Part 1
language: Finnish
BEETHOVEN
Kirj.
Romain Rolland
Kuudennesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut
Leevi Madetoja
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
Minä tahdon osoittaa, että jokainen, joka toimii oikein ja jalosti, voi juuri tämän kautta kantaa onnettomuuden.
_Beethoven_.
SISÄLLYS
Romain Rolland (esipuhe) Beethoven Liitteitä Heiligstadt-testamentti Kirjeitä Beethovenin ajatuksia Musiikista Arvostelusta Kirjallisuutta: I. Beethovenin kirjeet II. Beethovenin elämä III. Beethovenin teokset IV. Beethovenin muotokuvat Viitteet
Wienin maistraatille 1 p:nä helmik. 1819
Ilma on raskas ympärillämme. Vanha Eurooppa veltostuu painostavassa ja pilaantuneessa ilmakehässä. Arkipäiväinen materialismi painaa tukehduttavana ajatusta ja kahlehtii sekä hallitusten että yksilöiden toimintavoiman. Maailma tukehtuu varovaisessa ja alhaisessa itsekkäisyydessään. Ihmiskunta on menehtymäisillään. — Avatkaamme ikkunat. Antakaamme raikkaan tuulenhenkäyksen vapaasti puhaltaa. Hengittäkäämme keuhkoihimme sitä puhdasta ilmaa, joka inhimillisyyden suuria sankareita ympäröi.
Elämä on kova. Se on alituista taistelua niille, jotka eivät tahdo alistua yleisen sielullisen keskitason alaiseksi, ja useimmiten surullista taistelua, karua, menestyksetöntä, taistelua yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Köyhyyden ja vaikeiden taloudellisten huolten ahdistamina, pakoitettuina tekemään nöyryyttävää ja hengetöntä ansiotyötä, jossa voimat hyödyttömästi kuluvat, ilman toivoa, ilman pienintäkään ilonpilkahdusta, taistelevat useimmat toisistaan eristettyinä, voimatta edes saada sitä lohdutusta, että voisivat ojentaa kätensä onnettomuusveljilleen, jotka eivät heitä tunne ja joita he eivät tunne. Heidän täytyy luottaa vain omaan itseensä, ja on hetkiä, jolloin voimakkaimmatkin sortuvat taakkansa alla. He huutavat apua, ystävää.
Juuri voidakseni olla näille onnettomille joksikin avuksi tahdon esittää heidän katseltavakseen ystäviä, inhimillisyyden sankareita, suuria sieluja, jotka ovat kärsineet hyvän puolesta. Näiden _Kuuluisien miesten elämäkertojen_[1] tarkoituksena ei ole kiihoittaa kunnianhimoisten ylpeyttä; ne ovat aijotut onnettomille. Ja kuka ei niihin kuuluisi, pohjaltaan? Antakaamme niille, jotka kärsivät, pyhän kärsimyksen balsamia! Me emme seiso yksinämme tässä taistelussa. Maailman yötä valaisevat jumalalliset valot. Vieläpä meidän päivinämme, aivan lähellämme, olemme äskettäin nähneet kaksi kirkkainta valonsädettä loistavan, oikeuden ja vapauden puhtaan soihdun: eversti Picquartin ja buurikansan. Joskaan he eivät ole onnistuneet karkoittamaan sankkaa pimeyttä, ovat he kuitenkin äkillisen salamanleimauksen tavoin näyttäneet meille tien. Käykäämme heidän jälkiään, seuratkaamme kaikkia niitä, jotka ovat kamppailleet kuten he, yksinäisinä, siroteltuina sinne tänne kaikkiin maihin ja kaikkiin vuosisatoihin. Murtakaamme ajan raja-aidat. Herättäkäämme jälleen eloon sankarien heimo.
Sankareiksi en kutsu niitä, jotka ovat voittaneet ajatuksen tai ruumiillisen voiman avulla. Sankareiksi nimitän vain niitä, jotka ovat olleet suuria sydämeltään. Kuten sanoi yksi suurimpia heidän joukostaan, sama, jonka elämänvaiheet tulemme tässä kertomaan: "_En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden"_. Ilman suurta luonnetta ei ole olemassa suurta miestä, ei myöskään suurta taiteilijaa tai edes suurten tekojen miestä; on vain vääriä jumalia alhaisia joukkoja varten: aika hävittää ne kaikki. Ulkonainen menestys merkitsee vähän. Tulee _olla_ suuri, ei _näyttää_ siltä.
