastin mökille. Mutta kaikkein kauneimmat omenat olivat Saimalle määrätyt. Niitä ei kukaan saisi, se oli varma se. Saiman ikkunan edessä kehittyi siinäkin omenanalkuja. Hän seurasi pitkinä päivinä jokaista oksaa, jokaista pientä ja suurta haaraa, jokaista lintua, joka istahti puuhun, jokaista lehteä, jonka läpi aurinko paistoi, jokaista hedelmää, joka lupasi kasvaa suureksi. Hänen olisi tehnyt mieli puhua Trastille huolistaan ja epäilyksistään. Mutta joka hetki saattoi joku tulla, alituisesti kuului Idan hyräily ikkunan alta, talon rouvan askel tai Kaisan tyytymätön ääni. Kaikki he ikäänkuin vartioivat ystävysten yhdessäoloa. Ja ikäänkuin Trastkin olisi tahtonut välttää koskemista arimpaan asiaan, vakuutti hän uudestaan ja uudestaan, että hänen pieni tyttönsä oli tullut hyvien ihmisten luo ja että hänellä täällä oli koti.

Saima sai kutsua hyväntekijöitään sedäksi ja tädiksi. Täti tuli heti aamulla katsomaan miten hoidokki jaksoi. Kuinka hänen kasvonsa olivat tuskastuneet ja onnettomat! Väsymys ei koskaan poistunut silmäluomista, silmien alustat olivat pusseilla ja vivahtivat sinipunertavaan. Hänen pukunsa olivat lumivalkoiset, hänellä oli kalliita pitsejä ja rintaneuloja. Hän puhui tähän tapaan.

— No, sinä näytät voivan varsin hyvin. Se on oikein, koeta sinä vain parantua nopeasti. Me emme ole niin rikkaita kuin luullaan. Lääkärinlaskut eivät ole leikintekoa. Ja keinotekoiset jalkasi — en ensinkään ymmärrä mistä saamme rahaa niihin. Olin aikonut kerran lähteä kylpylaitokseen, mutta se matka täytynee jättää. Katso, eivät tässä muutkaan ole niin terveitä kuin miltä näyttää. Luuletko, että meillä on helppoa, sedällä ja minulla? Oi voi, kyllä herrat Lagerspets ja Lassén pitävät huolen siitä, ettei elämä Lepolassa ole tanssia ruusujen ja kukkasten päällä. Keitä he ovat? Hylkiöitä ovat, joista me olemme koettaneet tehdä ihmisiä. Vaikka se on onnistunut huonosti. Lassén on olevinaan sitä mitä sanotaan kirjailijaksi — Rudolf Ronka, sillä nimellä hän lienee jotakin julkaissut ja kyllä hän nosti suuren melun, kun ei meillä heti ollut tarpeeksi suurta kirjoituspöytää hänelle. Hänen on määrä saada jouluun valmiiksi jotakin, en tiedä runoako vaiko proosaa. Sen vain tiedän, että minä en tule lukemaan sitä töherrystä. Hän puhuu muuten hyvin mielellään sinusta ja tahtoisi päästä tänne sinua muka hoitamaan. Hän sanoo, että sinusta voisi kirjoittaa kirjan. Minulla, Jumala paratkoon, ei olisi mitään sitä vastaan, että hän tällä kirjalla maksaisi vaikkapa nuo jalat, jotka täytyy tilata. Mutta ole varovainen häneen nähden, älä antaudu puheisiin. Olen kieltänyt häntä tulemasta tänne, mutta jos hän jotenkuten pääsisi, niin pidätä hänet loitolla. Hän voisi vaikkapa — niin, vaikkapa suudella sinua, sellainen hän on. Juo, on käyttänyt morfiiniakin. Kerron sinulle tämän kaiken, koska nyt kerran olet talossa... Eihän tämä mikään itkun asia ole. Ei, ei, lakkaa sinä, itkeminen pitkittää tautiasi. Tohtori sanoo, että keinotekoiset jalat nykyään saadaan niin hyviksi, että huoleti voit kävellä niillä kuin omillasi. No, lakkaa heti paikalla, olenhan sanonut, ettei ole mitään itkun asiaa. Elämä ei ole leikkiä kenellekään, älä sinä luule olevasi onnettomin kaikista. Ei, ei, vaihtaisin mielelläni kanssasi ja makaisin tuossa koko päivän...

Saima Aalto tuijotti suurin silmin hyväntekijättäreensä. Joukko kysymyksiä pyrki hänen huulilleen, mutta ne tukahtuivat kaikki rintaan. Saattoiko sellainenkin ihminen olla onneton, joka käveli?

— Lagerspets, hän on sukulainen eikä valitettavasti kaukainenkaan, jatkoi talon emäntä. — Hänestä pitäisi tulla lakimies, hän on täällä lukemassa tutkintojaan. En tahtoisi kuulua niihin, joiden asiat joutuvat hänen ajettavikseen. En, oi hyvänen aika!... Mutta mitä sinä itket? Lakkaa jo. Olen sanonut: et ole onnettomin ihminen maailmassa...