Niiden miesten elämä, joiden vaiheita tässä koetamme kuvata, oli melkein aina yhtämittaista, pitkää kärsimystä. Joko oli traagillinen kohtalo tahtonut muovailla heidän sielunsa ruumiillisten ja henkisten kärsimysten, hädän ja sairauden alasimella, tai oli heidän elämänsä tuhoutunut ja heidän sydämensä särkynyt heidän nähdessään niitä lukemattomia kärsimyksiä ja nöyryytyksiä, joilla heidän veljiään oli kidutettu — aina ovat koettelemukset olleet heidän jokapäiväisenä leipänään, ja joskin he tulivat suuriksi sielunvoimansa avulla, tulivat he siksi myöskin onnettomuuden kautta. Älkööt siis ne, jotka ovat onnettomia, liiaksi valittako kohtaloaan: ihmiskunnan parhaimmat ovat heidän mukanaan. Ammentakaamme voimaa heidän uskalluksestaan, ja jos tunnemme itsemme liian heikoiksi, kallistakaamme päämme hetkiseksi heidän lempeään helmaansa. He tulevat lohduttamaan meitä. Näistä pyhitetyistä sieluista virtaa luoksemme vuolaana jokena tyyntä voimaa ja ylevää hyvyyttä. Meidän ei tarvitse edes tutkia heidän teoksiaan eikä kuunnella heidän ääntään, me luemme heidän silmistään, heidän elämänsä vaiheista, että elämä ei koskaan ole suurempi, ei koskaan hedelmällisempi — ja onnellisempi — kuin kärsimysten sitä kirkastaessa.
* * * * *
Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamia _ja että joku onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi, joka olisi tämän nimen arvoinen_. Kun hän vuosikausien taisteluiden ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi, tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi Jumalaa: "_Oi ihminen, auta itse itseäsi_!"
Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja ihmiseen.
_Romain Rolland_.
Tammikuussa 1903.
BEETHOVEN
Wohltuen, wo man kann, Freiheit über alles lieben; Wahrheit nie, auch sogar am Throne nicht verleugnen.
_Beethoven_.
(Muistikirjasta, 1792.)
Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka, väkevän näköinen ja ruumiinrakenteeltaan voimailijaa muistuttava. Kasvot olivat leveät ja tiilenkarvaiset paitsi hänen elämänsä loppupuolella, jolloin iho kävi sairaloiseksi ja kelmeäksi, varsinkin talvisin, jolloin hän oleskeli paljon sisällä. Otsa oli jykevä ja kuhmuinen. Pikimusta tukka, joka ei näyttänyt koskaan olleen tekemisissä minkään kammantapaisen kanssa, pörrötti villeinä kiehkuroina joka suunnalle, oikeat "Medusan käärmeet" [2]. Silmistä hehkui ihmeellinen voima, joka hallitsi kaikkia, jotka joutuivat niiden tulen alaiseksi; mutta useimmat erehtyivät niiden väristä. Kun niiden hurja kiilto liekehti tummista, synkistä kasvoista, arveltiin yleisesti niiden olevan mustat; mustat ne eivät kuitenkaan olleet, vaan sinisenharmaat. [3]
Ne olivat pienet ja syvälle painuneet, mutta saattoivat äkkiä laajentua, kun hän kiihtyi tai vihastui; ne pyörivät silloin kuopissaan heijastaen kaikkia tunnelmia ihmeteltävän todenmukaisesti [4]. Usein kohottautuivat ne taivasta kohti surumielisin katsein. Nenä oli lyhyt, neliskulmainen ja leveä kuten leijonan kuono. Suu hieno ja siro, mutta alahuuli pyrki hiukan liian ulkonevaksi. Valtavat leukapielet olisivat helposti voineet särkeä pähkinöitä. Syvä kuoppa leuan oikealla puolella teki kasvot omituisen vinoiksi. "Hänen hymyilynsä oli herttainen", sanoo Moscheles, "ja hänen kasvojenilmeensä oli usein keskustelun kuluessa rakastettava ja rohkaiseva. Sitävastoin oli hänen naurunsa epämiellyttävä, raju ja suonenvedon tapainen, sitäpaitsi katkonainen", — hän nauroi kuten ihminen, joka ei ole tottunut iloon. Hänen olemustaan painoi useimmiten raskas kaihomieli, "parantumaton murhe". Rellstab mainitsee, v. 1825, että hänen on ponnistettava kaikki voimansa voidakseen pidättää kyyneleitään katsellessaan "hänen lempeitä silmiään ja niiden viiltävää tuskaa". Vuotta myöhemmin tapaa Braun v. Braunthal hänet eräässä oluttuvassa: hän istuu nurkassaan, polttelee pitkää piippua, silmät suljettuina, niinkuin hänen tavakseen on tullut, kuta enemmän hän lähestyy kuolemaa. Eräs ystävä puhuttelee häntä. Hän hymyilee surullisesti, vetää taskustaan pienen "keskusteluvihon" ja kuuroille ominaisella räikeällä äänellä pyytää puhuttelijaansa kirjoittamaan siihen, mitä hänellä on sanottavana. — Hänen kasvonsa muuttuivat, väliin niinä sisäisen haltioitumisen hetkinä, jotka usein äkkiarvaamatta valtasivat hänet, vieläpä kadullakin, ja jotka herättivät ihmettelyä ohikulkijoissa, väliin jonkun yllättäessä hänet pianon ääressä. "Kasvolihakset jännittyivät, otsasuonet paisuivat; silmien hehku tuli entistä hurjemmaksi; huulet vapisivat; hänen olemuksensa muistutti elävästi loihtijaa, jonka hänen itsensä esiinkutsumat henget ovat saaneet valtoihinsa." Siis aito Shakespeare-hahmo [5]; "kuningas Lear", sanoo Julius Benedict.
* * * * *
Ludwig van Beethoven syntyi joulukuun 16 päivänä Bonnissa, Kölnin lähellä, erään talopahaisen kurjassa vinttikamarissa. Hän polveutui flaamilaisesta suvusta [6]. Isä oli tenorilaulaja, lahjaton ja juopotteleva. Äiti oli taloustoimissa taitava, kokin tytär ja leski ensimäisestä aviostaan erään kamaripalvelijan kanssa.
Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi. Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin. Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin; kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä, jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä, minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!" Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista, väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa. Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund) kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) — kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]
Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja tuota suurta majesteetillista virtaa, _unser Vater Rhein_, kuten hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä, missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat — noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen, jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena; viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu, jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]
* * * * *
Marraskuussa 1792 Beethoven asettui asumaan Wieniin, Saksan musiikkikeskukseen [11]. Vallankumous oli puhjennut; se alkoi tulvia yli Euroopan. Beethoven lähti Bonnista sodan juuri saapuessa sinne. Tiellä Wieniin kohtasi hän hessiläisen armeijan, joka samosi Ranskaa kohti. 1796 ja 1797 puki hän säveliin Friedbergin sotaisia runoja: _Lähtömarssin_ ja isänmaallisen kuorolaulun: _Suur Saksan kansa olemme (Ein grosses deutsches Volk sind wir)_. Mutta turhaan yrittää hän ylistää vallankumouksen vihollisia: vallankumous valloittaa koko maailman ja — myöskin Beethovenin. Vuodesta 1798 alkaen Beethoven, huolimatta Itävallan ja Ranskan kiristyneistä väleistä, solmii läheisiä tuttavuussuhteita ranskalaisten kanssa, lähetystön ja kenraali Bernadotten kanssa, joka juuri oli saapunut Wieniin. Tämän seurustelun vaikutuksesta alkaa tasavaltalainen katsantokanta saada hänessä yhä selvempiä muotoja, ja sen myöhempää valtavaa kehitystä voimme läpi koko hänen elämänsä seurata.