Talon herra tuli harvemmin ja silloin oudon varovaisesti, ikäänkuin hän olisi peljännyt.

— No, tyttöseni, mitenkä käy? sanoi hän matalalla äänellä ja kuunteli. — Katso tässä sinä saat muutamia mansikoita, ne ovat ensimäiset. Älä viitsi mainita mamille eikä kenellekään muullekaan, että olen ne tuonut sinulle. Muuten vain. Olisi turhaa, tarkoitan, että kukaan siitä tietäisi... Syö nopeasti nyt... Aijai, nyt tuli lakanalle tahra... mitä me nyt teemme... Mitä hullua me nyt teemme...? Kaisa suuttuu, kun hänelle tulee pyykkiä... On parempi, että tahra on musta kuin punainen: minä otan uunista hiilen. Katso nyt. Eihän se nyt suuri ole. Ehkä voit olla kertomatta mistä se tuli. En tietysti tarkoita, että sanoisit valheen, sitä ei koskaan pidä tehdä, mutta eihän tarvitse turhanpäiten mennä kertomaan: setä kävi täällä ja... kyllä sinä ymmärrät Täytyy välttää riitaa Antavatko ne sinulle muuten täällä ruokaa? Sinulla on nyt uusi sairaanhoitajatar — suoraan sanoen Ida ei ole mikään sairaanhoitajatar, minä puolestani olisin pitänyt sen soturinaisen täällä koko kesän sinua hoitamassa. Hän oli siitäkin hyvä, ettei hän puhunut, teki työtä vain. Mutta mami päättää ne asiat, katso huvila on rakennettu mamin rahoilla, Anttolahan oli mamin. Todella, tiedätkö sinä edes mikä Anttola on? Kaunis maatila se on, mami on siellä syntynyt ja vanhusten kuoltua pidimme me sitä. Minä jätin virkani kaupungissa ja rupesin maanviljelijäksi. Mutta eihän maanviljelys kannata ja työväestä oli alituista rettelöä, meille tarjottiin hyvä hinta ja me myimme. Siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Mami ikävöi vieläkin Anttolaa, on parasta, ettet mainitse koko nimeä, mamin tulee aina paha mieli, kun vain puhutaankin siitä. Hän oli ainoa perillinen, hänellä kävi paljon kosijoita. Ja sievä hän oli — sitä ei uskoisi kuinka sievä hän oli, ja kuuluisa pienistä jaloistaan... Ei, nyt joku tulee... Kuule, ole vähän varoillasi Idaan nähden, Ida on vähän kiero, niin hyvä tyttö kuin hän onkin. Hän puhuu edessä hyvää ja takana pahaa, sellainen hän on. Hän pitää Lassénista, kirjailijasta, ja hän pelkää sinua... Niin, niin, sinua, kun Lassén aina puhuu sinusta hyvää. Se on tyhmää, sinä pikku tyttö, kyllä minä sen tiedän, mutta mitäpä tyhmille ihmisille taitaa. Hän voi kyllä, tämä meidän Ida, ruveta sotkemaan sinun ja mamin välejä... Ei hän niin pahaa tarkoita, mutta hänen kielensä on niin höllästi kiinni. Tahdoin vain sinua varoittaa. Ja ole nyt aivan levollinen ja parane. Ja huuda minua, minä kyllä kuulen, jos jotakin tarvitset. Olen nykyään kaalin kimpussa, se antaa työtä, mokomakin. Mutta kanat riemuitsevat: niin paljon herkullisia matoja! Mamin valkoiset leghornit rakastavat sellaista. Nyt Ida tulee...

—... Aikanii on niin iikäväää...

Saima Aalto kuuli hänkin Ida Saleniuksen hyräillen lähestyvän rannan puolelta, missä herrat olivat olleet maalaamassa puutarhapenkkejä. Hän pelkäsi, ettei maisteri ehtisi pois ja iloitsi, kun suuri palttinainen esiliina oli hävinnyt rakennuksen toiselle puolelle. Maisteri käytti puutarhatyössä esiliinaa. Mutta oliko hän muistanut ottaa pois kaalinlehden, jolla oli tuonut mansikat? Hiki nousi Saiman otsalle, kun hän ajatteli, ettei hän voi nousta etsimään kaalinlehteä. Minne lehti oli joutunut, oliko maisteri ehkä heittänyt sen eteiseen, vai makasiko se rypistettynä uunin edessä? Mitä tapahtuu, jos Ida löytää lehden? Varmaan jotain kauheaa... Lamauttava ahdistus tukahutti Saimaa kurkusta kuin jättiläiskouralla pusertaen... Ida astui sisään, yllään vaaleanpunainen puku ja poskilla punastus. Hän kävi kuitenkin heti vakavaksi ja alkoi katsella ympärilleen.