Eräs piirustus, jonka Stainhauser näihin aikoihin hänestä teki, näyttää meille erittäin hyvän kuvan hänestä, sellaisena kuin hän silloin oli. Se on samassa suhteessa Beethovenin myöhempiin muotokuviin kuin Guérinin tekemä Bonaparten kuva, tuikeine, kunnianhimon kuumeen jäytämine kasvoineen, muihin Napoleonin kuviin. Beethoven näyttää siinä nuoremmalta kuin hän todellisuudessa on, hän on laiha, pysty, jäykkä korkeassa kaulaliinassaan, katse uhmaava ja jännittynyt. Hän tietää, mitä hän tahtoo; hän luottaa omaan voimaansa. Vuonna 1796 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Rohkeutta! Huolimatta kaikesta ruumiillisesta heikkoudestani on neroni voittava... Kaksikymmentäviisi vuotta! olen siis kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyt... juuri tänä vuonna on miehen täytenä ja kokonaisena esiinnyttävä [12]." Rouvat de Bernhard ja Gelinck sanovat, että hän on kovin ylpeä, tavoiltaan siistimätön ja töykeä ja että hän puhuu sangen peittelemätöntä maaseutumurretta. Mutta hänen ystävänsä, he yksin tietävät, mikä harvinainen määrä hyvyyttä kätkeytyi tämän kopeilevan ja kömpelön ulkokuoren alle. Kirjoittaessaan Wegelerille suuresta menestyksestään on ensimäinen ajatus, joka juolahtaa hänen mieleensä, tämä: "Esimerkiksi, minä näen jonkun ystäväni kärsivän puutetta: jollei kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse muuta kuin istuutua työpöytäni ääreen, ja pian olen pelastanut hänet pulasta... Sinä käsität, kuinka ihanaa sellainen on [13]." Ja hiukan kauempana samassa kirjeessä hän sanoo: "Sitten on minun taiteeni vain palveleva köyhien parasta". (Dann soll meine Kunst sich nur zum Besten der Armen zeigen).
Tuska oli jo kolkuttanut hänen ovelleen; se oli asettunut asumaan hänen luokseen eikä enää koskaan ollut jättävä häntä. Vuosien 1796 ja 1800 välillä alkoi kuurous hävittävän työnsä [14]. Hänen korvansa suhisivat yötä päivää; hänen ruumiinvoimiansa jäyti vika ruuansulatuselimissä. Kuulo heikkeni vähitellen. Useaan vuoteen ei hän ilmaissut sitä kenellekään, ei edes rakkaimmille ystävilleen. Hän vältti ihmisten seuraa, jotta hänen sairauttansa ei huomattaisi; hän säilytti tuon kauhean salaisuuden omana tietonaan. Mutta v. 1801 ei hän enää jaksa kauempaa siitä vaieta; hän uskoo epätoivoissaan sen kahdelle ystävälleen: tohtori Wegelerille ja pastori Amendalle:
"Rakas, hyvä, uskollinen Amendani... kuinka usein toivonkaan, että olisit lähelläni! Sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että jaloin aisti minussa, kuuloni, on suuresti huonontunut. Jo siihen aikaan, jolloin olimme yhdessä, huomasin tämän pahan enteitä, mutta minä salasin ne; sairaus on nyt kuitenkin vain yhä pahentunut... Tulenkohan koskaan terveeksi? Toivon sitä luonnollisesti, mutta hyvin luultavasti turhaan; sellaiset viat ovat useimmiten parantumattomia. Kuinka surullista on minun elää, minun täytyy välttää kaikkea sitä, joka on minulle rakasta, ja vielä lisäksi tehdä sitä tässä niin kurjassa, niin itsekkäässä maailmassa!... Tuskallinen alistuvaisuus, jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt rohkeasti kantaa kaikki kärsimykseni, mutta kuinka se on käyvä mahdolliseksi?..." [15]
Ja Wegelerille: "... Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta minä vältän kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen, kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole niinkään pieni, sanomaan!... Teatterissa täytyy minun asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana... Kun puhutaan hiljaa, kuulen tuskin mitään ja, toiselta puolelta, jos huudetaan, on se minusta sietämätöntä... Sangen usein olen kironnut olemassaoloni... Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se vain suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta on hetkiä elämässäni, jolloin olen onnettomin Jumalan luomista olennoista... Alistuminen! mikä surullinen pakopaikka! Ja kuitenkin on se ainoa, mikä minulla on jälellä!" [16, ks. Liitteitä.]
Tämä synkkä surumielisyys ilmenee muutamissa tämän kauden teoksissa; _Patetique-sonaatissa_, op. 13 (1799) ja ennen kaikkea _Kolmannen pianosonaatin_, op. 10, _largossa_ (1798). Ihmeellistä on, ettei sama leima ole kaikkialla näkyvissä, että näiden teosten ohella niin monet muut, kuten esim, hymyilevä _Septetti_ (1800) ja kirkas _Ensimäinen sinfonia_ (C-duurissa, 1800) uhkuvat nuorekasta suruttomuutta. Sielu tarvitsee epäilemättä aikaa tottuakseen tuskaan. Se tarvitsee siinä määrin iloa, että ellei sillä sitä ole, se luopi sen. Kun nykyhetki on liian julma, elää se menneisyydessä. Muinaiset onnen päivät eivät niin pian häivy; valo säteilee niistä vielä kauan senkin jälkeen kuin niitä ei enää ole. Yksinäisenä ja onnettomana Beethoven Wienissä pakeni synnyinseutunsa muistoihin; ne täyttävät kokonaan hänen ajatuksensa näihin aikoihin. Teema _Septetin_ muunnosten _andantessa_ on _Rein-laulu_. _C-duuri-sinfonia_ on myöskin runoelma Reinistä, teos, jossa nuori säveltäjä hymyilee unelmilleen. Se on iloinen, harras; siinä tuntuu kaipuuta ja miellyttämisen halua. Mutta muutamissa sävelkuvioissa, johdannossa, eräitten bassoäänien loihtimassa tummassa hämytunnelmassa, fantastisessa _scherzossa_ huomaa — millä liikutuksen tunteilla! — näissä nuorissa kasvoissa tulevan neron katseen. Ne ovat Botticellin _Bambinon_ silmät, hänen _Pyhissä perheissään_, nuo lapsensilmät, joissa jo luulee lukevansa saapuvan murhenäytelmän.
Näiden ruumiillisten kärsimysten lisäksi tulivat vielä toisenlaiset murheet. Wegeler kertoo, ettei hän koskaan nähnyt Beethovenia muuten kuin mielettömästi rakastuneena. Hänen rakkaus-romaaninsa näyttävät aina olleen ihanteellisen puhtaita. Niissä ei intohimoisella rakkaudella ja nautinnolla ole mitään toistensa kanssa tekemistä. Kun meidän päivinämme nämä kaksi seikkaa niin yleisesti sekoitetaan toisiinsa, osoittaa se vain, että useimmat ihmiset eivät tunne todellista intohimoa eivätkä tiedä kuinka harvinainen se on. Beethovenilla oli jotain puritaanista sielussaan; epäsiveelliset puheet ja ajatukset olivat hänelle kauhistus; rakkauden pyhyydestä oli hänellä järkkymättömän ankarat mielipiteet. Väitetään, ettei hän koskaan antanut Mozartille anteeksi sitä, että tämä oli häpäissyt neronsa kirjoittamalla sellaisen teoksen kuin _Don Juan_. Schindler, joka oli hänen läheinen ystävänsä, vakuuttaa, että hän oli läpi koko elämänsä neitseellinen kaino, tarvitsematta koskaan syyttää itseään mistään heikkoudesta. Sellainen mies oli kuin luotu joutumaan rakkauden orjaksi. Ja sitä hän olikin. Alinomaa rakastui hän silmittömästi, alinomaa uneksi hän onnesta — unelmat, jotka pian särkyivät ja joita seurasivat katkerat kärsimykset. Rakkauden ja kapinoitsevan ylpeyden vuorottaisista tunteista onkin löydettävissä Beethovenin luomisvoiman runsain lähde, aina siihen ikään saakka, jolloin hänen tuliluontonsa vaimentuu surumieliseksi alistuvaisuudeksi.
V. 1801 oli, kuten näyttää, hänen rakkautensa esineenä Giulietta Guicciardi, jonka hän teki kuolemattomaksi omistamalla hänelle kuuluisan, n.k. _Kuutamosonaattinsa_ op. 27 (1802). "Minä elän miellyttävämpää elämää", kirjoittaa hän Wegelerille, "ja viihdyn paremmin ihmisten seurassa... Tämän muutoksen on erään tytön lumoava sulous aikaansaanut; hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Nämä ovat minun ensimäiset onnen hetkeni sitten kahden vuoden" [17]. Hän sai maksaa ne kalliisti. Ensiksikin antoi tämä rakkaus hänen yhä selvemmin tuntea sairaloisuutensa kaikessa kurjuudessaan ja taloudellisesti epävakaisen asemansa, jotka tekivät hänelle avioliiton rakastettunsa kanssa mahdottomaksi. Sitäpaitsi oli Giulietta kiemaileva, lapsellinen, itsekäs; hän tuotti Beethovenille julmia kärsimyksiä, ja marraskuussa 1803 meni hän naimisiin kreivi Gallenbergin kanssa [18]. — Tällaiset kärsimykset jäytävät sielua; kun se, niinkuin Beethovenin, jo on sairauden heikontama, voivat ne helposti sen tuhotakin. Tämä oli Beethovenin elämässä ainoa ajankohta, jolloin hän näyttää olleen lähellä sortua taakkansa alle. Hän kamppaili vaikean sielullisen taistelun, kuten eräs kirje meille osoittaa: _Heiligenstadt-testamentti_ hänen Karl- ja Johann- veljilleen; sen kuoreen oli kirjoitettu: "_Luettava ja toimeenpantava kuolemani jälkeen_" [19]. Se on kapinan ja sydäntäsärkevän tuskan huuto. On mahdotonta kuulla sitä tuntematta syvää mielenliikutusta ja sääliä. Hän oli silloin aivan lähellä lopettaa elämänsä. Ainoa, mikä pidätti hänet siitä, oli hänen ankara siveellinen elämänkatsomuksensa [20]. Viimeisetkin toiveet hänen parantumisestaan näyttäytyivät turhiksi. "Se päättäväinen rohkeuskin, joka minua ennen piti pystyssä, on nyt kadonnut. Oi Kohtalo, salli minun vielä kerran nähdä yksi päivä, yksi ainoa todellinen ilon päivä! Siitä on niin kauan, kun sain kuulla todellisen ilon syviä säveliä. Milloin, ah milloin, Jumalani, soivat ne vielä minulle?... Ei koskaan? — Ei, se olisi liian julmaa!"
Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä enemmän henkisten voimieni ohella... Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä ... Oi, jos pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!... Ei mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain puoleksikin vapautunut taudistani: silloin... Ei, minä en tätä enää siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]
Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802 kirjoitetut teokset: _Surumarssi-sonaatti_ op. 26; _Sonata quasi una fantasia_ ja n.k. _Kuutamo-sonaatti_ op. 27, _Sonaatti_ n:o 2, op. 31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista ja synkkää monologia; _C-molli-sonaatti_ viululle, op. 30, omistettu keisari Aleksanterille; _Kreutzer-sonaatti_ op. 47; kuusi voimakasta ja järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48. _Toinen sinfonia_, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima pyyhkäisee pois synkät ajatukset. _Finali_ on täynnä kuohuvaa elämää. Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]
* * * * *
Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuva _Toisen sinfonian allegrossa ja finalissa_ ja vielä enemmän _Aleksanteri-sonaatin_ ensimäisessä, loistavan sankarillisessa osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille, muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet. Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa. "Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella. "Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä, joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena. "Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden kannattaja... Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota ohjattaessa... Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen, Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta, jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takoo _Sankarisinfoniaa_: Bonaparte [23], keisariajan Iliadia ja _C-molli-sinfonian_ finalia (1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään, kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan: _Coriolan-alkusoitossa_ (1807), jossa myrskyt puhaltavat, _Neljännessä kvartetissa_, op. 18, jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton kanssa; _Appassionata-sonaatissa_, op. 57 (1804), josta Bismarck sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24]; _Egmontin_ partituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin: _Es-duuri-konsertissa_, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa, loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven, kirjoittaessaan _Surumarssin sankarin kuoleman muistoksi_ (sonaatissa op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui hänen _Sankarisinfoniansa_ esi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit ovat läsnä _Fidelion_ ensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin, Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on Beethovenin ystävä ja suosija ja jolle _Sankarit_ ja _C-molli-sinfonia_ ovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia, joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.
* * * * *
Beethoven keskeytti äkkiä _C-molli-sinfonian_ kirjoittaakseen yhteen vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksia _Neljännen sinfoniansa_. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa 1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V. 1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27] "Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet: hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt Sebastian Bachin laulun:[28] '_Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän yhteistä ajatustamme_.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa, minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen. En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa, puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen, joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa aivan tien varrella...' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen, mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen myöntymyksensä."
_Neljäs sinfonia_, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä. Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat, että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti. Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.